Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se on vaikuttanut teidän väleihinne, että kohtelu on ollut noin erilaista?

Huonosti, muksuna suojelin pikkusiskoa kamaluuksilta, kiitoksena aikuisiässä puolustelee nyt isäänsä ja minä olen se perheen musta lammas. Kyllähän se katkeroittaa mutta olen tottunut siihen että perhe pettää aina luottamuksen. Olen suunnitellut yhteyksien katkaisemista koko suvusta tyystin.

Itsekin olen miettinyt vastaavaa. Tuntuu siltä, että nuoremmilla sisaruksilla on niin erilaiset muistot lapsuudestaan, kun heillä on sekavasta vanhemmasta huolimatta ollut se vanhempi sisarus pitämässä huolta ja lohduttamassa. Eivät he sitten näe mitä se on toiselta lapselta vaatinut ja kuinka yksin hän on ollut.

Tähän on myös toinen teoria: vanhemmat lapset olivat keskenään (avainkaullapset) ja heidän kotoa poismuutettuaan iltatähti jäi täysin narsistin muokattavaksi. Iltatähdestä tulee narsistin jatke, joka puolustaa kaikessa narsistia ja kääntyy sisaruksiaan vastaan, jos he kritisoivat narsistin toimintaa. Iltatähtikin on uhri, mutta ei ymmärrä sitä. Tukea tulee niinkauan kun hän miellyttää narsistia.

Voit tietysti olla näinkin, mutta usein tuntuu siltä, että narsistissa perheissä suosikin rooli jaetaan pohjimmiltaan aika sattumanvaraisesti.

Täällä on todella hyvä artikkeli kehityksellisten traumojen vaikutuksista. Kannattaa lukea, koska tämä liittyy suoraan tämän ketjun aiheisiin.

https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/lapsuuden-traumat-vaikuttavat-ihmi…

Up

Oletteko saaneet miten helposti apua ja sairaslomaa? Mulla on aika paha romahtamisvaihe tällä hetkellä menossa, enkä vieläkään tiedä, miten hoito tulee menemään. Pelkään jatkuvasti, että minut pakotetaan vaan tsemppaamaan ja pakotetaan takaisin samaan arkeen, mistä en pysty enää suoriutumaan. Olen niin epätoivoinen, että olen valmis vahingoittamaan itseäni kunnolla, jotta saan edes hetken aikaa olla ihan rauhassa ilman jatkuvaa painetta kaikesta. Ja ilman että pakotetaan reipastumaan ja palaamaan töihin. Olen aina ollut se kiltti suorittaja, kiltti puurtaja, mutta nyt tuli seinä vastaan. Enää en vain jaksa. Onko tässä maassa pakko vahingoittaa itseään, että saa apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se on vaikuttanut teidän väleihinne, että kohtelu on ollut noin erilaista?

Huonosti, muksuna suojelin pikkusiskoa kamaluuksilta, kiitoksena aikuisiässä puolustelee nyt isäänsä ja minä olen se perheen musta lammas. Kyllähän se katkeroittaa mutta olen tottunut siihen että perhe pettää aina luottamuksen. Olen suunnitellut yhteyksien katkaisemista koko suvusta tyystin.

Itsekin olen miettinyt vastaavaa. Tuntuu siltä, että nuoremmilla sisaruksilla on niin erilaiset muistot lapsuudestaan, kun heillä on sekavasta vanhemmasta huolimatta ollut se vanhempi sisarus pitämässä huolta ja lohduttamassa. Eivät he sitten näe mitä se on toiselta lapselta vaatinut ja kuinka yksin hän on ollut.

Tähän on myös toinen teoria: vanhemmat lapset olivat keskenään (avainkaullapset) ja heidän kotoa poismuutettuaan iltatähti jäi täysin narsistin muokattavaksi. Iltatähdestä tulee narsistin jatke, joka puolustaa kaikessa narsistia ja kääntyy sisaruksiaan vastaan, jos he kritisoivat narsistin toimintaa. Iltatähtikin on uhri, mutta ei ymmärrä sitä. Tukea tulee niinkauan kun hän miellyttää narsistia.

Voit tietysti olla näinkin, mutta usein tuntuu siltä, että narsistissa perheissä suosikin rooli jaetaan pohjimmiltaan aika sattumanvaraisesti.

