Lue keskustelun säännöt.
Tehkää vaan niitä lapsia pienellä ikäerolla. Taas kuulin pari erouutista kun vanhemmat ei vaan jaksa.
31.03.2019 |
Tämä on asia, jota en vain käsitä. Miksi oi miksi niitä lapsia pitää tehdä 2-vuoden ikäerolla tai vielä pienemmällä?
Kuvio on niin usein nähty, että tulee melkein huono olo kun kuulen joillekin olevan tulossa TAAS vauva, vaikka edellinenkin on vielä ihan pieni.
Osalla ihmisistä ei vain näytä olevan minkäänlaista kykyä arvioida voimavarojaan tulevan suhteen tai arvioidaan ne ihan väärin. Yleensähän homma menee näin: tehdään muksu ja sitten kohta perään (yhteiskunnan/kavereiden painostuksesta tai ruusunpunaisten lasien läpi suunniteltuna) toinen.
Sitten on parhaimmillaan kaksi vaippaikäistä, yksi pahassa uhmassa ja huomionpuutteessa ja toinen herättelee muuten vaan ja vaatii huomiota. Ensin väsyy äiti ja sitten isä ja sitten tulee ero kun talo ei pysy kasassa. Tämä on nähty niin monta kertaa.
Ja kaikelta tätä voisi välttyä venyttämällä ikäeroa ainakin vuodella, mutta niinhän ei voi tehdä koska: "kaikki muutkin, kyllä mekin pärjätään".
Lopputuloksena rikkinäinen perhe tai vähintäänkin tainnuksiin asti väsynyttä meininkiä.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Ja millaoseksi kuvittelet kilpailuasetelman kun ikäeroa on enemmän. Kun se ainoakinen prinssi tai prinsessa joutuukin yhtäkkiä jakamaan. Ja miten tasaväkistä kilpailusta tulee kun toinen on paljon vanhempi. Ovelampi ja vahvempi.
Mitä pienempi ikäero sitä enemmän kilpailua. Iso ikäero ja eri sukupuoli vähentävät kilpailua.
Näin se on. Vanhempi lapsi jää tyhjiin käsin, kun kaikki perheen resurssit suunnataan pienelle prinssille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Eikö yhden lapsen äidit ole oikeita äitejä ollenkaan, vaan leikkii vaan?
No ei siinä juuri oikeaa arkea ole. Ja jos on kolme lasta mutta hoitaa vain yhtä, todellisuuspakoahan se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan naurettavaa kiistellä siitä, millainen ikäero on tai ei ole hyvä. Se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella. Jokaisessa ikäerossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Kertokaa enemmänkin siitä, millaisia haasteita olette kokeneet ja minkä puolesta taas liputatte.
Myöskään omien traumojen tuominen keskusteluun ei välttämättä kannata - siis, jos olet itse joutunut olemaan sisaruksellesi "kakkosäiti", on se tietysti valitettavaa, mutta et voi olettaa että näin olisi muissa perheissä.
Myös neljän vuoden ikäerolla sisaruksista voi tulla valtavan läheisiä ja heillä todellakin on yhteinen lapsuus, vaikka hieman eri ikävaiheessa ovatkin. Enemmänkin tässä varmasti ratkaisee lasten persoona.
Mutta tämä "Eipäs, juupas"- tyyppinen väittely - eikö tämä ole oikeasti aika turhaa? Eihän tässä ole oikeita tai vääriä vastauksia, vain valintoja, jotka jokaisen pitäisi tehdä itselleen ja perheelleen sopivimman näkökulmasta.
Se on aika yleinen kuvio perheessä kuin perheessä, että vanhemmille lapsille laitetaan vastuuta nuorempien sisarusten hoitamisesta.
Vanhempana toimimaan laittaminen on väärin, mutta vastuunottaminen sinänsä ei liene pahasta. Jos lapsella taas ei ole muuta funktiota kuin olla sisaruksensa kaitsija, jotakin on pielessä.
Sinänsä en ymmärrä, mitä vikaa siinä on, jos lapsi silloin tällöin leikkii sisaruksensa kanssa ja vanhempi juo vaikka kahvikupillisen rauhassa. Kunhan lapsella on muutakin elämää ja kunhan sisaruksista huolehtiminen tapahtuu ikätason mukaan, eikä kuormita lasta.
