Lue keskustelun säännöt.
Tehkää vaan niitä lapsia pienellä ikäerolla. Taas kuulin pari erouutista kun vanhemmat ei vaan jaksa.
31.03.2019 |
Tämä on asia, jota en vain käsitä. Miksi oi miksi niitä lapsia pitää tehdä 2-vuoden ikäerolla tai vielä pienemmällä?
Kuvio on niin usein nähty, että tulee melkein huono olo kun kuulen joillekin olevan tulossa TAAS vauva, vaikka edellinenkin on vielä ihan pieni.
Osalla ihmisistä ei vain näytä olevan minkäänlaista kykyä arvioida voimavarojaan tulevan suhteen tai arvioidaan ne ihan väärin. Yleensähän homma menee näin: tehdään muksu ja sitten kohta perään (yhteiskunnan/kavereiden painostuksesta tai ruusunpunaisten lasien läpi suunniteltuna) toinen.
Sitten on parhaimmillaan kaksi vaippaikäistä, yksi pahassa uhmassa ja huomionpuutteessa ja toinen herättelee muuten vaan ja vaatii huomiota. Ensin väsyy äiti ja sitten isä ja sitten tulee ero kun talo ei pysy kasassa. Tämä on nähty niin monta kertaa.
Ja kaikelta tätä voisi välttyä venyttämällä ikäeroa ainakin vuodella, mutta niinhän ei voi tehdä koska: "kaikki muutkin, kyllä mekin pärjätään".
Lopputuloksena rikkinäinen perhe tai vähintäänkin tainnuksiin asti väsynyttä meininkiä.
Kommentit (363)
Ikäerokeskustelu on aina sellainen mikä menee AV-palstalla tunteisiin, joten siinä mielessä hyvin tehty provonpoikanen.
Tämäkin on sellainen asia mistä on ihan turha tapella, koska yhtä oikeaa ratkaisua ei ole. Tiedän monta tarinaa puolin ja toisin. Siis pienellä ikäerolla syhtyneitä lapsia, jotka ovat kuin paita ja peppu, sekä tappelevia lähes toisiaan vihaavia sisaruksia. Vastaavaa näkyy isomman ikäeron lapsissa.
Jos asiasta ihan oikeasti haluttaisiin tehdä tutkimusta, niin siinä pitäisi ottaa huomioon paljon enemmän tekijöitä, jotta saataisiin juurisyyt selville. Toki voidaan myös täällä jatkaa tappelua asiasta, mutta se ei johda mihinkään lopputulokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eriNykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.
Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?
Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?
Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?
Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?
Vastaan vielä kerran.
Meillä oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä siihen aikaan.
Aika vaikea olisi ollut maata tyhjänpanttina, kun yhden veit ensin eskariin (puettuasi tietysti kaksi muuta mukaan), sitten toinen päiväkerhoon/muskariin/mikä nyt olikin vuorossa (vauva tietysti mukana vaunuissa) parin km päähän ilman autoa, kaupassakäynti samalla.
Sitten kotiin laittamaan ruokaa, vauvan kanssa seurustelua ja aamuinen rumba toisin päin. Kotihommia, ruoka illaksi, lasten kanssa olemista, lukemista, pihalle jne.
Todellakin tein lähes kaikki kotityöt, mutta joskus saattoi olla vielä pyykit ripustamatta tai roskat viemättä ja silloin isä osasi tarttua niihin pyytämättä.Auta armias, jos olisin alunperin kirjoittanut, ettei isän tarvinnut osallistua kotitöihin, siitä olisikin täällä riemu revennyt kun nykyään ollaan nii-ii-n tasa-arvoisia, että kotityöt kuuluvat yhtälailla kaikille, vaikka toinen kävisi töissä ja toinen hoitaisi lapset.
Ja kiitos kysymystä, minulla on kaksi tutkintoa ja ehdin tehdä myös vapaaehtoistöitä, myös hoitaa naapurin lapsia, kun ei sairaana voinut päiväkotiin mennä eikä vanhemmat voineet jäädä pois tärkeästä kokouksesta, kuljettaa omaa vanhintani jalkapalloharjoituksiin ja tietysti koko naapuruston lapset myös ”kun sinä nyt kumminkin omasi viet” ja he eivät pois töistä voineet niin aikaisin lähteä. Parhaimmilaan, kun sain auton käyttööni, tein kolme reissua kodin ja jalkapallokentän välillä, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla.
Ei, joka ilta emme KOKO PERHE ulkoilleet kunnolla, koska lapset olivat saaneet olla ulkona riittävästi minun kanssani päivän mittaan ja isä mielellään ulkoilutti heitä yksinkin. Isä-lapset laatuaikaa, nääs. Sillä välin minulla tietysti oli aikaa tyhjentää se tiskikone tai pesukone, jos se ei vielä ollut tyhjä. Tai saatoinpa jopa lukea kirjaa hetken rauhassa.
