Lue keskustelun säännöt.
Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?
Meillä on mennyt viimeisen vuoden ajan puolisoni kanssa jatkuvasti vain huonommin ja huonommin. Mieheni on jatkuvasti töissä, vähintään 6 päivää viikossa ja minulle jää lasten lisäksi aivan kaikki kotityöt. Miehen mukaan se mitä kotona teen, ei ole mitään. Hän ei arvosta kotiäitiyttäni lainkaan, vaikka olen uhrannut esim. viimeiset 7 kk yöuneni erittäin hankalan vauvan heräilyn takia ja antanut miehen nukkua jotta jaksaa töissä. Olen siis vanhempainvapaalla ja hoidan 7 kk ikäistä vauvaa. Meillä on 6-vuotias lapsi myös.
Mies ei ole kertaakaan joutunut hoitamaan lasta, sillä on aina töissä ja minä tyhmänä olen ajatellut että en stressaa häntä lisää vaan annan nukkua ja hoidan ihan kaiken kotona jotta mies jaksaisi paremmin. Olen itse aika uupunut, ja miehen vähättely siitä että tämä mitä teen ei ole yhtään mitään, masentaa entisestään.
Miehen pinna on olematon, saa raivarin pienestä joten koko perhe kulkee kuin munan kuorilla kotona ettei kukaan suututa miestä. Pariterapiassa on käyty ja siellä terapeutti totesi että olemme todellakin avun tarpeessa ja ehdotti 10 lisäkäyntiä. Alan olla sitä mieltä etten jaksa enää edes yrittää, en jaksa käydä pariterapiassa kun ei se mitään muuta.
Mies syyttää vain minua, kaikki on syytäni, hänen raivarinsa ovat minun vikaa, hänen stressinsä on minun vikaa, aivan kaikki. Vauvaa hän hoitaisi mielellään kuulemma, mutta vain jos minä ja esikoinen emme olisi kotona. Ei voi kuulemma keskittyä vauvan hoitoon jos me olemme täällä. Hänen mielestään hän voisi mennä viikonloppuna vaikka työpaikalleen vauvan kanssa (!!!?). Mies ei tajua että perhe ei toimi näin. Hän ei tee mitään työstressilleen tai vihanhallintaongelmilleen, tuntuu että tilanne vain pahenee ja pahenee. Kysyin aamulla mieheltä, keksiikö hän yhtään syytä miksi meidän pitäisi olla yhdessä, kun tilanne on mennyt näin pahaksi. Hän ei keksinyt yhtäkään.
Onko tässä tilanteessa enää järkevää yrittää väkisin pitää pystyssä suhdetta ja perhettä kun ajatuksemme em. asioista eroaa niin totaalisesti? Yritän niin paljon että kaikilla olisi hyvä olla, en vaadi itselleni mitään (eikä minulla ole edes yhtäkään harrastusta saati 1-2 tuntia KUUKAUDESSA omaa aikaa). Pahinta on että jos eroaisimme, arkemme lasten kanssa ei juuri muuttuisi. Mies vaan ei olisi täällä huonotuulisena kiukuttelemassa. Rahaa olisi käytössä vähemmän, mutta minun tuloni yms riittäisi turvaamaan minulle ja lapsille ihan ok elintason. Mies ei siis halua erota, vaikka ei keksikään yhtään syytä pysyä yhdessä.
Kommentit (325)
Vierailija kirjoitti:
Kotiäidillä 1-2 tuntia omaa aikaa kuukaudessa, valehtele nyt vielä vähän enemmän :D Kotiäideillä muuta olekaan kuin aikaa. Nekin vähät kotityöt (pyykit koneeseen ja astianpesukone päälle) mitä pitäisi tehdä ovat liikaa vaadittu. Miehen pitäisi aivan oikeiden töiden jälkeen nekin tehdä elätettävän ja uhriutuvan prinsessan puolesta.
Ero on todellakin paras vaihtoehto miehellesi.
