Lue keskustelun säännöt.
Tehkää vaan niitä lapsia pienellä ikäerolla. Taas kuulin pari erouutista kun vanhemmat ei vaan jaksa.
31.03.2019 |
Tämä on asia, jota en vain käsitä. Miksi oi miksi niitä lapsia pitää tehdä 2-vuoden ikäerolla tai vielä pienemmällä?
Kuvio on niin usein nähty, että tulee melkein huono olo kun kuulen joillekin olevan tulossa TAAS vauva, vaikka edellinenkin on vielä ihan pieni.
Osalla ihmisistä ei vain näytä olevan minkäänlaista kykyä arvioida voimavarojaan tulevan suhteen tai arvioidaan ne ihan väärin. Yleensähän homma menee näin: tehdään muksu ja sitten kohta perään (yhteiskunnan/kavereiden painostuksesta tai ruusunpunaisten lasien läpi suunniteltuna) toinen.
Sitten on parhaimmillaan kaksi vaippaikäistä, yksi pahassa uhmassa ja huomionpuutteessa ja toinen herättelee muuten vaan ja vaatii huomiota. Ensin väsyy äiti ja sitten isä ja sitten tulee ero kun talo ei pysy kasassa. Tämä on nähty niin monta kertaa.
Ja kaikelta tätä voisi välttyä venyttämällä ikäeroa ainakin vuodella, mutta niinhän ei voi tehdä koska: "kaikki muutkin, kyllä mekin pärjätään".
Lopputuloksena rikkinäinen perhe tai vähintäänkin tainnuksiin asti väsynyttä meininkiä.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Vielä aion siemeniä levittää.
M56
Aikomukseksi jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Plus syyllistetään koko lähipiiriä, kun pitäisi auttaa. Mielellään sekä rahallisesti että ottaa lapsia yökylään. Sitten marttyyreinä itketään jos muut ei juokse perheen pillin mukaan.
Siis isät ei jaksa. Äitien on pakko.
Kätevämpää olisi tehdä niitä lapsia noin 6 vuoden välein, jolloin esikoinen olisi 18v, kun kuopus syntyisi.
Meillä on lapset kahden vuoden ikäerolla. Alussa on työläämpää. Sitten helpompaa, koska lapset pitää toisilleen seuraa. Nyt lukiossakin on kätevää, kun samat kirjatkin käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille tuli kaksi lasta tuolla parjatulla ikäerolla ja vielä kolmaskin vähän isommalla. Itse asiassa juuri tällainen perhekoko ikäeroineen oli ainakin joitakin vuosia sitten suomalaisten toive, joten moni muukin sellaisen haluaa ainakin teoriassa.
Halusimme tarjota lapsille perheyhteisön, ja itselläni oli sen verran ikää, että kovin paljon ei ollut varaa odotella.
Siinäpä joitakin syitä. Mitä jaksamiseen tulee, mielestäni on tärkeää että molemmat vanhemmat ovat tasaveroisina pyörittämässä arkea, ja elämästä siivotaan joksikin aikaa kaikki ylimääräinen pois. Ei talojen rakentamista, ei firmojen perustamista, ei kunnianhimoisia harrastusprojekteja, ei sisustuslehtikotia. Kaiken tuon voi saada, muttei yhtä aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Se lasten tekeminen on ainoa mitä jotkut typerät osaavat. Kun ei ole koulutusta ja mitään osaamista mihinkään, niin tällaista roskaa syntyy. Roskan jälkipolvi on sitten samanlaista porukkaa ja kierre ei lopu koskaan.
Tilastojen mukaan nimenomaan korkeasti koulutetut ja varakkaat suomalaiset saavat enemmän lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten tekeminen on ainoa mitä jotkut typerät osaavat. Kun ei ole koulutusta ja mitään osaamista mihinkään, niin tällaista roskaa syntyy. Roskan jälkipolvi on sitten samanlaista porukkaa ja kierre ei lopu koskaan.
Tilastojen mukaan nimenomaan korkeasti koulutetut ja varakkaat suomalaiset saavat enemmän lapsia.
Tosin ikäero ei ole silloin välttämättä tuo 2 v. Tuttavaperheissä ikäero 4-6 v.
