Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.
Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.
Tähän haluan vielä kirjoittaa, että toisaalta äitini ei kyllä ole mikään läheisriippuvainen ja ei todellakaan pidä isääni mitenkään arvokkaana vaan he ovat tavallaan olleet riidoissa koko minun olemassa olo aikani. On muutenkin kestänyt isääni todella hyvin ja tavallaan ei ottanut tämän sanomisista itseensä joten ei minunkaan olisi pitänyt ottaa. Jotenkin vanhemmat ovat aina seisseet erillään kaikista tilanteissa ja mitään yhteistä meillä ei ole. Äitini ei koskaan järkyty mistään on todella kova ihminen kuitenkin. Häntä sitten pitää silti aina ymmärtää ja tavallaan "sääliä" kun joutui esim olemaan ylitöissä tai on muuten niin väsynyt. Itse ei piitannut, vaikka olin monia vuosia kiusattu, eikä asioista puhuta vieläkään. Alkoi vielä raivota minulle kuinka en voi olla niin heikko, kun en jaksanut enää yhtä kiusaajaa ja tavallaan lopulta murruin. Tavallaan nämä vaikeudet on laitattu minun häpeäkseni ja tehnyt minusta sitten liian kiltti, joka tavallaan olikin jo valmis uhri. Puolensa olisi pitänyt pitää, mutta silti siihen ei kannustettu ja tavallaan minua aina vaan lytättiin lisää. En aina ymmärrä kuinka pihalla vanhemmat ovatkaan, kun olen käynyt todella paljon pahaa läpi ja minua on todella paljon kiusattu, eivätkä he ole koskaan mitenkään lohduttaneet tai edes pahemmin reagoineet asiaan. Joskus jotain selittäneet, että olen parempi kuin kiusaajat, mutta se ei oikein riitä kun muuten saan itse selvitä ja tavallaan eivät ole ikinä mitenkään rasittaneet itseään vuokseni. Ja ajattelevat myös, että nyt kun ei enää kiusata niin kaikki on sitten minulla hyvin ja eivät mitenkään ymmärrä, että kiusaamisesta voi jäädä jälkiä tai kuinka itsetuntoni on huono. Minun pitäisi nyt olla ihan superrohkea ihminen ilman mitään "vammoja" menneestä. Silti kumpaakaan vanhempaa ei ole kiusattu ja ovat sellaisia, että ottavat itseäänsä jo pienestäkin.
Pahin hetki oli varmasti se, kun äidillä oli pientä kiusaamista töissä ( oli sijainen) ja silti häntä pitä ymmärtää ja itse olin uudessa koulussa todella yksinäinen ja kiusaaminen myös jatkui myöhemmin ja silti niistä asioista ei voinut puhua. Muistan vaan sen äitini hokemisen, että ei hän sille mitään voi. Se oli jotenkin niin kamalaa, kun ei tavallaan saanut asioista edes puhua tai jos puhuin niin rasitin heitä. Jotakin tunnekylmyyttä täytyy heillä olla todella paljon. Äitikin osaa olla tietyissä tilanteissa hyvinkin myötätutntoinen, mutta kuitenkaan hän ei mitenkään osaa samaistua toisen asemaan ja ei ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Isäni taas on aina ollut aika epävakaa ja ei ikinä tiedä millä päällä hän on. Olisin kaivannut, että vanhemmat olisivat auttaneet tai edes "hyväksyneet" sen missä tilanteessa olen ollut ja lohduttaneet jotenkin. Tuntuu että kiusaaminen kiellettiin ja tavallaan oli häpeä kun minua kiusattiin ja siitä ei ainakaan tarvinnut puhua. Nyt kaikki onkin sitten heidän mielestään jo ohi, vaikka kärsin vaikutuksista edelleen. Eivät siinä mielessä mitenkään ymmärrä, että ihminen voi vaurioitua ja kaikkea ei vaan kestä. Minäkään en mitenkään voinut olla masentunut, vaikka kiusattiin ja olin ihan yksin koko nuoruuteni. Ja se kun asioista puhuin oli vaan vanhempien rasitusta ja olisin saanut tehdä jotain itselläni ihan rauhassa, mutta kestin onneksi ja en sortunut siihen. Eivät koskaan voi ymmärtää mitä kannan mukanani joka päivä. Tämä viesti siis tuohon ensimmäiseen viestiin. Siinä myös virhe eli isäni ei siis lapsena ollut ilkeä vaan hän oli siis ilkeä minulle, kun olin lapsi ja pelottava ja jatkoi käytöstään, kun olin nuori.