Viikonloppuisin sitten teimme retkiä koko perhe yhdessä. Lasten mielestä oli ihan parasta ”mennä metsään makkaralle”. Emme todellakaan viettäneet laatuaikaa ostoskeskuksissa, koska ostokset ehti hyvin tehdä viikolla.
Ja näillä eväillä olemme siis pitäneet parisuhteen kasassa ja onnellisena jo 37 vuotta.
P.s. En saanut vastausta kysymykseeni missä se nykyäitien rima sitten on, jos minua väitetään ”rimaa hipoen äidiksi”. Oli ilmeisesti tyhjää uhoamista.
Ja mitä alkuperäiseen aiheeseen tulee, jos lapsia ja heidän ikäeroaan käytetään syynä eroamiseen, on vanhemmuus pahasti hukassa ja aikuiseksi kasvaminen jäänyt kesken. Aikuinen ihminen ymmärtää kyllä pikkulapsiajan mukanaan tuomat haasteet ja myös sen, että se aika on hyvin rajallinen. Siksi aikaa voi ja pitää laittaa ”minä-minä-minulle ensin-kaikki heti”- käyttäytyminen hyllylle. Parasta tietysti on, jos sellaisesta pääsee kokonaan eroon.
Sinä its kirjoitit miten miminäminäminä-hengessä makasit vaan sen ekan kanssa. Isä laiminlöi itsekkäästi vuorovaikutuksen.
Laiskalta kuulostaa kaikin puolin. Jotain amistutkintoja jne.
Sivusta seuraajana sanon, että eikö ole hyvä, että täällä toiset ovat laiskoja amistutkintoineen. Itsehän vaikutatkin varsin sivistyneeltä. :)
Jos itse on laiska tyhmä mollukka, turha tulla muita mollaamaan ja itseään ylistämään. Tuokin kirjoitti laiskasta perusarjestaan (jonka muistot vielä kullanneet) kuin ansaitsisi siitä nobelin tai jotain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eriNykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.
Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?
Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?
Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?
Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?
Vastaan vielä kerran.
Meillä oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä siihen aikaan.
Aika vaikea olisi ollut maata tyhjänpanttina, kun yhden veit ensin eskariin (puettuasi tietysti kaksi muuta mukaan), sitten toinen päiväkerhoon/muskariin/mikä nyt olikin vuorossa (vauva tietysti mukana vaunuissa) parin km päähän ilman autoa, kaupassakäynti samalla.
Sitten kotiin laittamaan ruokaa, vauvan kanssa seurustelua ja aamuinen rumba toisin päin. Kotihommia, ruoka illaksi, lasten kanssa olemista, lukemista, pihalle jne.
Todellakin tein lähes kaikki kotityöt, mutta joskus saattoi olla vielä pyykit ripustamatta tai roskat viemättä ja silloin isä osasi tarttua niihin pyytämättä.Auta armias, jos olisin alunperin kirjoittanut, ettei isän tarvinnut osallistua kotitöihin, siitä olisikin täällä riemu revennyt kun nykyään ollaan nii-ii-n tasa-arvoisia, että kotityöt kuuluvat yhtälailla kaikille, vaikka toinen kävisi töissä ja toinen hoitaisi lapset.
Ja kiitos kysymystä, minulla on kaksi tutkintoa ja ehdin tehdä myös vapaaehtoistöitä, myös hoitaa naapurin lapsia, kun ei sairaana voinut päiväkotiin mennä eikä vanhemmat voineet jäädä pois tärkeästä kokouksesta, kuljettaa omaa vanhintani jalkapalloharjoituksiin ja tietysti koko naapuruston lapset myös ”kun sinä nyt kumminkin omasi viet” ja he eivät pois töistä voineet niin aikaisin lähteä. Parhaimmilaan, kun sain auton käyttööni, tein kolme reissua kodin ja jalkapallokentän välillä, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla.
Ei, joka ilta emme KOKO PERHE ulkoilleet kunnolla, koska lapset olivat saaneet olla ulkona riittävästi minun kanssani päivän mittaan ja isä mielellään ulkoilutti heitä yksinkin. Isä-lapset laatuaikaa, nääs. Sillä välin minulla tietysti oli aikaa tyhjentää se tiskikone tai pesukone, jos se ei vielä ollut tyhjä. Tai saatoinpa jopa lukea kirjaa hetken rauhassa.
Viikonloppuisin sitten teimme retkiä koko perhe yhdessä. Lasten mielestä oli ihan parasta ”mennä metsään makkaralle”. Emme todellakaan viettäneet laatuaikaa ostoskeskuksissa, koska ostokset ehti hyvin tehdä viikolla.
Ja näillä eväillä olemme siis pitäneet parisuhteen kasassa ja onnellisena jo 37 vuotta.
P.s. En saanut vastausta kysymykseeni missä se nykyäitien rima sitten on, jos minua väitetään ”rimaa hipoen äidiksi”. Oli ilmeisesti tyhjää uhoamista.
