Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?

Miehelläsi ei ole sijaa/ tilaa kodissanne. Anna miehen hoitaa lasta tavallaan. Löysää pipoa.

Meillä samantyylinen tilanne. Mies yrittäjä ja meillä 2 lasta, minä hoidan kotona kaiken ja mies käy ”vaan töissä”, silti on koko ajan väsynyt ja stressaantunut. Minusta tuntuu että MINUN pitää koko ajan joustaa ja ymmärtää, sekä varoa sanomisiani ettei mies vaan suutu, vaikka luulisi että olisi toisinpäin kun olen vasta synnyttänyt. Olen siis vasta synnyttänyt ja sain myös kohtutulehduksen, olin 40 asteen kuumeessa ja pyysin voisiko mies olla edes pari päivää pois töistä että pääsen lääkäriin ilman vauvaa ja vilkasta taaperoa, ei voinut. Tietysti olisi oikeasti voinut olla, mutta ei ollut. Ilmeisesti ei kiinnostanut perheen hyvinvointi sen vertaa. Vaatii itselleen joka päivä aikaa ilman lapsia, ei kuulemma muuten jaksa. Minä sitten hoidan lapset silloinkin että mies saa levätä.. viikonloppuna ottaa päikkärit jne, minulle ei tälläistä ikinä suoda, mies ei jaksa olla molempien kanssa yksin, toinen vielä menee.

Miksei mies voisi vauvaa ottaa työpaikalle? Anna hoitaa että näkee mitä on!

Yrittäjän kans ei ikinä lapsia, siinä on yh.

Olet käytännössä yksinhuoltaja, kun olet antanut alusta asti miehen luistaa omasta vastuustaan. Perhe on yhteinen yritys (huomatkaa tässä ironia), jonka pyöritykseen molemmat osallistuvat. Silkkaa typeryyttä olla vaatimatta omaa aikaa tai muutama yö silloin tällöin, että sinä saat nukkua. Tässä vaiheessa on kyllä vaikea yhtäkkiä muuttaa toimintatapoja.

Maksaako miehesi teillä kaikki kulut ja lainat? Jos ei, niin olet hänen ilmainen piika. Pidä huoli, että saat erossa sinulle kuuluvan puoliskon omaisuudesta.

Huomauttaisin, että tuskin mies mikään erityisen hyvä esimies siellä duunissakaan on. Jos kaikki ovat p*skoja, kukaan ei osaa mitään eikä koskaan voi alaisille sanoa, että tekevät nyt iltapäivän vahtimatta. Eli kasvattaa stressiään aivan varmasti myös sillä, että ei siellä töissäkään taatusti hyvä ole.

Että ehkä siitäkin voisi huomauttaa, minkä vuoksi kannattaisi opetella delegoimaan, kyse ei siis ole vain siitä ja ainoastaan siitä, että sinä vaadit perheaikaa.

Ero on minustakin raskas asia ja kuitenkin kannattaa harkita tarkkaan. Voi kun osaisi auttaa, harmittaa kyllä tilanteesi vierestä. Jotkut ihmiset ovat semmoisia, että heille voi puhua = ymmärtävät, kun toinen kädestä pitäen selittää, miksi tälläinen elämä ei voi jatkua. Toiset eivät. Jos on kovin itsepäinen ja itsetietoinen, niin eihän hän usko, että omalla käytöksellään tässä nyt parhaassa tapauksessa elämänsä kusee.

