Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.

Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.

Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.

Koska jo lapsena roolini oli olla masentuneen vanhemman uskottu ja ymmärtäjä, niin aikuisena tämä ei enää minua kiinnosta. Kannan itse vastuun siitä, kun käyttäydyn huonosti, niin myös muidenkin tulisi omalla kohdallaan tehdä. Vaikeat kokemukset voivat selittää ikävää toimintaa, mutta ne eivät ole sille oikeutus. Jokaisella on velvollisuus pyrkiä kasvamaan ihmisenä ja opettelemaan eroon haitallisista toimintamalleistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.

Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.

Anteeksipyynnnöllä ei ole mitään merkitystä, ellei muuta toimintojaan. Anteeksianto voi olla tuhoisa niin että tavallaan antaa hyväksynnän toiminnan jatkumiselle, ellei anteeksipyytäjä muuta tapojaaa. Anteeksi ei tarvitse antaa, lähinnä koko sana on menettänyt merkitystään kun moraalikin on häivennyt vuosikymmenten kuluessa. Merkitystä on asioiden selvittelyllä ja toiminnan muutoksella, ettei enää satuta tai loukkaa toista.

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.

Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.

Anteeksipyynnnöllä ei ole mitään merkitystä, ellei muuta toimintojaan. Anteeksianto voi olla tuhoisa niin että tavallaan antaa hyväksynnän toiminnan jatkumiselle, ellei anteeksipyytäjä muuta tapojaaa. Anteeksi ei tarvitse antaa, lähinnä koko sana on menettänyt merkitystään kun moraalikin on häivennyt vuosikymmenten kuluessa. Merkitystä on asioiden selvittelyllä ja toiminnan muutoksella, ettei enää satuta tai loukkaa toista.

Erittäin hyvin sanottu. Turha jäädä vahingollisiin ihmissuhteisiin, ellei mikään muutu pahoitteluista huolimatta.

Up

Eipä tähän muuta voi sanoa, kuin että rakkaudeton lapsuus jättää jäljet. Se näkyy todella monella tapaa.

Olisi tärkeätä ottaa pieniä riskejä, yrittää avautua. Yrittää puhua toisten kanssa.

Itse muistan oman kauhuni kun parisuhde alkoi mennä ”vakavaksi”. Siinä vaiheessa haluaisi vain paeta, koska näkee, että kipua on horisontissa. Mutta sanoin silloin ääneen, että ”Nyt taidan olla vähän jäässä...” eli rohkeasti kerroin omasta tunteesta. Puhumalla, kirjoittamalla, kertomalla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Mun lapanen alistujaäiti (läheisriippuvainen narsistinpalvoja) sanoi ihan SUORAAN meille lapsille että kyllä isä on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin lapset! Äiti antoi isän hakata lapsia julmasti, alustaa, nöyryyttää, uhkailla, rajoittaa syömistä, rajoittaa vessakäyntejä (tää pissaamisen pidättämiskidutus oli hirveää...), lukita kellariin yöksi, repiä keskellä yltä sängystä... äiti vain katsoi palvovin silmin narsistipaskaa eikä kieltänyt mitään.

Tänäkin päivänä (ovat 65 ja 68v) äiti on sitä mieltä oikeasti (itsepetos) että isä on msailman PARAS isä joka ei koskaan kärttään nostanut lapsiaan vastaan. Me lapset ollaan vaan ilkeitä kun kiusataan vanhuksua ja keksitään valemuistoja.

Yeah right...