Unohdit kokonaan pienet lapset tuosta sadustasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, nyt jotain järkeä tuohon hommaan. Jos vauva nukkuu, älä pese pyykkiä tai silitä vaatteita (onko se silittäminen edes oikeasti tarpeen?), vaan lepää, katso videoita tai lue kirjaa. Tee kotityöt yhdessä vauvan kanssa silloin, kun vauva on hereillä. Näin saat omaa aikaa.
Kolmen lapsen äiti
Voi ei :(. meillä siinä mielessä sama, munankuorilla kävellään, mies on todella kiukkuinen koko aikaa. En jaksa enää moista, mielummin olisin vaan lasten kanssa.joten ero edessä.
Ei se oo oikein sua ja lapsia kohtaan, et äijäs levittää negatiivista energiaa.te kaikki kärsitte. Helppoa tässä olis sanoa et järki käteen yms.. epäreilu tilanne.
Itsellä on eropäätös kypsynyt pikkuhiljaa, en halua viettää elämääni ihmisen kanssa joka vaan tiuskii,huutaa ja sättii.lapsille puhuu todella ikävään sävyyn,ei selkeästi nauti perhe-elämästä.no enpä mäkään enää hänen kanssaan.
84, en ollut tullut ajatelleeksi tätä. Itse mietin että mies puhuu terapiassa työstään siksi että haluaa välttää sen että jouduttaisiin puhumaan oikeasti niistä asioista mitkä meillä on ongelmana. En usko että mies tekee töitä niin paljon siksi että rakastaa työtään vaan siksi että kun on kokoajan töissä, ei tarvitse miettiä vaikeita asioita elämässä, kuten sitä että oma etu pitäisi laittaa sivuun lasten takia. Mieshän siis kokee että tekee kaikkensa perheen eteen: olemalla töissä jotta voi luoda meille taloudellisesti vakaan tulevaisuuden. Olen toistuvasti sanonut että tämä ei ole millään tavalla tärkeää nyt. Meillä on ihan hyvä elintaso nyt, minulla hyväpalkkainen työ enkä minä ainakaan kaipaa tämän parempaa elintasoa. Mies ei siis kysy meiltä tai minulta mitä me perheenä kaipaisimme häneltä: hän päättää itse että työnarkomania on hänen panoksensa. Olen sanonut että vaikka hän olisi pennitön, en piittaisi vähääkään jos tietäisin että perheemme on niin vahva että me mieheni kanssa selviäisimme mistä vaan toistemme tuella. Nythän olemme kilpailijoita ja vieraantuneita toisistamme, vihollisia ennemmin kuin tiimi. En minäkään voi valita että päivällä voin hoitaa vauvan mutta yöllä en kun se ei ole kivaa. Ei myöskään mies voi valita että hänen panoksensa perhe-elämään on työnteko hulluna koska se sattuu olemaan hänelle muutenkin luontevaa.
Pahimpana näen tilanteessa sen että jos mies ei arvosta minua äitinä ja vaimona, miten voisimme koskaan olla tasa-arvoinen parivaljakko? Ei ketään voi pakottaa arvostamaan toista. En minä vaadi mitään palvontaa siitä mitä teen, mutta väheksyntä ja vähättely ja jatkuva vertaaminen siihen mitä mies tekee ei ole hyväksyttävää.
Miehen raivokohtauksetkin on muuten minun syytäni. En saisi soittaa suuta hänelle koska hän ei voi sille mitään että raivostuu. Mies siis ulkoistaa kaiken vastuun omasta käytöksestään, vastuusta puolisona ja isänä. Mikään ei ole hänen syytään koskaan. Kunpa vain voitaisiin joskus puhua niin että mies ottaisi vastuuta tekemisistään ja haluaisi aidosti yhteyden minuun takaisin. Nyt se on vaan sitä että jos haluan puhua asioista, teen sen kuinka tahansa, se johtaa miehen suuttumuksen alle 5 minuutissa.