Me päästiin lastentekoon vasta yli kolmikymppisinä ja esikoista yritettiin vuosi ennen kuin tärppäsi. Esikoisen ollessa 1,5 vuotias alettiin puhua, että voisi sitä sisarusta alkaa yrittämään kun siinä voi taas mennä aikaa ja ei mekään nuoremmiksi tulla. Tämä raskaus lähtikin alulle melkein heti ja nyt meillä on lapset 2,5 vuoden ikäerolla.
Onhan tää välillä raskasta kun molemmilla lapsilla on suuri huomiontarve ja öisin nukutaan vähän niin ja näin. Ollaan silti onnellisia kun saatiin lapset ja on lapsillekin mukavaa, kun on sisarus turvana tässä elämässä. Siis myöhemmin, eihän ne vielä tuollaisen päälle ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lasten ikäero hiukan vajaa 3v. Juuri hyvä ikäero, esikoinen päässyt vaipoista ja on jo omatoiminen. Syö itse, käy itse potalla, osaa odottaa hetken ja viihdyttää vauvaa.. en kyllä ymmärrä miten vanhemmat jaksaa paremmin jos eroavat kun lapset pieniä, sittenhän ne joutuu hoitamaan kokonaan yksin pääasiassa! Ei noin pienellä edes voi olla viikko-viikkoa.
Onhan näitä: Yhdellä tutulla ekojen lasten ikäero 11 kk ja siihen perään nopeasti kaksoset. Seurauksena tolkuton väsymys, isovanhempien väsymys, koska osa lapsista aina isovanhemmilla hoidossa ja lopulta ero.
Toisella lasten ikäero 1 v 4 kk, samaan aikaan talon rakentaminen, koko perhe väsähti --> ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle oli suuri järkytys, kun huomasin olevani raskaana, kun esikoinen oli vähän yli 1-vuotias. Itkin monta päivää, että miten tästä selvitään. Ei tosiaan ollut suunniteltu juttu, minipillerit olivat käytössä. Mutta vauvavuoden jälkeen en ole ollut muuta kuin iloinen siitä, että lapsille tuli niin pieni ikäero. En olisi ehkä toista lasta enää myöhemmin jaksanut/ uskaltanut tehdä. Ihan hyvä, että ne vaippa- ja pottajutut menivät siinä muutaman vuoden sisällä ohi ja kaikenlaiset aktiviteetit muutenkin olivat molemmille sopivia. No, olemme toki eronneet lasten isän kanssa, mutta se ei tapahtunut vauva-aikana vaan molemmat olivat jo kouluikäisiä, eikä ollut kyse lastenhoidon rankkuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten tekeminen on ainoa mitä jotkut typerät osaavat. Kun ei ole koulutusta ja mitään osaamista mihinkään, niin tällaista roskaa syntyy. Roskan jälkipolvi on sitten samanlaista porukkaa ja kierre ei lopu koskaan.
Tilastojen mukaan nimenomaan korkeasti koulutetut ja varakkaat suomalaiset saavat enemmän lapsia.
Tosin ikäero ei ole silloin välttämättä tuo 2 v. Tuttavaperheissä ikäero 4-6 v.
Juuei. Todella moni koulutettu nimenomaan tekee pienellä ikäerolla. Siis oikeasti pienellä, mitä 2 vuotta ei edes ole.
Viidessä vuodessa 3-4 lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ikäeroa on lapsilla juuri se kaksi vuotta. Ikä painoi päälle, esikoisen kanssa oli ollut lapsettomuushuolta yms. syitä miksi alettiin nopeasti yrittää. Olihan se rankkaa joo joskus, mutta siitä selvittiin. Pitää vain olla oikea asenne, eli ei syyttele sitä toista osapuolta vaikka väsyttäisi ja harmittaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten tekeminen on ainoa mitä jotkut typerät osaavat. Kun ei ole koulutusta ja mitään osaamista mihinkään, niin tällaista roskaa syntyy. Roskan jälkipolvi on sitten samanlaista porukkaa ja kierre ei lopu koskaan.
Tilastojen mukaan nimenomaan korkeasti koulutetut ja varakkaat suomalaiset saavat enemmän lapsia.
Tosin ikäero ei ole silloin välttämättä tuo 2 v. Tuttavaperheissä ikäero 4-6 v.
Juuei. Todella moni koulutettu nimenomaan tekee pienellä ikäerolla. Siis oikeasti pienellä, mitä 2 vuotta ei edes ole.