Kamalaa lukea näitä tekstejä. Rupeaa masentamaan omakin tilanne. Minäkin olen usein miettinyt eroa juuri vähän samankaltaisista syistä kuin ap. Meillä tosin ei s eksiä ja johtuu miehestä kun ei halua. Ei Ole halunnut käytännössä 1 lapsen jälkeen. Itse koen, että minut on huijattu naimisiin. Kauan sitä vastamäkeä kuuluu sietää? Kahdeksan vuotta vastamäkeä nii alkaa pikkasen kyynnistymään kaikkiin miehiin ja rakkauteen ylipäänsä. Ei ole taloudellisista syistä mahdollista erota tällä hetkellä. Toisaalta ehkä ihan hyvä. Ehkä kaikki vielä joskus muuttuu tai minä muutun. Miehet luulevat aina naisten olevan kamalia tms. Minusta naiset haluavat vain tasapuolista kohtelua ja hyvää tavallista perhearkea. Ero on vain kamala prosessi ja pelottaa. Pystyykö siihen kuitenkaan? Ja milloin. Mekin käyty pt ssa. Ei siitä ollut mitään hyötyä. Mietin, että kuka on oikeasti ikinä hyötynyt siitä? Välillä mietin, että olenko itsekäs kun haluan hyvän parisuhteen jne. Ennenhän sitä kestettiin, vaikka minkälaista alko ukkoa yms. Ja se eron häpeä ja se kaikki. Tiedän, että omat vanhemmat eivät varmasti ikinä ymmärrä asiaa ja hyväksy. Eikä anoppi ja miehen puoleinen suku. Varmasti saan kaikki vihat niskaan lopun iäksi, kun joskus lähden. Ja jään oikeasti yksin kokonaan. Voin vain kuvitella, miten kamalaa se tulee olemaan. Ei voi mitään. Toisaalta nautin jo yksinolosta, että ehkä se ei olisi edes niin kamalaa.

jätä se sika

Tosiasia on se, että miehesi on luonnevikainen. Ei ikinä muuksi muutu ,kaikki on aina muiden syytä , eikä itsessä näe mitään ongelmaa. Näitä raivoavia miehiä on liikaa.Ehdottomasti ero. Jos ,omistat asunnon ja teillä on avioehto, pistät miehen mäkeen. Minulla on kokemusta.

Vaikka kuinka hulluttelisi, älä siitä välitä. Hän ei ikinä tule muuttumaan , kuin välillä pikkuseksi aikaa.

Ole vielä nuori, älä elä ja kasvata lapsiasi noissa olosuhteissa.

Muistan, että tuossa samassa elämänvaiheessa olin todella onneton ja haudoin usein mielessäni eroa. Tuntui ettei meillä ollut mitään yhteistä, seksikään ei kiinnostanut ja tiuskimme toisillemme. Tuntui että olimme toistemme kilpailijat tai vihamiehet pikemminkin kuin samaan suuntaan vetävä, toisiaan tukeva tiimi. Molemmilla oli omat stressin ja kipuilun aiheensa eikä kumpikaan ihan syytön ollut siihen, että elämä tuntui välillä sietämättömältä.

Onneksi ei kuitenkaan erottu. Nyt, noin 12 vuotta myöhemmin, kun lapset ovat isoja ja moni silloinen stressinaihe on lakannut olemasta, olemme todella läheisiä ja onnellisia yhdessä. Joskus ihan hätkähdän kun muistan, miten vuosia sitten suunnittelin jo kaikki eron yksityiskohdat valmiiksi ja katselin asuntoja.

Matkan varrella oli hetkiä, jolloin jouduimme käymään aika raskaitakin keskusteluja, mutta löysimme pikku hiljaa yhteisen sävelen. Ja nyt tuntuu että elämä on juuri sellaista kuin toivoinkin. Lasten kannalta olen myös iloinen siitä, ettei heidän tarvinnut varttua uusperhekuvioiden sotkuissa.

Ehdottomasti ero, ei se muuksi muutu. Näet ja koet siinä sen pahimman ,kun on 1/2 v harkinta-aika. Kyllä mies karvansa näyttää,kuntuon ajan asutte erillään.Pidä kotisi.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkosto oli hyvä, varsinkin esikoisen aikaan: minun vanhempani, mutta isäni sairastui syöpään samaan aikaan kun nuorimmainen vauva syntyi, joten ymmärrettävästi heillä on muuta ajateltavaa kuin meidän lasten hoito.

Sisaruksia minulla ei ole, ja mieheni ainoa sisko asuu ulkomailla. Miehen isä on elossa ja asuu 650 km päässä.

Olen monesti ajatellut tuota MLL lastenhoitajaa mutta kynnys on iso, tai olen tehnyt päässäni siitä jotenkin kauhean ison jutun. Tiedän kyllä että hoitaja on sieltä hankittava. Saako sieltä esim. Yöksi hoitajaa, jos minä menisin hotelliin nukkumaan? Hoitaisiko turvallinen hoitaja ihan yön yli lapsiamme?

Olemme molemmat miehen kanssa loppu. Se on totta. Olen mielestäni tehnyt kaikkeni että saisin autettua miestä stressissä mutta enempään en pysty enkä just nyt haluakaan koska hän vähättelee minua.