Eli eikö toisaalta ole ihan hyväkin opettaa lasta vastuullisuuteen eri tavoin? Eikö sisarus ole rikkaus, eikä joku rasittava taakka? Eikö silloin pitäisi opettaa lapsi nauttimaan siitä, miten hienoa on, kun on sisarus?
Kyllä meillä sisarukset leikkivät keskenään. Sanovat, että mene sinä äiti pois, meillä on hyvä leikki kesken. En kyllä tässä näe mitään väärää, enemmänkin iloitsen siitä, että viihtyvät myös yhdessä.
Onko hyvä, että lapsuus jää elämättä, kun joutuu kantamaan vastuuta nuoremmista sisaruksista, kodista ja vanhemmistaan?
Viisivuotias elää eskariuhmaa. Hänellä se kilpailu on verisyä jos siihen tulee pikkusisarus. Ja sisaruskateutta on jopa eläkeläisillä. Vaikka olisi 20 vuotta ikäeroa. Miatä luulet perintöriitojen johtuvan?
Meidän suvussa tämä vähän vajaa 2 v on normi ja sisarukset on kuin paita ja perse joka perheessä. Omaan sisarukseen on myös tämä ero. Tuntuu parhaalta, läheisyys sisarukseen on niin ihana juttu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ne on SISARUKSIA, ei mitään kavereita. Kaverit hankitaan itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan naurettavaa kiistellä siitä, millainen ikäero on tai ei ole hyvä. Se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella. Jokaisessa ikäerossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Kertokaa enemmänkin siitä, millaisia haasteita olette kokeneet ja minkä puolesta taas liputatte.
Myöskään omien traumojen tuominen keskusteluun ei välttämättä kannata - siis, jos olet itse joutunut olemaan sisaruksellesi "kakkosäiti", on se tietysti valitettavaa, mutta et voi olettaa että näin olisi muissa perheissä.
Myös neljän vuoden ikäerolla sisaruksista voi tulla valtavan läheisiä ja heillä todellakin on yhteinen lapsuus, vaikka hieman eri ikävaiheessa ovatkin. Enemmänkin tässä varmasti ratkaisee lasten persoona.
Mutta tämä "Eipäs, juupas"- tyyppinen väittely - eikö tämä ole oikeasti aika turhaa? Eihän tässä ole oikeita tai vääriä vastauksia, vain valintoja, jotka jokaisen pitäisi tehdä itselleen ja perheelleen sopivimman näkökulmasta.
Se on aika yleinen kuvio perheessä kuin perheessä, että vanhemmille lapsille laitetaan vastuuta nuorempien sisarusten hoitamisesta.
Vanhempana toimimaan laittaminen on väärin, mutta vastuunottaminen sinänsä ei liene pahasta. Jos lapsella taas ei ole muuta funktiota kuin olla sisaruksensa kaitsija, jotakin on pielessä.
Sinänsä en ymmärrä, mitä vikaa siinä on, jos lapsi silloin tällöin leikkii sisaruksensa kanssa ja vanhempi juo vaikka kahvikupillisen rauhassa. Kunhan lapsella on muutakin elämää ja kunhan sisaruksista huolehtiminen tapahtuu ikätason mukaan, eikä kuormita lasta.
Eli eikö toisaalta ole ihan hyväkin opettaa lasta vastuullisuuteen eri tavoin? Eikö sisarus ole rikkaus, eikä joku rasittava taakka? Eikö silloin pitäisi opettaa lapsi nauttimaan siitä, miten hienoa on, kun on sisarus?
Kyllä meillä sisarukset leikkivät keskenään. Sanovat, että mene sinä äiti pois, meillä on hyvä leikki kesken. En kyllä tässä näe mitään väärää, enemmänkin iloitsen siitä, että viihtyvät myös yhdessä.
Onko hyvä, että lapsuus jää elämättä, kun joutuu kantamaan vastuuta nuoremmista sisaruksista, kodista ja vanhemmistaan?
