Lue keskustelun säännöt.
Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?
Meillä on mennyt viimeisen vuoden ajan puolisoni kanssa jatkuvasti vain huonommin ja huonommin. Mieheni on jatkuvasti töissä, vähintään 6 päivää viikossa ja minulle jää lasten lisäksi aivan kaikki kotityöt. Miehen mukaan se mitä kotona teen, ei ole mitään. Hän ei arvosta kotiäitiyttäni lainkaan, vaikka olen uhrannut esim. viimeiset 7 kk yöuneni erittäin hankalan vauvan heräilyn takia ja antanut miehen nukkua jotta jaksaa töissä. Olen siis vanhempainvapaalla ja hoidan 7 kk ikäistä vauvaa. Meillä on 6-vuotias lapsi myös.
Mies ei ole kertaakaan joutunut hoitamaan lasta, sillä on aina töissä ja minä tyhmänä olen ajatellut että en stressaa häntä lisää vaan annan nukkua ja hoidan ihan kaiken kotona jotta mies jaksaisi paremmin. Olen itse aika uupunut, ja miehen vähättely siitä että tämä mitä teen ei ole yhtään mitään, masentaa entisestään.
Miehen pinna on olematon, saa raivarin pienestä joten koko perhe kulkee kuin munan kuorilla kotona ettei kukaan suututa miestä. Pariterapiassa on käyty ja siellä terapeutti totesi että olemme todellakin avun tarpeessa ja ehdotti 10 lisäkäyntiä. Alan olla sitä mieltä etten jaksa enää edes yrittää, en jaksa käydä pariterapiassa kun ei se mitään muuta.
Mies syyttää vain minua, kaikki on syytäni, hänen raivarinsa ovat minun vikaa, hänen stressinsä on minun vikaa, aivan kaikki. Vauvaa hän hoitaisi mielellään kuulemma, mutta vain jos minä ja esikoinen emme olisi kotona. Ei voi kuulemma keskittyä vauvan hoitoon jos me olemme täällä. Hänen mielestään hän voisi mennä viikonloppuna vaikka työpaikalleen vauvan kanssa (!!!?). Mies ei tajua että perhe ei toimi näin. Hän ei tee mitään työstressilleen tai vihanhallintaongelmilleen, tuntuu että tilanne vain pahenee ja pahenee. Kysyin aamulla mieheltä, keksiikö hän yhtään syytä miksi meidän pitäisi olla yhdessä, kun tilanne on mennyt näin pahaksi. Hän ei keksinyt yhtäkään.
Onko tässä tilanteessa enää järkevää yrittää väkisin pitää pystyssä suhdetta ja perhettä kun ajatuksemme em. asioista eroaa niin totaalisesti? Yritän niin paljon että kaikilla olisi hyvä olla, en vaadi itselleni mitään (eikä minulla ole edes yhtäkään harrastusta saati 1-2 tuntia KUUKAUDESSA omaa aikaa). Pahinta on että jos eroaisimme, arkemme lasten kanssa ei juuri muuttuisi. Mies vaan ei olisi täällä huonotuulisena kiukuttelemassa. Rahaa olisi käytössä vähemmän, mutta minun tuloni yms riittäisi turvaamaan minulle ja lapsille ihan ok elintason. Mies ei siis halua erota, vaikka ei keksikään yhtään syytä pysyä yhdessä.
Kommentit (325)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla mahdollista, että miehellä on salarakas? Yksi hyvin tyypillinen asia on silloin se, että omassa puolisossa nähdään yhtäkkiä kaikki maailman viat ja mies on huonotuulinen ollessaan kotona.
Lisäksi pettämistä tapahtuu miehillä usein juuri siinä kohtaa, kun on vauva talossa.
Itse huomaan tuota käytöstä miehessäni vain kun hän on töissä. Onneksi on vain pätkätöitä niin mies saattaa olla vuodessa viisikin kuukautta työttömänä, jolloin on ihana ja koti kiiltää.
Työjaksot on kamalia kun löytyy homeisia voileipiä sohvilta, sängyiltä ja kissan paskaa on seinän vieret täynnä. Lasten tekemät leikit ympäri kämppää ja legoja kaikkialla minne astuu.
