Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?

Nämä raivarit tulivat kuvioihin näin pahoina ja usein samoihin aikoihin kun elämästä tuli muutenkin helvettiä. Eli n. 1,5 v sitten. Miehen stressi lisääntyi silloin, kun firma laajeni, mutta samalla piti tulla myös lisäkäsiä jakamaan vastuuta.

Näkisin että ongelmamme johtuu täysin siitä että mies on aivan loppu työnsä takia. En voi kuitenkaan aikuista ihmistä pakottaa vähentämään töitä tai hakemaan apua, jos ei itse halua. Olen sitä mieltä että mies kärsii jonkinasteisesta masennuksesta, ja hän on itsekin sitä mieltä, mutta mitä sen toteaminen auttaa kun apua ei haeta tai oteta vastaan?

Uskon että minussakin on jonkinasteisia masennuksen ja uupumuksen oireita. Kaksi väsynyttä ja masentunutta vanhempaa ei varmasti ole lapsille paras mahdollinen vaihtoehto ja suren sitä etten voi tarjota lapsille sellaista lapsuutta jonka he ansaitsevat. Eli että perheenä touhuttaisiin kaikkea kivaa, nyt se on minä ja lapset jotka touhuaa ja tekee. Mies ei töiltään ehdi eikä osaa.

Ja siis mies kyllä voi harrastaa vielä tähän päälle, mutta minä en. Hänhän on vaativassa työssä joka vaatii nollauksen (eli harrastuksen 3 x viikossa). Työajasta tuo harrastus ei ole pois vaan perheen minimaalisesta yhteisestä ajasta.

Ap

Tunteet ovat yksi asia, mutta tavaroiden ja ovien paiskominen on selkeä vihanhallintaongelma, joka tulee vain pahenemaan, ellei mies hae apua. Myös se, että et saa tarpeeksi unta, on todellinen ongelma, johon on löydyttävä ratkaisu joko miehen kanssa tai ilman miestä. Ensimmäinen velvollisuutesi on pitää huolta itsestäsi, toinen velvollisuutesi on pitää huolta lapsistasi. Mies on aikuinen, eikä hänestä huolehtiminen ole sinun tehtäväsi. 

Jos tulee ero niin eikö miehen firmakin jaeta puoliksi.  Tämän tietäminen säikäyttää varmasti.

Lapset kasvaa ja kyllä se ajan kanssa helpottaa,viimeistään kun palaat työelämään,silloin miehen on osallistuttava tarhaan kuskaamiseen ja hoitamiseen ihan erilailla. Tiedän että nyt on raskasta,olen kokenut saman,olin aivan loppu ja mietin eroa. Kaikki muuttui kun palasin töihin,mies yhtäkkiä näki minut tasavertaisena leivän pöytään tuojana,osallistui lapsiinsa ja heidän hoitamiseen täysin,myös suhteemme parani tämän myötä huimasti. Toki se että minä palasin vuorotyöhöni jolloin miehen oli pakko olla iltoja,öitä ja viikonloppuja vastuussa lapsistaan mutta koskaan hän ei siitä valittanut. He pärjäsivät hienosti ja olen ylpeä siitä että otti vastuun. Enhän minä yksin niitä lapsia halunnut.

Siis minä maksan näin äitiyslomalla ollessanikin kaiken 50/50. Kuten ennen äitiyslomaakin. Silti minun vastuullani on aina ollut kaikki kotityöt, jotta mies saa rauhassa keskittyä firmaansa.