Ei sitä yleensä täysin sattumanvaraisesti jaeta, vaan sen mukaan kehen narsku samaistuu eniten ja kehen vähiten, tai paremminkin kenet narsku saa pakotettua samaistumaan itseensä ja kenet ei. Jos yksi sisarus on kovaluontoinen ja narsistinen itsekin, niin narskuvanhempi valitsee hänet usein kultalapsekseen. Jos taas toinen sisarus on kiltti ja herkkä, niin melko varmasti joutuu syntipukin asemaan, varsinkin jos vähänkään kyseenalaistaa perheen toimintatapoja.

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Mun lapanen alistujaäiti (läheisriippuvainen narsistinpalvoja) sanoi ihan SUORAAN meille lapsille että kyllä isä on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin lapset! Äiti antoi isän hakata lapsia julmasti, alustaa, nöyryyttää, uhkailla, rajoittaa syömistä, rajoittaa vessakäyntejä (tää pissaamisen pidättämiskidutus oli hirveää...), lukita kellariin yöksi, repiä keskellä yltä sängystä... äiti vain katsoi palvovin silmin narsistipaskaa eikä kieltänyt mitään.

Tänäkin päivänä (ovat 65 ja 68v) äiti on sitä mieltä oikeasti (itsepetos) että isä on msailman PARAS isä joka ei koskaan kärttään nostanut lapsiaan vastaan. Me lapset ollaan vaan ilkeitä kun kiusataan vanhuksua ja keksitään valemuistoja.

Yeah right...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Mun lapanen alistujaäiti (läheisriippuvainen narsistinpalvoja) sanoi ihan SUORAAN meille lapsille että kyllä isä on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin lapset! Äiti antoi isän hakata lapsia julmasti, alustaa, nöyryyttää, uhkailla, rajoittaa syömistä, rajoittaa vessakäyntejä (tää pissaamisen pidättämiskidutus oli hirveää...), lukita kellariin yöksi, repiä keskellä yltä sängystä... äiti vain katsoi palvovin silmin narsistipaskaa eikä kieltänyt mitään.

Tänäkin päivänä (ovat 65 ja 68v) äiti on sitä mieltä oikeasti (itsepetos) että isä on msailman PARAS isä joka ei koskaan kärttään nostanut lapsiaan vastaan. Me lapset ollaan vaan ilkeitä kun kiusataan vanhuksua ja keksitään valemuistoja.

Yeah right...

Meillä se läheisriippuvainen vanhempi sai lopulta otettua eron. Narsistia suojeltiin silti senkin jälkeen, mm. lapset jätettiin väkivaltaiselle vanhemmalle eikä tehty ilmoituksia mihinkään, vaikka kerroit mitä kotona tapahtuu. Sairas, läheisriippuvainen side ei katkennut edes eroon eikä menneisyydestä vieläkään suostuta puhumaan kunnolla. Vanhempi on mielestään ainoa väkivallan uhri, lasten muistot ovat valemuistoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Mun lapanen alistujaäiti (läheisriippuvainen narsistinpalvoja) sanoi ihan SUORAAN meille lapsille että kyllä isä on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin lapset! Äiti antoi isän hakata lapsia julmasti, alustaa, nöyryyttää, uhkailla, rajoittaa syömistä, rajoittaa vessakäyntejä (tää pissaamisen pidättämiskidutus oli hirveää...), lukita kellariin yöksi, repiä keskellä yltä sängystä... äiti vain katsoi palvovin silmin narsistipaskaa eikä kieltänyt mitään.

Tänäkin päivänä (ovat 65 ja 68v) äiti on sitä mieltä oikeasti (itsepetos) että isä on msailman PARAS isä joka ei koskaan kärttään nostanut lapsiaan vastaan. Me lapset ollaan vaan ilkeitä kun kiusataan vanhuksua ja keksitään valemuistoja.

Yeah right...

Meillä se läheisriippuvainen vanhempi sai lopulta otettua eron. Narsistia suojeltiin silti senkin jälkeen, mm. lapset jätettiin väkivaltaiselle vanhemmalle eikä tehty ilmoituksia mihinkään, vaikka kerroit mitä kotona tapahtuu. Sairas, läheisriippuvainen side ei katkennut edes eroon eikä menneisyydestä vieläkään suostuta puhumaan kunnolla. Vanhempi on mielestään ainoa väkivallan uhri, lasten muistot ovat valemuistoja.

Tätä kuvaamaan on kehitetty termi kietoutunut perhe, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat ovat pihalla kuin lumiukot siitä mitä vanhemman velvollisuuksiin kuuluu ja voivat käyttäytyä hyvin sopimattomasti lapsiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Mun lapanen alistujaäiti (läheisriippuvainen narsistinpalvoja) sanoi ihan SUORAAN meille lapsille että kyllä isä on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin lapset! Äiti antoi isän hakata lapsia julmasti, alustaa, nöyryyttää, uhkailla, rajoittaa syömistä, rajoittaa vessakäyntejä (tää pissaamisen pidättämiskidutus oli hirveää...), lukita kellariin yöksi, repiä keskellä yltä sängystä... äiti vain katsoi palvovin silmin narsistipaskaa eikä kieltänyt mitään.