Kumpikaan ei jaksa silloin siivota ja pitkää päivää tehdään. Mies tuli juuri kotiin ja alkoi huutamaan voileivistä sohvalla. Tytär ei suostunut siivoamaan leipää, koska tekee läksyjä. Minä en taas kestä huutamista ja en halua tukea miestäni leipäasiassa.
Mies siivoaa koko asunnon yleensä, mutta työjaksojen aikana hän on todella väsynyt ja ei siivoa. Ainoastaan työttömänä koti kiiltää ja asiat arjessa luistaa.
Odottelen että milloin mies pääsee taas työttömäksi niin jaksaa taas olla yhtä perhettä. Hän nukkuu yleensä sohvalla, koska riitelemme lasten kasvatuksesta. Esimerkiksi nyt hän olisi kaivannut minua tueksi että tytär olisi vienyt leivänpalat roskiin ja karkkipaperit roskiin, mutta en halua huutamista kotiin.
Kukaan ei vienyt roskia tai leipiä roskiin. Eikä mies siivoa enkä minä, eikä kukaan.
Hirveen vaikea ymmärtää... miksi ette siivoa tai palkkaa siivoojaa. Aika merkillistä avuttomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1/5, paljon asiavirheitä, suoranaista soopaa, hyvästä yrityksestä ja ajan käytöstä voi antaa yhden pisteen. Kivoja kertomuksia. t. the real ap. Mind games on kova laji.
Meillä oli vähän vastaava tilanne, joka kärjistyi viime vuoden lopussa siihen että päädyimme asumuseroon tämän vuoden alusta. Kävimme molemmat kyllä töissä, mutta minä hoidin sen lisäksi kotityöt, lapset, kauppareissut yms. Mies taas kävi töissä ja parempituloisena kantoi suurempaa taloudellista vastuuta. Olimme molemmat totaalisen katkeroituneita toisiimme ja Apulannan "Pahempi toistaan"-kappale kuvasti hyvin suhteemme tilaa. Mieheni voimakkaasti lisinyt alkoholinkäyttö ei ainakaan parantanut tilannetta.
Nyt minä siis asun lasten kanssa omassa asunnossa ja mies jäi yhteiseen kotiin. Kotimme ovat lähekkäin (~0,5km), lasten päivähoitopaikka yms pysyi ennallaan. Sovimme että tämä järjestely kestää vähintään vuoden, jonka aikana tulee käsitellä kipupisteitään, miettiä mitä haluaa elämältä ja sitä onko valmis muuttumaan siten kuin yhteiselämä vaatisi.
Mies on muutamassa kuukaudessa muuttunut kovasti. Ensimmäinen vuorokausi, jonka mies hoiti lapsia yksin oli hänelle varsin silmiä avaava. Minulla siis yksi vapaailta kahden viikon välein, jolloin lapset isänsä luona yötä. Mies on ihan eri tavoin isä lapsilleen kuin koskaan aikaisemmin. Aiemmin hän vietti niin paljon aikaa töissä ja omissa menoissaan, että lapset oikeasti luulivat jo silloin ettei hän asu kanssamme. Nyt olisi myötäänsä tulossa kylään meille tai kutsuu meitä luokseen, kuljettaa lapsia harrastuksiin ja on kiinnostunut heistä, lähettää minulle rakkauskirjeitä yms.
Meille tämä oli selkeästi oikea ratkaisu, koska kumpikaan ei varsin halunnut erota vaikka tilanne oli sietämätön. Vuosi on sen verran pitkä aika että jotain ehtii jo miettiä asioista ja onhan tätä mahdollista jatkaa senkin jälkeen jos tarvetta on. Ehkä teillekin voisi sopia tämä vaihtoehto. Ei siis suoranainen ero, mutta erillään asuminen. Pelisäännöistä on tietenkin sovittava ensin tarkoin. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla mahdollista, että miehellä on salarakas? Yksi hyvin tyypillinen asia on silloin se, että omassa puolisossa nähdään yhtäkkiä kaikki maailman viat ja mies on huonotuulinen ollessaan kotona.
Lisäksi pettämistä tapahtuu miehillä usein juuri siinä kohtaa, kun on vauva talossa.