Kuopuksen ensimmäisen elinkuukauden aikana mies oli useammin työmatkalla kuin kotona. Siis tähän laskettiin viikonloput. Kuopus kun meni pahainen syntymään juuri siinä kuussa kun miehen firman alan kaikki messut yms sattuivat olemaan. Tottakai mies meni messuille ja matkoille ja minä olin kotona vastasyntyneen kanssa. Koska olin tolpillani tosi nopeasti synnytyksestä, miehen mielestä en tarvinnut apua tai muuta kotona, "sehän nukkuu kokoajan" totesi mies vastasyntyneestä. Pahinta on että mies ei todellakaan ole aina ollut tällainen, vaan hänestä on nyt tullut näin perheestä piittaamaton. Ennen toki työ oli kaikki kaikessa mutta silloin edes yritti esittää kiinnostunutta siitä mitä muulle perheelle kuuluu. Nyt me saamme kuulla kysymättäkin miten stressissä mies on, mutta ei hän kysy kysy miten meidän päivämme on mennyt.

Ap

Ehdottaisin, että annat sen kuopuksen isälleen mukaan töhin ainakin kerran. Jos hän kerta on sanonut että on halukas niin tekemään. Saisit silloin vähän hengähdystaukoa ja omaa aikaa esikoisen kanssa. Mielestäni voisit lasten kanssa lähteä vaikka jollekkin lomamatkalle (jos rahatilanne antaa myöten) vaikka viikoksi ellei kahdeksi. Se voisi toimia ehkä ensiapuna. Todella paskamainen tilanne kyllä kun molemmat on niin loppu :( 

Oletko kertonut pariterapiassa näitä samoja asioita? Tai pyytänyt puheenvuoroa ja kyseenalaistanut miksi aina vain puhutaan miehen työstä yms. Sanoisin kyllä että ei kannata luovuttaa sen terapian suhteen liian nopeasti! 

Tsemppiä sinulle ap <3 jos rakkautta miestä kohtaan vielä löytyy niin ehdottamasti kannattaa yrittää vain jaksaa kaiken paskan läpi ja yrittää pelastaa avioliitto.

Mä kyllä sanoisin tähän että kaiken ratkaisee miehen mahdollinen halu muuttua. Ilman sitä ap:n on ihan turha yrittää "kestää vauvavaihe" ja sitten helpottaa. Ei varmana helpota ellei mies niin halua ja päätä. 

t. se, joka kituutti liian pitkään mutta nyt onnellisesti eronnut. 

Mun miehellä on tosi stressaava työ/ammatti ja hän aina välillä unohtaa kuinka myös muilla voi olla elämässä raskasta vaikkei olisikaan samassa ammatissa. Ja hän on kyllä sen ymmärtänyt kun olen rauhallisesti kertonut, että väsymyksestä ja stressistä kertominen ei tarkoita kilpailua ja vertailua kummalla on asiat pahemmin. Hänen näkemyksensä mukaan maisteriopinnot ja kotona oleminen eivät ole niin rankkaa kuin hänen työnsä (tietyllä tapaa olen samaa mieltä) mutta itse stressin ja seinien päälle kaatumisen kokeneena hankala olla välillä valittamatta ja hermostumatta kun sitä vähätellään. 

Näkisin että tässä AP:n tilanteessa tuo miehen työ on tosi iso tekijä tähän kaikkeen ja siihen pitäisi saada apua. Olet kyllä täysin oikeassa että aikuista ihmistä on vaikea pakottaa tekemään mitään. Toivottavasti saisit hänet tajuamaan että tarvitsee apukäsiä töissä vaikka sitten siellä terapiassa. Tai sitten yrität kertoa että esim firmalla menisi paremmin ja tuottaisikin paremmin jos saisi jonkun osaavan apulaisen. 

Vierailija kirjoitti:

Näin täysin ulkopuolisen näkökulmasta ja vain tätä ketjua lukeneena minusta tuntuu, että teidän erosta voisi seurata vain hyvää. Mies joutuisi katsomaan itseään silmästä silmään: hän on sanonut että perhe on tärkein mutta nyt hän menettää sen. Ehkä hän lopulta tajuaisi, että ei osaa edes omia lapsiaan hoitaa. Ehkä hän myös huomaisi, että eivät ne työkiireet siinä helpota vaikka te katoatte hänen elämästään häntä häiritsemästä. Ihmisen täytyy itse ymmärtää virheensä ja kärsiä tekojensa seuraukset. Sinun tai lasten ei siitä tarvitse kärsiä. Voi tietenkin olla että mies ei näitä asioita tajua siinäkään tapauksessa, tai että tajuaa vasta vuosien päästä. Se on hänen ongelmansa ja vain hän itse sen voi halutessaan ratkaista.

