Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Mua askarruttaa se että miten käy kun toinen vanhemmista kuolee. Mulla ollut välit poikki psyko-faijaan toistakymmentä vuotta. Nyt kuulin sisarukselta että äiti (alistuja, peesari eli narsistin ”lähde” joka sokeasti tottelee kaiken) ollut huonossa kunnossa.
Iski ihan kauhu että mitä hittoa sit jos äiti tuosta poistuu!? Silloin narsisti tietenkin kiinnostuu lapsistaan taas kun tarvii jonkun jota haukkua, rääkätä, hyppyyttää ja pompotella.
En halua olla MISSÄÄN tekemisissä tuon ihmishirviön kanssa!
Onko muilla tullut ongelmia jos toinen vanhempi kuollut ja leski alkanut sitten häiriköimään?
Minulla oli vanhempien erosta jo aikaa, kun toinen kuoli. Olihan siinä hyvin erikoista sekoilua silloin toiselta osapuolelta, mutta sitä taisi hiukan hillitä se, että hänellä oli uusi kumppani. Ehkä pariutuminen uudelleen tuossakin tapauksessa rauhoittaisi tilannetta. Toki silti kannattaa varautua siihen, että kaikki hautajaisiin yms. liittyvät järjestelyt ovat todella v-maisia, jos perhe on riitainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te muut olette saaneet järjellä selitettyä itsellenne perheenne ongelmia jälkikäteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua askarruttaa se että miten käy kun toinen vanhemmista kuolee. Mulla ollut välit poikki psyko-faijaan toistakymmentä vuotta. Nyt kuulin sisarukselta että äiti (alistuja, peesari eli narsistin ”lähde” joka sokeasti tottelee kaiken) ollut huonossa kunnossa.
Iski ihan kauhu että mitä hittoa sit jos äiti tuosta poistuu!? Silloin narsisti tietenkin kiinnostuu lapsistaan taas kun tarvii jonkun jota haukkua, rääkätä, hyppyyttää ja pompotella.
En halua olla MISSÄÄN tekemisissä tuon ihmishirviön kanssa!
Onko muilla tullut ongelmia jos toinen vanhempi kuollut ja leski alkanut sitten häiriköimään?Minulla oli vanhempien erosta jo aikaa, kun toinen kuoli. Olihan siinä hyvin erikoista sekoilua silloin toiselta osapuolelta, mutta sitä taisi hiukan hillitä se, että hänellä oli uusi kumppani. Ehkä pariutuminen uudelleen tuossakin tapauksessa rauhoittaisi tilannetta. Toki silti kannattaa varautua siihen, että kaikki hautajaisiin yms. liittyvät järjestelyt ovat todella v-maisia, jos perhe on riitainen.
Minut jätettiin täysin ulkopuolelle, sentään hautajaisiin päästettiin.
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut olette saaneet järjellä selitettyä itsellenne perheenne ongelmia jälkikäteen?
Onko kenellekään jäänyt sellainen olo, ettei oikeasti tajua mistä kaikesta on ollut kyse? Selityksiä voi olla niin monta: Laman vaikutukset, stressi, mielenterveysongelmat, huono parisuhde, vaikeudet vanhemmuudessa, ilkeä luonne...
Aloittajan kanssa samaa mieltä tuosta terapiasta.Oikeasti sitä ymmärtää jo,mistä on kysymys.Ei se tuo hyvitystä eikä korvaa oikeiden ihmissuhteiden puuttumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan kanssa samaa mieltä tuosta terapiasta.Oikeasti sitä ymmärtää jo,mistä on kysymys.Ei se tuo hyvitystä eikä korvaa oikeiden ihmissuhteiden puuttumista.
Nuorempana sitä luki kiinnostuneena hyvin menestyneiden ihmisten haastatteluja ajatellen, että ehkä sitä itsekin jonain päivänä saa käännettyä nämä kaikki vaikeudet suunnattomaksi menestykseksi. Silloin ne eivät haittaisi.
Valitettavasti sitä vain nuorena ei tajunnut sitä, että huikea menestys jollain saralla on äärimmäisen harvinaista vaikka olisi miten hyvät taustat, saati sitten jos kodin perintönä on lähinnä ahdistuneisuushäiriö.
Ehkä parempi niin, kauhean pessimistisen asenteen kanssa ei välttämättä olisi päässyt edes tähän asti. Tunnistavatko muut tällaisen ajattelutavan nuoruudestaan? Vanhempana sitä ymmärtää lapsuuden olleen mitä oli eikä se sillä muutu, että loppuelämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan kanssa samaa mieltä tuosta terapiasta.Oikeasti sitä ymmärtää jo,mistä on kysymys.Ei se tuo hyvitystä eikä korvaa oikeiden ihmissuhteiden puuttumista.
Nuorempana sitä luki kiinnostuneena hyvin menestyneiden ihmisten haastatteluja ajatellen, että ehkä sitä itsekin jonain päivänä saa käännettyä nämä kaikki vaikeudet suunnattomaksi menestykseksi. Silloin ne eivät haittaisi.
Valitettavasti sitä vain nuorena ei tajunnut sitä, että huikea menestys jollain saralla on äärimmäisen harvinaista vaikka olisi miten hyvät taustat, saati sitten jos kodin perintönä on lähinnä ahdistuneisuushäiriö.