Onko sinulle koskaan selvinnyt miksi vanhempasi hankkivat lapsia? Minä tiedän, että meillä toinen halusi lapsia, toinen taas ei, mistä hän valitteli minulle jo ollessani ala-asteiässä. Hän oli hyvin mustasukkaisen oloinen lapsilleen siitä, että hänellä ei ollut niiden takia puolison täyttää huomiota. Itsekin ajattelen, että tällainen pari olisi saanut jättää lisääntymättä, kun valmiuksia vanhemmuuteen ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Ja kun lapsuudenperheessä ei oppinut tukeutumaan ja luottamaan ihmisiin, ei sitä osaa aikuisenakaan. Kenelläkään meistä sisaruksista ei ole kuin pinnallisia ihmissuhteita. Menin sitten luonnollisesti ottamaan miehenkin jolla ei ole mitään kykyä asettua toisen asemaan tai olla tukena. Karmea esimerkki eiliseltä, sairastuin erittäin vakavaan flunssan komplikaation joka voi olla stressiperäinen ja josta lääkäri sanoi että nyt on saatava stressitasot alas. Vaarana on loppuelämää haittaavat vauriot. Just viikko sitten sanoin miehelle että olen täysin loppuun ajettu ja nyt tuli tämä. Eilen sitten oli tilanne se että olin edelleen sairas, lämpöä, vammautumisen vaara. Pyysin miestä että kävisi teinin kanssa kaupassa (minä yleensä hoidan kaupassa käynnit). Mies totesi että juu, tekis mieli savusiikaa ja kun rupesin listaamaan mitä muuta pitää ostaa (että pärjätään koska mies oli seuraavana päivänä lähdössä työmatkalle eikä mun tarvis lähteä sairaslomalla ja vaikean komplikaation vaarassa kauppaan), mies nousi pöydästä ja sanoi että pitääkin tästä lähteä kauppaan kun lista rupeaa uhkaavasti pitenemään. Teinin kanssa sitten listattiin hätäisesti mitä pitää ostaa samalla kun mies istui mielenosoituksellisesti autossa. Olen sanaton taas kerran. Ei kiva tilanne teinillekään olla miehenä talossa.

Jep suurin osa miehistä on yllä olevan kaltaisia valitettavasti..

Vierailija kirjoitti:

Eipä tähän muuta voi sanoa, kuin että rakkaudeton lapsuus jättää jäljet. Se näkyy todella monella tapaa.

Olisi tärkeätä ottaa pieniä riskejä, yrittää avautua. Yrittää puhua toisten kanssa.

Itse muistan oman kauhuni kun parisuhde alkoi mennä ”vakavaksi”. Siinä vaiheessa haluaisi vain paeta, koska näkee, että kipua on horisontissa. Mutta sanoin silloin ääneen, että ”Nyt taidan olla vähän jäässä...” eli rohkeasti kerroin omasta tunteesta. Puhumalla, kirjoittamalla, kertomalla...

Minulle parisuhteet ovat olleet helpompia kuin ystävyyssuhteet, koska niissä tilanne on tietyllä tavalla selkeä: joko syntyy läheinen suhde tai sitä ei synny. Ja jos syntyy läheinen suhde, niin siinä tietysti on järkevää sopia jonkinlaisista yhteisistä pelisäännöistä.

Ystävyyssuhteet taas ovat vaikeita, koska niissä monissa asioista ei koskaan päästä puhumaan kunnolla. Läheiseltäkin tuntunut suhde voi päättyä jonkun yksittäisen asian takia äkkiä (esimerkiksi siksi, että huolestuneena kehotat ystävääsi hakemaan apua pahaan oloonsa YTHS:ltä eikä hän vielä itse ole tähän valmis ja suuttuu sinulle ehdotuksesi takia).

Tuohon että "ajatelkaa vanhempienne elämää", niin vanhemmillani on kyllä ollut paljon helpompi elämä kaikin puolin kuin minulla ihan jo rahan ja puitteiden ja ihmissuhteiden ja terveyden puolesta, joten se siitä argumentista.

Up

Vierailija kirjoitti:

Tuohon että "ajatelkaa vanhempienne elämää", niin vanhemmillani on kyllä ollut paljon helpompi elämä kaikin puolin kuin minulla ihan jo rahan ja puitteiden ja ihmissuhteiden ja terveyden puolesta, joten se siitä argumentista.

Ajattelen vanhempien elämää, että lopettaisivat kaltoinkohtelun, niin heillä olisi parempi suhde lapseensa.