Ap

Jos et saa nukuttua tarpeeksi kotona ja mietit yötä hotellissa ja olet hermo loman tarpeessa, on minun valitettavasti mielenterveyden ammattilaisena sanottava että väsymyksessäsi tuskin on enää kysymys vain tarpeesta nukkua. Kuulostaa että olet masentunut ja klassiset oireet ovatkin; vaikea nukkua (vauvasta huolimatta), pakonomainen nukkumisen ja oman itsen ajattelu, tarpeidesi sivuuttaminen miehen tarpeiden edelle (todella tyypillistä masentuneilla), vaikeus jättää lasta muille (mll), ahdistuneisuutesi, tunteesi että olet ihan loppu. Valitettavasti masennus on usein paljon muuta kuin itsemurhan hautominen. Se on ihan oikea sairaus joka vaatii hoitoa. Väsymyksestä siihen ei ole enää pitkä matka. Kysy vielä itsestäsi; itketkö miten usein (syystä riippumatta), oletko joka päivä väsynyt? (lapset eivät todellakaan automaattisesti aiheuta loppuun palamista, pidä se mielessä!

Taisteluohi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Olet kuin minä :-) Minä olen kanssa samanlainen, että hoidan itse jos ei muuten hoidu enkä jaksa kauheasti valitella tai surkutella. Meillä oli aivan samanlaista, minä hoidin kaiken ja ehdin vielä harrastaakin ja opiskella lisää. Eikä se minua rasittanut, se on minun luonteeni ja sain ja saan edelleen hirveästi virtaa siitä, että teen ja olen lasten kanssa jne. Se ei vain minun mielestäni ole sellainen ominaisuus, että siitä kannattaisi kovin kuunnella raivoamista tai moitteita. Minä ajattelin sen niin, etten minä kenellekään tee pahaa eikä se ole keneltäkään pois, jos elän elämääni niin kuin sitä elän. Pahimpina aikoina sain koko ajan kuulla, että olen liikaa sitä ja liikaa tätä, vaikka kai sellainen on suhteellista ja riippuu mihin verrataan :-) Enkä minä nytkään ole juuri surkutellut tai valittanut, en kadu myöskään avioliittoani, vaikka se päättyikin näin, minulla on ihanat lapset juuri sellaisina kuin ne ovat.

Mikään ei kuitenkaan muutu, jos miehesi ei ymmärrä, että parisuhde on kahden tasavertaisen kauppa. Voi surkutella itseään, voivotella, vaikka mitä, mutta jos se ei johda muutokseen, niin ei teidän suhde siitä voi muuttua. Ja ne raivokohtaukset ovat lapsille oikeasti pelottavia. Meillä lapset kertoivat siitä minulle vasta sitten, kun asuimme kolmistaan.

Huomaan että luonteeni joka on aina ollut aikaansaava, positiivinen, tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuva, sopeutuva ja jalat maassa-oleva on alkanut muuttumaan katkeroituneeksi ja synkäksi, mitä tulee parisuhteeseen miehen kanssa. Koen että kannattelen kaikkea yksin ja saan siitäkin kuraa niskaan. Miehen arvostelu on siis sitä yleensä että peilaa kaikki tekemiseni itseensä. Jos sanon että haluaisin nukkua pitkään vaikka lauantaina, sillä herään aina vauvan kanssa 06 pintaan, mies sanoo että ei hänkään saa lauantaisin nukkua kun menee töihin. Jos otan puheeksi sen että kun tätä kuopusta suunnitteltiin, sovittiin nimenomaan että molemmat osallistuu hoitoon ja vastuut jaetaan, mies sanoo että ei kukaan jaa hänenkään vastuitaan firmassa. Miten tahansa yritän puhua perheemme tulevaisuudesta, mies vääntää ja kääntää kaiken liittymään työhönsä ja firmaansa ja siihen miten hän aina kuitenkin on väsyneempi stressaantuneempi ja enemmän lopussa kuin minä.