Eroaminen on raskasta, mutta se johtuu vain siitä että olette ajautuneet tuohon huonoon tilanteeseen ja nyt sen muuttaminen vaatii ylimääräisiä ponnistuksia. Ihmisten aivot ovat mielenkiintoiset, ihmiset selviävät huonoissakin oloissa päivästä toiseen selviytymiskeinojen avulla, ja vasta jälkeenpäin oikeasti näkee kuinka paha tilanne olikaan. Pidä mielessäsi oma ja lastesi hyvinvointi, kulje jotain tiettyä päämäärää kohti (eli esim. rauhallinen, turvallinen koti ja arki ilman jokapäiväistä vähättelyä ja huonoa oloa, jonka johdosta lapsenne ovat onnellisempia ja tasapainoisempia).

Tsemppiä ja voimia, mitä ikinä päätätkin tehdä!

Mies löytää nuoren naisen alta aikayksikön. Jätetty hoitaa lapset yh:na. Mies kerää pisteet ennemmin tai myöhemmin äitinsä hyvin huoltamista lapsista. Lapsetkin pitävät jännää ja pärjäävää etäisäänsä mahtavampana vanhempana. Näitä on nähty. Surkeuden surkeus.

Luin ketjun ja ollut hieman vastaavassa tilanteessa eli kovasti empatiaa sinulle. Lähinnä, kun mietit päätöstäsi, oletko tehnyt yleisiä masennusseuloja esim. BDI? Joskus kyselyt voivat herättää myös omaan tilanteeseen, kun voimat on lopussa. Mainitsit, että olet normaalisti iloinen ja positiivinen.

En usko, että miehesi hyötyy terapiasta nyt. Voi liian huonosti itsensä kanssa.

Olisiko mahdollista ottaa asumusero ja sinun jäädä lasten kanssa kotiin ja miehen muuttaa pois? Sitten jonkin ajan kuluttua ei kuitenkaan liian aikaisin pohtia terapiaa myöskin, jos SINÄ enää sitä haluat. Tämä voisi myös toimia herätyksenä miehellesi, ettei voi ottaa sinua ja perhettä itsestäänselvyytenä. Painotus myös sille, että itse myös mietit, haluatko enää silloin yrittää.

Teidän kannattaa ehdottomasti käydä siellä terapeutilla. Tuolla menolla miehesi tai koko perhe sairastuu. Tällä hetkellä teette molemmat kahden tai kolmen ihmisen hommat,ja niin ei tarvitse olla. Elämä ei ole suorittamista.

Ap, sinun miehesi ei arvosta sinua tippaakaan. Sinä oireilet sitä, eikä se muutu mihinkään parisuhdeterapiassa. Rakkaus perustuu arvonantoon, ja sen lähtökohta on tunnustuksessa, toisen näkemisessä kokonaisena.

Miehen on törmättävä työstressinsä kanssa päin seinää jotta voi muuttua, mutta sinun ja lasten ei pidä joutua siihen onnettomuuteen mukaan enää yhtään enempää. Ihmisellä on rajat omien ongelmiensa sietämiseen: tässä tapauksessa burnout, konkurssi tai alkoholismi (tai kaikki yhdessä) ovat valitettavasti ihan realistisia vaihtoehtoja. Parhaimmillaan ero voi pelastaa miehen hengen.