Onko kenellekään muulle käynyt niin, että mitä pidemmälle vaikeiden kokemusten käsittelyssä pääsee, sitä kehollisemmiksi reaktiot muuttuvat? Tulee tärinää, päänsärkyä ja oksentelua. Ikään kuin kroppa yrittäisi puhdistautua näiden tilanteiden muistojäljistä.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

"Pitää olla reipas ja pitää puolensa." Tätä meilläkin hoettiin, mutta käytännössä vanhemmat joko yksinkertaisesti häipyivät paikalta jos yritti kertoa omia näkemyksiään, aloittivat mykkäkoulun, yrittivät mollata sinua tai alkoivat huutaa. Ei ne sanat vaan ne teot. Olen itse iloinen siitä, että lapsilla on kanssani niin turvallinen olo, että he uskaltavat kiukutella. Se on tärkeää tunneilmaisun opettelua.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Tähän haluan vielä kirjoittaa, että toisaalta äitini ei kyllä ole mikään läheisriippuvainen ja ei todellakaan pidä isääni mitenkään arvokkaana vaan he ovat tavallaan olleet riidoissa koko minun olemassa olo aikani. On muutenkin kestänyt isääni todella hyvin ja tavallaan ei ottanut tämän sanomisista itseensä joten ei minunkaan olisi pitänyt ottaa. Jotenkin vanhemmat ovat aina seisseet erillään kaikista tilanteissa ja mitään yhteistä meillä ei ole. Äitini ei koskaan järkyty mistään on todella kova ihminen kuitenkin. Häntä sitten pitää silti aina ymmärtää ja tavallaan "sääliä" kun joutui esim olemaan ylitöissä tai on  muuten niin väsynyt. Itse ei piitannut, vaikka olin monia vuosia kiusattu, eikä asioista puhuta vieläkään. Alkoi vielä raivota minulle kuinka en voi olla niin heikko, kun en jaksanut enää yhtä kiusaajaa ja tavallaan lopulta murruin. Tavallaan nämä vaikeudet on laitattu minun häpeäkseni ja tehnyt minusta sitten liian kiltti, joka tavallaan olikin jo valmis uhri. Puolensa olisi pitänyt pitää, mutta silti siihen ei kannustettu ja tavallaan minua aina vaan lytättiin lisää. En aina ymmärrä kuinka pihalla vanhemmat ovatkaan, kun olen käynyt todella paljon pahaa läpi ja minua on todella paljon kiusattu, eivätkä he ole koskaan mitenkään lohduttaneet tai edes pahemmin reagoineet asiaan. Joskus jotain selittäneet, että olen parempi kuin kiusaajat, mutta se ei oikein riitä kun muuten saan itse selvitä ja tavallaan eivät ole ikinä mitenkään rasittaneet itseään vuokseni. Ja ajattelevat myös, että nyt kun ei enää kiusata niin kaikki on sitten minulla hyvin ja eivät mitenkään ymmärrä, että kiusaamisesta voi jäädä jälkiä tai kuinka itsetuntoni on huono. Minun pitäisi nyt olla ihan superrohkea ihminen ilman mitään "vammoja" menneestä. Silti kumpaakaan vanhempaa ei ole kiusattu ja ovat sellaisia, että ottavat itseäänsä jo pienestäkin.