Ehkä parempi niin, kauhean pessimistisen asenteen kanssa ei välttämättä olisi päässyt edes tähän asti. Tunnistavatko muut tällaisen ajattelutavan nuoruudestaan? Vanhempana sitä ymmärtää lapsuuden olleen mitä oli eikä se sillä muutu, että loppuelämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista
Esimerkiksi Marilynin tarina oli onneton hienosta ammatillisesta menestyksestä huolimatta, kun pahoja traumoja oli niin paljon viemässä voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Aika paha homma että kirjataan noin , ettei jää ainoastaan psykoterapeutin tietoon. Psykiatrian tiedot on erityissuojattuja. Oletko varma että kollegat näkisivät? Yksityisellä ei kai ole pakko laittaa tietoja kantaankaan. Voisitko käydä vertaisryhmässä toisella paikkakunnalla. vertaisryhmissä ei ole lakiin perustuvaa vaitiolovelvollisuutta, siinä mielessä ne ovat epävarma vaihtoehto.Entä jokin anonyymi nettiryhmä? Kieltämättä ongelmallista kun aseman takia pitää olla tavallista varovaisempi.Olen kyllä sitä mieltä, että kenelle hyvänsä voi tulla ongelmia psykiatrian merkinnöistä.Lääkärit syrjii tutkimusten mukaan psykiatrialla hoidossa olleita somaattisten tautien hoidossa. Hoitoon meneminen usein kertoo juuri mielenterveydestä, narsistit, työpaikkakiusaajat jne. eivät hae apua, vaan hitavat omaa mielenterveyttään uhriensa kustannuksella.
Narstien uhrien tukiryhmä on anonyymi, vaitiolovelvollisuuselle perustuva, eikä tietoja kirjata minnekään. Mikäli kaupunki tuntuu liian pieneltä, niin kannattaa tsekata löytyisikö jostakin suht. Läheltä toisesta kaupungista.
Tunnen itse myös tuon ongelman, että ihan peruslääkäriinkin meneminen on ollut (varsinkin ihan nuorena) ja kynnys, koska itselläni ei ole koskaan ollut lain tarkoittamaa yksityisyyden suojaa mikä tulee terveyspalveluihin.
Oletko käynyt noissa tukiryhmissä? Oletko kokenut ne hyödyllisiksi?
Olen käynyt. Tunnistan tästä ketjusta samankaltaisia tarinoita kuin omassa lapsuudessa, mutta ryhmään päädyin- nyt jocentisen, parisuhteen vuoksi.
Itselleni oli ryhmästä hyötyä siinä mielessä, että sai omille kokemuksilleen "vahvistuksen"
-Oikeastaan tämä oli se tärkein asia. Ennen ryhmää olin niin hajalla- ja "pihalla" etten uskonut edes itseäni. Ajattelin jotenkin liioittelevani suhteen ongelmia, tulleeni "väärään" paikkaan, koska puolisoni ei nyt kuitenkaan ole mikään oikea "narsisti" jne.
Oli outo, mutta "parantava" kokemus huomata, että itseäni ensinnäkin uskottiin ja että muilla oli vastaavia kokemuksia. Varsinkin kun "narsististen" perhe/pari/yms/suhteiden kokemukset voivat olla niin kummallisia, että tapahtumia on todella vaikea uskoa tapahtuneiksi edes itse ja/tai niille ei edes löydy sanoja.
Muiden kokemusten kuuleminen myös antoi itselleen lisää "sanoja" ja käsitteitä jäsennellä kokemuksiaan, minkä koin myös hyödylliseksi. Jonkun toisen kertomuksessa omallekkin kohdalle sattunut tapahtuma sai nimen, jolloin sen pystyi tavallaan lokeroimaan ja siirtämään pois tietoisuudesta.
Nämä oikeastaan itselleni tärkeimmät silloin. Kävin terapiassa samaan aikaan, mutta se alkoi itseäni hyödyttämään enemmän vasta tukiryhmän jälkeen- jo pelkästään siitä syystä, että terapeutti ei voi- eikä saa diagnosoida puolisoita- tai kommentoida muutenkaan toisen tekemisiä. Ja kuitenkin inhimillisessä merkityksessä jonkinlainen "selitys" tapahtumille on tärkeää ja auttaa toipumisesessa. Ja vaikka olen itse narsisti-sanan käyttämistä muista vastaan persoonallisuushäiriön merkityksessä ja ryhmässäkin välttelin viimeiseen asti sanan sanomista, niin silti se oli jotenkin tärkeä kuulla monessakin mielelessä- se että täyttääkö joku oikesti dg:n määritelmät psykologin mukaan ei ole oleellista.
Huomiona vielä, että itse sain "tarvitsemani" "selityksen" vasta toisella kerralla, ensimmäisenä kertana ei kuulostanut vielä kovin tutulle, mikä luultavasti johtui siitä, etten vielä oikein nähnyt,metsää puilta, enkä ollut vielä tarpeeksi sisäistänyt asioita, niin että oöisin osannut nähdä ne parisuhteessani.
Monille tukiryhmästä on tärkeää ihan vain se, että tulee kuulluksi, osa taas käy vain kuuntelemassa jne. Osa käy kerran-pari, osa säännöllisemmin jne.
T
ukiryhmä on ilmainen ja siellä on kaikenlaisia- ja ikäisiä ihmisiä. Osa on tullut lapsuuden, osa vanhemman, osa parisuhteen tai osa esim. Pomon tms. Takia.
Jokainen saa jakaa sen verran mitä itse tahtoo eli mitään ei ole pakko kertoa ja ryhmässä saa olla vaikka sanomatta mitään.
Narstien uhrien tukiryhmistä löytyy googlaamalla paikkakunnat jne. Muut paikat yms. Tarkemmat tiedot saa laittamalla shköpostia ja perustelemalla miksi haluaa ryhmään.