Joten aseta itsellesi päivämäärä, jolloin laitat eropaperit vetämään. Ennen sitä käykää parisuhdeterapiassa ainakin kahdesti, joista ensimmäisellä kerralla sanot että olet valmis eroamaan ja haluaisit käyttää terapia-ajan eroon valmistautumiseen. Toisella kerralla mies joko suostuu toiveeseesi, jolloin voitte jatkaa, tai raivoaa pahaa oloaan ulos. Parempi että tekee sen valvotuissa olosuhteissa, ja parisuhdeterapeutti voi antaa lausunnon suhteenne tilasta mahdollisia eroriitoja varten. Koska mies vaikuttaa arvaamattomalta dominoijalta, varaudu likaiseen peliin ja älä häpeä ottaa heti yhteyttä lastenvalvojaan. Jos sosiaaliviranomaiset ovat eroprosessissa mukana alusta asti, on miehenkin helpompi noudattaa sovittuja sääntöjä.

Olen itse nähnyt läheltä parikin tapausta, jossa ihminen on työnsä varjolla kohdellut läheisiään kuin roskaa, tai ilmaa, vuosikausia. Aivan sama kuinka paljon vastuuta, rahaa tai ammattikunniaa asiaan liittyy, ei työn pidä olla kenenkään isäntä, etenkään niin että orjuuttaa siitä samassa muitakin. Ja sinähän olet käytännössä orja, ihminen jolla ei ole mitään päätäntävaltaa omasta ajastaan. Onneksi sinä voit vapauttaa itsesi.

Itse olen kokenut eron, jossa pitkäaikaismasentunut mies muuttui yllättäen väkivaltaiseksi, koska ei kestänyt pettymystä ja muunsi itseinhon aggressioksi. Siksi neuvoni ovat pragmaattisia, ja ehkä jopa kylmän kuuloisia. Mutta niiden pohjalta on helpompi aloittaa vapautuminen ja eheytyminen. Uskon että eron myötä olette lopulta kumpikin onnellisempia. Niin kävi meillekin. Voimia!

Miks et laita vaatteita päälle ku mies tulee kotiin,sanot eteisessä heipat ja kerrot et tuut parin tunnin päästä,käy leffassa,lenkillä,ostoksilla tai mee kirjastoon lukeen lehdet. Sun on pakko ottaa irti siitä koko paketista mitä pyörität 24/7 oikeesti. Ei sun tarvi pyytää lupaa,sä olet ihminen sulla on tarpeita myös ilman lapsia. Ei hän voi määritellä että hoitaa toista lasta tai ottaa toisen mukaan...vitt..ne on sen muksuja. Ny loppuu toi marttyyrinä olo. Ota ja lähde pariks tunniks. Se tekee ihmeitä. Ei kai se perään juokse ja tunge lapsia väkisin sun syliin. Jos ei ala herraa kiinnostaa ni hae asuntoo ja lähe meneen kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että varmasti minun pitäisi olla vielä joustavampi ja empaattisempi stressaantuneelle miehelle. Olen kuitenkin nyt ollut jo niin monta vuotta se tukipilari joka kuuntelee samat paskat päivästä toiseen että raja se on minullakin. En usko että kukaan teistäkään jaksaisi loputtomiin olla tsempparina ihmiselle joka valittaa samoista asioista tekemättä muutoksia, väheksyy sitä että toinen kasvattaa lapset, hoitaa kodin ja huolehtii siitä että ruoka on aina pöydässä, puhtaat vaatteet kaapissa ja sängyssä puhtaat lakanat.

Mies sanoo että kyllä hänkin voi ruoan laittaa, mutta se ei minulle kelpaa. Voi kyllä kelpaisi, ongelma on vaan siinä että perheessä on lapsi joka ei jaksa odottaa lämmintä ateriaa klo 21 asti, vaan tarvitsee päivällisen paljon aiemmin. Miehen aikataulu sallisi sen että jos hän tekisi ruoan, olisi se valmista silloin kun muu perhe on nukkumassa. Ja tähän vedoten mies sanookin aina että "sinulle ei apu kelpaa". Tämä perhe tuntuu pyörivän täysin miehen ympärillä, hän ei käsitä että meillä on lapsia, täällä tehdään päätökset ja valinnat LASTEN mukaan eikä miehen mukaan. Koska mies ei ole ymmärtänyt tätä vieläkään, vaikka meillä on 6 v esikoinen, alan luopua toivosta sen suhteen että hän pystyisi koskaan asettamaan meitä etusijalle. Jos firmassa asiat helpottaa niin sitten tulee joku muu mikä menee priorisoinnissa meidän edelle.