Itse huomaan tuota käytöstä miehessäni vain kun hän on töissä. Onneksi on vain pätkätöitä niin mies saattaa olla vuodessa viisikin kuukautta työttömänä, jolloin on ihana ja koti kiiltää.
Työjaksot on kamalia kun löytyy homeisia voileipiä sohvilta, sängyiltä ja kissan paskaa on seinän vieret täynnä. Lasten tekemät leikit ympäri kämppää ja legoja kaikkialla minne astuu.
Kumpikaan ei jaksa silloin siivota ja pitkää päivää tehdään. Mies tuli juuri kotiin ja alkoi huutamaan voileivistä sohvalla. Tytär ei suostunut siivoamaan leipää, koska tekee läksyjä. Minä en taas kestä huutamista ja en halua tukea miestäni leipäasiassa.
Mies siivoaa koko asunnon yleensä, mutta työjaksojen aikana hän on todella väsynyt ja ei siivoa. Ainoastaan työttömänä koti kiiltää ja asiat arjessa luistaa.
Odottelen että milloin mies pääsee taas työttömäksi niin jaksaa taas olla yhtä perhettä. Hän nukkuu yleensä sohvalla, koska riitelemme lasten kasvatuksesta. Esimerkiksi nyt hän olisi kaivannut minua tueksi että tytär olisi vienyt leivänpalat roskiin ja karkkipaperit roskiin, mutta en halua huutamista kotiin.
Kukaan ei vienyt roskia tai leipiä roskiin. Eikä mies siivoa enkä minä, eikä kukaan.
Hirveen vaikea ymmärtää... miksi ette siivoa tai palkkaa siivoojaa. Aika merkillistä avuttomuutta.
No joillain ei ole ostovoimaa siivoojaan ja sotkun seassa kykenee kyllä elämään. Meidän perheessä siivotaan kerran kuukaudessa ja tosiaan lasten leivän jämiä löytyy välillä sohvalta ja vaatteiden alta.
Molemmat tehdään töitä yli 8h päiviä. Keskimäärin 11h päivässä.
Vaikka kuinka painaa niin toisen palkka menee siihen vuokraan joka on yli 1000e kk kaksiosta.
Siihen vesimaksu päälle ja muut kulut.
Ei tulisi mieleenkään maksaa siivoojalle pitkää penniä :)
Meillä ei siivoilusta riidellä kun tiedetään realiteetit ja resurssit. Ei yksinkertaisesti ole varaa ja ei ole aikaa siivota. Yritetään kerran kuukaudessa vetää koko huusholli kerralla. Se vie yleensä työpäivän verran ja parissa päivässä kaikki on yhtä sotkussa. Ei se siivoilu ole järkevää lapsiperheissä. Kaikki menee sotkuun hetkessä uudestaan.
Lopettelen työpäivää tältä erää. Aamusta klo 8 on huhkittukin. Ja viime kuussa tuli kääntämisestä se 890e.
Aika huono palkka kun keskimäärin vetää sen 11h päivässä tietokoneen äärellä.
Olet saanut jo valtavasti vastauksia ja luin vain kaksi ekaa sivua, joten tämä näkökulma on voinut tulla jo esille:
Suosittelen käymään yhdessä pariterapiassa vaikka päätyisittekin eroon. Hyvä terapia ei automaattisesti ole sitä että pysytään yhdessä vaan eroon voi päätyä vaikka terapia llisikin ollut hyvä. On oikeasti hyvä käydä läpi jo lastenkin kannalta eron herättämät ajatukset ja tunteet, jotta pystytte jatkamaan yhdessä lasten vanhempina. Se vanhemmuus tulee kuitenkin sitomaan teidät toisiinne koko loppuelämäksi. Kannattaa työstää ero asiantuntijoiden juttusilla, jottei kummallekaan kerääntyisi katkeruutta tai muuta painolastia.
Itse erosin 1,5 vuotta sitten lapseni isästä. Vikan vuoden ajan kävimme pariterapeutilla ja eropäätöksen jälkeenkin olemme silloin tällöin käyneet yhdessä juttelemassa. Meillä on paljon näkemyseroja ja siellä pystymme yhdessä niitä puimaan ilman että tilanne eskaloituu isommaksi riidakai. Emme siis käy siellä siksi, että palaisimme yhteen. Vaan siksi että pystyisimme lapsemme tähden toimimaan yhdessä vanhempina. Arvostan tätä exässäni todella paljon . Että haluaa edelleen tehdä töitä väliemme kunnossapysymiseksi. Kaikki tämä siksi että lapsemme on meille kummallekin ykkösasia elämässä.