Minulla täysin samanlaiset vanhemmat!
Jos jostain sanoo, niin vastaus on "Minkäs minä sille voin" "No minun syytänihän kaikki on" "Asenteesta se on kiinni" "Sinä olet aina ollut niin kova" "Minä olen kyllä ollut todella hyvä isä" = elävät ihan eri todellisuudessa kuin minä. Kun kerroin yhdelle terapeutille lapsuuteni tapahtumista, hän sanoi että minut olisi pitänyt ottaa huostaan jo pienenä.
Joo, ymmärrän että vanhemmille ei ole opetettu tunteista puhumista ja talvisota ja voi voi- paitsi että he kyllä puhuvat paljonkin tunteistaan, sen sijaan omien lasten tunteilla ei ole koskaan ollut mitään merkitystä, olen vain heidän heijasteensa, kuuntelijansa ja auttajansa. Pienestä pitäen. Omaa persoonaa minulla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.
Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.
Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.
Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.
Heh... alkoi naurattaa 10v vanha juttu. Narsisti-isä kävi tuolloin kimppuuni (olin 36v) ja alkoi retuuttamaan, sain riuhtaistua otseni irti ja pakenin ja kerrankin elämässäni huusin että nyt riitti, enää en ota sinulta yhtään paskaa vastaan.
ISÄ suuttui niin kovin MINUN törkeästä käytöksestä että vaati _kirjallista_ anteeksipyyntöä minulta. Häntä oli syvästi loukattu :)Narsisti itse on hakannut lastaan satoja satoja kertoja, nöyryytyänyt ja uhkaillut tuhansia kertoja, mutta hänen ei tarvitse pyytää IKINÄ anteeksi. Jännittävää.
Olemne olleet myt välirikossa ja isän muille kertoman tarinan mukaan syy on se että olen aggressiivinen ja kiittämätön lapsi. Selvä :)
Ei minkäänlaista kykyä itsereflektioon. Onneksi kuitenkin olet päässyt tuollaisista vanhemmista eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.
Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.
Tähän haluan vielä kirjoittaa, että toisaalta äitini ei kyllä ole mikään läheisriippuvainen ja ei todellakaan pidä isääni mitenkään arvokkaana vaan he ovat tavallaan olleet riidoissa koko minun olemassa olo aikani. On muutenkin kestänyt isääni todella hyvin ja tavallaan ei ottanut tämän sanomisista itseensä joten ei minunkaan olisi pitänyt ottaa. Jotenkin vanhemmat ovat aina seisseet erillään kaikista tilanteissa ja mitään yhteistä meillä ei ole. Äitini ei koskaan järkyty mistään on todella kova ihminen kuitenkin. Häntä sitten pitää silti aina ymmärtää ja tavallaan "sääliä" kun joutui esim olemaan ylitöissä tai on muuten niin väsynyt. Itse ei piitannut, vaikka olin monia vuosia kiusattu, eikä asioista puhuta vieläkään. Alkoi vielä raivota minulle kuinka en voi olla niin heikko, kun en jaksanut enää yhtä kiusaajaa ja tavallaan lopulta murruin. Tavallaan nämä vaikeudet on laitattu minun häpeäkseni ja tehnyt minusta sitten liian kiltti, joka tavallaan olikin jo valmis uhri. Puolensa olisi pitänyt pitää, mutta silti siihen ei kannustettu ja tavallaan minua aina vaan lytättiin lisää. En aina ymmärrä kuinka pihalla vanhemmat ovatkaan, kun olen käynyt todella paljon pahaa läpi ja minua on todella paljon kiusattu, eivätkä he ole koskaan mitenkään lohduttaneet tai edes pahemmin reagoineet asiaan. Joskus jotain selittäneet, että olen parempi kuin kiusaajat, mutta se ei oikein riitä kun muuten saan itse selvitä ja tavallaan eivät ole ikinä mitenkään rasittaneet itseään vuokseni. Ja ajattelevat myös, että nyt kun ei enää kiusata niin kaikki on sitten minulla hyvin ja eivät mitenkään ymmärrä, että kiusaamisesta voi jäädä jälkiä tai kuinka itsetuntoni on huono. Minun pitäisi nyt olla ihan superrohkea ihminen ilman mitään "vammoja" menneestä. Silti kumpaakaan vanhempaa ei ole kiusattu ja ovat sellaisia, että ottavat itseäänsä jo pienestäkin.