Ja mitä alkuperäiseen aiheeseen tulee, jos lapsia ja heidän ikäeroaan käytetään syynä eroamiseen, on vanhemmuus pahasti hukassa ja aikuiseksi kasvaminen jäänyt kesken. Aikuinen ihminen ymmärtää kyllä pikkulapsiajan mukanaan tuomat haasteet ja myös sen, että se aika on hyvin rajallinen. Siksi aikaa voi ja pitää laittaa ”minä-minä-minulle ensin-kaikki heti”- käyttäytyminen hyllylle. Parasta tietysti on, jos sellaisesta pääsee kokonaan eroon.
Sinä its kirjoitit miten miminäminäminä-hengessä makasit vaan sen ekan kanssa. Isä laiminlöi itsekkäästi vuorovaikutuksen.
Laiskalta kuulostaa kaikin puolin. Jotain amistutkintoja jne.
Sinulla on vakava lukihäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tahtoa rakastaa myötä ja vastoin käymisissä. Anteeksi antaen toinen toiselleen sydämestään asti. Tämä vaatii nöyryyttä ja rakkautta.
Pyytää apua ja ottaa apua vastaan sillon ku sitä tarvitaan. Jokainen meistä tarvitsee apua joskus.
Perheen hajoaminen tuottaa paljon surua kaikille osapuolille. Rohkeasti pyytäkää apua ajoissa esimerkiksi
neuvolasta tai sossusta.
Muistakaa lapsia ei tehdä vaan ne saadaan Jumalan lahjoina. Lasten takia ei myöskään tuu ero.Viestisi oli kaunis enkä halua mitätöidä sitä, mutta totean vaan että APUA EI SAA VAIKKA PYYTÄÄ. Olen ollut itse pahassa tilanteessa kun olin kotona vauvan ja taaperon kanssa ja uuvuin ja sairastuin fyysisesti. Meillä on tylyt piittaamattomat isovanhemmat, eivät edes yhtä ainoaa kertaa auttaneet vaikka itkien pyysin. Neuvolasta ei saatu apua kun ei oltu lastensuojeluperhe (eli lapsilla oli kaikki hyvin). Soitin seurakunnan, sosiaalitoimen, lastensuojelun, ihan KAIKKI läpi ja pyysin apua, en saanut. Viimein tarjottiin ainoana apun sitä että lapset voi ottaa huostaan pahimman sairausvaiheen ajaksi ilman lasu-perustetta.
Joopa joo. Itse piti selvitä taas kerran. Mies joutui jäämään pois töistä useaksi kuukaudeksi ja koko talous romahti kun palkkaa ei tullut kuukausiin, lainat jäi maksamatta. Tänä tapahtui vielä erityäin vauraassa länsisuomalaisessa kunnassa jossa kunnan kotisivuillakin luki että ”tuemne ja autanme lapsiperheitä jaksamisessa”.
Tokihan sielläkin oli lakisääteinen kotiapu lapsiperheelle - paperilla korulauseena. Se oli organisoitu niin että JOS vanhusten kotihoidosta jää ylijäämätesurssia niin se voi tehdä mahdollisesti lapsiperheen kotiapua. No ikinä sitä ylimääräistä käsiparia ei ollut.Mulle jäi ikuinen pelko ja kauhu siitä miten apua ei saa vaikka soitta ja pyytää kaikists paikoista!
Millaista apua sitten kaipasit? Satunnaisia lepotunteja? Kysyitkö lasten kavereiden vanhemmilta, ja vastavuoroisesti olisit voinut tehdä vastapalveluksen ottamalla heidän muksut joskus hetkeksi hoitoon? Toki teidän kohdalla jo myöhäistä, mutta jos joku muu väsynyt lukee tätä niin ihan ehdotukseksi heillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ja isyyshän ei ole edes mikään puheenaihe?
-eriNykyisät osallistuu. Ennen riitti että antoi selkään ja luki lehteä.
Mistähän vuosikymmenestä sinä puhut? V. 1985, kun ensimmäisemme syntyi, isät todellakin osallistuivat. Isyyslomat oli jo keksitty. Meillä vielä isä hoiti pari-kolme ensimmäistä viikkoa vauvan kokonaan, koska minä sain sairaalabakteerin. Sen jälkeen normaalirutiini oli se, että isä otti vauvan hoitoonsa töistä tultuaan, isä vaihtoi vaipat ja hoiti kylvetykset. Isompien lasten kanssa hän jaksoi aina ulkoilla, lukea satuja, leikkiä pikkuautoilla ja rakennella legoilla. Kotityöt hoituivat yhdessä, ne mitä en päivän aikana ollut ehtinyt tehdä.
Jos olit kerran koko päivän vain yhden lapsen kanssa kotona, miten ihmeessä et hoitanut kaikkia kotitöitä?
Etkö tehnyt mitään muuta? Et töitä iltaisin/viikonloppuisin? Et opiskellut?