Suosittelen kyllä käymään ainakin sen kerran tai pari. Itse en kokenut enää hyötyä parin kerran jälkeen, mutta monet kokevat ryhmän vertaostuen hyödyllisiksi pidempäänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Aika paha homma että kirjataan noin , ettei jää ainoastaan psykoterapeutin tietoon. Psykiatrian tiedot on erityissuojattuja. Oletko varma että kollegat näkisivät? Yksityisellä ei kai ole pakko laittaa tietoja kantaankaan. Voisitko käydä vertaisryhmässä toisella paikkakunnalla. vertaisryhmissä ei ole lakiin perustuvaa vaitiolovelvollisuutta, siinä mielessä ne ovat epävarma vaihtoehto.Entä jokin anonyymi nettiryhmä? Kieltämättä ongelmallista kun aseman takia pitää olla tavallista varovaisempi.Olen kyllä sitä mieltä, että kenelle hyvänsä voi tulla ongelmia psykiatrian merkinnöistä.Lääkärit syrjii tutkimusten mukaan psykiatrialla hoidossa olleita somaattisten tautien hoidossa. Hoitoon meneminen usein kertoo juuri mielenterveydestä, narsistit, työpaikkakiusaajat jne. eivät hae apua, vaan hitavat omaa mielenterveyttään uhriensa kustannuksella.
Narstien uhrien tukiryhmä on anonyymi, vaitiolovelvollisuuselle perustuva, eikä tietoja kirjata minnekään. Mikäli kaupunki tuntuu liian pieneltä, niin kannattaa tsekata löytyisikö jostakin suht. Läheltä toisesta kaupungista.
Tunnen itse myös tuon ongelman, että ihan peruslääkäriinkin meneminen on ollut (varsinkin ihan nuorena) ja kynnys, koska itselläni ei ole koskaan ollut lain tarkoittamaa yksityisyyden suojaa mikä tulee terveyspalveluihin.
Oletko käynyt noissa tukiryhmissä? Oletko kokenut ne hyödyllisiksi?
Olen käynyt. Tunnistan tästä ketjusta samankaltaisia tarinoita kuin omassa lapsuudessa, mutta ryhmään päädyin- nyt jocentisen, parisuhteen vuoksi.
Itselleni oli ryhmästä hyötyä siinä mielessä, että sai omille kokemuksilleen "vahvistuksen"
-Oikeastaan tämä oli se tärkein asia. Ennen ryhmää olin niin hajalla- ja "pihalla" etten uskonut edes itseäni. Ajattelin jotenkin liioittelevani suhteen ongelmia, tulleeni "väärään" paikkaan, koska puolisoni ei nyt kuitenkaan ole mikään oikea "narsisti" jne.
Oli outo, mutta "parantava" kokemus huomata, että itseäni ensinnäkin uskottiin ja että muilla oli vastaavia kokemuksia. Varsinkin kun "narsististen" perhe/pari/yms/suhteiden kokemukset voivat olla niin kummallisia, että tapahtumia on todella vaikea uskoa tapahtuneiksi edes itse ja/tai niille ei edes löydy sanoja.
Muiden kokemusten kuuleminen myös antoi itselleen lisää "sanoja" ja käsitteitä jäsennellä kokemuksiaan, minkä koin myös hyödylliseksi. Jonkun toisen kertomuksessa omallekkin kohdalle sattunut tapahtuma sai nimen, jolloin sen pystyi tavallaan lokeroimaan ja siirtämään pois tietoisuudesta.
Nämä oikeastaan itselleni tärkeimmät silloin. Kävin terapiassa samaan aikaan, mutta se alkoi itseäni hyödyttämään enemmän vasta tukiryhmän jälkeen- jo pelkästään siitä syystä, että terapeutti ei voi- eikä saa diagnosoida puolisoita- tai kommentoida muutenkaan toisen tekemisiä. Ja kuitenkin inhimillisessä merkityksessä jonkinlainen "selitys" tapahtumille on tärkeää ja auttaa toipumisesessa. Ja vaikka olen itse narsisti-sanan käyttämistä muista vastaan persoonallisuushäiriön merkityksessä ja ryhmässäkin välttelin viimeiseen asti sanan sanomista, niin silti se oli jotenkin tärkeä kuulla monessakin mielelessä- se että täyttääkö joku oikesti dg:n määritelmät psykologin mukaan ei ole oleellista.
Huomiona vielä, että itse sain "tarvitsemani" "selityksen" vasta toisella kerralla, ensimmäisenä kertana ei kuulostanut vielä kovin tutulle, mikä luultavasti johtui siitä, etten vielä oikein nähnyt,metsää puilta, enkä ollut vielä tarpeeksi sisäistänyt asioita, niin että oöisin osannut nähdä ne parisuhteessani.
Monille tukiryhmästä on tärkeää ihan vain se, että tulee kuulluksi, osa taas käy vain kuuntelemassa jne. Osa käy kerran-pari, osa säännöllisemmin jne.
T
ukiryhmä on ilmainen ja siellä on kaikenlaisia- ja ikäisiä ihmisiä. Osa on tullut lapsuuden, osa vanhemman, osa parisuhteen tai osa esim. Pomon tms. Takia.
Jokainen saa jakaa sen verran mitä itse tahtoo eli mitään ei ole pakko kertoa ja ryhmässä saa olla vaikka sanomatta mitään.
Narstien uhrien tukiryhmistä löytyy googlaamalla paikkakunnat jne. Muut paikat yms. Tarkemmat tiedot saa laittamalla shköpostia ja perustelemalla miksi haluaa ryhmään.Suosittelen kyllä käymään ainakin sen kerran tai pari. Itse en kokenut enää hyötyä parin kerran jälkeen, mutta monet kokevat ryhmän vertaostuen hyödyllisiksi pidempäänkin.
