Olen kyllästynyt ongelmaisiin ystäviini!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tavallinen tyyppi, joskin sisimmässäni rauhallinen ja myönteinen. Osaan valittaa, mutta asenteeni on aina ratkaisukeskeinen. Väitän, että usein helpoin tai ilmeisin ratkaisu on paras.

Olen nainen ja suurin osa ystävistänikin on ollut naisia. Moni näistä keski-ikäisistä tai sitä lähestyvistä henkilöistä vaikuttaa loukkaantuvan, jopa suuttuvan, kun ehdotan heille toimintamalleja l. ratkaisuja. Esim. 40-vuotias nainen ihastuu aina 20-vuotiaisiin kloppeihin. Turpiinhan siinä tulee ja sydän särkyy panon tai parin jälkeen. Kieltämättä yksinkertainen ehdotukseni, että tutustuisi ikäisiinsä itsensä kaltaisiin kiinnostaviin ja älykkäisiin miehiin on hänen mielestään hyvä syy suivaantua.

Oletan, että jos ihminen kertoo minulle ongelmastaan, hän kaipaa tukea sen ratkaisemiseksi EIKÄ vellomiskumppania. Toki aluksi olen empaattinen, mutta kovin pitkään en samaa murhetta jaksa kuunnella (etenkin, jos kyseessä ei ole katastrofi).

Ehkä juuri tämän takia mulla ei ole enää ystäviä. :D Mutta hyvää mä vain tarkoitin. Enkä edes "kaikkitietävällä" tavalla.

Hyvä muistisääntö on ystävyyssuhteissa, että kylään ei mennä kutsumatta ja neuvoja ei anneta pyytämättä.

Pelkään olevani vähän kuvailemasi kaltainen valittaja.

Mulla on ulkoisesti kaikki hyvin mutta kärsin masennuksesta ja sisäisestä tyhjyydestä. Mieluusti olen omissa oloissani tai harrastan sosiaalista kanssakäymistä vain harvoin. Varsinkin talvet on ankeaa aikaa.

Mutta luulen että masennustani ei tiedä/osaa edes kuvitella kovin moni. Enkä oikeastaan halua siitä edes kertoa.

Olen kaltaisesi ihminen. Menneisyyteen on mahtunut hyvin paljon ihmisiä jotka kulkevat kriisistä kriisiin ja tekevät samat mokat oman elämänsä suhteen kerta toisensa jälkeen. Nämä ihmiset olen aika hyvin päässyt jo jättämään taakse, mutta vielä on pari tällaista tyyppiä jäljellä kaveripiirissä, tosin yhteydenpito onneksi jo hiipumaan päin. Viime vuosina olen päässyt tutustumaan tervepäisiin ja menestyviin ihmisiin, joiden kanssa on mukava nähdä ja tehdä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään olevani vähän kuvailemasi kaltainen valittaja.

Mulla on ulkoisesti kaikki hyvin mutta kärsin masennuksesta ja sisäisestä tyhjyydestä. Mieluusti olen omissa oloissani tai harrastan sosiaalista kanssakäymistä vain harvoin. Varsinkin talvet on ankeaa aikaa.

Mutta luulen että masennustani ei tiedä/osaa edes kuvitella kovin moni. Enkä oikeastaan halua siitä edes kertoa.

Ikävä kuulla :( oletko hakenut apua? Miksi et kerro ystävillesi? Paljon valoa ja voimaa sinulle, jotta pystyt menemään epämukavuusalueelle selättääksesi masennuksen! :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen kaltaisesi ihminen. Menneisyyteen on mahtunut hyvin paljon ihmisiä jotka kulkevat kriisistä kriisiin ja tekevät samat mokat oman elämänsä suhteen kerta toisensa jälkeen. Nämä ihmiset olen aika hyvin päässyt jo jättämään taakse, mutta vielä on pari tällaista tyyppiä jäljellä kaveripiirissä, tosin yhteydenpito onneksi jo hiipumaan päin. Viime vuosina olen päässyt tutustumaan tervepäisiin ja menestyviin ihmisiin, joiden kanssa on mukava nähdä ja tehdä asioita.