Ja miten se isä hoiti vuorovaikutussuhteen lapseen illalla, jos keskittyi liikaa laiskuutesi takia jääneisiin kotitöihin?
Kai te ulkoilitte koko perhe joka ilta kunnolla?
Vastaan vielä kerran.
Meillä oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäisiä siihen aikaan.
Aika vaikea olisi ollut maata tyhjänpanttina, kun yhden veit ensin eskariin (puettuasi tietysti kaksi muuta mukaan), sitten toinen päiväkerhoon/muskariin/mikä nyt olikin vuorossa (vauva tietysti mukana vaunuissa) parin km päähän ilman autoa, kaupassakäynti samalla.
Sitten kotiin laittamaan ruokaa, vauvan kanssa seurustelua ja aamuinen rumba toisin päin. Kotihommia, ruoka illaksi, lasten kanssa olemista, lukemista, pihalle jne.
Todellakin tein lähes kaikki kotityöt, mutta joskus saattoi olla vielä pyykit ripustamatta tai roskat viemättä ja silloin isä osasi tarttua niihin pyytämättä.Auta armias, jos olisin alunperin kirjoittanut, ettei isän tarvinnut osallistua kotitöihin, siitä olisikin täällä riemu revennyt kun nykyään ollaan nii-ii-n tasa-arvoisia, että kotityöt kuuluvat yhtälailla kaikille, vaikka toinen kävisi töissä ja toinen hoitaisi lapset.
Ja kiitos kysymystä, minulla on kaksi tutkintoa ja ehdin tehdä myös vapaaehtoistöitä, myös hoitaa naapurin lapsia, kun ei sairaana voinut päiväkotiin mennä eikä vanhemmat voineet jäädä pois tärkeästä kokouksesta, kuljettaa omaa vanhintani jalkapalloharjoituksiin ja tietysti koko naapuruston lapset myös ”kun sinä nyt kumminkin omasi viet” ja he eivät pois töistä voineet niin aikaisin lähteä. Parhaimmilaan, kun sain auton käyttööni, tein kolme reissua kodin ja jalkapallokentän välillä, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla.
Ei, joka ilta emme KOKO PERHE ulkoilleet kunnolla, koska lapset olivat saaneet olla ulkona riittävästi minun kanssani päivän mittaan ja isä mielellään ulkoilutti heitä yksinkin. Isä-lapset laatuaikaa, nääs. Sillä välin minulla tietysti oli aikaa tyhjentää se tiskikone tai pesukone, jos se ei vielä ollut tyhjä. Tai saatoinpa jopa lukea kirjaa hetken rauhassa.
Viikonloppuisin sitten teimme retkiä koko perhe yhdessä. Lasten mielestä oli ihan parasta ”mennä metsään makkaralle”. Emme todellakaan viettäneet laatuaikaa ostoskeskuksissa, koska ostokset ehti hyvin tehdä viikolla.
Ja näillä eväillä olemme siis pitäneet parisuhteen kasassa ja onnellisena jo 37 vuotta.
P.s. En saanut vastausta kysymykseeni missä se nykyäitien rima sitten on, jos minua väitetään ”rimaa hipoen äidiksi”. Oli ilmeisesti tyhjää uhoamista.
Ja mitä alkuperäiseen aiheeseen tulee, jos lapsia ja heidän ikäeroaan käytetään syynä eroamiseen, on vanhemmuus pahasti hukassa ja aikuiseksi kasvaminen jäänyt kesken. Aikuinen ihminen ymmärtää kyllä pikkulapsiajan mukanaan tuomat haasteet ja myös sen, että se aika on hyvin rajallinen. Siksi aikaa voi ja pitää laittaa ”minä-minä-minulle ensin-kaikki heti”- käyttäytyminen hyllylle. Parasta tietysti on, jos sellaisesta pääsee kokonaan eroon.
En tunne sinua, mutta minun mielestäni sinä et vaikuta miltään "rimaa hipoen äidiltä". Täällä on selvästi joku jankuttaja taas kehissä - ja kaikesta päätellen vielä sellainen, joka ei osaa perustella sanomisiaan oikein mitenkään puhumattakaan, että osaisi kurkistella myös oman poteronsa ulkopuolelle.
Tässähän on ilmeisesti useampikin keskustelija koettanut tuoda esille myös toisenlaisia näkökantoja, mutta se ei auta.
Olen myös kanssasi ihan samaa mieltä tuosta viimeisestä kappaleesta. Juuri näin. Turha siinä on lapsia tai ikäeroa - olkoonpa se sitten vuosi tai kymmenen vuotta - käyttää tekosyynä, kun se syy löytyy usein peiliin katsomalla (siis näistä eronneista vanhemmista).