Tänäkin päivänä (ovat 65 ja 68v) äiti on sitä mieltä oikeasti (itsepetos) että isä on msailman PARAS isä joka ei koskaan kärttään nostanut lapsiaan vastaan. Me lapset ollaan vaan ilkeitä kun kiusataan vanhuksua ja keksitään valemuistoja.

Yeah right...

Meillä se läheisriippuvainen vanhempi sai lopulta otettua eron. Narsistia suojeltiin silti senkin jälkeen, mm. lapset jätettiin väkivaltaiselle vanhemmalle eikä tehty ilmoituksia mihinkään, vaikka kerroit mitä kotona tapahtuu. Sairas, läheisriippuvainen side ei katkennut edes eroon eikä menneisyydestä vieläkään suostuta puhumaan kunnolla. Vanhempi on mielestään ainoa väkivallan uhri, lasten muistot ovat valemuistoja.

Tätä kuvaamaan on kehitetty termi kietoutunut perhe, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat ovat pihalla kuin lumiukot siitä mitä vanhemman velvollisuuksiin kuuluu ja voivat käyttäytyä hyvin sopimattomasti lapsiaan kohtaan.

Tällöin pitäisi oikeasti hoitaa koko tätä psyykkisesti sairasta perhettä, jotta asiat paranisivat, mutta valitettavasti yleensä hoidon piiriin päätyy vain tällaisen perheen psyykkisesti oireileva jälkeläinen. Olisi epänormaalia, jos sairaat kasvuolosuhteet eivät jotenkin vaikuttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä aivan sama, tosin tossukka äiti, ei marttyyri. Minunkin olisi pitänyt osata pitää puoleni, mutta eihän sellaista opi jos kotona sinun tehtäväsi on olla tyhjä lammas. Puhuin isäni kanssa ensimmäisen kerran kuin normaalit ihmiset yli 30-vuotiaana. Se kesti 2 min ja tuntuu edelleen uskomattomalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä kirjoittaa vanhemmistani. Mietin tänään etten ole koskaan kunnolla heidän kanssaan riidellyt. Heidän kanssaan ei voi pitää puoliaan kärsimättä siitä itse. Lapsena he aina määrisivät mitä pitää tehdä ja jos vastustin sain heti palautetta siitä kuinka minun pitää aina  mukamas tehdä oman tahtoni mukaan ja olen niin hankala. Nuorena oli sitten vaikeaa kun yleensä aina vaiensivat minut tai kertoivat omia "totuuksiaan" asioista johon uskoivat. Isääni en koskaan ole voinut arvostella ja yleensä kaikki on mennyt hänen mukaansa. Hänen mielestään minun pitäisi kyllä pitää puoliani vieraiden ihmisten joukossa, mutta se on vähän vaikeaa kun on kasvatettu olemaan kiltti. Lapsena isä oli välillä todella ilkeä ja saattoi olla puhumatta vaikka viikon jos jostain suuttui jostain ja tämä sama alistaminen jatkui sitten nuoruudessa ja käytös oli samaa myös äitiäni kohtaan. Tosin myöskään äitini ei ole syytön, koska yritin saada hänen apuaan nuoruudessa niin yksinäisyyteen, kiusaamiseen ja kouluvaikeuksiin, mutta ei auttanut. Nykyisin jos asiasta puhuu niin heittäytyy myös marttyyriksi, että hän teki sitten kaiken niin väärin ja on ollut niin huono. Ei siis sano tätä pyytääkseen anteeksi vaan ärsyttääkseen minua. Ja isä on kuulemma tehnyt niin paljon eteeni. Joskus kysyin miksei äiti auttanut niin hän ei kuulemma tiedä ja sitten olen julma kun syytän häntä. On tavallaan mennyt "tyhmän " isäni ohi jo.