Hienoa, kuulostaa toiveikkaalta! :) olet päässyt pidemmälle kuin minä, mutta toivon mukaan perässä tullaan! Missä olet tutustunut näihin uusiin ihmisiin? Työelämässä? Minkä ikäiseksi katselit näitä vanhoja ystäviäsi, ennen kuin aloit tietoisesti irrottautumaan?

Ap

AP, mitä vastoinkäymisiä olet kohdannut? Mikä on pahinta, mitä elämässäsi on tapahtunut?

Mun kokemuksen mukaan - ja tämä on erittäin karkea yleistys - nuori on ystävänä epäitsekäs, nuorena aikuisena itsekäs, ja keski-ikäisenä jälleen epäitsekäs. Ehkä kaverisi ovat vain eivät ole riittävän nuoria mutta ei riittävän vanhojakaan, ja heillä on kasvu meneillään? Lapsilla kasvu vaatii positiivisia kokemuksia, mutta aikuisena... tarvitaan ensin negatiivista. Muuten ei tajua, miksi lapsuudenaikaiset puutteet yhä haittaa.

Vierailija kirjoitti:

AP, mitä vastoinkäymisiä olet kohdannut? Mikä on pahinta, mitä elämässäsi on tapahtunut?

No sanotaan näin, että lapsuudenperheessäni läheisilläni koetut päihdeongelmat (alkoholi ja huumeet), sekä vanhempieni konkurssi juuri täysi-ikäistyttyäni, vaikuttivat minuun vahvasti vielä nuorena aikuisena, esim luottotiedottomuutena, velkoina ja masennuksena. Eli tiedän kyllä millaista on elämän nurja puoli.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään olevani vähän kuvailemasi kaltainen valittaja.

Mulla on ulkoisesti kaikki hyvin mutta kärsin masennuksesta ja sisäisestä tyhjyydestä. Mieluusti olen omissa oloissani tai harrastan sosiaalista kanssakäymistä vain harvoin. Varsinkin talvet on ankeaa aikaa.

Mutta luulen että masennustani ei tiedä/osaa edes kuvitella kovin moni. Enkä oikeastaan halua siitä edes kertoa.

Ikävä kuulla :( oletko hakenut apua? Miksi et kerro ystävillesi? Paljon valoa ja voimaa sinulle, jotta pystyt menemään epämukavuusalueelle selättääksesi masennuksen! :)

Ap

Aikoinani hain, sain keskusteluapua (jonka koin aivan turhaksi, psyk. sh tuntui pyörittelevän silmiään ja miettivän että voivoi onpa sulla nyt vaikeaa, ehkä kuvittelin) ja lääkityksen josta eroon pääseminen olikin yhtä helvettiä. Ystävilleni en kerro juurikin tuon saman ilmiön takia( kylläpä taas on synkkää, osta vaikka mekko)

En varmaan ikinä pääse kokonaan talvisesta alakulosta ja epätoivosta eroon mutta tiedän että selviän, selvisinhän taas yhdestä talvesta. Ehkäpä joskus pystyn jättämään suomen talvet kokonaan taakseni.

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemuksen mukaan - ja tämä on erittäin karkea yleistys - nuori on ystävänä epäitsekäs, nuorena aikuisena itsekäs, ja keski-ikäisenä jälleen epäitsekäs. Ehkä kaverisi ovat vain eivät ole riittävän nuoria mutta ei riittävän vanhojakaan, ja heillä on kasvu meneillään? Lapsilla kasvu vaatii positiivisia kokemuksia, mutta aikuisena... tarvitaan ensin negatiivista. Muuten ei tajua, miksi lapsuudenaikaiset puutteet yhä haittaa.

Niin, ehkä 30-40 vuotiaat sitten ovat yhä liian nuoria? :)

Ap

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään olevani vähän kuvailemasi kaltainen valittaja.

Mulla on ulkoisesti kaikki hyvin mutta kärsin masennuksesta ja sisäisestä tyhjyydestä. Mieluusti olen omissa oloissani tai harrastan sosiaalista kanssakäymistä vain harvoin. Varsinkin talvet on ankeaa aikaa.

Mutta luulen että masennustani ei tiedä/osaa edes kuvitella kovin moni. Enkä oikeastaan halua siitä edes kertoa.