Ap
Ap, miehesi ei muutu. Luonbeviksinen on. Mulla oli just samanlainen isä ja sain pelätä koko lapsuuden. Nyt aikuisena en halua nähdä isää enkä ole vanhempieni kanssa tekemisissä, äiti joskus soittaa mutta puhelut pari kertaa vuodessa ainoo yhteydenpito.
Mun vanhemmat ei saa olla mun lasteni elämässä mukana, koska isäni on yhä raivohullu, kilahtelee, karjuu ja käyttäytyy pelottavasti.
Onnea ap sulle käy samoin. Kun lspsesi on aikuisia eivöt taatusti pidä mitään yhteyttä. Jäät paitsi lastenlaosistasi ja aikuisten lasten elämästä. Sulle kää vain kusipää mies jonka kanssa elät kurjan elämän.
Todellakin, ERO ON AINOA RATKAISU, ajattele lapsiasi nyt jukoliste vähän. Haluatko kuulua lastesi elämään? Jos haluat niin ukko pihalle, vielä voit pelastaa lasten lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On mahdollista vielä jatkaa. Ehdota miehelle parisuhdeterapiaa, saa esim. kirkon kautta ilmaiseksi. Rukoile Jeesukselta johdatusta ja tukea teidän liitolle.
Vierailija kirjoitti:
Odottelen tässä miestä saapuvaksi kotiin että voimme keskustella asiasta, kerrankin rauhassa ja niin että olen saanut koko päivän ajatella tilannetta, saanut teiltä (syvät kiitokset siitä) ajattelemisen aihetta ja neuvoja.
Niinhän se on että ei mies näe mitä tämä arjen pyöritys on, kun ei siihen konkreettisesti osallistu. Vauvan rytmi meni sekaisin tästä kellojen siirrosta tms ja tänään jäi toiset päiväunet nukkumatta, joten klo 17 lähtien täällä on ollut ihan täysi väsymys kiukku päällä. Vauvan ekat hampaat on puhjenneet viime viikolla joten sekin tekee lapsesta tavallista kiukkuisemman. Olen siis kolme tuntia tänään hyysännyt vauvaa, yrittänyt syöttää, juottaa, laittaa nukkumaan. Vihdoin pikkuinen nukahti äsken. Ennen tätä vauvan raivoshowta kävin vauvan kanssa kaupassa, pelasin vanhemman lapsen ja tämän kaverin kanssa Afrikan tähteä ja kimbleä,tein tytöille ruokaa ja siinä sivussa vauvalle huomiselle ruoat + vähän pakkaseen. Aamupäivällä kun esikoinen oli eskarissa, ehdin pestä pari koneellista pyykkiä, silittää vaatteita, järjestellä talvivaatteita pois. Tämä siis sen hetken kun vauva nukkui ainoita päiväunia. Aamupalan ehdin syödä kun vauva oli tyytyväinen ja olin syöttänyt hänelle aamupuuron. Äsken havahduin siihen että en ole tänään ehtinyt/ muistanut syödä aamiaisen jälkeen mitään. Minun on turha yrittää edes kertoa miehelle päivästä ja siitä miten hulinaa täällä on ollut, kun ei mies ymmärrä. Haluaisin tänään kertoa miehelle ihan tarkalleen mitä olen tänään tehnyt ja kysyä onko tämä "laiskottelua". Mutta pahoin pelkään että ei mies tule kotiin siihen aikaan että ehtisimme puhua.
Nyt kun vauva nukkuu, menen esikoisen kanssa suihkuun, sitten nukutan hänet ja menen varmaan jälkeen nukkumaan ennenkuin mies tulee kotiin.Tällaista tämä on. Ei tämä ole perhe-elämää, tämä on sitä että olen yksinhuoltaja ja mies käy täällä nukkumassa, syömässä ja huollattamassa vaatteensa. Rakkautta on puolellani vielä, ihme kyllä, mutta on sydäntä särkevää sanoa että en enää usko miehen rakastavan minua.