Ei. Tässä puhuttiinkin leikkimisestä sisaruksen kanssa, eikä siitä, että vanhempi sisarus huolehtii aivan kaikesta.
Meillä kyllä myös lapset ottavat osaa kotitöihin esimerkiksi tyhjentämällä tai täyttämällä astianpesukonetta, viemällä välillä roskapussia ja pitämällä huolta omasta huoneesta. Kotitöihin osallistuminen tosin lienee aivan normaalia, tai sen ainakin pitäisi olla.
Kotitöihin osallistuminen tai sisaruksensa kanssa vapaaehtoinen leikkiminen taas ei ole synonyymi sille, että lapsi valjastetaan puikkoihin huolehtimaan kaikesta. Tämän varmaan ymmärrät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eriNykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.
Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?
Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?
Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?
Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?
Vastaan vielä kerran.
Meillä oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä siihen aikaan.
Aika vaikea olisi ollut maata tyhjänpanttina, kun yhden veit ensin eskariin (puettuasi tietysti kaksi muuta mukaan), sitten toinen päiväkerhoon/muskariin/mikä nyt olikin vuorossa (vauva tietysti mukana vaunuissa) parin km päähän ilman autoa, kaupassakäynti samalla.
Sitten kotiin laittamaan ruokaa, vauvan kanssa seurustelua ja aamuinen rumba toisin päin. Kotihommia, ruoka illaksi, lasten kanssa olemista, lukemista, pihalle jne.
Todellakin tein lähes kaikki kotityöt, mutta joskus saattoi olla vielä pyykit ripustamatta tai roskat viemättä ja silloin isä osasi tarttua niihin pyytämättä.
Auta armias, jos olisin alunperin kirjoittanut, ettei isän tarvinnut osallistua kotitöihin, siitä olisikin täällä riemu revennyt kun nykyään ollaan nii-ii-n tasa-arvoisia, että kotityöt kuuluvat yhtälailla kaikille, vaikka toinen kävisi töissä ja toinen hoitaisi lapset.
Ja kiitos kysymystä, minulla on kaksi tutkintoa ja ehdin tehdä myös vapaaehtoistöitä, myös hoitaa naapurin lapsia, kun ei sairaana voinut päiväkotiin mennä eikä vanhemmat voineet jäädä pois tärkeästä kokouksesta, kuljettaa omaa vanhintani jalkapalloharjoituksiin ja tietysti koko naapuruston lapset myös ”kun sinä nyt kumminkin omasi viet” ja he eivät pois töistä voineet niin aikaisin lähteä. Parhaimmilaan, kun sain auton käyttööni, tein kolme reissua kodin ja jalkapallokentän välillä, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla.
Ei, joka ilta emme KOKO PERHE ulkoilleet kunnolla, koska lapset olivat saaneet olla ulkona riittävästi minun kanssani päivän mittaan ja isä mielellään ulkoilutti heitä yksinkin. Isä-lapset laatuaikaa, nääs. Sillä välin minulla tietysti oli aikaa tyhjentää se tiskikone tai pesukone, jos se ei vielä ollut tyhjä. Tai saatoinpa jopa lukea kirjaa hetken rauhassa.
Viikonloppuisin sitten teimme retkiä koko perhe yhdessä. Lasten mielestä oli ihan parasta ”mennä metsään makkaralle”. Emme todellakaan viettäneet laatuaikaa ostoskeskuksissa, koska ostokset ehti hyvin tehdä viikolla.
Ja näillä eväillä olemme siis pitäneet parisuhteen kasassa ja onnellisena jo 37 vuotta.
P.s. En saanut vastausta kysymykseeni missä se nykyäitien rima sitten on, jos minua väitetään ”rimaa hipoen äidiksi”. Oli ilmeisesti tyhjää uhoamista.
Ja mitä alkuperäiseen aiheeseen tulee, jos lapsia ja heidän ikäeroaan käytetään syynä eroamiseen, on vanhemmuus pahasti hukassa ja aikuiseksi kasvaminen jäänyt kesken. Aikuinen ihminen ymmärtää kyllä pikkulapsiajan mukanaan tuomat haasteet ja myös sen, että se aika on hyvin rajallinen. Siksi aikaa voi ja pitää laittaa ”minä-minä-minulle ensin-kaikki heti”- käyttäytyminen hyllylle. Parasta tietysti on, jos sellaisesta pääsee kokonaan eroon.