Pahin hetki oli varmasti se, kun äidillä oli pientä kiusaamista töissä ( oli sijainen) ja silti häntä pitä ymmärtää ja itse olin uudessa koulussa todella yksinäinen ja kiusaaminen myös jatkui myöhemmin ja silti niistä asioista ei voinut puhua. Muistan vaan sen äitini hokemisen, että ei hän sille mitään voi. Se oli jotenkin niin kamalaa, kun ei tavallaan saanut asioista edes puhua tai jos puhuin niin rasitin heitä. Jotakin tunnekylmyyttä täytyy heillä olla todella paljon. Äitikin osaa olla tietyissä tilanteissa hyvinkin myötätutntoinen, mutta kuitenkaan hän ei mitenkään osaa samaistua toisen asemaan ja ei ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Isäni taas on aina ollut aika epävakaa ja ei ikinä tiedä millä päällä hän on. Olisin kaivannut, että vanhemmat olisivat auttaneet tai edes "hyväksyneet" sen missä tilanteessa olen ollut ja lohduttaneet jotenkin. Tuntuu että kiusaaminen kiellettiin ja tavallaan oli häpeä kun minua kiusattiin ja siitä ei ainakaan tarvinnut puhua. Nyt kaikki onkin sitten heidän mielestään jo ohi, vaikka kärsin vaikutuksista edelleen. Eivät siinä mielessä mitenkään ymmärrä, että ihminen voi vaurioitua ja kaikkea ei vaan kestä. Minäkään en mitenkään voinut olla masentunut, vaikka kiusattiin ja olin ihan yksin koko nuoruuteni. Ja se kun asioista puhuin oli vaan vanhempien rasitusta ja olisin saanut tehdä jotain itselläni ihan rauhassa, mutta kestin onneksi ja en sortunut siihen. Eivät koskaan voi ymmärtää mitä kannan mukanani joka päivä. Tämä viesti siis tuohon ensimmäiseen viestiin. Siinä myös virhe eli isäni ei siis lapsena ollut ilkeä vaan hän oli siis ilkeä minulle, kun olin lapsi ja pelottava ja jatkoi käytöstään, kun olin nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Tähän haluan vielä kirjoittaa, että toisaalta äitini ei kyllä ole mikään läheisriippuvainen ja ei todellakaan pidä isääni mitenkään arvokkaana vaan he ovat tavallaan olleet riidoissa koko minun olemassa olo aikani. On muutenkin kestänyt isääni todella hyvin ja tavallaan ei ottanut tämän sanomisista itseensä joten ei minunkaan olisi pitänyt ottaa. Jotenkin vanhemmat ovat aina seisseet erillään kaikista tilanteissa ja mitään yhteistä meillä ei ole. Äitini ei koskaan järkyty mistään on todella kova ihminen kuitenkin. Häntä sitten pitää silti aina ymmärtää ja tavallaan "sääliä" kun joutui esim olemaan ylitöissä tai on  muuten niin väsynyt. Itse ei piitannut, vaikka olin monia vuosia kiusattu, eikä asioista puhuta vieläkään. Alkoi vielä raivota minulle kuinka en voi olla niin heikko, kun en jaksanut enää yhtä kiusaajaa ja tavallaan lopulta murruin. Tavallaan nämä vaikeudet on laitattu minun häpeäkseni ja tehnyt minusta sitten liian kiltti, joka tavallaan olikin jo valmis uhri. Puolensa olisi pitänyt pitää, mutta silti siihen ei kannustettu ja tavallaan minua aina vaan lytättiin lisää. En aina ymmärrä kuinka pihalla vanhemmat ovatkaan, kun olen käynyt todella paljon pahaa läpi ja minua on todella paljon kiusattu, eivätkä he ole koskaan mitenkään lohduttaneet tai edes pahemmin reagoineet asiaan. Joskus jotain selittäneet, että olen parempi kuin kiusaajat, mutta se ei oikein riitä kun muuten saan itse selvitä ja tavallaan eivät ole ikinä mitenkään rasittaneet itseään vuokseni. Ja ajattelevat myös, että nyt kun ei enää kiusata niin kaikki on sitten minulla hyvin ja eivät mitenkään ymmärrä, että kiusaamisesta voi jäädä jälkiä tai kuinka itsetuntoni on huono. Minun pitäisi nyt olla ihan superrohkea ihminen ilman mitään "vammoja" menneestä. Silti kumpaakaan vanhempaa ei ole kiusattu ja ovat sellaisia, että ottavat itseäänsä jo pienestäkin.