Ikävä kuulla :( oletko hakenut apua? Miksi et kerro ystävillesi? Paljon valoa ja voimaa sinulle, jotta pystyt menemään epämukavuusalueelle selättääksesi masennuksen! :)

Ap

Aikoinani hain, sain keskusteluapua (jonka koin aivan turhaksi, psyk. sh tuntui pyörittelevän silmiään ja miettivän että voivoi onpa sulla nyt vaikeaa, ehkä kuvittelin) ja lääkityksen josta eroon pääseminen olikin yhtä helvettiä. Ystävilleni en kerro juurikin tuon saman ilmiön takia( kylläpä taas on synkkää, osta vaikka mekko)

En varmaan ikinä pääse kokonaan talvisesta alakulosta ja epätoivosta eroon mutta tiedän että selviän, selvisinhän taas yhdestä talvesta. Ehkäpä joskus pystyn jättämään suomen talvet kokonaan taakseni.

Toisaalta masennukseen kuuluu kuvitella turhia, ja niinkuin itsekin sanoit, tämä sairaanhoitajan, ja ehkä myös kavereidesi reaktiot ovatkin kuviteltuja? Se että et "koe" keskustelun auttavan + kuvitellut asiat saavat sinut vetäytymään asiasta ja masennuksen voittamaan. Ehkä kannattaisi yrittää uudelleen? Terapeutteja on myös monelaisia, joten varmasti oikeanlainen löytyy. Miksi vain selviytyminen riittää?

Olet onneksi kykenevä hakemaan apua. Masennuksessa taistelee järki ja vääristynyt tunne. Järjen mukaan apu on hyväksi. Tunteen mukaan "siitä ei ole hyötyä koska.....". Sinä päätät, kumpaa kuuntelet. Tsemppiä! :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Ikävä kuulla :( kuinka paljon terveydentilask rajoittaa tekemistäsi? Pystytkö esim liikkumaan itse, asutko omillasi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Olen kokeillut sellaista lähestymistapaa, että en kerro huonoista asioista vaan vain hyvistä. Se tuntuu satuttavalta, koska kun ystävä kertoo omat kuulumisensa, niin ajattelen sisälläni että tekisin mitä vaan jos minulle olisi mahdollista edes puolet siitä, mitä hänellä on. Ja kiehun sisältä, jos ystävän mieltä painava ongelma on esimerkiksi 150e hammaslääkärilasku, mikä on minun ongelmieni rinnalla pikkujuttu. Joten tämä ei onnistu kovin hyvin.

Sitten olen kokeillut kertoa omista asioista neutraaliin äänensävyyn, ja tämä johtaa siihen että ystävä hämmentyy, tuijottaa kauhistuneena ja ei osaa puhua enää mistään.

Sitten olen kokeillut vuodattaa ongelmani tunteella ja sellaisina kuin ne ovat. Tämä saa ihmiset kaikkoamaan nopeasti. Empaattiset ensin hätääntyy siitä, että minua ei voi auttaa ja sitten loittoontuu, epäempaattiset pistää suoremmin välejä poikki.

Tuntuu, että ei ole enää oikein mitään tapaa olla ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Olen kokeillut sellaista lähestymistapaa, että en kerro huonoista asioista vaan vain hyvistä. Se tuntuu satuttavalta, koska kun ystävä kertoo omat kuulumisensa, niin ajattelen sisälläni että tekisin mitä vaan jos minulle olisi mahdollista edes puolet siitä, mitä hänellä on. Ja kiehun sisältä, jos ystävän mieltä painava ongelma on esimerkiksi 150e hammaslääkärilasku, mikä on minun ongelmieni rinnalla pikkujuttu. Joten tämä ei onnistu kovin hyvin.

Sitten olen kokeillut kertoa omista asioista neutraaliin äänensävyyn, ja tämä johtaa siihen että ystävä hämmentyy, tuijottaa kauhistuneena ja ei osaa puhua enää mistään.

Sitten olen kokeillut vuodattaa ongelmani tunteella ja sellaisina kuin ne ovat. Tämä saa ihmiset kaikkoamaan nopeasti. Empaattiset ensin hätääntyy siitä, että minua ei voi auttaa ja sitten loittoontuu, epäempaattiset pistää suoremmin välejä poikki.