Ap
Kirjoitit aloituksen klo 11.51 ja olet edelleen täällä. Ei ole aikaa ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei! Olen 17-vuotias MLL:n hoitaja. Käsittääkseni yöksi saa hoitajan, kunhan hoitaja on yli 18-vuotias. Molemmat hyötyisitte hoitokeikasta. Sinä saisit vapaa-aikaa ja hoitaja saisi rahaa :)
Vierailija kirjoitti:
Kotiäidillä 1-2 tuntia omaa aikaa kuukaudessa, valehtele nyt vielä vähän enemmän :D Kotiäideillä muuta olekaan kuin aikaa. Nekin vähät kotityöt (pyykit koneeseen ja astianpesukone päälle) mitä pitäisi tehdä ovat liikaa vaadittu. Miehen pitäisi aivan oikeiden töiden jälkeen nekin tehdä elätettävän ja uhriutuvan prinsessan puolesta.
Ero on todellakin paras vaihtoehto miehellesi.
Jos se lasten kanssa oleminen on omaa aikaa, niin miksi miehet ei silti useinkaan vietä sellaista omaa aikaa iltaisin ja viikonloppuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äläkä sitten muuten luule, että sulla olis eron jälkeen tippaakaan enempää omaa aikaa. Tuo mies ei tule lapsiaan eron jälkeen kaipaamaan kuin somepäivityksien verran. Mutta paljon leppoisampaa sun elämä eron jäljiltä on, kun loppuu se munankuorilla kävely. Trust me, been there. Uskaltaisin veikata, että on se pettänytkin. Ja ainaiset yrittäjän kiireet ... hah! Kuulostaa kuule aivan liian tutulta.
Jos tunnistin sinut, ja miehesi oli ulkona tänään vanhemman lapsenne kanssa, niin ehkä toivoa vielä on. Oli kiltti ja kannustava lapselle.
Hanki ihmeessä hoitaja, ja anna myös miehelle vastuuta. Jos olet se joksi luulen, niin miehesi ei ole ihan väärässä ylihuolehtivaisuutesi suhteen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet kai ap hiukan saamatonta tyyppiä. Olin äippälomalla molemmista lapsistani vuoden. Syntyivät 3,5 vuoden välein. Ensimäinen loma oli pelkkää juhlaa. Mitä nyt ruuat laitoin lapselle ja meille aikuisille ,mies oli tietysti töissä. Kone pesi pyykit, ulkoiltiin ,käytiin lopuillaan äiti-laps jumpassa ja ulkoiltiin.
Kun oli kaksi lasta ,ehdimme kesäkuukausina aina aamupäivoson puolen kilsan päähän uimarannalle kävellen ,sit syömään ja päikkäreille. Koti oli siisti .
Organisointia vaan.
Ap, tässä keskustelussa puhutaan paljon asiaa, mutta useimmilta kuitenkin jää katse pintaan. Et näe, miksi mies ei sinua voi arvostaa, ja moni kannustaa uskomaan, että hänestä ei vain siihen ole, luonnevika on liian syvä. Kuitenkin kerroit, ettei mies ole aina ollut näin mahdoton, vaan firman laajentuminen ja toinen lapsi ajoittuvat päällekkäin.
Väitän, että kumpikaan teistä ei pääse kiinni todellisiin ongelmiin. Eli mikä teitä molempia ajaa. Sinä olet korostetun riippumaton, mutta samaan aikaan toivot kuuta taivaalta - sivuraiteelle rynnänneen ketun myönnytystä, että pihlajanmarjat oikeasti ovat hirmu hyviä. Ei tule tapahtumaan, ei ilman luonnonmullistusta. Sinä taas uskottelet itsellesi, että sinun pitäisi joustaa vieläkin enemmän, koska kerran miehellä on vaikeaa - samaan aikaan kun rukoilet ihmeen tapahtuvan ja hänen myöntävän oma-aloitteisesti, että arvo se on sinullakin. Miksi kaipaat todisteita asiasta, sehän on itsestäänselvyys. Ja iso arvo onkin. Sinulla on ihmisarvosi. Mutta sen lisäksi olet valtavan sitkeä ja hyvä ihminen. Mieti seuraavaa virkettäni, hartaasti ja pitkään. Miehelläsi ei ole varaa myöntää sinun arvoasi, koska hänellä ei ole varaa katsoa siihen kuiluun, joka sinun ja perheen menettäminen tulee hänelle olemaan.