Kiitos hyvästä vastauksesta. Jollain tavalla se tuntuu niin vaikealta ajatella, että omat vanhemmat olisivat persoonallisuushäiriöisiä (tai vahvasti piirteitä omaavia) kaikista ongelmista huolimatta. Kaiken tapahtuneen ympärillä on perheessä niin voimakas kieltämisen kulttuuri, että sitä välillä alkaa epäillä omia muistojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut vasta osan ketjusta. Parissa viestissä on mainittu dissosiaatio. Dissosiaatio esimerkiksi parisuhderiitojen aikana. Mitä se tarkoittaa käytännössä?
Mistä tunnistaa, onko itsellä dissosiaatio-oireita?Kannattaa googlailla, koska tämä on aika laaja-alainen käsite. Dissosiaatio voi tarkoittaa esimerkiksi traumatakautumia tai sitä, ettei koe oikein itse olevansa jossain tilanteessa itse täysillä mukana (on kuin seuraisit sivusta elokuvan tapahtumia) tai kokisit itsesi epätodelliseksi.
Tässä yksi kuvaus: "Dissosiaatiossa voidaan elää trauma-aikaa eli traumaattinen menneisyys koetaan nykyisyytenä. Yksi keskeisimmistä dissosiaation oireista on vierauden tunne. Henkilö on tietoinen ajatuksistaan ja ympäröivistä tapahtumista, mutta nuo kokemukset eivät ikään kuin tunnu kuuluvan hänelle. Dissosiatiivisten tilojen ja tunteiden säätelyvaikeuksien hoidossa on oleellista, että potilaan kokemukset otetaan vakavasti ja häneen asennoidutaan joustavasti ja lämpimästi."
Lähde: httpss://www.tays.fi/fi-FI/Ohjeet/Hoitoohjeet/Psykiatrian_hoitoohjelmat/Persoona…
Herranjee. Nyt oon järkyttynyt... mulla on ollut just kuvattua olotilaa/tunnetta koko elämäni enkä ole tiennyt että se on dissosiaatiota... arvelin aina vaan että olen outo väkivaltalapsuuteni takia ja tuo jotenkin johtuu siitä. Nyt vähän huolestuttaa. Pitääkö mun ”tehdä jotain” asialle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Aika paha homma että kirjataan noin , ettei jää ainoastaan psykoterapeutin tietoon. Psykiatrian tiedot on erityissuojattuja. Oletko varma että kollegat näkisivät? Yksityisellä ei kai ole pakko laittaa tietoja kantaankaan. Voisitko käydä vertaisryhmässä toisella paikkakunnalla. vertaisryhmissä ei ole lakiin perustuvaa vaitiolovelvollisuutta, siinä mielessä ne ovat epävarma vaihtoehto.Entä jokin anonyymi nettiryhmä? Kieltämättä ongelmallista kun aseman takia pitää olla tavallista varovaisempi.Olen kyllä sitä mieltä, että kenelle hyvänsä voi tulla ongelmia psykiatrian merkinnöistä.Lääkärit syrjii tutkimusten mukaan psykiatrialla hoidossa olleita somaattisten tautien hoidossa. Hoitoon meneminen usein kertoo juuri mielenterveydestä, narsistit, työpaikkakiusaajat jne. eivät hae apua, vaan hitavat omaa mielenterveyttään uhriensa kustannuksella.
Narstien uhrien tukiryhmä on anonyymi, vaitiolovelvollisuuselle perustuva, eikä tietoja kirjata minnekään. Mikäli kaupunki tuntuu liian pieneltä, niin kannattaa tsekata löytyisikö jostakin suht. Läheltä toisesta kaupungista.
Tunnen itse myös tuon ongelman, että ihan peruslääkäriinkin meneminen on ollut (varsinkin ihan nuorena) ja kynnys, koska itselläni ei ole koskaan ollut lain tarkoittamaa yksityisyyden suojaa mikä tulee terveyspalveluihin.
Oletko käynyt noissa tukiryhmissä? Oletko kokenut ne hyödyllisiksi?
Olen käynyt. Tunnistan tästä ketjusta samankaltaisia tarinoita kuin omassa lapsuudessa, mutta ryhmään päädyin- nyt jocentisen, parisuhteen vuoksi.
Itselleni oli ryhmästä hyötyä siinä mielessä, että sai omille kokemuksilleen "vahvistuksen"
-Oikeastaan tämä oli se tärkein asia. Ennen ryhmää olin niin hajalla- ja "pihalla" etten uskonut edes itseäni. Ajattelin jotenkin liioittelevani suhteen ongelmia, tulleeni "väärään" paikkaan, koska puolisoni ei nyt kuitenkaan ole mikään oikea "narsisti" jne.
Oli outo, mutta "parantava" kokemus huomata, että itseäni ensinnäkin uskottiin ja että muilla oli vastaavia kokemuksia. Varsinkin kun "narsististen" perhe/pari/yms/suhteiden kokemukset voivat olla niin kummallisia, että tapahtumia on todella vaikea uskoa tapahtuneiksi edes itse ja/tai niille ei edes löydy sanoja.
Muiden kokemusten kuuleminen myös antoi itselleen lisää "sanoja" ja käsitteitä jäsennellä kokemuksiaan, minkä koin myös hyödylliseksi. Jonkun toisen kertomuksessa omallekkin kohdalle sattunut tapahtuma sai nimen, jolloin sen pystyi tavallaan lokeroimaan ja siirtämään pois tietoisuudesta.