Vanhempi lapsi todisti viimeksi isänsä raivokohtausta, kun mieheltä kaatui pesuainepullo, vaati minua siivoamaan sen koska hänellä oli jotain muuta kesken, minä sanoin etten siivoa sitä koska minullakin on muuta kesken, ja mies voi siivota omat sotkunsa kun saa puuhansa päätökseen. Tästä seurasi raivari, rättien paiskomista, ovien paiskomista, minulle huutamista ja muutenkin ihan uhmaikäisen lapsen käytöstä joka ei saanut nyt tahtoaan periksi ja järjesti kohtauksen. Paitsi että kyseessä ei ollut uhmaikäinen lapsi vaan vajaa 40 v mies.

Ap

Lisään vielä että varmasti minun pitäisi olla vielä joustavampi ja empaattisempi stressaantuneelle miehelle. Olen kuitenkin nyt ollut jo niin monta vuotta se tukipilari joka kuuntelee samat paskat päivästä toiseen että raja se on minullakin. En usko että kukaan teistäkään jaksaisi loputtomiin olla tsempparina ihmiselle joka valittaa samoista asioista tekemättä muutoksia, väheksyy sitä että toinen kasvattaa lapset, hoitaa kodin ja huolehtii siitä että ruoka on aina pöydässä, puhtaat vaatteet kaapissa ja sängyssä puhtaat lakanat.

Mies sanoo että kyllä hänkin voi ruoan laittaa, mutta se ei minulle kelpaa. Voi kyllä kelpaisi, ongelma on vaan siinä että perheessä on lapsi joka ei jaksa odottaa lämmintä ateriaa klo 21 asti, vaan tarvitsee päivällisen paljon aiemmin. Miehen aikataulu sallisi sen että jos hän tekisi ruoan, olisi se valmista silloin kun muu perhe on nukkumassa. Ja tähän vedoten mies sanookin aina että "sinulle ei apu kelpaa". Tämä perhe tuntuu pyörivän täysin miehen ympärillä, hän ei käsitä että meillä on lapsia, täällä tehdään päätökset ja valinnat LASTEN mukaan eikä miehen mukaan. Koska mies ei ole ymmärtänyt tätä vieläkään, vaikka meillä on 6 v esikoinen, alan luopua toivosta sen suhteen että hän pystyisi koskaan asettamaan meitä etusijalle. Jos firmassa asiat helpottaa niin sitten tulee joku muu mikä menee priorisoinnissa meidän edelle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Alatko äitiysloman jälkeen kantaa saman verran leipää pöytään?

Kyllä minuakin stressaisi.

Kyllä alan, kuten tein ennen ä-lomaakin. Maksamme suunnilleen saman verran kaikesta, en siis elä millään tavalla miehen kustannuksella tai siivellä. Kuten aiemmin viestissä sanoin, pystyn jäämään hoitovapaalla säästöjen ansiosta, ja jos jatkaisimme yhdessä miehen kanssa, ei hänen silloinkaan tarvitsisi elättää minua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sekä sinua että miestäsi. Olen tehnyt itsekin 6-päiväisiä työviikkoja, välillä 7 päiväisiäkin ja voin kokemuksesta sanoa, että silloin on pinna tiukalla, vaikka ei ollut edes pieniä lapsia. Onko miehesi yrittäjä vai miksi hänen täytyy olla noin paljon töissä? 

On yrittäjä eikä luota työntekijöihinsä. Firmansa on kasvanut sen verran isoksi että hän ei enää pysty yksin pitämään kaikkia lankoja käsissään muttei suostu myöntämään tätä. Asiaa helpottaisi se että hän delegoisi vastuuta, muttei tee sitä koska kukaan alainen ei ole riittävän pätevä.

Ap

Odottele kärsivällisesti pari vuotta avioliitossa, niin miehesi saa sydänkohtauksen työstressin vuoksi ja sinusta tulee nuori ja varakas leski. Myyt firman pois ja elelet taloudellisesti turvattua elämää lasten kanssa.

Mun äiti oli yrittäjä,eikä halunnut olla koskaan kotona. Eli se töiden kasaaminen ja kiire oli tekosyy sille ettei tarvinnut olla kotona ja vaivautua vanhemman vastuisiin ja perhe-elämään. Ei tarvinnut tehdä kotona mitään tai käydä missään. Työ oli aina edellä.

Tällaisessa perheessä kasvaneena neuvoisin, että asutte vähän aikaa erillään. Jos mies alkaa viihtymään yksin kotona,niin hän ei ole koskaan halunnut olla siellä TEIDÄN kanssa.