Joten suosittelen lämpimästi terapiaa, oki parisuhteen jatko mikä hyvänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä auttoi että mies lopetti duunissa käynnin. Se muuttuu kusipääksi aina työelämässä. Stressit ja kaikki tuo kotiin.
Nyt se istuu sohvalla ja hymyilee. Tekee ruokaa ja siivoaa koko huushollin joka päivä.
Laittaa lapset nukkumaan ja lukee jopa niille iltasadut.
Toisaalta tulot on 4000e vähemmän.
Olisin ottanut eron tuosta muuten. Nyt se ei tienaa mitään, paitsi mitä nyt työkkäristä saa ja ansiosidonnaiset meni jo. Ehkä jos kävisi töissä vähän aikaa ja sitten saisi taas ansiosidonnaista. Toisaalta ottaisin kyllä eron.
En enää jaksa sitä huutavaa ja raivoavaa hirviötä. En vaihda.
Työtön on paras ja rakkaus kovempi.
Vierailija kirjoitti:
Miehesi tekee 6pv viikossa pitkää työpäivää ja tulee väsyneenä kotiin kuuntelemaan miten vaimolla on ollut niin raskas päivä taas pelata afrikan tähteä ja tehdä kaikki kotityöt ja olla omien lasten kanssa. Ei se vauva siihen kuole jos möllöttää vieressä kun tekee kotityöt ja ottaa sitten vaikka päiväunet yhdessä. Lisäksi perinteinen omaa aikaa ei ole koskaan yhtään mutta silti on monta tuntia päivässä aikaa sometella yms roiķkua vauvapalstoilla uhriutumassa kerjäämässä sympatioita. Jos jo vuosia on ollut hankalaa niin minkä ihmeen takia luulit että asia muuttuu paremmaksi hankkimalla lisää lapsia?! Luultavasti miehesi töissä ollessaan olisi useinkin mieluummin sinun ja lastesi kanssa mutta muistaa sitten että tosiaan kotonahan alkaa aina heti ovella vakava keskustelu missä keskustelu tarkoittaa sitä että toinen luettelee mikä miehessä ja miehen käytöksessä on vikana ja sitten vielä em lista siitä miten kotona on ollut taas rankkaa ja mennyt taas koko päivä kotitöihin mihin normaali-ihmisellä menee noin tunti päivässä mutta tietysti kotiäidillä menee aina "koko päivä". Lisäksi täytyy muistaa miten totaalisen uuvuttavaa on hoitaa omia lapsia joista toinen on vauva ja toinen päivän eskarissa! Voimahalaus! Töissä käyminenhän on sitä että vaan poikaporukassa hörpitään kahvia ja naureskellaan vitseille ja keksitään tekosyitä ettei vielä tarvitse mennä kotiin! Eihän sellainen väsytä joten jos mies sattuukin olemaan väsynyt niin hällä on pakko olla toinen nainen! Siitähän on varma merkki se että mies ei enää edes arvosta naisen työtä eli sitä että hän painaa pesu- ja tiskikoneen nappulaa, tekee kaksi ruokaa ja ehkä imuroi. Hyvä että kymmenen tuntia riittää moiseen urakkaan! Lisäksi mies on kuukaudessa 24 päivää töissä 12h päivä ja käyttää 800€/kk ruokaan! Sehän on n.17€ / ateria! Ties mitä sisäfileitä sillä saa ala carte-listalta, vaimo-raukka ja lapset joutuvat tyytymään kotiruokaan kun mies töissä herkuttelee RAVINTOLASSA kaksi kertaa päivässä! Mies ei vaan ymmärrä että yrittäjyys toimii juuri niin että ottamalla vaikka makaronilaatikkoa tupperware-kipossa evääksi säästää 800€/kk jonka voi siis muuttaa suoraan vapaa-ajaksi perheen kanssa!