Nämä oikeastaan itselleni tärkeimmät silloin. Kävin terapiassa samaan aikaan, mutta se alkoi itseäni hyödyttämään enemmän vasta tukiryhmän jälkeen- jo pelkästään siitä syystä, että terapeutti ei voi- eikä saa diagnosoida puolisoita- tai kommentoida muutenkaan toisen tekemisiä. Ja kuitenkin inhimillisessä merkityksessä jonkinlainen "selitys" tapahtumille on tärkeää ja auttaa toipumisesessa. Ja vaikka olen itse narsisti-sanan käyttämistä muista vastaan persoonallisuushäiriön merkityksessä ja ryhmässäkin välttelin viimeiseen asti sanan sanomista, niin silti se oli jotenkin tärkeä kuulla monessakin mielelessä- se että täyttääkö joku oikesti dg:n määritelmät psykologin mukaan ei ole oleellista.
Huomiona vielä, että itse sain "tarvitsemani" "selityksen" vasta toisella kerralla, ensimmäisenä kertana ei kuulostanut vielä kovin tutulle, mikä luultavasti johtui siitä, etten vielä oikein nähnyt,metsää puilta, enkä ollut vielä tarpeeksi sisäistänyt asioita, niin että oöisin osannut nähdä ne parisuhteessani.
Monille tukiryhmästä on tärkeää ihan vain se, että tulee kuulluksi, osa taas käy vain kuuntelemassa jne. Osa käy kerran-pari, osa säännöllisemmin jne.
T
ukiryhmä on ilmainen ja siellä on kaikenlaisia- ja ikäisiä ihmisiä. Osa on tullut lapsuuden, osa vanhemman, osa parisuhteen tai osa esim. Pomon tms. Takia.
Jokainen saa jakaa sen verran mitä itse tahtoo eli mitään ei ole pakko kertoa ja ryhmässä saa olla vaikka sanomatta mitään.
Narstien uhrien tukiryhmistä löytyy googlaamalla paikkakunnat jne. Muut paikat yms. Tarkemmat tiedot saa laittamalla shköpostia ja perustelemalla miksi haluaa ryhmään.Suosittelen kyllä käymään ainakin sen kerran tai pari. Itse en kokenut enää hyötyä parin kerran jälkeen, mutta monet kokevat ryhmän vertaostuen hyödyllisiksi pidempäänkin.
Ja siis vaikka suosittelen vertaistukiryhmässä käymistä, ainakin kerran ihan kaikille joita asia koskettaa tai on koskettanut, niin itse ketjun aiheeseen, ei ryhmä, sen enempää kuin mikään terapiakaan korvaa läheisiä suhteita- ellei sieltä säkällä satu löytämään sellaista.
Olen siis ap:n kanssa samassa jamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut vasta osan ketjusta. Parissa viestissä on mainittu dissosiaatio. Dissosiaatio esimerkiksi parisuhderiitojen aikana. Mitä se tarkoittaa käytännössä?
Mistä tunnistaa, onko itsellä dissosiaatio-oireita?Kannattaa googlailla, koska tämä on aika laaja-alainen käsite. Dissosiaatio voi tarkoittaa esimerkiksi traumatakautumia tai sitä, ettei koe oikein itse olevansa jossain tilanteessa itse täysillä mukana (on kuin seuraisit sivusta elokuvan tapahtumia) tai kokisit itsesi epätodelliseksi.
Tässä yksi kuvaus: "Dissosiaatiossa voidaan elää trauma-aikaa eli traumaattinen menneisyys koetaan nykyisyytenä. Yksi keskeisimmistä dissosiaation oireista on vierauden tunne. Henkilö on tietoinen ajatuksistaan ja ympäröivistä tapahtumista, mutta nuo kokemukset eivät ikään kuin tunnu kuuluvan hänelle. Dissosiatiivisten tilojen ja tunteiden säätelyvaikeuksien hoidossa on oleellista, että potilaan kokemukset otetaan vakavasti ja häneen asennoidutaan joustavasti ja lämpimästi."
Lähde: httpss://www.tays.fi/fi-FI/Ohjeet/Hoitoohjeet/Psykiatrian_hoitoohjelmat/Persoona…Herranjee. Nyt oon järkyttynyt... mulla on ollut just kuvattua olotilaa/tunnetta koko elämäni enkä ole tiennyt että se on dissosiaatiota... arvelin aina vaan että olen outo väkivaltalapsuuteni takia ja tuo jotenkin johtuu siitä. Nyt vähän huolestuttaa. Pitääkö mun ”tehdä jotain” asialle?
Riippuu ihan siitä miten paljon dissosiaatiota on ja häiritseekö se arkielämää. Se on vähäisessä mittakaavassa ihan normaali ilmiö, mutta jos traumamuistot ja epätodellinen olo häiritsevät merkittävän paljon elämää, niin kannattaa hakea apua. Minulla on vuosia sitten diagnosoitu lievä dissosiaatiohäiriö eli posttraumaattinen stressireaktio. Nykyään oireet ovat vähäisemmät kuin silloin kun diagnoosin sain, mutta koen yhä persoonan olevan selvästi jakautunut traumoja kantavaan persoonan osaan ja toiminnalliseen osaan. Mitään muistikatkoksia minulla ei kuitenkaan ole, mitä vakavammassa dissosiaatiohäiriössä eli monipersoonahäiriössä voisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut olette saaneet järjellä selitettyä itsellenne perheenne ongelmia jälkikäteen?
Onko kenellekään jäänyt sellainen olo, ettei oikeasti tajua mistä kaikesta on ollut kyse? Selityksiä voi olla niin monta: Laman vaikutukset, stressi, mielenterveysongelmat, huono parisuhde, vaikeudet vanhemmuudessa, ilkeä luonne...