Pahin hetki oli varmasti se, kun äidillä oli pientä kiusaamista töissä ( oli sijainen) ja silti häntä pitä ymmärtää ja itse olin uudessa koulussa todella yksinäinen ja kiusaaminen myös jatkui myöhemmin ja silti niistä asioista ei voinut puhua. Muistan vaan sen äitini hokemisen, että ei hän sille mitään voi. Se oli jotenkin niin kamalaa, kun ei tavallaan saanut asioista edes puhua tai jos puhuin niin rasitin heitä. Jotakin tunnekylmyyttä täytyy heillä olla todella paljon. Äitikin osaa olla tietyissä tilanteissa hyvinkin myötätutntoinen, mutta kuitenkaan hän ei mitenkään osaa samaistua toisen asemaan ja ei ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Isäni taas on aina ollut aika epävakaa ja ei ikinä tiedä millä päällä hän on. Olisin kaivannut, että vanhemmat olisivat auttaneet tai edes "hyväksyneet" sen missä tilanteessa olen ollut ja lohduttaneet jotenkin. Tuntuu että kiusaaminen kiellettiin ja tavallaan oli häpeä kun minua kiusattiin ja siitä ei ainakaan tarvinnut puhua. Nyt kaikki onkin sitten heidän mielestään jo ohi, vaikka kärsin vaikutuksista edelleen. Eivät siinä mielessä mitenkään ymmärrä, että ihminen voi vaurioitua ja kaikkea ei vaan kestä. Minäkään en mitenkään voinut olla masentunut, vaikka kiusattiin ja olin ihan yksin koko nuoruuteni. Ja se kun asioista puhuin oli vaan vanhempien rasitusta ja olisin saanut tehdä jotain itselläni ihan rauhassa, mutta kestin onneksi ja en sortunut siihen. Eivät koskaan voi ymmärtää mitä kannan mukanani joka päivä. Tämä viesti siis tuohon ensimmäiseen viestiin. Siinä myös virhe eli isäni ei siis lapsena ollut ilkeä vaan hän oli siis ilkeä minulle, kun olin lapsi ja pelottava ja jatkoi käytöstään, kun olin nuori.
Minulla täysin samanlaiset vanhemmat!
Jos jostain sanoo, niin vastaus on "Minkäs minä sille voin" "No minun syytänihän kaikki on" "Asenteesta se on kiinni" "Sinä olet aina ollut niin kova" "Minä olen kyllä ollut todella hyvä isä" = elävät ihan eri todellisuudessa kuin minä. Kun kerroin yhdelle terapeutille lapsuuteni tapahtumista, hän sanoi että minut olisi pitänyt ottaa huostaan jo pienenä.
Joo, ymmärrän että vanhemmille ei ole opetettu tunteista puhumista ja talvisota ja voi voi- paitsi että he kyllä puhuvat paljonkin tunteistaan, sen sijaan omien lasten tunteilla ei ole koskaan ollut mitään merkitystä, olen vain heidän heijasteensa, kuuntelijansa ja auttajansa. Pienestä pitäen. Omaa persoonaa minulla ei ole.
Olen käynyt pitkään terapiassa ja huomannut että sielläkin on huono juttu, jos oma itsetuntemus on heikolla tolalla. Keskustelu esimerkiksi omista haaveista ei oikein etene mihinkään suuntaan, koska ei osaa haaveilla kuin siitä, ettei olisi paha olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.
Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.
Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.
Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.
Heh... alkoi naurattaa 10v vanha juttu. Narsisti-isä kävi tuolloin kimppuuni (olin 36v) ja alkoi retuuttamaan, sain riuhtaistua otseni irti ja pakenin ja kerrankin elämässäni huusin että nyt riitti, enää en ota sinulta yhtään paskaa vastaan.