Ap

Anna miehen laittaa ruokaa ja lämitätte sen seuraavana päivänä. Mä teen itsekin aika usein lasten mentyä nukkumaan seuraavan päivän ruuat. 

AP:n tilanne on hyvä, koska hänellä on hyvä työ, johon palata ja raha-asiat muutenkin hallussa. Toisin kuin täällä monen muun saman tapaisessa tilanteessa kipuilevalla. AP voi siis tehdä elämästään sellaisen, kuin hän haluaa ja ansaitsee.

Miehellä on selvästi todella paha olla itsensä ja työtaakkansa kanssa, mutta se on pitkälti oma valinta. Mies tarvitsi kipeästi apua, että pystyisi muutamaan elämänsä suuntaa, mutta mitä ilmeisimmin on haluton vastaanottamaan minkäänlaista apua. Asian työstäminen vaatisi myös pitkän ajan. Selvästi miehen rooli yrityksessään jää kotona "päälle" eikä hänellä nykytilanteessa ole kykyäkään asettua AP:n tilanteeseen.

Pelasta, AP, ainakin itsesi ja lapsesi ja hanki teille hyvä elämä. Koska asunto on alunperin sinun, niin mies voi muuttaa. Erotkaa myöhemmin (jos olette avioliitossa) elleivät asiat muutu.

Vanhempi lapsi todisti viimeksi isänsä raivokohtausta, kun mieheltä kaatui pesuainepullo, vaati minua siivoamaan sen koska hänellä oli jotain muuta kesken, minä sanoin etten siivoa sitä koska minullakin on muuta kesken, ja mies voi siivota omat sotkunsa kun saa puuhansa päätökseen. Tästä seurasi raivari, rättien paiskomista, ovien paiskomista, minulle huutamista ja muutenkin ihan uhmaikäisen lapsen käytöstä joka ei saanut nyt tahtoaan periksi ja järjesti kohtauksen. Paitsi että kyseessä ei ollut uhmaikäinen lapsi vaan vajaa 40 v mies.

Ap[/quote]

Kulta, sinun lapsesi rakastaa sinua, sinä olet se joka on läsnä ja todennäköisesti tärkein ihminen lapsellesi, sitä ahdistaa nähdä, että äitiä yritetään kyykyttää. Näitä tilanteita ei vain saada tulla lisää...

Odottelen tässä miestä saapuvaksi kotiin että voimme keskustella asiasta, kerrankin rauhassa ja niin että olen saanut koko päivän ajatella tilannetta, saanut teiltä (syvät kiitokset siitä) ajattelemisen aihetta ja neuvoja.

Niinhän se on että ei mies näe mitä tämä arjen pyöritys on, kun ei siihen konkreettisesti osallistu. Vauvan rytmi meni sekaisin tästä kellojen siirrosta tms ja tänään jäi toiset päiväunet nukkumatta, joten klo 17 lähtien täällä on ollut ihan täysi väsymys kiukku päällä. Vauvan ekat hampaat on puhjenneet viime viikolla joten sekin tekee lapsesta tavallista kiukkuisemman. Olen siis kolme tuntia tänään hyysännyt vauvaa, yrittänyt syöttää, juottaa, laittaa nukkumaan. Vihdoin pikkuinen nukahti äsken. Ennen tätä vauvan raivoshowta kävin vauvan kanssa kaupassa, pelasin vanhemman lapsen ja tämän kaverin kanssa Afrikan tähteä ja kimbleä,tein tytöille ruokaa ja siinä sivussa vauvalle huomiselle ruoat + vähän pakkaseen. Aamupäivällä kun esikoinen oli eskarissa, ehdin pestä pari koneellista pyykkiä, silittää vaatteita, järjestellä talvivaatteita pois. Tämä siis sen hetken kun vauva nukkui ainoita päiväunia. Aamupalan ehdin syödä kun vauva oli tyytyväinen ja olin syöttänyt hänelle aamupuuron. Äsken havahduin siihen että en ole tänään ehtinyt/ muistanut syödä aamiaisen jälkeen mitään. Minun on turha yrittää edes kertoa miehelle päivästä ja siitä miten hulinaa täällä on ollut, kun ei mies ymmärrä. Haluaisin tänään kertoa miehelle ihan tarkalleen mitä olen tänään tehnyt ja kysyä onko tämä "laiskottelua". Mutta pahoin pelkään että ei mies tule kotiin siihen aikaan että ehtisimme puhua.