Meillä on lapset vuoden ja kahden kuukauden ikäerolla. Hyvin on jakseltu arjessa, eikä edes pienemmän lapsen vauva-aika tuntunut raskaalta. Ollaan oltu pitkään yhdessä mieheni kanssa, luulen, että enemmän ongelmia jaksamisessa vauva-arjessa vaikuttaa se, että ei tunneta kumppanin kanssa kunnolla kun lasta aletaan "tehdä", vaan sitä ennen on oltu vaan joku vuosi tai kaksi yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Meillä sama :) 5v, koululainen, ja vauva. Kahden vanhemman lapsen suhteen seuraaminen on ollut todella ihanaa. Isoveli ja pikkusisko, 5v ikäeroa, isoveljellä toki omat kaverit ja harrastukset, mutta kotona ja lomilla leikkivät ihanasti keskenään, isoveli näyttää siskolle taitojaan ja opettaa häntä, heillä on oma salakieli ja kerho, ovat aina toistensa puolella. Varmasti tuo läheisyys on erilaista kuin pienen ikäeron perheissä, mutta sisaruusrakkautta se on ja suurta sellaista.
Hyvä homma, mutta tämä ei mitenkään liity ikäeroon, vaan lasten luonteeseen. Tämä on ihan turhaa vänkäystä, koska ikäerolla on hyvin pieni vaikutus siihen miten sisarukset tulee toimeen.
Ja aloitukseen liittyyen, kun katsoo tilastoja, niin ylipäätään lapsen hankkiminen kasvattaa merkittävästi riskiä erolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Lässyn lässyn. Tämä on joku someäitien kehittelemä fantasia. Lisäksi nykyään on kaiken maailman helpotuksia jokaiselle äidille, joten nyt on ihan turha paukutella henkseleitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eriNykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.
Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?
Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?
Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?
Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?
Vastaan vielä kerran.
Meillä oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä siihen aikaan.
Aika vaikea olisi ollut maata tyhjänpanttina, kun yhden veit ensin eskariin (puettuasi tietysti kaksi muuta mukaan), sitten toinen päiväkerhoon/muskariin/mikä nyt olikin vuorossa (vauva tietysti mukana vaunuissa) parin km päähän ilman autoa, kaupassakäynti samalla.
Sitten kotiin laittamaan ruokaa, vauvan kanssa seurustelua ja aamuinen rumba toisin päin. Kotihommia, ruoka illaksi, lasten kanssa olemista, lukemista, pihalle jne.
Todellakin tein lähes kaikki kotityöt, mutta joskus saattoi olla vielä pyykit ripustamatta tai roskat viemättä ja silloin isä osasi tarttua niihin pyytämättä.Auta armias, jos olisin alunperin kirjoittanut, ettei isän tarvinnut osallistua kotitöihin, siitä olisikin täällä riemu revennyt kun nykyään ollaan nii-ii-n tasa-arvoisia, että kotityöt kuuluvat yhtälailla kaikille, vaikka toinen kävisi töissä ja toinen hoitaisi lapset.
Ja kiitos kysymystä, minulla on kaksi tutkintoa ja ehdin tehdä myös vapaaehtoistöitä, myös hoitaa naapurin lapsia, kun ei sairaana voinut päiväkotiin mennä eikä vanhemmat voineet jäädä pois tärkeästä kokouksesta, kuljettaa omaa vanhintani jalkapalloharjoituksiin ja tietysti koko naapuruston lapset myös ”kun sinä nyt kumminkin omasi viet” ja he eivät pois töistä voineet niin aikaisin lähteä. Parhaimmilaan, kun sain auton käyttööni, tein kolme reissua kodin ja jalkapallokentän välillä, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla.
Ei, joka ilta emme KOKO PERHE ulkoilleet kunnolla, koska lapset olivat saaneet olla ulkona riittävästi minun kanssani päivän mittaan ja isä mielellään ulkoilutti heitä yksinkin. Isä-lapset laatuaikaa, nääs. Sillä välin minulla tietysti oli aikaa tyhjentää se tiskikone tai pesukone, jos se ei vielä ollut tyhjä. Tai saatoinpa jopa lukea kirjaa hetken rauhassa.