ISÄ suuttui niin kovin MINUN törkeästä käytöksestä että vaati _kirjallista_ anteeksipyyntöä minulta. Häntä oli syvästi loukattu :)Narsisti itse on hakannut lastaan satoja satoja kertoja, nöyryytyänyt ja uhkaillut tuhansia kertoja, mutta hänen ei tarvitse pyytää IKINÄ anteeksi. Jännittävää.
Olemne olleet myt välirikossa ja isän muille kertoman tarinan mukaan syy on se että olen aggressiivinen ja kiittämätön lapsi. Selvä :)
Narsisti ei pysty ottamaan vastaan krittiikkiä, vaikka itse on mestari kritisoimaan muita. Hänen kanssaan ei voi keskustella epäkohdista, jos ne liittyvät häneen. Kun narsisti tekee virheitä, hän syyttää ja mustamaalaa uhriaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenellekään muulle käynyt niin, että mitä pidemmälle vaikeiden kokemusten käsittelyssä pääsee, sitä kehollisemmiksi reaktiot muuttuvat? Tulee tärinää, päänsärkyä ja oksentelua. Ikään kuin kroppa yrittäisi puhdistautua näiden tilanteiden muistojäljistä.
Muilla tällaisia kokemuksia? Tämä on minusta mielenkiintoinen ilmiö. Terapiassahan näitä fyysisiä reaktioita harvemmin kovin merkittävässä määrin käsitellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenellekään muulle käynyt niin, että mitä pidemmälle vaikeiden kokemusten käsittelyssä pääsee, sitä kehollisemmiksi reaktiot muuttuvat? Tulee tärinää, päänsärkyä ja oksentelua. Ikään kuin kroppa yrittäisi puhdistautua näiden tilanteiden muistojäljistä.
Muilla tällaisia kokemuksia? Tämä on minusta mielenkiintoinen ilmiö. Terapiassahan näitä fyysisiä reaktioita harvemmin kovin merkittävässä määrin käsitellään.
Näin vuosien ajan toistuvia painajaisia, joka johtivat yövalvomisiin ja yleisterveyden heikkenemiseen. Painajaiset loppuivat, kun katkaisin välit lapsuudenperheeseeni ja käsittelin traumat. Jos kuulen traumanaiheuttajista jotain ahdistavaa, saan paniikkikohtauksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.
Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.
Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.
Itse olen ajatellut, ettei anteeksi tarvitse antaa, koska anteeksi ei ole pyydetty. Sen sijaan yritän jättää menneet taakse.
Heh... alkoi naurattaa 10v vanha juttu. Narsisti-isä kävi tuolloin kimppuuni (olin 36v) ja alkoi retuuttamaan, sain riuhtaistua otseni irti ja pakenin ja kerrankin elämässäni huusin että nyt riitti, enää en ota sinulta yhtään paskaa vastaan.
ISÄ suuttui niin kovin MINUN törkeästä käytöksestä että vaati _kirjallista_ anteeksipyyntöä minulta. Häntä oli syvästi loukattu :)Narsisti itse on hakannut lastaan satoja satoja kertoja, nöyryytyänyt ja uhkaillut tuhansia kertoja, mutta hänen ei tarvitse pyytää IKINÄ anteeksi. Jännittävää.
Olemne olleet myt välirikossa ja isän muille kertoman tarinan mukaan syy on se että olen aggressiivinen ja kiittämätön lapsi. Selvä :)
Narsisti ei pysty ottamaan vastaan krittiikkiä, vaikka itse on mestari kritisoimaan muita. Hänen kanssaan ei voi keskustella epäkohdista, jos ne liittyvät häneen. Kun narsisti tekee virheitä, hän syyttää ja mustamaalaa uhriaan.
Jep, samaa mieltä.
T. Se jonka narsisti melkein retuutti hen-giltä kun yritin keskustella lapsuuden tapahtumista...
Vaikka se miten v*tuttaakin, niin pakko kai hyväksyä se, että ikinä ei voi asiaa käsitellä tai puheeksi ottaa. Ei siis koskaan. Rai-vo ja aggressio on narsistilla sitä luokkaa että perhesur-ma olisi ihan mahdollinen lopputulos sekin. Narsisti ei ole väärässä tai huono IKINÄ ja se joka sellaista esittää joutaa kuo-lemaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulle ei mikään riitä, et tule pääsemään eteenpäin jauhamalla samoja asioita ja syyttämällä muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenellekään muulle käynyt niin, että mitä pidemmälle vaikeiden kokemusten käsittelyssä pääsee, sitä kehollisemmiksi reaktiot muuttuvat? Tulee tärinää, päänsärkyä ja oksentelua. Ikään kuin kroppa yrittäisi puhdistautua näiden tilanteiden muistojäljistä.