Ei mikään noista, ainoastaan vaan alituinen syntipukkina, loukattavan ja syrijtyn olo vanhempien puolelta. Ei edes sukulaiset kohdelleet minua niin, eikä ystäväni, ei kukaan muu. En tiennyt mistä oli kyse, koska olin tottunut kohteluuni. Heräsin tuettomuuteen vasta kun läheisiäni kuoli ja perheen puolelta tuli hymähtelyä, sekä vaatimuksia juoksemaan heidän asioitaan. Aloin kiinnostumaan perheemme hirveästä dynamiikasta ja narstisuutta sekä assosiaati persoonallisuushäiriöistä sieltä lopulta paljastui. Järjellä selitin, tunteissa tietysti järkytti kaiken ymmärtäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut vasta osan ketjusta. Parissa viestissä on mainittu dissosiaatio. Dissosiaatio esimerkiksi parisuhderiitojen aikana. Mitä se tarkoittaa käytännössä?
Mistä tunnistaa, onko itsellä dissosiaatio-oireita?Kannattaa googlailla, koska tämä on aika laaja-alainen käsite. Dissosiaatio voi tarkoittaa esimerkiksi traumatakautumia tai sitä, ettei koe oikein itse olevansa jossain tilanteessa itse täysillä mukana (on kuin seuraisit sivusta elokuvan tapahtumia) tai kokisit itsesi epätodelliseksi.
Tässä yksi kuvaus: "Dissosiaatiossa voidaan elää trauma-aikaa eli traumaattinen menneisyys koetaan nykyisyytenä. Yksi keskeisimmistä dissosiaation oireista on vierauden tunne. Henkilö on tietoinen ajatuksistaan ja ympäröivistä tapahtumista, mutta nuo kokemukset eivät ikään kuin tunnu kuuluvan hänelle. Dissosiatiivisten tilojen ja tunteiden säätelyvaikeuksien hoidossa on oleellista, että potilaan kokemukset otetaan vakavasti ja häneen asennoidutaan joustavasti ja lämpimästi."
Lähde: httpss://www.tays.fi/fi-FI/Ohjeet/Hoitoohjeet/Psykiatrian_hoitoohjelmat/Persoona…Herranjee. Nyt oon järkyttynyt... mulla on ollut just kuvattua olotilaa/tunnetta koko elämäni enkä ole tiennyt että se on dissosiaatiota... arvelin aina vaan että olen outo väkivaltalapsuuteni takia ja tuo jotenkin johtuu siitä. Nyt vähän huolestuttaa. Pitääkö mun ”tehdä jotain” asialle?
Riippuu ihan siitä miten paljon dissosiaatiota on ja häiritseekö se arkielämää. Se on vähäisessä mittakaavassa ihan normaali ilmiö, mutta jos traumamuistot ja epätodellinen olo häiritsevät merkittävän paljon elämää, niin kannattaa hakea apua. Minulla on vuosia sitten diagnosoitu lievä dissosiaatiohäiriö eli posttraumaattinen stressireaktio. Nykyään oireet ovat vähäisemmät kuin silloin kun diagnoosin sain, mutta koen yhä persoonan olevan selvästi jakautunut traumoja kantavaan persoonan osaan ja toiminnalliseen osaan. Mitään muistikatkoksia minulla ei kuitenkaan ole, mitä vakavammassa dissosiaatiohäiriössä eli monipersoonahäiriössä voisi olla.
Omasta mielestäni kärsin kompleksisesta posttraumaattisesta stressihäiriöstä lapsuuden takia (ei pelkästään nuoruusiän tapahtuman takia, jonka vuoksi PTSD-diagnoosin silloin sain), mutta se ei ole virallinen diagnoosi, joten nykyään minulla on papereissa merkintä toistuvasta masennuksesta ja määrittämättömästä ahdistuneisuushäiriöstä.
Täältä löytyy kompleksisesta ptsd:sta tietoa. Monella vaikean lapsuuden kokeneella voi olla tähän viittaavia oireita. https://traumajadissosiaatio.fi/kompleksinen-ptsd/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut olette saaneet järjellä selitettyä itsellenne perheenne ongelmia jälkikäteen?
Onko kenellekään jäänyt sellainen olo, ettei oikeasti tajua mistä kaikesta on ollut kyse? Selityksiä voi olla niin monta: Laman vaikutukset, stressi, mielenterveysongelmat, huono parisuhde, vaikeudet vanhemmuudessa, ilkeä luonne...
Ei mikään noista, ainoastaan vaan alituinen syntipukkina, loukattavan ja syrijtyn olo vanhempien puolelta. Ei edes sukulaiset kohdelleet minua niin, eikä ystäväni, ei kukaan muu. En tiennyt mistä oli kyse, koska olin tottunut kohteluuni. Heräsin tuettomuuteen vasta kun läheisiäni kuoli ja perheen puolelta tuli hymähtelyä, sekä vaatimuksia juoksemaan heidän asioitaan. Aloin kiinnostumaan perheemme hirveästä dynamiikasta ja narstisuutta sekä assosiaati persoonallisuushäiriöistä sieltä lopulta paljastui. Järjellä selitin, tunteissa tietysti järkytti kaiken ymmärtäminen.
Minä tajusin jo lapsena, että meillä on jokin pahasti pielessä, kun äiti oli usein ihan holtiton. Väärästä sanasta käytiin käsiksi, mitään ei ikinä pyydetty anteeksi yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten se on vaikuttanut teidän väleihinne, että kohtelu on ollut noin erilaista?
Huonosti, muksuna suojelin pikkusiskoa kamaluuksilta, kiitoksena aikuisiässä puolustelee nyt isäänsä ja minä olen se perheen musta lammas. Kyllähän se katkeroittaa mutta olen tottunut siihen että perhe pettää aina luottamuksen. Olen suunnitellut yhteyksien katkaisemista koko suvusta tyystin.