Pösilö. Jos tuntisit yhtään naista niin tietäisit, että naisetkin käyvät töissä. Tuossa perheessä mikään ei muutu naisen töihin paluun jälkeen. Miten muuten mies pärjäsi silloin, kun asui yksin? Kuka hänen kotityöt teki, kun hän ehdi eikä jaksa (= viitsi) nyt tehdä mitään? Perheessä nainen maksaa nytkin puolet kaikesta, joten hänellä on hyvä äitiyspäiväraha ja niin ollen myös palkka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä auttoi että mies lopetti duunissa käynnin. Se muuttuu kusipääksi aina työelämässä. Stressit ja kaikki tuo kotiin.
Nyt se istuu sohvalla ja hymyilee. Tekee ruokaa ja siivoaa koko huushollin joka päivä.
Laittaa lapset nukkumaan ja lukee jopa niille iltasadut.
Toisaalta tulot on 4000e vähemmän.
Olisin ottanut eron tuosta muuten. Nyt se ei tienaa mitään, paitsi mitä nyt työkkäristä saa ja ansiosidonnaiset meni jo. Ehkä jos kävisi töissä vähän aikaa ja sitten saisi taas ansiosidonnaista. Toisaalta ottaisin kyllä eron.
En enää jaksa sitä huutavaa ja raivoavaa hirviötä. En vaihda.
Työtön on paras ja rakkaus kovempi.
Mikäs siinä, jos mies maksaa kuitenkin puolet menoista.
Ai näitä on enemmän. Mäkin mietin eroa yrittäjä miehestä, mutta sitten tulee parempia päiviä. Itse olen yrittänyt ymmärtää kun miehellä ollut vaikea nuoruus. Mutta rajansa kaikella. Itsensä nostaminen muiden yläpuolelle on huonoa itsetuntoa. Yritys vakuttaa että se mitä tekee (töitä) on oikein ja arvokasta.
Jos olisin taloudellisesti riippumaton olisin varmaan jo eronnut. Mutta me muutettiin näiden kotivuosien aikana ulkomaille eikä tällä ole tukea eikä tukiverkkoa. Koko ero olisi niin raskas. Ja saisin jotain hanttihommia joilla tuskin saisin lasta elätettyä.
Ehkä näin on parempi aika menee lapsi kasvaa ja asiat rauhottuu. Kyllä ehjä perhekin on tärkeä.
Eri asia jos raivonpuuskat menee lapsen niskoille. Sitten heti peli poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi haluaisit olla tuollaisen miehen kanssa? Miksi et uskalla erota, kun kuitenkin hoidat lapset ihan yksin?
Minusta asia on päivänselvä, mies ulos ovesta ja aloita uusi elämä. Olisit varmasti paljon onnellisempi. Miehesi on keskenkasvuinen. Ei sellaista kannata pitää siinä nurkissa raivoamassa, ja pilaamassa lasten kodin.
En jaksanut lukea kokonaan. Kokemuksesta sanon sen, että ei pitäisi erota. Pitää tehdä kaikkensa. Jos joku tietäisi elämänkohtaloni, hän varmasti ymmärtäisi miksi sanon näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi haluaisit olla tuollaisen miehen kanssa? Miksi et uskalla erota, kun kuitenkin hoidat lapset ihan yksin?
Minusta asia on päivänselvä, mies ulos ovesta ja aloita uusi elämä. Olisit varmasti paljon onnellisempi. Miehesi on keskenkasvuinen. Ei sellaista kannata pitää siinä nurkissa raivoamassa, ja pilaamassa lasten kodin.
Koska avioliitossa ei ole pelkästään kyse siitä, mitä haluaa.
Avioliitossa on luvattu tahtoa niin myötä-kuin vastamäessäkin.
Mutta jotainhan tarttee tehdä, ei tuollaiseen tilanteeseen voi jäädäkään. Se taas, että avioero olisi ainoa tai paras ratkaisu on kapeakatseista.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea kokonaan. Kokemuksesta sanon sen, että ei pitäisi erota. Pitää tehdä kaikkensa. Jos joku tietäisi elämänkohtaloni, hän varmasti ymmärtäisi miksi sanon näin.