Meillä oli ihan sama kuvio. Jollakin lailla yritin turvautua lapsena tuohon läheisriippuvaiseen vanhempaan, kun hän ei ollut yhtä ailahteleva kuin toinen vanhempi. Lopputulos: hän päätti tehdä minusta uskottunsa. Ja eikä hänkään suostu keskustelemaan menneistä, miksei esimerkiksi puuttunut väkivaltaan lapsia kohtaan, miksi manipuloi, miksei auttanut... Puoliso oli arvokkaampi kuin lapset, siksi! Turha olla mieleltään sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Harmi vain, että meni niin pitkään ennen kuin ymmärsi mikä kuvio on eikä ns. uhriksi tekeytyvä vanhempikaan välttämättä ole mikään puhtoinen pulmunen.

Mun lapanen alistujaäiti (läheisriippuvainen narsistinpalvoja) sanoi ihan SUORAAN meille lapsille että kyllä isä on paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin lapset! Äiti antoi isän hakata lapsia julmasti, alustaa, nöyryyttää, uhkailla, rajoittaa syömistä, rajoittaa vessakäyntejä (tää pissaamisen pidättämiskidutus oli hirveää...), lukita kellariin yöksi, repiä keskellä yltä sängystä... äiti vain katsoi palvovin silmin narsistipaskaa eikä kieltänyt mitään.

Tänäkin päivänä (ovat 65 ja 68v) äiti on sitä mieltä oikeasti (itsepetos) että isä on msailman PARAS isä joka ei koskaan kärttään nostanut lapsiaan vastaan. Me lapset ollaan vaan ilkeitä kun kiusataan vanhuksua ja keksitään valemuistoja.

Yeah right...

Meillä se läheisriippuvainen vanhempi sai lopulta otettua eron. Narsistia suojeltiin silti senkin jälkeen, mm. lapset jätettiin väkivaltaiselle vanhemmalle eikä tehty ilmoituksia mihinkään, vaikka kerroit mitä kotona tapahtuu. Sairas, läheisriippuvainen side ei katkennut edes eroon eikä menneisyydestä vieläkään suostuta puhumaan kunnolla. Vanhempi on mielestään ainoa väkivallan uhri, lasten muistot ovat valemuistoja.

Tätä kuvaamaan on kehitetty termi kietoutunut perhe, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat ovat pihalla kuin lumiukot siitä mitä vanhemman velvollisuuksiin kuuluu ja voivat käyttäytyä hyvin sopimattomasti lapsiaan kohtaan.

Tällöin pitäisi oikeasti hoitaa koko tätä psyykkisesti sairasta perhettä, jotta asiat paranisivat, mutta valitettavasti yleensä hoidon piiriin päätyy vain tällaisen perheen psyykkisesti oireileva jälkeläinen. Olisi epänormaalia, jos sairaat kasvuolosuhteet eivät jotenkin vaikuttaisi.

Mutta eiväthän meilläkään persoonallisuushäiriöiset vanhemmat ole mielestään sairaita. Kunhan naureskelevat jälkeläisen masennukselle. Eivät tajua edes sitä, että sairaudentunto on se paranemisen alku.

Järkyttäviä tarinoita.

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Onnittelut, tässä oli nyt vuosisadan mitätöinti. Suksi kuuseen!

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Psyykkisesti sairas vanhempani olisi voinut kirjoittaa tämän. Hän käyttäytyi törkeästi ja kerjäsi koko lapsuuteni ja nuoruuteni toiminnalleen hyväksyntää "vaikean taustansa" takia. Siinä meni minun lapsuuteni. Jokainen on itse vastuussa ongelmiensa työstämisestä ja siitä miten vanhempana toimii. Vanhemmaksi ei ole mikään pakko ryhtyä. Lastenhankinta on vapaaehtoista puuhaa.

Enkä ymmärrä miten minun kärsimystäni pitäisi vähentää se, että en sentään ole lapsena päätynyt seksiorjaksi, jos vaikean lapsuuden aiheuttamat traumat yhä tuottavat elämääni kärsimystä? Miten jonkun muun kärsimyksen pitäisi tuottaa minulle hyvää oloa? Olen onneton kaikkien niiden puolesta, jotka kärsivät tai ovat joutuneet kärsimään paljon.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ajat sitten, en mieti heidän osuuttaan elämääni kuin joskus harvoin tällaisissa ketjuissa tai omassa mielessäni, silti elän heidän tekojensa seurausten kanssa JOKA JUMALAN PÄIVÄ. Joten voisitteko te besserwisserit mennä pätemään jonnekin muualle elämänviisauksienne kanssa joita kukaan ei halua. Tämä ketju on ollut pitkästä aikaa todella terapeuttista vertaistukea, joten voitaisko pitää se sellaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se on vaikuttanut teidän väleihinne, että kohtelu on ollut noin erilaista?