Nyt kun vauva nukkuu, menen esikoisen kanssa suihkuun, sitten nukutan hänet ja menen varmaan jälkeen nukkumaan ennenkuin mies tulee kotiin.

Tällaista tämä on. Ei tämä ole perhe-elämää, tämä on sitä että olen yksinhuoltaja ja mies käy täällä nukkumassa, syömässä ja huollattamassa vaatteensa. Rakkautta on puolellani vielä, ihme kyllä, mutta on sydäntä särkevää sanoa että en enää usko miehen rakastavan minua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kotiäidillä 1-2 tuntia omaa aikaa kuukaudessa, valehtele nyt vielä vähän enemmän :D Kotiäideillä muuta olekaan kuin aikaa. Nekin vähät kotityöt (pyykit koneeseen ja astianpesukone päälle) mitä pitäisi tehdä ovat liikaa vaadittu. Miehen pitäisi aivan oikeiden töiden jälkeen nekin tehdä elätettävän ja uhriutuvan prinsessan puolesta. 

Ero on todellakin paras vaihtoehto miehellesi.

Kerrotko mullekin mihin ne lapset voi pistää päivän aikana että saa omaa aikaa?

Minä sain sellaisen käsityksen että äidillä on liikaa kotitöitä ja vastuu lapsista, isällä liikaa töitä. Pariterapia ei äidin mielestä enää auttaisi (mitä mieltä mies on?).  Miten olette hoitaneet aikaisemmat konfliktit parisuhteessanne ennen lapsia?  Tuntuu siltä että teillä ei ole lastenhoitajaa, tukiverkostoa tms, kunnan lasten kotihoitopalvelua, MLL perhekummia, tms.?  Äidilläkin pitää olla hengähdyttauko ja päästä harrastamaan jotain niin että lapsia ei ole siinä lähettyvillä. Samoin isällä. Se on kuitenkin ikävää että ammattilainen on sanonut teille että perheenne tarvitsee apua, ja silti kysytte netistä tuntemattomilta ihmisiltä viimeistä mielipiteitä, ihmisiltä jotka eivät tarkkaan tunne teitä ja tilannettanne. En lähde antamaan mielipidettäni kun en tunne teitä - suosittelisin kääntymään ammattilaisten sekä neuvolan puoleen. 

t Tarja

Vierailija kirjoitti:

Taistelulohi:

Olen sellainen ihminen että en jaksa pahemmin valitella jos joku asia ei hoidu, teen sen itse sitten. Olen aina ollut se joka hoitaa kotihommat, silloinkin kun kävin kokopäiväisesti töissä, se olin minä joka tein kotona kaiken, vein lapsen tarhaan ja hain, siihen päälle pelasin sulkapalloa parina iltana viikossa ja kävin joogassa, ilman että miehen täytyi kotona tehdä enempää tai olla esikoisen kanssa. Aina hän puhui kyllä että tilanne helpottaa ja kun toista lasta alettiin suunnitella niin hän oli se joka toisen lapsen halusi ja hän vannoi ja vakuutti että vähentää töitä, hoitaa kuopusta kun esikoista ei hoitanut. Esikoinen oli tosin maailman helpoin vauva, ei valvottanut koskaan eikä ole ikinä edes ollut uhmassa, ainakaan vielä. Hän on luonteeltaan perus iloinen ja itsenäinen.