Itsekin olen miettinyt vastaavaa. Tuntuu siltä, että nuoremmilla sisaruksilla on niin erilaiset muistot lapsuudestaan, kun heillä on sekavasta vanhemmasta huolimatta ollut se vanhempi sisarus pitämässä huolta ja lohduttamassa. Eivät he sitten näe mitä se on toiselta lapselta vaatinut ja kuinka yksin hän on ollut.
Tähän on myös toinen teoria: vanhemmat lapset olivat keskenään (avainkaullapset) ja heidän kotoa poismuutettuaan iltatähti jäi täysin narsistin muokattavaksi. Iltatähdestä tulee narsistin jatke, joka puolustaa kaikessa narsistia ja kääntyy sisaruksiaan vastaan, jos he kritisoivat narsistin toimintaa. Iltatähtikin on uhri, mutta ei ymmärrä sitä. Tukea tulee niinkauan kun hän miellyttää narsistia.
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.
Aika paha homma että kirjataan noin , ettei jää ainoastaan psykoterapeutin tietoon. Psykiatrian tiedot on erityissuojattuja. Oletko varma että kollegat näkisivät? Yksityisellä ei kai ole pakko laittaa tietoja kantaankaan. Voisitko käydä vertaisryhmässä toisella paikkakunnalla. vertaisryhmissä ei ole lakiin perustuvaa vaitiolovelvollisuutta, siinä mielessä ne ovat epävarma vaihtoehto.Entä jokin anonyymi nettiryhmä? Kieltämättä ongelmallista kun aseman takia pitää olla tavallista varovaisempi.Olen kyllä sitä mieltä, että kenelle hyvänsä voi tulla ongelmia psykiatrian merkinnöistä.Lääkärit syrjii tutkimusten mukaan psykiatrialla hoidossa olleita somaattisten tautien hoidossa. Hoitoon meneminen usein kertoo juuri mielenterveydestä, narsistit, työpaikkakiusaajat jne. eivät hae apua, vaan hitavat omaa mielenterveyttään uhriensa kustannuksella.
Narstien uhrien tukiryhmä on anonyymi, vaitiolovelvollisuuselle perustuva, eikä tietoja kirjata minnekään. Mikäli kaupunki tuntuu liian pieneltä, niin kannattaa tsekata löytyisikö jostakin suht. Läheltä toisesta kaupungista.
Tunnen itse myös tuon ongelman, että ihan peruslääkäriinkin meneminen on ollut (varsinkin ihan nuorena) ja kynnys, koska itselläni ei ole koskaan ollut lain tarkoittamaa yksityisyyden suojaa mikä tulee terveyspalveluihin.
Oletko käynyt noissa tukiryhmissä? Oletko kokenut ne hyödyllisiksi?
Olen käynyt. Tunnistan tästä ketjusta samankaltaisia tarinoita kuin omassa lapsuudessa, mutta ryhmään päädyin- nyt jocentisen, parisuhteen vuoksi.
Itselleni oli ryhmästä hyötyä siinä mielessä, että sai omille kokemuksilleen "vahvistuksen"
-Oikeastaan tämä oli se tärkein asia. Ennen ryhmää olin niin hajalla- ja "pihalla" etten uskonut edes itseäni. Ajattelin jotenkin liioittelevani suhteen ongelmia, tulleeni "väärään" paikkaan, koska puolisoni ei nyt kuitenkaan ole mikään oikea "narsisti" jne.
Oli outo, mutta "parantava" kokemus huomata, että itseäni ensinnäkin uskottiin ja että muilla oli vastaavia kokemuksia. Varsinkin kun "narsististen" perhe/pari/yms/suhteiden kokemukset voivat olla niin kummallisia, että tapahtumia on todella vaikea uskoa tapahtuneiksi edes itse ja/tai niille ei edes löydy sanoja.
Muiden kokemusten kuuleminen myös antoi itselleen lisää "sanoja" ja käsitteitä jäsennellä kokemuksiaan, minkä koin myös hyödylliseksi. Jonkun toisen kertomuksessa omallekkin kohdalle sattunut tapahtuma sai nimen, jolloin sen pystyi tavallaan lokeroimaan ja siirtämään pois tietoisuudesta.
Nämä oikeastaan itselleni tärkeimmät silloin. Kävin terapiassa samaan aikaan, mutta se alkoi itseäni hyödyttämään enemmän vasta tukiryhmän jälkeen- jo pelkästään siitä syystä, että terapeutti ei voi- eikä saa diagnosoida puolisoita- tai kommentoida muutenkaan toisen tekemisiä. Ja kuitenkin inhimillisessä merkityksessä jonkinlainen "selitys" tapahtumille on tärkeää ja auttaa toipumisesessa. Ja vaikka olen itse narsisti-sanan käyttämistä muista vastaan persoonallisuushäiriön merkityksessä ja ryhmässäkin välttelin viimeiseen asti sanan sanomista, niin silti se oli jotenkin tärkeä kuulla monessakin mielelessä- se että täyttääkö joku oikesti dg:n määritelmät psykologin mukaan ei ole oleellista.
Huomiona vielä, että itse sain "tarvitsemani" "selityksen" vasta toisella kerralla, ensimmäisenä kertana ei kuulostanut vielä kovin tutulle, mikä luultavasti johtui siitä, etten vielä oikein nähnyt,metsää puilta, enkä ollut vielä tarpeeksi sisäistänyt asioita, niin että oöisin osannut nähdä ne parisuhteessani.
Monille tukiryhmästä on tärkeää ihan vain se, että tulee kuulluksi, osa taas käy vain kuuntelemassa jne. Osa käy kerran-pari, osa säännöllisemmin jne.