Samaan aikaan, muista että kaikesta miehen rimpuilusta huolimatta hän tietää kyllä sinun olevan moraalisessa enemmistössä yhdessä lasten kanssa. Päinvastoin, juuri sen kiistämiseksi hän tekee niin kauheasti töitä mikromanageroiden työpaikalla ennenpitkää palkollisensakin työuupumukseen. Tällä hetkellä te kumpikin ripustaudutte toisiinne, eikä suhteessanne oikeasti ole yhtään aikuisessa moodissa henkisesti toimivaa ihmistä. Siitä huolimatta, että esitätte aikuisen roolia erittäin taitavasti molemmat. Oikeasti te olette kaksi hätääntynyttä lasta.
Kiitä onneasi erinomaisesta terapeutista, joka ilmeisesti näkee tämän kuvion eikä lähde liittoutumaan neljänneksi yhtä vastaan. Mitä enemmän enemmistö on oikeastikin oikeassa, sitä pahemmin miehesi rimpuilee. Hän oikeasti on vaikeassa paikassa firmansa kanssa, juuri siinä vaiheessa jossa yrittäjän persoona testataan. Häneltä on löytynyt tarvittavat ominaisuudet yrityksen alkutaipaleelle, mutta ne samat ominaisuudet tekevät hänestä huonon johtajan laajentumisvaiheeseen, ihan luonnollisestikin, koska usein näihin kahteen rooliin vaaditaan vastakkaiset luonteet. Hän hyötyisi hyvästä yritysvalmentajasta, joka auttaisi hänet kipukohdan yli. Lakkaa myötäilemästä mutta ymmärrä miestä oikeasti. Eli samaan aikaan kerrot aidon mutta lässyttämättömän myötätunnon alaisena ymmärtäväsi hänen pelottavan tilanteensa mutta rajoitat hänen käytöstään ja palautat hänet takaisin maan pinnalle kun hän turvautuu törkeään ylimielisyyteen. Kerro sen olevan juuri sitä, mutta tarjoa suojaa jos hän sen myöntää. Tartu hänen tarjouksiinsa, anna hänen välillä leikkiä että kuopus on hänen vauvansa, jolloin olette kaksi-kaksi -tilanteessa. Sekään ei ole hyvä asetelma pitkän päälle, mutta kuitenkin parempi kuin se vaihtoehto, jossa mies mokaa ensin suhteet perheeseen, sitten firman ja lopulta elämänsä. Teidän ei ole pakko elää yhdessä jos raivokohtaukset eivät lopu, mutta älä silti hylkää henkisesti häntä. Tue hänen surkeaakin isyyttään ja hyväksy se iltainen ruuanlaitto. Oikeasti hän ei halua olla vähemmistössä, älä pakota häntä jäämään sinne.
jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehethän tänne näitä naisvalituksia tehtailee. Ei kukaan nainen ylläolevaa voisi kirjoittaa.
... jatkoa:
Jos tämä kaikki tuntuu jotenkin väärältä, et oikeasti rakasta häntä vaan ripustaudut häneen kuin hukkuva oljenkorteen samalla kun vedät häntä väkisin pinnan alle. Se pitää lopettaa. Hanki henkistä tukea ystäviltä. Jos niitä ei ole, etsi. Tämä maa on täynnä naisia, jotka tietävät tasan tarkkaan epätoivon, jossa uit ja luulet sitä vain tavallista kylmemmäksi vedeksi.