Uskon että mies on yllättänyt siitä että kuopus onkin erilainen, ei ollenkaan niin helppo tapaus kun esikoinen. Lisäksi miehelle tuli suurena yllätyksenä että tämä kuopuksen raskaus oli 100 x vaikeampi kuin esikoisen, se että olinkin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden. Mies ei ollenkaan voinut käsittää että minä joka olin aina niin energinen en ollutkaan sitä kuopusta odottaessa. Hän ei siis ollut varautunut lainkaan siihen että asiat voisi olla eri tavalla nyt.

Rajat olen vetänyt, sanoin miehelle että seuraavasta raivokohtauksesta hän lähtee. Täällä ei hajotetaan yhtäkään tavaraa enää vaikka kuinka kiukuttaisi.

Hän suostuu terapiaan mutta kun olemme nyt 2 kertaa siellä käyneet niin omat odotukseni eivät ole korkealla: mies on puhunut PELKÄSTÄÄN työstään ne kaksi kertaa. Ihmettelen miksei terapeutti pistä poikki näitä puheita ja käske miestä puhumaan parisuhteestamme eikä firmastaan.

Ap

Ymmärrän hyvin, miksi haluaisit, että terapeutti ohjaisi keskustelua parisuhteenne suuntaan. Mutta luulen, että terapeutti tekee tässä kuitenkin viisaasti. Mitä enemmän hän antaa miehesi puhua siitä, mikä hänellä on mielessä, sitä syvemmälle ongelmien juuriin tässä päästään. Jos terapeutti ohjaisi keskustelua, miehesi saattaisi hyvinkin todeta, että eipä tätä porukkaa hänen tunteensa ja tilanteensa kiinnosta ja terapia loppuisi siihen.

Miksi miehesi sitten puhuu firmastaan eikä teistä? Syy on varmasti siinä, että jollain tavalla hän ei koe saavansa kotoa ollenkaan sitä samaa kuin töistään. Tunnistan hyvin tämän ilmiön, olen itsekin ollut hyvin samanlaisessa tilanteessa. Miehelläsi ei ole kotona hyvä olla (ei tosin tunnu olevan siellä firmassakaan), joten häntä ei siellä juuri näy eikä hän kodin asioista siksi ehkä puhukaan. 

Eron jälkeen miehesi voisi keskittyä siihen firmaansa paremmin, mutta luulen, ettei hän oikein sitäkään halua. Hänen pitäisi nyt vain antaa terapiassa kertoa, mitä hän oikeastaan haluaa. Olkaa kärsivällisiä ja kuunnelkaa. Jos terapeutti osaa asiansa, jossain vaiheessa sieltä miehestä alkaan ulos putkahtaa sitä, mitä hän haluaa ja miksi. Mitä hän haluaa parisuhteelta? Mitä hän haluaa perheeltä? Millaista elämää hän haluaa elää? MItä hän haluaisi tehdä lasten kanssa, jotka kuitenkin kaipaavat isäänsä? 

Tuollaisessa tilanteessa on helppo kaataa miehen niskaan syytöksiä: "sinulla on elämässäsi vain työ, työ ja työ" - ja "me perheenä emme ole etusijalla, vaan työ". Voi olla. Mutta kuka haluaa tulla kotiin kuuntelemaan syytöksiä - _vaikka_ ne olisivat oikeutettujakin? 

Anna vain miehesi puhua terapiassa. Jonain päivänä hän kertoo, mitä haluaa ja miksei saa sitä kotoaan. Tuskin kukaan tarkoituksella valitsee tuollaista stressiä - miehesi pitää löytää keinot, miten hän saa sen hallintaan. Anna aikaa vaikka se tuntuisi pahalta. Se voi pelastaa perheenne vielä.