Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

20 cm hävisi, kun miehestä puhuttiin. Joko ne loppuisi nämä jutut täällä??

Jos keksit hyvän tavan auttaa narsistisissa perheissä eläviä lapsia, niin ehkä tällaisia ketjuja syntyy jatkossa harvemmin. Mitä ehdotat?

Kiitos ap:lle hienosta ja terapeuttisesta vertaistukiketjusta.

Onko kukaan vielä liittynyt siihen nettiryhmään?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

En ota kantaa perheesi tilanteeseen, mutta te olette eläneet aivan eri elämää samoista vanhemmista huolimatta, jos ikäeroa on vuosikymmeniä. Olisi erikoista, jos mikään ei olisi vanhempien elämässä vuosikymmenten aikana muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?

Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?

Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.

Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?

Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.

Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ensinnäkin, narsisti ei mene terapiaan tai psykologille, koska ei koe itsessään olevan vikaa. Toiseksi, on olemassa harvoja narsisteja ja narsistin lapsena, asiantuntijana, ei diagnisoi muita ihmisiä narsisteiksi. Kolmanneksi, narsistin lapsen traumoissa ei ole mitään vähäteltävää, hän tarvitsee tukea. Et tunne sisaresi ja vanhempienne välistä historiaa, koska et ollut syntynyt. Et vaikuta varsin empaattiselta ja asioista perilläolevalta, taidat olla helposti johdateltavissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?

Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.

Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Eikä parisuhdekaan ollut ennen eroa kovin kummoinen, joten ylilyöntejä tuli paljon. Varmasti olisi ollut apua siitä, jos vanhempi olisi käynyt esimerkiksi jossain alkoholistien lapsille tarkoitetussa ryhmässä puhumassa kokemuksistaan, mutta hän oli hyvin sulkeutunut luonne.

Suomalaisten lasten haavat kirjanakin.. tunnekylmät vanhemmat.. sukupolvien trauma

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisten lasten haavat kirjanakin.. tunnekylmät vanhemmat.. sukupolvien trauma

Niin, sota-aikahan traumatisoi ihmisiä. Tunnekylmyys voi olla dissosiaatiota, sitä että kestämättömät kokemukset on ainakin joiltain osin suljettu pois tietoisuudesta, jolloin myös tunne-elämä kaventuu. Toimintakyky saattaa säilyä, mutta tulee kaikenlaista psyykkistä oireilua.

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Eivät nämä eteenpäin menemistä vaativat itsekään tiedä mitä vaatimuksellaan ajavat takaa. Eivöt vasn halua vaivata onia aivojasn ikävillä ajatuksilla.

Jos taas ns yhteiskunnallisesta menestyksestä puhutaan, moni narsistin lapsi on ylisuorittaja ja kympin tyttö. Tässäkin ketjussa oli useampia akateemisia jotka hyvissä asemissa - mutta eihän viisastelijoille tällainenkaan eteenpäin meneminen kelpaa.

Olen itse erikoistuva lääkäri ja voin sanoa suoraan että tätä osaamistasoa en ole ”rypemällä, valittamalla ja kitisemällä” saavuttanut vasn ihan helvetin kovalla työllä. Narsistin pieksämä kyn olen, niin viisastelijoiden silmissä siis surkeaa rupusakkia.

Siis joka kerta, ihan aina, tällaisiin vertaistukiketjuihin tulee narsisti trollaamaan . Ei kestä kritiikkiä edes yleisellä tasolla :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisten lasten haavat kirjanakin.. tunnekylmät vanhemmat.. sukupolvien trauma

Niin, sota-aikahan traumatisoi ihmisiä. Tunnekylmyys voi olla dissosiaatiota, sitä että kestämättömät kokemukset on ainakin joiltain osin suljettu pois tietoisuudesta, jolloin myös tunne-elämä kaventuu. Toimintakyky saattaa säilyä, mutta tulee kaikenlaista psyykkistä oireilua.

Ihan kuin nykyajan kaltoinkohdellulla lapsella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Eivät nämä eteenpäin menemistä vaativat itsekään tiedä mitä vaatimuksellaan ajavat takaa. Eivöt vasn halua vaivata onia aivojasn ikävillä ajatuksilla.

Jos taas ns yhteiskunnallisesta menestyksestä puhutaan, moni narsistin lapsi on ylisuorittaja ja kympin tyttö. Tässäkin ketjussa oli useampia akateemisia jotka hyvissä asemissa - mutta eihän viisastelijoille tällainenkaan eteenpäin meneminen kelpaa.