Tarkoitatko, että molemmat tekevät kaikkensa vai että toinen tekee kaikkensa? Noissa on vähän eroa. Joos toinen ei näe käytöksessään ja tilanteessa mitään vikaa, niin eihän hän halua tehdä mitään muutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että 99% pikkulapsivaiheen eroista on turhia ja pitäisi koettaa ratkoa asioita pikku hiljaa sekä välillä ihan vain purra hammasta ja odottaa että tilanne helpottuu kun lapset kasvavat. Olin itsekin todella onneton tuossa elämäntilanteessa ja haudoin eroa. Näin hirveästi vikoja mielessäni. Itsessäni en niinkään.
Emme kuitenkaan eronneet. Nyt kun ajattelen tuota aikaa, olen siitä hyvin kiitollinen. Meillä on todella hyvä olla yhdessä ja lapset ovat ydinperheessä kasvaneita teinejä. Näen meillä onnellisen elämän myös tulevaisuudessa. Olemme kumpikin kasvaneet noista ajoista paljon.
Ei täällä meillä enää kukaan kiukuttele kotitöistä tai toisen ylitöistä, vaan yhdessä mennään eteenpäin ja nautitaan elämästä ja toisistamme. Monen miehen työnarkomania helpottaa jossain vaiheessa. Niin myös joidenkin naisten tarve kontrolloida elämää. Ja näistäkin voi keskustella aina silloin kun ollaan hyvällä tuulella kaikki - ei silloin kun ihan joka asia ärsyttää.
Silloin tällöin luen tältä palstalta jonkin ihmisen murheista ja muistan, että joo, minuakin aikanaan ärsytti tuo ja tuo asia hirveästi tai että tuo oli minustakin ihan kuolemanvakava asia, mutta näin aikojen päästä ihmettelen silloista itseäni.
Olen onnellinen etten nuorempana antanut kiukulle periksi ja lyönyt hanskoja naulaan.
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että 99% pikkulapsivaiheen eroista on turhia ja pitäisi koettaa ratkoa asioita pikku hiljaa sekä välillä ihan vain purra hammasta ja odottaa että tilanne helpottuu kun lapset kasvavat. Olin itsekin todella onneton tuossa elämäntilanteessa ja haudoin eroa. Näin hirveästi vikoja mielessäni. Itsessäni en niinkään.
Emme kuitenkaan eronneet. Nyt kun ajattelen tuota aikaa, olen siitä hyvin kiitollinen. Meillä on todella hyvä olla yhdessä ja lapset ovat ydinperheessä kasvaneita teinejä. Näen meillä onnellisen elämän myös tulevaisuudessa. Olemme kumpikin kasvaneet noista ajoista paljon.
Ei täällä meillä enää kukaan kiukuttele kotitöistä tai toisen ylitöistä, vaan yhdessä mennään eteenpäin ja nautitaan elämästä ja toisistamme. Monen miehen työnarkomania helpottaa jossain vaiheessa. Niin myös joidenkin naisten tarve kontrolloida elämää. Ja näistäkin voi keskustella aina silloin kun ollaan hyvällä tuulella kaikki - ei silloin kun ihan joka asia ärsyttää.
Silloin tällöin luen tältä palstalta jonkin ihmisen murheista ja muistan, että joo, minuakin aikanaan ärsytti tuo ja tuo asia hirveästi tai että tuo oli minustakin ihan kuolemanvakava asia, mutta näin aikojen päästä ihmettelen silloista itseäni.
Olen onnellinen etten nuorempana antanut kiukulle periksi ja lyönyt hanskoja naulaan.
Ihana autocorrect. ”Näin hirveästi vikoja miehessäni”
Pikkulapsi/-vauva-aika valvomisineen on haastavaa aikaa, mutta jälkeenpäin ajattelen sen menneen kauhean nopeasti, jopa kaipaan sitä elämää, kun osa lapsista on jo muuttanut kotoa. Mieluiten viettäsin lomat, perhejuhlat, synttärit ja lakkiaisetkin sun muut yhdessä lapsille läheisen toisen vanhemman kanssa, en erikseen tai jatkuvasti organisoimalla uusperheaikatauluja vähintään neljän eri aikuisen menojen ja lomien mukaan. Toisin sanoen, ero joskus ratkaisee jotain mutta synnyttää myös uusia ongelmia, sellaisia joita ei tiennyt olevan tai osannut kuvitella. Siksi peukut sille, että harkitset etkä ryntää.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vähän vastaava tilanne, joka kärjistyi viime vuoden lopussa siihen että päädyimme asumuseroon tämän vuoden alusta. Kävimme molemmat kyllä töissä, mutta minä hoidin sen lisäksi kotityöt, lapset, kauppareissut yms. Mies taas kävi töissä ja parempituloisena kantoi suurempaa taloudellista vastuuta. Olimme molemmat totaalisen katkeroituneita toisiimme ja Apulannan "Pahempi toistaan"-kappale kuvasti hyvin suhteemme tilaa. Mieheni voimakkaasti lisinyt alkoholinkäyttö ei ainakaan parantanut tilannetta.