Minulla on kolme lasta, esikoinen oli kaksi kuukautta vanha, kun mies muutti työn takia 300 km päähän. Puoli vuotta mentiin näin, mies oli tuona aikana todella harvoin kotona. Me muutettiin perästä sitten, kun selvisi, että miehen työt jatkuvat ja minä irtisanoin itseni kesken äitiysloman+lähdin oudolle paikkakunnalle tyhjän päälle. Moni pariskunta olisi varmaan jakanut lusikat tuossa vaiheessa. Olinhan käytännössä yksinhuoltaja tuon puoli vuotta. Keskimmäinen syntyi noin 3 vuotta esikoisen jälkeen ja esim. sen vuoden heinäkuussa mies ehti olla kolme yötä kotona. Eli taas käytännössä hoidin kodin ja lapset yksin (isovanhemmat asuivat 400 km päässä). Kolmas syntyi 5 vuotta keskimmäisen jälkeen. Alle vuosi siitä, mies perusti oman kuljetusalan yrityksen ja oli työnsä takia paljon poissa. Ja yhdessä ollaan edelleen. Näiden vuosien aikana olen ollut töissä, opiskellut (kaksi tutkintoa), toiminut autokuskina harrastuksiin, hoitanut kodin jne. Välillä on menty vähillä unilla, koti ei oo kuin sisustuslehdestä, mutta mitään en muuttaisi. Isoimmat on jo omillaan ja nuorin teini-iässä. Oma mielipde on, että nykyään luovutetaan liian helpolla ja kuten monikin on kirjoittanut täällä, oma napa on se tärkein, minä-ajattelu pois, niin ei maailma kaadu niskaan pikkulapsiarjessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Nyt on parasta painaa tämä ketju villaisella, kun näköjään yksi ja sama kirjoittaja täällä trollailee eikä hän tuo mitään uutta tähän keskusteluun, kunhan jankkaa ja uhoaa.
Menisit sinäkin töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Nyt on parasta painaa tämä ketju villaisella, kun näköjään yksi ja sama kirjoittaja täällä trollailee eikä hän tuo mitään uutta tähän keskusteluun, kunhan jankkaa ja uhoaa.
Menisit sinäkin töihin.
Lässytiläsyti. Onpa sulla järkevää sanottavaa. Kuulostat teiniltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Et ilmeisesti ymmärrä, että tässä keskustelussa on mukana minun lisäkseni muitakin ihmisiä. Olet lisäkseni keskustellut (tai oikeammin vängännyt) aiheeseen liittyen ainakin yhden muun kanssa. Jos lukisit viestit paremmin, varmaan huomaisitkin tämän.
Minä en ole puhunut omasta laiskuudestani tässä keskustelussa mitään, eli joko viestisi kuuluu toiselle, tai vääristelet pahoin lukemaasi. Tällöin kysymys rehellisyydestä tai valehtelusta onkin sangen mielenkiintoinen.
Koeta nyt, aikuinen ihminen, olla jatkuvasti suojaamatta toisia keskustelijoita, vaikka ilmeisesti kovin ihon alle meneekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Nyt on parasta painaa tämä ketju villaisella, kun näköjään yksi ja sama kirjoittaja täällä trollailee eikä hän tuo mitään uutta tähän keskusteluun, kunhan jankkaa ja uhoaa.
Menisit sinäkin töihin.Lässytiläsyti. Onpa sulla järkevää sanottavaa. Kuulostat teiniltä.
jaksoit kuitenkin lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Nyt on parasta painaa tämä ketju villaisella, kun näköjään yksi ja sama kirjoittaja täällä trollailee eikä hän tuo mitään uutta tähän keskusteluun, kunhan jankkaa ja uhoaa.
Menisit sinäkin töihin.
Täällä on ainakin yksi pekkaspäivää viettävä, mutta taidatpa olla oikeassa. Viisainta jättää nämä syyttelyviestit huomiotta, kun niissä on jo poikettu aiheesta tykkänään.
Vierailija kirjoitti:
Eroaa yhden lapsen vanhemmatkin, jos ei parisuhde ole kunnossa. Myös nämä iltatähden tehneet eroavat eli on aikuiset lapset ja siihen tehty vielä pikkuhedelmä liittoa korjaamaan ja muutaman vuoden päästä nähdään, ettei niin kivaa ollutkaan. Sitten velvotetaan nämä isommat sisarukset vielä hoitamaan tuota nuorinta.
Tällaista olen nähnyt läheltä, kun iltatähden hankkineet vanhemmat eroavat ja on tarve elää omia harrastuksia ja pitkiä työpäiviä. Lapsi on heittopussina vuorotellen molemmilla vanhemmilla ja aikuiset sisarukset toimivat lapsenvahtina.
Vanhemmat käyvät matkoilla ilman lasta ja elävät 50+ ikäisen huoletonta elämää. Siinä vaan on se lapsi , joka pitää omalla vuorollaan hoitaa ja usein on sitten näillä isoilla sisaruksilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päinvastoin. En olisi enää tuon miehen kanssa naimisissa jos lapsia ei olisi. Olisin eronnut jo monta vuotta sitten.