Minun hullu yrittäjäni on alkanut talttua. Luulin jo parantumattomaksi, mutta koska teen töitä hänen yrityksessään, pystyin osoittamaan tarpeen tullen, että oikeasti hän käyttää yritystä enemmänkin kilpenä muiden ihmisten pelottavia vaatimuksia vastaan kuin oikeasti ajattelee firmansa parasta. Mutta viime kädessä häntä auttaa vain sen näkeminen, että minun pärjäävyyteni on hätähuuto siinä missä hänenkin. Oikeastihan me olemme olleet kaksi rampaa, uupumuksen rajan tuolla puolen. Ja sittenkin, olen oikeasti kaikkia niitä arvokkaita asioita, joita en muista olevani. Ja hänkin on.
Ja ihan yhtä oikeasti, kun olosuhteet alkavat korjaantua ja hyvä henki alkaa löytyä, me ihan aikuisten oikeasti saamme aikaan ihan yhtä valtavan hienoja asioita kuin miten valtavaan kamaluuteen olemme kyenneet.
Halaan sinua. Ja anna sen miehen harjoitella ensin yhdellä pallolla, jos kahden pallon jonglööriksi hänellä ei ole kylmiltään taipumuksia. On vain hyvä asia, että häntä pelottaa tarttua kahden lapsen kuvioon - hänhän olisi vaarallinen, jos ei ymmärtäisi pelätä.
Muista ajatella asiat lasten kannalta. Ette kumpikaan ole heille nyt parasta seuraa kokoaikaisesti. Jos miehen on pakko kärtytä, vaadi häntä maksamaan hoitaja, ja sitten menette jonnekin kärttyämään. Tehkää ohjelma. Ensin viihdettä ja ruokaa, sitten saa kiukuta tunnin ja ajastimen kanssa. Ja sitten hän antaa sinulle lahjan, koska suostuit kuuntelemaan vaikka hän ei kuuntele sinua. Jos kuuntelee, ostat hänelle oman. Vaadi häntä ottamaan sinut huomioon ensin käytännön asioissa ja osoittamaan kiitollisuutta jota hän ei vielä pysty tuntemaan, ennen kuin vaadit häntä ottamaan itsesi huomioon ihmisenä. Olet tällä hetkellä hänen äitinsä, hän on uhmaiässä ja peloissaan. Hän kykenee kohoamaan sieltä aikuisten maailmaan, mutta pikku paloina ja vain hetken kerrallaan. Mutta jos hän kerran ei ole ollut täysin toivoton aina, hän ei ole sitä nytkään. Hänestä vain tuntuu siltä.
Omaa yrittäjääni jouduin menemään kuuntelemaan yleisötilaisuuteen nähdäkseni hänet jälleen sinä taitavana ihmisenä, joka hän on. Huomasin siellä, miten kova tarve itsellänikin oli vähätellä häntä, koska en kestänyt myöntää tuhovoimaa, joka hänen käytöksellään oli. Lopulta teidän ongelmanne tuntuisi olevan juuri siinä - olette liian samanlaiset, kiistätte molemmat toistenne merkityksen ja arvon. Kun stressaavin vaihe saadaan ohitettua, samankaltaisuus voi olla taas valtava voima.
No voi jösses sentään, 2/5 t. The real ap
Ikävä lukea tilanteestanne, toivotan voimia ja tyyntä mieltä, mitä ikinä päätätkin.
Meillä oli esikoisen syntymän jälkeen myös pitkä eropohdinta-aika, kun puoliso vähätteli panostani koliikkilapsen kanssa. Loukkaannuttuani pahasti onnettomuudessa sinnittelin silti lapsen kanssa, hoidin arjen ja kuuntelin vähättelyä ja kiukkua. Olin niin poikki, että vain itkin piilossa. Jälkikäteen ajateltuna masennusta varmasti, oli tosi vaikea raskaus ja synnytys, josta jäi isot vauriot. En saanut apua neuvolasta. Vähättelyä kyllä.