Viikonloppuisin sitten teimme retkiä koko perhe yhdessä. Lasten mielestä oli ihan parasta ”mennä metsään makkaralle”. Emme todellakaan viettäneet laatuaikaa ostoskeskuksissa, koska ostokset ehti hyvin tehdä viikolla.
Ja näillä eväillä olemme siis pitäneet parisuhteen kasassa ja onnellisena jo 37 vuotta.
P.s. En saanut vastausta kysymykseeni missä se nykyäitien rima sitten on, jos minua väitetään ”rimaa hipoen äidiksi”. Oli ilmeisesti tyhjää uhoamista.
Ja mitä alkuperäiseen aiheeseen tulee, jos lapsia ja heidän ikäeroaan käytetään syynä eroamiseen, on vanhemmuus pahasti hukassa ja aikuiseksi kasvaminen jäänyt kesken. Aikuinen ihminen ymmärtää kyllä pikkulapsiajan mukanaan tuomat haasteet ja myös sen, että se aika on hyvin rajallinen. Siksi aikaa voi ja pitää laittaa ”minä-minä-minulle ensin-kaikki heti”- käyttäytyminen hyllylle. Parasta tietysti on, jos sellaisesta pääsee kokonaan eroon.
Sinä its kirjoitit miten miminäminäminä-hengessä makasit vaan sen ekan kanssa. Isä laiminlöi itsekkäästi vuorovaikutuksen.
Laiskalta kuulostaa kaikin puolin. Jotain amistutkintoja jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on lapset vuoden ja kahden kuukauden ikäerolla. Hyvin on jakseltu arjessa, eikä edes pienemmän lapsen vauva-aika tuntunut raskaalta. Ollaan oltu pitkään yhdessä mieheni kanssa, luulen, että enemmän ongelmia jaksamisessa vauva-arjessa vaikuttaa se, että ei tunneta kumppanin kanssa kunnolla kun lasta aletaan "tehdä", vaan sitä ennen on oltu vaan joku vuosi tai kaksi yhdessä.
Luen huuli pyöreänä, kun moni julkkis kertoo ettei suhteen alussa ollut mitään ehkäisyä, kun "lapsi sai tulla jos on tullakseen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eriNykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.
Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?
Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?
Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?
Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?
Vastaan vielä kerran.
Meillä oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä siihen aikaan.
Aika vaikea olisi ollut maata tyhjänpanttina, kun yhden veit ensin eskariin (puettuasi tietysti kaksi muuta mukaan), sitten toinen päiväkerhoon/muskariin/mikä nyt olikin vuorossa (vauva tietysti mukana vaunuissa) parin km päähän ilman autoa, kaupassakäynti samalla.
Sitten kotiin laittamaan ruokaa, vauvan kanssa seurustelua ja aamuinen rumba toisin päin. Kotihommia, ruoka illaksi, lasten kanssa olemista, lukemista, pihalle jne.
Todellakin tein lähes kaikki kotityöt, mutta joskus saattoi olla vielä pyykit ripustamatta tai roskat viemättä ja silloin isä osasi tarttua niihin pyytämättä.Auta armias, jos olisin alunperin kirjoittanut, ettei isän tarvinnut osallistua kotitöihin, siitä olisikin täällä riemu revennyt kun nykyään ollaan nii-ii-n tasa-arvoisia, että kotityöt kuuluvat yhtälailla kaikille, vaikka toinen kävisi töissä ja toinen hoitaisi lapset.
Ja kiitos kysymystä, minulla on kaksi tutkintoa ja ehdin tehdä myös vapaaehtoistöitä, myös hoitaa naapurin lapsia, kun ei sairaana voinut päiväkotiin mennä eikä vanhemmat voineet jäädä pois tärkeästä kokouksesta, kuljettaa omaa vanhintani jalkapalloharjoituksiin ja tietysti koko naapuruston lapset myös ”kun sinä nyt kumminkin omasi viet” ja he eivät pois töistä voineet niin aikaisin lähteä. Parhaimmilaan, kun sain auton käyttööni, tein kolme reissua kodin ja jalkapallokentän välillä, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla.