Muilla tällaisia kokemuksia? Tämä on minusta mielenkiintoinen ilmiö. Terapiassahan näitä fyysisiä reaktioita harvemmin kovin merkittävässä määrin käsitellään.
Näin vuosien ajan toistuvia painajaisia, joka johtivat yövalvomisiin ja yleisterveyden heikkenemiseen. Painajaiset loppuivat, kun katkaisin välit lapsuudenperheeseeni ja käsittelin traumat. Jos kuulen traumanaiheuttajista jotain ahdistavaa, saan paniikkikohtauksen.
Mielenkiintoista kuulla. Puoliso on pyytänyt etten pitäisi vanhempiin yhteyttä, koska tapaamisten seurauksena olen yleensä pitkään sekavassa tilassa. Tämä ei ole minun eikä perheemme etu, joten minustakin on järkevää toimia niin, etten enää vanhempia tapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinulle ei mikään riitä, et tule pääsemään eteenpäin jauhamalla samoja asioita ja syyttämällä muita.
Pieni vinkki: tällaiset kommentit kannattaa yksilöidä. Muussa tapauksessa vaikuttaa siltä, että puhut itsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle ei mikään riitä, et tule pääsemään eteenpäin jauhamalla samoja asioita ja syyttämällä muita.
Pieni vinkki: tällaiset kommentit kannattaa yksilöidä. Muussa tapauksessa vaikuttaa siltä, että puhut itsellesi.
Ja sinä ihan itseksesi. Kannattaa tehdä jotain asian korjaamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle ei mikään riitä, et tule pääsemään eteenpäin jauhamalla samoja asioita ja syyttämällä muita.
Pieni vinkki: tällaiset kommentit kannattaa yksilöidä. Muussa tapauksessa vaikuttaa siltä, että puhut itsellesi.
Ja sinä ihan itseksesi. Kannattaa tehdä jotain asian korjaamiseksi.
Tämä on keskustelupalsta. Tajuatko, että se tarkoittaa sitä, että täällä on monta ihmistä keskustelemassa? Miksi sinua tämä keskustelu ahdistaa?
Vierailija kirjoitti:
Sinulle ei mikään riitä, et tule pääsemään eteenpäin jauhamalla samoja asioita ja syyttämällä muita.
Narsisti yrittää vaientaa keskustelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet syntynyt syyttään muita, nauti itsesi seurasta.
Vierailija kirjoitti:
Olet syntynyt syyttään muita, nauti itsesi seurasta.
Trolli, mene metsään huutamaan, niin et ole muille häiriöksi.
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Yksinkertaisuus ja typeryys ei ole valttia, vaikka itse niin kuvittelee.
Nimenomaan narsistin etu on hänen mielestään se, ettei hänen toiminnastaan puhuta yhtään mitään, jotta se voisi jatkua samanlaisena vuodesta toiseen. Vähät siitä, että ihmiset ympärillä kärsivät.
20 cm hävisi, kun miehestä puhuttiin. Joko ne loppuisi nämä jutut täällä??
Alue: Aihe vapaa
Heh... alkoi naurattaa 10v vanha juttu. Narsisti-isä kävi tuolloin kimppuuni (olin 36v) ja alkoi retuuttamaan, sain riuhtaistua otseni irti ja pakenin ja kerrankin elämässäni huusin että nyt riitti, enää en ota sinulta yhtään paskaa vastaan.
ISÄ suuttui niin kovin MINUN törkeästä käytöksestä että vaati _kirjallista_ anteeksipyyntöä minulta. Häntä oli syvästi loukattu :)
Narsisti itse on hakannut lastaan satoja satoja kertoja, nöyryytyänyt ja uhkaillut tuhansia kertoja, mutta hänen ei tarvitse pyytää IKINÄ anteeksi. Jännittävää.
Olemne olleet myt välirikossa ja isän muille kertoman tarinan mukaan syy on se että olen aggressiivinen ja kiittämätön lapsi. Selvä :)