Kuulostaa niin tutulta... Meidän perheessä se vaan oli miehen harrastus mikä meni kaiken muun edelle. Harrastus alkoi kunnolla vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä joten etukäteen en osannut tätä aavistaa. Vuosikausia toivoin muutosta ja lupauksia välillä tulikin mutta kaikki oli pelkkää puhetta.. Ja itse olin tosi yksinäinen eikä minulle annettu mahdollisuutta esim harrastaa, tukijoukkoja ei ollut ihan lähellä ja lähinnä minun käskettiin olla kiitollinen kun oli niin hyvä mies joka omassa pihassa harrasti eikä esim hypännyt baareissa.

Karkeroiduin tosi pahasti miehelleni joka ei suostunut/osannut keskustelemaan asioista, eikä hänessä ollut mitään vikaa, kaikki syy oli aina minussa. Lopulta seitsemän vuoden jälkeen (3lasta.. Eli hyviäkin aikoja kuitenkin oli) ilmoitin että nyt riitää, jotain täytyy tapahtua tai otan avioeron. Vastaukseksi sain haistattelut ja silloin napsahti, loppui viimeinenkin yritys pelastaa mitään. Menimme kuitenkin perheneuvontaan, minä lähinnä sen vuoksi että mies kuulisi jonkun muun suusta että näin ei voi jatkua jne.

Eroprosessi oli pitkä, itse olin jo vuosia tuskaillut joten kun viimein muutin lasten kanssa pois, mies vasta heräsi tapahtumiin. Ennen muuttoa ryhtyi todella vaikeaksi ja uhkaili ja kiristi mm. lapsilla, soitteli ystävät/sukulaiset läpi että olen hullu jne..

Muuttopvä oli elämäni onnellisin pvä. Olin rahaton, hoitovapaalla, kunnan hirveässä pikkuasunnossa, mutta NIIIIN ONNELLINEN.

Päiväkään en ole katunut eikä ex-mies ole tänäkään päivänä myöntänyt että hänessä olisi mitään vikaa. Vanhin lapsi oli eron aikaan ekaluokkalainen ja hän muistaa eniten esim riitoja muuton aikaan ym, sillä mieheni ei pystynyt hillitsemään puheitaan/raivoaan edes lasten ollessa paikalla (tämä oli täysin uusi piirre miehessä, en olisi osannut edes kuvitella) Tämän esikoisen kanssa on jouduttu käymään psykologilla ym kun joutui kokemaan ikäviä asioita, siksi harmittaa etten eronnut aikaisemmin...

Nyt meillä on uusi ihana perhe, olen uudelleen naimisissa ja pikusisaruksiakin on lapset saaneet ❤️

Ex-miehen kanssa välit ok vaikkei hänestä ikinä tule niin epäitsekästä että edelleenkään laittaisi lapset etusijalle...

Tsemppiä sinulle, kaikki kyllä järjestyy

Voi sitä ottaa asumuseron ja hoitaa itsensä kuntoon (jos on yllä mainittu masennus yms.). Miehelle voi kertoa, että on mahdollisuus palata yhteen sillä ehdolla, että hakee itselleen apua. Kun jää yksin niin joutuu katsomaan peiliin. Mun miehen turhat raivokohtaukset liittyy ahdistukseen/masennukseen. Pahenevat stressiaikoina mutta pieni masennuslääke annos poistaa nämä kohtaukset melkein kokonaan. Näyttää tunteita kyllä edelleen, myös negatiivisia mikä on tietty ok. Harvoin voi tulla turha raivokohtaus. Mies ei varsinaisesti ole ollut lääkkeestä innoissaan mutta koska haluaa olla yhdessä ja pitää itsekin kohtauksiaan jälkeen päin turhina ja kamalina niin hoitaa näin itseään. Asioita voi hoitaa jos tahtoa löytyy ja rakkautta on siellä taustalla vielä jäljellä. Meillä ei fyysistä väkivaltaa mutta henkistä väkivaltaahan nuo raivokohtaukset kyllä on.

Vierailija kirjoitti:

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Tavaroiden rikkominen on väkivaltaista käytöstä. Mitä lapset oppii tästä? Rikkominen on ok?

Vauvavuosi on rankka. Muutaman vuoden päästä teillä on ihan eri tavalla aikaa.