Ei, joka ilta emme KOKO PERHE ulkoilleet kunnolla, koska lapset olivat saaneet olla ulkona riittävästi minun kanssani päivän mittaan ja isä mielellään ulkoilutti heitä yksinkin. Isä-lapset laatuaikaa, nääs. Sillä välin minulla tietysti oli aikaa tyhjentää se tiskikone tai pesukone, jos se ei vielä ollut tyhjä. Tai saatoinpa jopa lukea kirjaa hetken rauhassa.
Viikonloppuisin sitten teimme retkiä koko perhe yhdessä. Lasten mielestä oli ihan parasta ”mennä metsään makkaralle”. Emme todellakaan viettäneet laatuaikaa ostoskeskuksissa, koska ostokset ehti hyvin tehdä viikolla.
Ja näillä eväillä olemme siis pitäneet parisuhteen kasassa ja onnellisena jo 37 vuotta.
P.s. En saanut vastausta kysymykseeni missä se nykyäitien rima sitten on, jos minua väitetään ”rimaa hipoen äidiksi”. Oli ilmeisesti tyhjää uhoamista.
Ja mitä alkuperäiseen aiheeseen tulee, jos lapsia ja heidän ikäeroaan käytetään syynä eroamiseen, on vanhemmuus pahasti hukassa ja aikuiseksi kasvaminen jäänyt kesken. Aikuinen ihminen ymmärtää kyllä pikkulapsiajan mukanaan tuomat haasteet ja myös sen, että se aika on hyvin rajallinen. Siksi aikaa voi ja pitää laittaa ”minä-minä-minulle ensin-kaikki heti”- käyttäytyminen hyllylle. Parasta tietysti on, jos sellaisesta pääsee kokonaan eroon.
Sinä its kirjoitit miten miminäminäminä-hengessä makasit vaan sen ekan kanssa. Isä laiminlöi itsekkäästi vuorovaikutuksen.
Laiskalta kuulostaa kaikin puolin. Jotain amistutkintoja jne.
Sivusta seuraajana sanon, että eikö ole hyvä, että täällä toiset ovat laiskoja amistutkintoineen. Itsehän vaikutatkin varsin sivistyneeltä. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten tekeminen on ainoa mitä jotkut typerät osaavat. Kun ei ole koulutusta ja mitään osaamista mihinkään, niin tällaista roskaa syntyy. Roskan jälkipolvi on sitten samanlaista porukkaa ja kierre ei lopu koskaan.
Tilastojen mukaan nimenomaan korkeasti koulutetut ja varakkaat suomalaiset saavat enemmän lapsia.
Tosin ikäero ei ole silloin välttämättä tuo 2 v. Tuttavaperheissä ikäero 4-6 v.
Sun tuttavaperheet ei ole yhtä kuin koko Suomi.
Vanhempana toimimaan laittaminen on väärin, mutta vastuunottaminen sinänsä ei liene pahasta. Jos lapsella taas ei ole muuta funktiota kuin olla sisaruksensa kaitsija, jotakin on pielessä.
Sinänsä en ymmärrä, mitä vikaa siinä on, jos lapsi silloin tällöin leikkii sisaruksensa kanssa ja vanhempi juo vaikka kahvikupillisen rauhassa. Kunhan lapsella on muutakin elämää ja kunhan sisaruksista huolehtiminen tapahtuu ikätason mukaan, eikä kuormita lasta.
Eli eikö toisaalta ole ihan hyväkin opettaa lasta vastuullisuuteen eri tavoin? Eikö sisarus ole rikkaus, eikä joku rasittava taakka? Eikö silloin pitäisi opettaa lapsi nauttimaan siitä, miten hienoa on, kun on sisarus?
Kyllä meillä sisarukset leikkivät keskenään. Sanovat, että mene sinä äiti pois, meillä on hyvä leikki kesken. En kyllä tässä näe mitään väärää, enemmänkin iloitsen siitä, että viihtyvät myös yhdessä.