Huonosti, muksuna suojelin pikkusiskoa kamaluuksilta, kiitoksena aikuisiässä puolustelee nyt isäänsä ja minä olen se perheen musta lammas. Kyllähän se katkeroittaa mutta olen tottunut siihen että perhe pettää aina luottamuksen. Olen suunnitellut yhteyksien katkaisemista koko suvusta tyystin.

Itsekin olen miettinyt vastaavaa. Tuntuu siltä, että nuoremmilla sisaruksilla on niin erilaiset muistot lapsuudestaan, kun heillä on sekavasta vanhemmasta huolimatta ollut se vanhempi sisarus pitämässä huolta ja lohduttamassa. Eivät he sitten näe mitä se on toiselta lapselta vaatinut ja kuinka yksin hän on ollut.

Tähän on myös toinen teoria: vanhemmat lapset olivat keskenään (avainkaullapset) ja heidän kotoa poismuutettuaan iltatähti jäi täysin narsistin muokattavaksi. Iltatähdestä tulee narsistin jatke, joka puolustaa kaikessa narsistia ja kääntyy sisaruksiaan vastaan, jos he kritisoivat narsistin toimintaa. Iltatähtikin on uhri, mutta ei ymmärrä sitä. Tukea tulee niinkauan kun hän miellyttää narsistia.

Voit tietysti olla näinkin, mutta usein tuntuu siltä, että narsistissa perheissä suosikin rooli jaetaan pohjimmiltaan aika sattumanvaraisesti.

Ei sitä yleensä täysin sattumanvaraisesti jaeta, vaan sen mukaan kehen narsku samaistuu eniten ja kehen vähiten, tai paremminkin kenet narsku saa pakotettua samaistumaan itseensä ja kenet ei. Jos yksi sisarus on kovaluontoinen ja narsistinen itsekin, niin narskuvanhempi valitsee hänet usein kultalapsekseen. Jos taas toinen sisarus on kiltti ja herkkä, niin melko varmasti joutuu syntipukin asemaan, varsinkin jos vähänkään kyseenalaistaa perheen toimintatapoja.

Tämä kuulostaa kyllä uskottavalta selitykseltä. Näin se meni meilläkin. Ja se syntipukin saaman kohtelun huomaaminen piti kyllä huolen siitä, että vanhemman lakeija ei alkanut rooliaan kyseenalaistaa. Kauhun tasapaino.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se idea ole kasvaa aikuiseksi olipa lähtökohdat vaikka millaiset sitten LOPULTA kuitenkin , kyetä antamaan anteeksi ja yrittää parempaa. Suomella on niin rankka historia että kannattaa tutustua vanhempien elinolosuhteisiin tarkkaan ennekuin tuomitsee tuosta vaan. Me olemme nyt tottuneet että ns hyvää lapsuutta saa vaatia. Se ei ole maailmassa mahdollista suurimmalle osalle lapsia kuitenkaan ja joka tunti kuole 17 000 lasta nälkään, kuvitelkaa niitä hermosto ja tunnevaurioita niilla lopuilla jotka nipinnapin jäävät henkiin ja niilläkin jotka edes jotenkin selviävät elämässä.

Tätä pohjaa vasteen ehkä suhteellisuuden tajua palaa, että hei, maailma ei ole ideaalinen paikka kuin vähemmistölle populaa, edes lapsena.

Mitä ajattelet tällaisesta ajatuksesta: nyt tässä ketjussa kovia kokeneet ihmiset työstävät aikuisten kesken vaikeita kokemuksiaan, jotta heidän ei jälkikäteen tarvitsisi sitten selitellä omaa perseilyään lapsilleen sillä että vaikeaa on ollut heilläkin? Noin kypsymättömästi minun isäni toimi, koska hän ei ollut ikinä malttanut kunnolla käsitellä kokemuksiaan, vaan mantra oli, että velloa menneessä ei saa, vaan eteenpäin on mentävä, mikä sujui käsittelemättömien traumojen takia hyvin huonosti.

Lapsen tehtävä oli ymmärtää vanhempaansa, ei ikinä vanhemman lastaan. En näe tällaisessa toimintatavassa mitään järkeä. Omista ongelmistani huolimatta minä haluan olla se aikuinen, joka keskittyy lastensa hyvinvointiin. Omat ongelmani työstän ihan muualla kuin lasteni kanssa. Heidän ei tarvitse kasvaa niin, että he joutuvat varomaan sitä, että minä menisin rikki siitä, että he ovat ihan normaaleja, vanhempiaan tarvitsevia lapsia. Minulla ei ollut hyvää lapsuutta, mutta omille lapsilleni aion sen antaa.