Pahin hetki oli varmasti se, kun äidillä oli pientä kiusaamista töissä ( oli sijainen) ja silti häntä pitä ymmärtää ja itse olin uudessa koulussa todella yksinäinen ja kiusaaminen myös jatkui myöhemmin ja silti niistä asioista ei voinut puhua. Muistan vaan sen äitini hokemisen, että ei hän sille mitään voi. Se oli jotenkin niin kamalaa, kun ei tavallaan saanut asioista edes puhua tai jos puhuin niin rasitin heitä. Jotakin tunnekylmyyttä täytyy heillä olla todella paljon. Äitikin osaa olla tietyissä tilanteissa hyvinkin myötätutntoinen, mutta kuitenkaan hän ei mitenkään osaa samaistua toisen asemaan ja ei ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Isäni taas on aina ollut aika epävakaa ja ei ikinä tiedä millä päällä hän on. Olisin kaivannut, että vanhemmat olisivat auttaneet tai edes "hyväksyneet" sen missä tilanteessa olen ollut ja lohduttaneet jotenkin. Tuntuu että kiusaaminen kiellettiin ja tavallaan oli häpeä kun minua kiusattiin ja siitä ei ainakaan tarvinnut puhua. Nyt kaikki onkin sitten heidän mielestään jo ohi, vaikka kärsin vaikutuksista edelleen. Eivät siinä mielessä mitenkään ymmärrä, että ihminen voi vaurioitua ja kaikkea ei vaan kestä. Minäkään en mitenkään voinut olla masentunut, vaikka kiusattiin ja olin ihan yksin koko nuoruuteni. Ja se kun asioista puhuin oli vaan vanhempien rasitusta ja olisin saanut tehdä jotain itselläni ihan rauhassa, mutta kestin onneksi ja en sortunut siihen. Eivät koskaan voi ymmärtää mitä kannan mukanani joka päivä. Tämä viesti siis tuohon ensimmäiseen viestiin. Siinä myös virhe eli isäni ei siis lapsena ollut ilkeä vaan hän oli siis ilkeä minulle, kun olin lapsi ja pelottava ja jatkoi käytöstään, kun olin nuori.

Minä olen ollut yli kymmenen vuotta elämästäni psykiatrisen poliklinikan asiakkaana. Silti jos olen kertonut vanhemmille jotain elämästäni, niin keskustelu loppuu kuin seinään: "Sinä olet niin vahva ihminen, ei sinulla mitään ongelmia voi olla!" Ja taas sukelletaan vanhemman murheisiin... Vapaaehtoinen lapsettomuus on oikein myönteinen ilmiö siinä mielessä, että kaikkien ihmisten ei tosiaan kannata lapsia hankkia. Hienoa, että jotkut tiedostavat omia vanhempiani paremmin sen mikä heille sopii ja mikä ei sovi.

Up

Vierailija kirjoitti:

Oletteko saaneet miten helposti apua ja sairaslomaa? Mulla on aika paha romahtamisvaihe tällä hetkellä menossa, enkä vieläkään tiedä, miten hoito tulee menemään. Pelkään jatkuvasti, että minut pakotetaan vaan tsemppaamaan ja pakotetaan takaisin samaan arkeen, mistä en pysty enää suoriutumaan. Olen niin epätoivoinen, että olen valmis vahingoittamaan itseäni kunnolla, jotta saan edes hetken aikaa olla ihan rauhassa ilman jatkuvaa painetta kaikesta. Ja ilman että pakotetaan reipastumaan ja palaamaan töihin. Olen aina ollut se kiltti suorittaja, kiltti puurtaja, mutta nyt tuli seinä vastaan. Enää en vain jaksa. Onko tässä maassa pakko vahingoittaa itseään, että saa apua?

Sairaslomaa saa silloin helpommin, jos elämässä on meneillään jotain hyvin erityistä. Kerran kävin työterveydessä ja kerroin masennuksen pahentuneen (mukana oli täytetty itsearviointilomake). Lääkäri voivotteli ja määräsi sairaslomaa yhden päivän. Kuulemma vähän pidempi viikonloppu voisi auttaa. No eihän se tietenkään auttanut yhtään mitään, kun oli keskivaikeasta masennuksesta kyse.