Viidessä vuodessa 3-4 lasta.
Näinpä. Jos ikää on 35 lastenteon alkaessa, siinä ei paljon 6 v ikäeroihin ole varaa.
Jotenkin jännästi on hiipinyt vauvakuume, kun tuo ensimmäinen on kohta vuoden. No, elämäntilanteeseen parhaiten sopii, että seuraava tulisi aikaisintaan 2v päästä. Tunne sanoo siis että uutta vauvaa mutta järki sanoo että ei vielä! Ja aattelin kuunnella sitä järkeä, lapsille tulee siis noin 3v ikäero ja uskon, että se on sopiva.
Meillä jaksetaan useimpina päivinä ihan hyvin, mies on ihan tasavertainen vanhempi, kodin siisteydestä ei oteta paineita ja lähipiiri auttaa pyydettäessä esikoisen kanssa ihan siis mielellään, mutta en silti kehtaa pyytää apua kuin kerran kuussa. Olen myös melko positiivinen kasvattaja ja rakkautta, kannustusta ja lempeyttä lapset saavat jatkuvasti osakseen.
Sitten on kuitenkin niitä päiviä, että esikoinen vaan uhmaa ja riehuu, vauva huutaa ja itse raivoaa takaisin esikoiselle. Nämä päivät ovat raskaita ja alentavat itsetuntoa, eikä siihen auta esim. naapureiden paheksuvat katseet kun esikoinen vetää itkupotkuraivarit pihalla. On myös raskasta säilyttää oma rauhallisuus, kun miettii mitä seinänaapurit ajattelevat perheestämme kun esikoinen huutaa tms. Yöt ja illat meillä on hiljaista onneksi. Uskon että esim. 90-luvulla suhtautuminen pienten lasten vanhempiin oli myötätuntoisempaa, ainakin äitini on kertonut kuinka saattoi saada apua arjen tilanteissa ihan tuntemattomiltakin ja enemmänkin empaattisia kuin toruvia katseita.
Yksi päivä kävin yksin lasten kanssa kaupassa, nämä sujuvat yleensä hyvin, mutta nyt esikoinen veti itkupotkuraivarit kaupan oven edessä lähtiessä. Minulla on kaukalossa itkevä vauva, esikoinen potki koko kolmevuotiaan voimallaan, ja kevyet ostokset (onneksi) kassissa. Meidän piti päästä autolle parkkipaikan läpi, jouduin nappaamaan esikoisen melko rajun näköisesti kainaloon ja kantamaan molemmat autolle. Vastaan tulevat ihmiset katsoivat minua kuin lapsen pahoinpitelijää ja osa pyöritti silmiäänkin.
Uskallan väittää että edellämainitussa tilanteessa äidilleni olisi 30v sitten tullut joku kantamaan sen vauvan kaukaloineen tai edes ostoskassin. Eihän se kenenkään velvollisuus ole auttaa, mutta jotenkin julmaa olla auttamatta ja samalla selvästi paheksua sitä ainoaa tapaa miten oikeastaan voin edes yksin hoitaa kyseisen tilanteen.
En kyllä tätä ikäeroa ole suosittelemassa yhtään kenelläkään. Onneksi elämässä on enemmän iloa kuin surua, muuten ei jaksaisi. Mutta kaikki
itsetunto vanhempana on mennyttä, olen mm. huutanut julkisella paikalla lapselleni jne. Minä olen varmaan keskimääräistä ulkokultaisempi, mutta tällaisiin asioihin ahdistukseni liittyvät.
Mun lapsuudenperheessä kolme lasta, välissä aina viisi vuotta.
Se se vasta tyhmä malli oli. Me kaikki lapset elimme ihan eri elämää, jäimme vieraiksi toisillemme.
Ja äiti sidottu kotiin vaikka kuinka kauan, lapsiperheen äidin elämä kesti ja kesti ja kesti.
Mitä sitten pitäisi tehdä, kun toinen puolisoista ulkoistaa itsensä täysin lapsiperheen vastuista ja keskittyy bilettämiseen toisen lapsen jälkeen?
Itse erosin ja vuosien mittaan isä on muuttunut aktiiviseksi vanhemmaksi. Tosin muutos kesti viisi vuotta.
Vielä aion siemeniä levittää.
M56