Yleensä lapset eivät ole syy eroon vaan se ettei vaan enää halua olla puolisonsa kanssa. Se on ihan niin yksinkertaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein lapset suht nuorena, ensimmäisen sain 24-v. ja kolmannen juuri täytettyäni 30 v. Hyvin jaksoin vaikka kakkonen valvotti ensimmäisen vuoden yöt läpeensä. Ja kaikki sairastelivat aika paljon korvatulehduksia yms.
Sama mies on edelleen 37 avioliittovuoden jälkeen. Juuri eilen istuimme elokuvissa käsi kädessä kuin vastarakastuneet ;).
Minusta on alkanut tuntua, että nykyäidit ja -isät vaan ovat päässeet aina liian helpolla eivätkä oikein jaksa ottaa vastuuta mistään, lyödään heti hanskat tiskiin pienen vastoinkäymisen kohdalla. Ja ei, minulla ei ollut minkäänlaisia tukiverkkoja nuorena.Nykyäideillä on ihan eri tason vaatimukset.
Sinunkin ns vanhemmuutesi oli sitä juuri ja juuri rimaa hipoen menty -äitiyttä.
Ahaa, ja millähän perusteella?
Minä hoidin lapset kotona, kuljetin muskareissa, srk:n päiväkerhoissa, kirjaston satutunneilla, leikkipuiston viriketoiminnassa (onko sellaista enää?). Meillä oli kunnon aamupala, välipalat, lounas ja päivällinen ilman einesten syöttämistä. Meillä luettiin paljon satuja ja olen ylpeä siitä, että tutustin lapseni kirjojen maailmaan. Vielä tänä älylaite- ja someaikaukautenakin he lukevat todella paljon. Me myös matkustelimme paljon lasten kanssa, ei ollut tarvetta työntää heitä hoitoon ja siitä huolimatta avioliittomme on kestänyt onnellisena tähän päivään asti eikä vielä näy loppua.Mitä merkillistä tossa sun litaniassasi on??? Peruskauraa.
Ei mitään ihmeellistä, mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä se nykyäitien rima on, jotta minut voidaan luokitella ”rimaa hipoen”-äidiksi?
Minä kun näen ympärilläni nykyään äitejä ja isejä, jotka työntävät hajamielisenä vaunuja ja rattaita kännykkäänsä tuijottaen. Vanhempia, jotka eroavat, kun eivät jaksa sitä peruskauraa, vaan erotaan, kun eletään jossain kummallisessa haavemaailmassa, jossa kaiken pitäisi olla koko ajan jotain ilotulistusta. Äitejä, jotka valittavat, kun ei ole ”omaa aikaa”. Äitejä, jotka valittavat, kun isovahemmat ei ota hoitoon. Vanhempia, jotaka ylipäätään koko ajan valittavat jostain. Tämä palsta on loistava esimerkki siitä.Minä näen vain sinun kaltaisiasi entisiä äitejä, jotka on aikoinaan menneet rimaa hipoen, glorifioineet sen vaatimattoman tekemisensä ja sitten käyttävät lopun typerän elämänsä sädekehänsä aiheettomaan kiillottamiseen ja muiden kyyläämiseen ja mollaamiseen.
Omaan elämäänsä ja saavutuksiinsa ja parisuhteeseensa oikeasti tyytyväinen ihminen ei toimi niin.
Tämä on tyypillistä nykyaikaa myös, että luetaan viesti keskustelupalstalta ja vedetään johtopäätös, että kyseinen kirjoittaja ei koskaan elämässään mistään muusta puhukaan ja että tämän elämä pyörii kyseisen viestin aiheen ympärillä. Tämä on KESKUSTELUpalsta, täällä keskustellaan eri aiheista. Ei se meinaa että se on oikeassa elämässä koko elämän sisältö!
Äidit taas toistensa tukassa täällä, sekin hyvin tyypillistä. Kuulostaa enemmän kateudelta toisia kohtaan ja itsensä nostamisen yrittämiseltä tämä sinunkin viestisi. Mutta eipä siinä, onnea valitsemallasi tiellä.
t. eri kuin lainaamasi
Helpottaako se ero jotenkin arkea? Meillä on 3 lasta, nuorin 2kk ikäinen ja vanhin yläkoulussa. Emme halunneet ehkäisyä synnytyksen jälkeen, vaan neljäs saa tulla heti kun on tullakseen. Miehen kanssa on sovittu että vaikka eteen varmasti tulee rankkoja aikoja, emme eroa. Olemme todenneet että vaikeisiin aikoihin täytyy varautua tekemällä parisuhteen hoitamisesta rutiini, jotta kynnys siihen ei kasva vaikeinakaan aikoina.