Nyt minä siis asun lasten kanssa omassa asunnossa ja mies jäi yhteiseen kotiin. Kotimme ovat lähekkäin (~0,5km), lasten päivähoitopaikka yms pysyi ennallaan. Sovimme että tämä järjestely kestää vähintään vuoden, jonka aikana tulee käsitellä kipupisteitään, miettiä mitä haluaa elämältä ja sitä onko valmis muuttumaan siten kuin yhteiselämä vaatisi.
Mies on muutamassa kuukaudessa muuttunut kovasti. Ensimmäinen vuorokausi, jonka mies hoiti lapsia yksin oli hänelle varsin silmiä avaava. Minulla siis yksi vapaailta kahden viikon välein, jolloin lapset isänsä luona yötä. Mies on ihan eri tavoin isä lapsilleen kuin koskaan aikaisemmin. Aiemmin hän vietti niin paljon aikaa töissä ja omissa menoissaan, että lapset oikeasti luulivat jo silloin ettei hän asu kanssamme. Nyt olisi myötäänsä tulossa kylään meille tai kutsuu meitä luokseen, kuljettaa lapsia harrastuksiin ja on kiinnostunut heistä, lähettää minulle rakkauskirjeitä yms.
Meille tämä oli selkeästi oikea ratkaisu, koska kumpikaan ei varsin halunnut erota vaikka tilanne oli sietämätön. Vuosi on sen verran pitkä aika että jotain ehtii jo miettiä asioista ja onhan tätä mahdollista jatkaa senkin jälkeen jos tarvetta on. Ehkä teillekin voisi sopia tämä vaihtoehto. Ei siis suoranainen ero, mutta erillään asuminen. Pelisäännöistä on tietenkin sovittava ensin tarkoin. Voimia!
Tässä on aidosti hieno esimerkki siitä, ettei perheenä tai pariskuntana tarvitse asua saman katon alla, jos eri asunnot toimivat paremmin. Ihmiset itse keksivät yhteiskunnalliset normit ja säännöt, kuten se, että on asuttava puolison kanssa saman katon alla tai on outo. Olkaa rohkeita ja tehkää ne ratkaisut, jotka tukevat teidän hyvinvointiannne ihmisinä, pariskuntana ja perheenä, viis muiden mielipiteistä!
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että 99% pikkulapsivaiheen eroista on turhia ja pitäisi koettaa ratkoa asioita pikku hiljaa sekä välillä ihan vain purra hammasta ja odottaa että tilanne helpottuu kun lapset kasvavat. Olin itsekin todella onneton tuossa elämäntilanteessa ja haudoin eroa. Näin hirveästi vikoja mielessäni. Itsessäni en niinkään.
Emme kuitenkaan eronneet. Nyt kun ajattelen tuota aikaa, olen siitä hyvin kiitollinen. Meillä on todella hyvä olla yhdessä ja lapset ovat ydinperheessä kasvaneita teinejä. Näen meillä onnellisen elämän myös tulevaisuudessa. Olemme kumpikin kasvaneet noista ajoista paljon.
Ei täällä meillä enää kukaan kiukuttele kotitöistä tai toisen ylitöistä, vaan yhdessä mennään eteenpäin ja nautitaan elämästä ja toisistamme. Monen miehen työnarkomania helpottaa jossain vaiheessa. Niin myös joidenkin naisten tarve kontrolloida elämää. Ja näistäkin voi keskustella aina silloin kun ollaan hyvällä tuulella kaikki - ei silloin kun ihan joka asia ärsyttää.