Perhetyöntekijän kunnasta sain lastenhoitoavuksi heti onnettomuuden jälkeen kuntoutuksen hoitokertojen ajaksi, kunnes löysin MLL:n kautta upean isoäidin hoitamaan lasta lääkärikäyntien yms aikana. Suosittelen lämpimästi kyllä, käytämme yhä MLL:ää ja jokainen hoitaja on meillä ollut hyvä. Perhetyötä voi kysyä myös neuvolan kautta, meillä oli ihana ihminen sieltäkin nuo kerrat, kun hän lasta hoiti. Ja minunkin henkistä puoltani samalla. Kertoi että voin myös vaikka vain nukkua tai käydä kävelyllä, jos haluan, hän hoitaa kyllä.
Meillä tuo alentuva vihainen käytös katkesi miehen lyhyehköön hoitovapaaseen. Hän oivalsi, mitä koliikkilapsen kanssa kotona arki on.
Aina välillä vähättely ja avutta jättäminen on palannut myöhemminkin, ja minulla se myös johtaa siihen että yritän tehdä paremmin ja lakkaan kertomasta, miten pahalta minusta tuntuu esim jälleen valvoa kuopuksen kanssa yö ja sitten lähteä aamulla ajamaan pitkää työmatkaa. Taloudellisesti olen aina ollut kantava voima perheessä, tuloni ovat hyvät ja hoitovapaallakin maksoin yli puolet menoista.
Olen itse ollut myös työssä, jossa olen saanut burn outin ylettömistä työpäivistä. Teen työtä, jossa velvoite on tiukka eikä työaikalaki koske. Työnantajaa ei kiinnostanut tolkuton kuorma. Tiedän myös lyhytpinnaisuuden, itkuisuuden, keskittymiskyvyttömyyden, unihäiriöt ja muistikatkot, jatkuvan ahdistuksen töistä ja vaikeuden kuunnella edes pientä lasten meteliä. Minulle mies kehotti sitten suoraan vaihtamaan työpaikkaa tai jäämään pois, oli uutta tai ei. En heti osannut mutta puolessa vuodessa, alettuani myös käydä työpsykologilla, ymmärsin työn vaihdon olevan paras ratkaisu, kun muuten mikään ei muuttunut työpaikalla yrityksistä huolimatta. Ei viisaus siis välttämättä kypsy heti, irti päästäminen on vaikeaa, mutta on hyvä, että puolisosi purkaa myös työtä psykologilla. Jos se on vienyt koko elämän, voi olla tarpeen katsoa ensin sitä ulkopuolelta ja sitten nähdä tarkemmin, ettei se ole sen arvoista. Kun päivästä toiseen vain "selviää" työkuormasta, näköala kapenee eikä jaksa nähdä muuta, oma riittämättömyys muuttuu masennukseksi. Eikä vauhdissa sitä tunnista. Kaikki on harmaata eikä mikään tuo iloa, ei näe miksi on parisuhteessa, ei näe syitä elää kuin velvollisuudentunto. Onneksi itse lähdin töistäni. Nyt on kohtuullisen normaali, kiireinen ruuhkavuosien perhe-elämä, iloa tuottava kotiarki ja lapset ilona ja myös eri työ. Siinäkin saan pelätä ylikuormitusta mutta opettelin myös kovan kautta sanomaan eitä ja tekemään työni myös huonommin - ja heiluttamaan pomolle työsuojelulainsäädäntöä, kun alalleni tyypillisesti tässäkin paikassa töitä laitetaan liikaa, ihan loogisesti laskienkin, tekijöitä ei vain ole tarpeeseen nähden. Olen vilpittömästi yhä pahoillani joka asiakkaasta, jota näin toimien en auta, mutta jos jaksan eläkkeeseen saakka, silti ehdin auttaa enemmän kuin kulumalla loppuun. Ja lisää tekijöitä ei töihin tule, jos aina venymme 14 h päiviä ilman ylityökorvausta... Burn outin jälkeen en enää edes pysty venymään aiempaan, kyky hoitaa töitä tarpeeksi hyvin yli 60 h viikossa on mennyttä, muistikin on varmaan ajoiksi heikentynyt.
Tarkoitan siis sanoa, että empatiani ovat teidän molempien puolella.