Ero harvoin arkea helpottaa, mutta päätös yhdessä pysymisestä on enemmän tahdon asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Et ilmeisesti ymmärrä, että tässä keskustelussa on mukana minun lisäkseni muitakin ihmisiä. Olet lisäkseni keskustellut (tai oikeammin vängännyt) aiheeseen liittyen ainakin yhden muun kanssa. Jos lukisit viestit paremmin, varmaan huomaisitkin tämän.
Minä en ole puhunut omasta laiskuudestani tässä keskustelussa mitään, eli joko viestisi kuuluu toiselle, tai vääristelet pahoin lukemaasi. Tällöin kysymys rehellisyydestä tai valehtelusta onkin sangen mielenkiintoinen.
Koeta nyt, aikuinen ihminen, olla jatkuvasti suojaamatta toisia keskustelijoita, vaikka ilmeisesti kovin ihon alle meneekin.
Olethan. Iso ikäero. Lapsi päivähoidossa vaikka sinä kotona. Laiskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Nyt on parasta painaa tämä ketju villaisella, kun näköjään yksi ja sama kirjoittaja täällä trollailee eikä hän tuo mitään uutta tähän keskusteluun, kunhan jankkaa ja uhoaa.
Menisit sinäkin töihin.Täällä on ainakin yksi pekkaspäivää viettävä, mutta taidatpa olla oikeassa. Viisainta jättää nämä syyttelyviestit huomiotta, kun niissä on jo poikettu aiheesta tykkänään.
Te vain jäitte sanattomiksi kun saitte samanlaista ylimielistä paskaa takaisin jota syydätte muille. Tyhmät laiskat paskiaiset.
Ei, vaan sä et osaa keskustella. Sun kanssa keskustelu menee selkeästi vänkäämiseksi, ja soljuu aivan väärille raiteille, koska sulle on tärkeämpää ruotia keskustelukumppaneita henkilökohtaisella tasolla kuin keskittyä varsinaiseen asiaan. Se taas oli lasten ikäero. Se tässä keskustelussa kiinnostaa, eikä tällainen harrastamasi luokaton loanheitto. Ellet siis kykene keskustelemaan aikuisen ihmisen tavoin, niin ehkä viisainta pysyä sivussa... alkaa jo vähän epäilyttää, onko siellä aikuinen ihminen ollenkaan noiden viestien takana. Jospa kuitenkaan ei olisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni tietää, miten erilaisia kaksi-, kolme- ja nelivuotiaat ovat. Jos mahdollista, suosittelen noin neljän vuoden ikäeroa. Sitten ei tietenkin saa olla liian vanha itse.
Nelivuotiaalla ei ole vaippoja, pyöräily vaunujn vierellä onnistuu ja muutenkin on jo iso lapsi.
Eikä sillä ikinä tule olemaan mitään yhtwistä sen pikkusisaruksensa kanssa. Elää eri lapsuuden ja nuoruuden.
Höpö höpö. 4v ikäero on oikein hyvä. Paljon on yhteistä ja tämä omasta kokemuksesta niin sisaruksena kuin omien lasten kohdalta.
Samoin voisin todeta että ne 2v ikäerolaiset tappelee koko ajan, sillä niinhän ne tekevätkin kun joutuvat kaikesta kilpailemaan keskenään.
Nelivuotias on päiväkodissa, vauva kotona. Sitten hän on alakoulussa, kun toinen on päiväkodissa. Sitten yläkoulussa kun toinen alakoulussa. Lukiossa ja yläkoulussa. Poissa ja lukiossa.
Täysin eri elämää elää koko ajan.
Kokemuksesta tiedän. Ja terve järkikin sen kertoo.
Ja päivässäkö ei tosiaan ole muita tunteja, kuin ne, jotka nelivuotias viettää päiväkodissa? Kaikkien neljävuotiaat eivät sitä paitsi ole kokopäivähoidossa tai välttämättä hoidossa lainkaan.
Puhut nyt omasta kokemuksistasi, mutta unohdat selkeästi, ettei sinun kokemuksesi ole kaikille yhteinen. Se on ihan yhtä oikeellinen kuin mikä tahansa muukin kokemus, mutta kokemuksia on erilaisia.
Meillä esim. on vauva ja neljävuotias. Neljävuotias käy 2-3 päivänä viikossa päiväkodissa ollen siellä korkeintaan 4h kerrallaan. Kyllä siinä aika paljon muutakin aikaa jää.
Nelivuotias myös hakeutuu vauvan seuraan (ja vauva, liikkeelle lähdettyään, myös hänen seuraansa). Perheessämme on myös koululainen, ja hänkin viettää aikaa pienempien sisarustensa kanssa. Pienemmät ovat hänelle todella rakkaita. Toki koululaisella on omia kavereita ja harrastuksia, eikä vietä kaikkea aikaansa kotona, mutta olisi suoranaista valehtelua viettää etteikö yhteistä aikaa tai paljon yhteisiä asioita olisi.