T
ukiryhmä on ilmainen ja siellä on kaikenlaisia- ja ikäisiä ihmisiä. Osa on tullut lapsuuden, osa vanhemman, osa parisuhteen tai osa esim. Pomon tms. Takia.
Jokainen saa jakaa sen verran mitä itse tahtoo eli mitään ei ole pakko kertoa ja ryhmässä saa olla vaikka sanomatta mitään.
Narstien uhrien tukiryhmistä löytyy googlaamalla paikkakunnat jne. Muut paikat yms. Tarkemmat tiedot saa laittamalla shköpostia ja perustelemalla miksi haluaa ryhmään.Suosittelen kyllä käymään ainakin sen kerran tai pari. Itse en kokenut enää hyötyä parin kerran jälkeen, mutta monet kokevat ryhmän vertaostuen hyödyllisiksi pidempäänkin.
Kiitos hyvästä vastauksesta. Jollain tavalla se tuntuu niin vaikealta ajatella, että omat vanhemmat olisivat persoonallisuushäiriöisiä (tai vahvasti piirteitä omaavia) kaikista ongelmista huolimatta. Kaiken tapahtuneen ympärillä on perheessä niin voimakas kieltämisen kulttuuri, että sitä välillä alkaa epäillä omia muistojaan.
Jos mahdollista käy ihmeessä. On ihan eri asia lukea tapauksista kuin kuulla oikesti muilta. Jo ihan siitä syystä, että usein persoonallisuushäiriöistä kertovat artikkelit yms. Ovat jotenkin epätarkkoja kuvauksissa siitä miten asiat näkyvät oikesti käytännössä. Erityisesti jotenkin "narsistisesti" häiriintyneessä perheessä kasvaneelle osa asioista on jotenkin "normalisoituneita", jolloin niitä on vaikea havaita myöhemmässäkään elämässä. Ts. Itse kyllä teoriassa tiesin mikä oli "vialla", mutta kokonaisuuden hahmottamisessa olikin ollut sokeita, vaikeasti havaittavia pisteitä.
Ja ymmärrän kyllä tarkoittamasi vaikeuden. Oma tarinani on kohtalaisen tavallinen- vaikka varmaan erilaisiakin löytyy siinä, että kun aloin näkemään paremmin koko kuvion- ja persoonallisuushäiriön vaikutukset elämässäni- aloin näkemään silloisen puolisoni käytöksen- ja persoonan kokonaan persoonallisuushäiriön kautta. Jännä kyllä, se kuitenkin auttoi ymmärtämään itseäni, sekä puolisoani ja helpotti oloa muutenkin. Kun asioita oli sulatellut aikansa, terävin kärki hävisi toisen ajattelemisen pelkkänä "häiriönä", mutta paljon aiempaa realistisemmin esim. Sen suhteen mitä toiselta voi odottaa.
Samaan aikaan kun aloin selvittämään mistä on kyse puolison kohdalla, valkenivat myös monet asiat perheessäni, vaikka siihen asti olin kuvitellut asioiden olleen jotenkin valmiiksi pureskeltuja. Omien vanhempieni kohdalla en kuitenkaan edelleenkään epäile narsististahäiriötä, vaan että narsistinen käytös on seurausta jostakin muusta ongelmasta.
Anyway, uskon että vertaistukiryhmä teki osansa siihen, että uskoisin nykyään osaavani "välttää" tiettyjä asioita menneisyydessäni. Osaltaan se oli vähän kipeäkin paikka myöntää, koska olen pohdiskelevana luonteena pitänyt itseäni aina melko tarkkanäköisenä ja "immuunina" esim. Perhetaustan vaikutuksille.
Sinä olet nyt väärässä ketjussa. Anna toisten keskustella rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Näihin ketjuihin tulee aina joku pätemään miten hän on niin paljon parempi kuin muut ja päässyt niin hienosti eteenpäin... Jos oikeasti olisi päässyt eteenpäin, niin ei olisi tarvetta tällä tavalla boostata itsetuntoaan painamalla muita alas.
En minä tarvitse buustausta, kun minulla on hyvä elämä.
Sen sijaan nuo jotka jatkavat lapsuuden kurjuuksissa elämistä yhä aikuisenakin, TARVITSEVAT näkökulman että on muitakin tapoja elää kuin se lapsuuden kurjuudessa eläminen ja muihin vertaaminen.
Etenkin kun ne vertaamiset muihin harvoin on ihan realistisia, nähdään ne lumien kolaamiset, muttei sitä miten harvinaista tuollainen monta sukupolvea yhdessä eläminen on. Ja onko se oikeasti sitä mikä tekee onnelliseksi, minä mielellään kolaan itse lumeni enkä asu esim anopin naapurissa, noin esimerkkinä.
Mutta jos nykyinen elämä on hyvää, niin jatkaa samalla tiellä vaan.
Alue: Aihe vapaa
Mua askarruttaa se että miten käy kun toinen vanhemmista kuolee. Mulla ollut välit poikki psyko-faijaan toistakymmentä vuotta. Nyt kuulin sisarukselta että äiti (alistuja, peesari eli narsistin ”lähde” joka sokeasti tottelee kaiken) ollut huonossa kunnossa.
Iski ihan kauhu että mitä hittoa sit jos äiti tuosta poistuu!? Silloin narsisti tietenkin kiinnostuu lapsistaan taas kun tarvii jonkun jota haukkua, rääkätä, hyppyyttää ja pompotella.
En halua olla MISSÄÄN tekemisissä tuon ihmishirviön kanssa!
Onko muilla tullut ongelmia jos toinen vanhempi kuollut ja leski alkanut sitten häiriköimään?