Olen itse erikoistuva lääkäri ja voin sanoa suoraan että tätä osaamistasoa en ole ”rypemällä, valittamalla ja kitisemällä” saavuttanut vasn ihan helvetin kovalla työllä. Narsistin pieksämä kyn olen, niin viisastelijoiden silmissä siis surkeaa rupusakkia.

Joo, olen itsekin epäillyt että moni tarkoittaa tuolla kehotuksella "mennä eteenpäin" ainoastaan sitä, että kaltoinkohdeltu ihminen saisi pitää turpansa tukossa, jottei joku satunnainen tyyppi vain ahdistuisi siitä, että kaikilla ei ole koko ajan kivaa, vaan päinvastoin elämä voi joillain olla aika kovaa jo lapsesta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisten lasten haavat kirjanakin.. tunnekylmät vanhemmat.. sukupolvien trauma

Niin, sota-aikahan traumatisoi ihmisiä. Tunnekylmyys voi olla dissosiaatiota, sitä että kestämättömät kokemukset on ainakin joiltain osin suljettu pois tietoisuudesta, jolloin myös tunne-elämä kaventuu. Toimintakyky saattaa säilyä, mutta tulee kaikenlaista psyykkistä oireilua.

Ihan kuin nykyajan kaltoinkohdellulla lapsella.

Käsittääkseni traumaterapian kehittymiseen on vaikuttanut voimakkaasti se, että toisen maailmansodan jälkeen oli niin paljon psyykkisesti oireilevia sotilaita, että jotain piti yrittää kokeilla heidän auttamisekseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Eivät nämä eteenpäin menemistä vaativat itsekään tiedä mitä vaatimuksellaan ajavat takaa. Eivöt vasn halua vaivata onia aivojasn ikävillä ajatuksilla.

Jos taas ns yhteiskunnallisesta menestyksestä puhutaan, moni narsistin lapsi on ylisuorittaja ja kympin tyttö. Tässäkin ketjussa oli useampia akateemisia jotka hyvissä asemissa - mutta eihän viisastelijoille tällainenkaan eteenpäin meneminen kelpaa.

Olen itse erikoistuva lääkäri ja voin sanoa suoraan että tätä osaamistasoa en ole ”rypemällä, valittamalla ja kitisemällä” saavuttanut vasn ihan helvetin kovalla työllä. Narsistin pieksämä kyn olen, niin viisastelijoiden silmissä siis surkeaa rupusakkia.

Onko oma lapsuutensi vaikuttanut erikoistumisalasi valintaan? Itse en sen takia kokenut olevani riittävän tasapainoinen esimerkiksi työskentelemään psykologina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Eivät nämä eteenpäin menemistä vaativat itsekään tiedä mitä vaatimuksellaan ajavat takaa. Eivöt vasn halua vaivata onia aivojasn ikävillä ajatuksilla.

Jos taas ns yhteiskunnallisesta menestyksestä puhutaan, moni narsistin lapsi on ylisuorittaja ja kympin tyttö. Tässäkin ketjussa oli useampia akateemisia jotka hyvissä asemissa - mutta eihän viisastelijoille tällainenkaan eteenpäin meneminen kelpaa.

Olen itse erikoistuva lääkäri ja voin sanoa suoraan että tätä osaamistasoa en ole ”rypemällä, valittamalla ja kitisemällä” saavuttanut vasn ihan helvetin kovalla työllä. Narsistin pieksämä kyn olen, niin viisastelijoiden silmissä siis surkeaa rupusakkia.

Onko oma lapsuutensi vaikuttanut erikoistumisalasi valintaan? Itse en sen takia kokenut olevani riittävän tasapainoinen esimerkiksi työskentelemään psykologina.

On, ei missään nimessä psyk.puolelle ja edes niistä opinnoista en tykännyt. Korva-nenä-kurkku on turvallista ja suhteellisen traumavapaata... tietenkin teoriassa voi tulla pahoinpidelty lapsi vastaan ja silloin saattaa fläsäri tulla. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?

Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.

Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Mikähän siinä on, että vaikea lapsuus saa ihmiset reagoimaan niin eri tavoin myöhemmin omiin lapsiinsa? Toiset laittavat aivan surutta saman paskan eteenpäin, toiset yrittävät tarjota lapsilleen aivan erilaisen elämän.