-äiti kolmelle
Pari tuntia kun se isompi on hoidossa. Ja siinä vaiheessa hänelle jo ne kaverit on tärkeimpiä. Ja iltaisin on lisäksi harrastukset.
Kun hän on koulussa, on kaverit ja harrastukset jo molemmilla.
Realismia, rakas. Sinä vain pääset helpoimmalla, kun leikit pikkuäitiä aina yhdelle kerrallaan.
Et selvästikään sisäistänyt lukemaasi, mutta se ei yllätä.
Sinun sössötyksesi on epärelevantteja. Ja luultavimmin valetta.
Valehtelijaksi aletaan syyttämään silloin, kun keskustelutaito loppuu, mutta tämäkään ei nyt varsinaisesti jaksa yllättää.
Suosittelen ottamaan puheeksi näitä mahdollisia lapsuusajan traumoja omien vanhempien tai esimerkiksi terapeutin kanssa, jos ne oikeasti vaikuttavat noin vahvasti saaden aikaan muun muassa sen, että muunlaista totuutta kuin sinun kokemasi, ei ole olemassakaan.
On ihan ok puhua kokemastaan, ja tuoda esille havaitsemiaan epäkohtia. Tämähän toivottavasti auttaa monia vanhempia kiinnittämään huomiota siihen, etteivät toimi kuvailemallasi tavalla. Se kun todellakin on väärin.
On kuitenkin harvinaisen puuduttavaa keskustella jonkun sellaisen kanssa, joka ei kykene katsomaan lainkaan oman kuplansa ulkopuolelle ja myöntämään, että vaikka sinun kokemuksesi on tietynlainen, se ei kuitenkaan ole kaikkien kokemus, eikä kaikissa perheissä onneksi menetellä kuvailemallasi tavalla.
Leikkiminen sisaruksen kanssa ei ole edelleenkään synonyymi sille, että lapsi olisi vastuussa sisaruksistaan, kodinhoidosta, jne.
Myöskään kotitöihin osallistuminen ikätason ja kykyjen mukaan ei mielestäni tarkoita sitä, että lapsi pyörittäisi palettia.
Meillä lapset tekevät silloin tällöin myös asioita, jotka ei juuri sillä hetkellä satu huvittamaan tai joista pitävät vähemmän. Tälläisiä asioita ovat esimerkiksi lelujen kerääminen omasta huoneesta, mikä nyt mielestäni kuuluu asiaan, piti siitä tai ei.
Sinun kokemuksiasihan tämä ei millään tavalla poissulje tai mitätöi, vaan ne ovat edelleen olemassa ja aivan yhtä arvokkaita kuin positiivisemmatkin kokemukset. Toivottavasti ymmärtäisit tämän.
Meillä kaikilla on myös lopulta melko suppea näkökulma asioihin. Voimme puhua omasta lapsuudestamme tai voimme puhua siitä, miltä asiat vanhemman näkökulmasta katsottuna näyttävät. Kenenkään ajatuksiin emme kuitenkaan voi mennä. Viisainta kai olisikin kysyä lapselta, miten tämä asiat kokee.
Laiskat äidit yleensä kaunistelee eli valehtelee. Olet jo myöntämyt että oma laiskuutesi on kaiken perhe-elämäsi perusta joten valehtelun todennäköisyys on koko lailla sata.
Nyt on parasta painaa tämä ketju villaisella, kun näköjään yksi ja sama kirjoittaja täällä trollailee eikä hän tuo mitään uutta tähän keskusteluun, kunhan jankkaa ja uhoaa.
Menisit sinäkin töihin.Täällä on ainakin yksi pekkaspäivää viettävä, mutta taidatpa olla oikeassa. Viisainta jättää nämä syyttelyviestit huomiotta, kun niissä on jo poikettu aiheesta tykkänään.
Te vain jäitte sanattomiksi kun saitte samanlaista ylimielistä paskaa takaisin jota syydätte muille. Tyhmät laiskat paskiaiset.
Ei, vaan sä et osaa keskustella. Sun kanssa keskustelu menee selkeästi vänkäämiseksi, ja soljuu aivan väärille raiteille, koska sulle on tärkeämpää ruotia keskustelukumppaneita henkilökohtaisella tasolla kuin keskittyä varsinaiseen asiaan. Se taas oli lasten ikäero. Se tässä keskustelussa kiinnostaa, eikä tällainen harrastamasi luokaton loanheitto. Ellet siis kykene keskustelemaan aikuisen ihmisen tavoin, niin ehkä viisainta pysyä sivussa... alkaa jo vähän epäilyttää, onko siellä aikuinen ihminen ollenkaan noiden viestien takana. Jospa kuitenkaan ei olisi.
Itse tulit mukaan heittämällä lokaa ja sitten pillastut kun saat sitä itse.
Mm. Maria Veitola tai Santtu-Matias Rouvali. Lastenhankinta on niin iso päätös, ettei siihen moni ihan vieraan ihmisen kanssa halua ryhtyä, vaikka ikää olisi.