Silloin tällöin luen tältä palstalta jonkin ihmisen murheista ja muistan, että joo, minuakin aikanaan ärsytti tuo ja tuo asia hirveästi tai että tuo oli minustakin ihan kuolemanvakava asia, mutta näin aikojen päästä ihmettelen silloista itseäni.
Olen onnellinen etten nuorempana antanut kiukulle periksi ja lyönyt hanskoja naulaan.
Ihan kuin mun kynästäni tämä. Meillä on mennyt ihan samoin ja välillä hampaita purren on oltu saman katon alla, varsinkin minä. Miehellä on aika vahva luonne ja äänen kuuluville saaminen on vaatinut työtä, mutta särmät on hioutuneet ja työasiatkin saatu balanssiin.
Olen usein nykyisin miettinyt sitä että onneksi ei erottu, enkä voisi edes kuvitella että seurustelumielessä pitäisi alkaa tutustua keneenkään. Näin on oikein hyvä. Lapset teinejä meilläkin ja perheenä viihdytään hyvin yhdessä.
Yksi mikä on auttanut ja kantanut läpi kaikki ne ikävät ja onnettomatkin hetket on se, että meillä on yhteensopiva huumorintaju. On osattu kaiken synkkyyden keskellä välillä nauraakin yhdessä. Se on pelastanut paljon.
Hankalan kuulonen tilanne. Minäkin olen ollut tuommosessa tilanteessa muutama vuosi sitten. Koska ei ollut mitään menetettävää, aloin rukoilla, että Jumala muuttaisi miehen tai minä otan avioeron. Sanoin, että en jaksa. Ja kas kummaa, se auttoi! :D Meillä oli joku paha tilanne, jossa miehen käytös oli järkyttävää, mutta se muuttui ihan siinä lähipäivinä vaikkei ukko tiennyt koko rukoilusta yhtään mitään. Ja kun tästä oli kulunut jonku 2-3 vuotta, mies tuli uskoon ja hänen käytös on muuttunut totaalisesti parempaan suuntaan! Nykyään hänen kanssaan voi jopa neuvotella ja hän kuuntelee mitä mulla on sydämellä vaikka itsekäs käytös välillä tulisikin esille. Hän parantaa tapojaan aktiivisesti, jotta meillä olisi parempi olla. Miehestä on tullut vastuullisempi ja outo viha ja kiukku on loppunut kokonaan.
Toinen asia mikä meillä on muuttunut toisen rukouksen myötä: olen alkanut arvostaa itseäni ja pitää itsestä huolta. Saimme vaikeassa elämäntilanteessa myös perhetyöntekijän kunnasta, joka kävi 1-2 kertaa viikossa. Kävin silloin kaupassa ilman lapsia tms. Hänkin oli rukousvastaus. Perhetyöntekijä oli minulle miehen korvike. Oikeasti lasten isän olisi pitänyt olla lasten kanssa, jotta minäkin voisin olla välillä ilman lapsia ja tehdä jotain itselle kiinnostavaa kuten harrastaa. Perhetyöntekijä ei maksanut meille mitään. Kannattaa kysyä kunnasta! Meillä kävi kunnasta myös kodinhoitaja. Hän teki kotitöitä kuten ruokaa, täytti tiskikonetta ja imuroi. Hän oli pelastava enkeli. Kodinhoitaja/perhetyöntekijä kävi meillä yhteensä ehkä 3-4 vuotta ennen kuin pääsin tilanteesta yli. Suosittelen!
Vielä on olemassa myös avioliittoneuvojia, joille voit soittaa omasta puolestasi, esim. Parempi yhteys -parisuhdepuhelin. 050 3122 325. Voit soittaa vaikka ette olisikaan naimisissa. https://www.parempiavioliitto.fi/tukipuhelin
En jaksanut lukea koko viestiketjua, mutta pakko kysyä, että minkä ihmeen takia hankitte toisen lapsen, jos miehesi käytös on tuollaista? Vai alkoiko se vasta vauvan syntymän jälkeen?
Suomessa erotaan aivan liian helposti. Kesksutelkaa nyt ainakin ensin ihan vakavasti asioista ja käykää parisuhdeterapiassa. Tietääkö miehesi, kunka pahalta sinust tuntuu?