Hankala tilanne, johon ei ole oikeita vastauksia. Jos vain jaksaa, niin koittaisin käydä ehkä terapiassa ainakin muutaman kerran ja katsoa saako keskustelua ohjattua oikeaan suuntaan. Vääriä vaihtoehtoja tuossa ei kuitenkaan ole, eli mikäli elämä on jo nyt sietämätöntä, niin oikea ratkaisu voi olla ero jo nyt.
Vierailija kirjoitti:
Odottelen tässä miestä saapuvaksi kotiin että voimme keskustella asiasta, kerrankin rauhassa ja niin että olen saanut koko päivän ajatella tilannetta, saanut teiltä (syvät kiitokset siitä) ajattelemisen aihetta ja neuvoja.
Niinhän se on että ei mies näe mitä tämä arjen pyöritys on, kun ei siihen konkreettisesti osallistu. Vauvan rytmi meni sekaisin tästä kellojen siirrosta tms ja tänään jäi toiset päiväunet nukkumatta, joten klo 17 lähtien täällä on ollut ihan täysi väsymys kiukku päällä. Vauvan ekat hampaat on puhjenneet viime viikolla joten sekin tekee lapsesta tavallista kiukkuisemman. Olen siis kolme tuntia tänään hyysännyt vauvaa, yrittänyt syöttää, juottaa, laittaa nukkumaan. Vihdoin pikkuinen nukahti äsken. Ennen tätä vauvan raivoshowta kävin vauvan kanssa kaupassa, pelasin vanhemman lapsen ja tämän kaverin kanssa Afrikan tähteä ja kimbleä,tein tytöille ruokaa ja siinä sivussa vauvalle huomiselle ruoat + vähän pakkaseen. Aamupäivällä kun esikoinen oli eskarissa, ehdin pestä pari koneellista pyykkiä, silittää vaatteita, järjestellä talvivaatteita pois. Tämä siis sen hetken kun vauva nukkui ainoita päiväunia. Aamupalan ehdin syödä kun vauva oli tyytyväinen ja olin syöttänyt hänelle aamupuuron. Äsken havahduin siihen että en ole tänään ehtinyt/ muistanut syödä aamiaisen jälkeen mitään. Minun on turha yrittää edes kertoa miehelle päivästä ja siitä miten hulinaa täällä on ollut, kun ei mies ymmärrä. Haluaisin tänään kertoa miehelle ihan tarkalleen mitä olen tänään tehnyt ja kysyä onko tämä "laiskottelua". Mutta pahoin pelkään että ei mies tule kotiin siihen aikaan että ehtisimme puhua.
Nyt kun vauva nukkuu, menen esikoisen kanssa suihkuun, sitten nukutan hänet ja menen varmaan jälkeen nukkumaan ennenkuin mies tulee kotiin.Tällaista tämä on. Ei tämä ole perhe-elämää, tämä on sitä että olen yksinhuoltaja ja mies käy täällä nukkumassa, syömässä ja huollattamassa vaatteensa. Rakkautta on puolellani vielä, ihme kyllä, mutta on sydäntä särkevää sanoa että en enää usko miehen rakastavan minua.
Ap
Tämä ja seuraavat viestit ei oikein sovi näihin aikatauluihin. Viestejä on tullut pitkin päivää. Milloin se eskarilainen haettiin, milloin se iltasuihku oli? Miten kävit vain vauvan kanssa kaupassa? Missä se eskarilainen oli? Miten se yksi siirretty tunti nyt niin sotki vauvan rytmin? Kotona on aikaa leikkiä talviakaan
Sitten vielä yksi asia, jota aina hämmästelen. Äiti ei "ehdi syödä" pikkulasten kanssa. Miksi ei syö samalla kuin lapset? Vaikka joka toinen lusikallinen omalta lautaselta omaan suuhun. Tai sitten leipää tai mitä tahansa imettäessä suuhun
Mahtaako ap jaksaa tuota iltamyöhään, aika on pois vähistä yöunista. Lapsetkin ovat jo nukkumassa.