Tuntuu, että ei ole enää oikein mitään tapaa olla ihmisten kanssa.

On todella valitettavaa että kauheat vastoinkäymiset seuraavat toistaan, varsinkin jos niille ei voi mitään. Ainoa mitä voit tehdä, on yrittää tietoisesti ja aktiivisesti lisätä hyviä asioita elämääsi. Se ei poista huonoja, mutta vähentää huonojen asioiden voimaa kokonaistilassasi.

Näitä voisi esimerkiksi olla asioista nauttiminen, musiikista, väreistä, ylipäätään taiteista, ruuasta. Joku uusi harrastus jos mahdollista, esim käsityöt, soittimet, maalaaminen. Uuden asian opettelu, selviytyjien elämäkertojen lukeminen, lemmikkieläin, kukkien kasvattaminen siemenistä, luonnosta nauttiminen, sisustaminen, uudet vaatteet, korujen askartelu, vapaaehtoistyö, kirjan / runojen kirjoittaminen, valokuvaus, teekutsujen tai viinitastingien järjestäminen ystäville, sukulaisten kanssa lähentyminen, lautapeli-iltojen viettäminen? Tietoisesti kaiken mukavan tekemistä läheisten kanssa? Silloin läheidtenkin on helpompi suhtautua esim vakavaan sairauteen, kun muuten puuhaillaan jotain normaalia ja mukavaa :)

Tuosta vielä kun sanoit että itseäsi ärsyttää ystävän hammaslääkärilasku, kuinka se olisi pientä rinnallasi. Pystytkö ajattelemaan, että maailmassa on varmasti tuhansia ihmisiä, jotka vaihtaisivat paikkaa kanssasi jos pystyisivät!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Ikävä kuulla :( kuinka paljon terveydentilask rajoittaa tekemistäsi? Pystytkö esim liikkumaan itse, asutko omillasi?

Ap

Juu asun omillani. Pystyn liikkumaan jonkin verran eli käyn kaupassa ja en juuri muualla. Nyt minulle järjestetään jotain palaveria, missä on lääkäri ja kaksi sosiaalityöntekijää, että voisiko mua jotenkin vielä saada elämään kiinni, niin että katsotaan. Ei ollut tarkoitus tulla masentamaan tätä ketjua. Halusin tuoda esiin näkökulmaa, että ihmiset joilla menee hyvin ja ne joilla menee pitkään huonosti, alkaa olla aika eri leirissä, niin että ystävyyttä voi olla oikeasti tosi vaikea kummankaan ylläpitää. Ja se, että pitkään jatkuva vaikea elämäntilanne voi olla ihan mahdollinen ja todellinen, eikä se ole välttämättä tarkoita sitä, että _haluaa_ aina valittaa. Tietysti on niitäkin, jotka hankkii tahallaan draamaa ja vaikeuksia ja sitten valittaa, ja sitten niitä, jotka valittaa vaikka kaikki on hyvin. Viimeinen on ehkä kaikista ärsyttävin, koska niilläkin jotka itsesabotoi olisi kuitenkin yksi oikea ongelma korjattavana, se itsesabotointi. Tapavalittamisen lopettamisen luulisi sen sijaan olevan suht yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Ikävä kuulla :( kuinka paljon terveydentilask rajoittaa tekemistäsi? Pystytkö esim liikkumaan itse, asutko omillasi?

Ap

Juu asun omillani. Pystyn liikkumaan jonkin verran eli käyn kaupassa ja en juuri muualla. Nyt minulle järjestetään jotain palaveria, missä on lääkäri ja kaksi sosiaalityöntekijää, että voisiko mua jotenkin vielä saada elämään kiinni, niin että katsotaan. Ei ollut tarkoitus tulla masentamaan tätä ketjua. Halusin tuoda esiin näkökulmaa, että ihmiset joilla menee hyvin ja ne joilla menee pitkään huonosti, alkaa olla aika eri leirissä, niin että ystävyyttä voi olla oikeasti tosi vaikea kummankaan ylläpitää. Ja se, että pitkään jatkuva vaikea elämäntilanne voi olla ihan mahdollinen ja todellinen, eikä se ole välttämättä tarkoita sitä, että _haluaa_ aina valittaa. Tietysti on niitäkin, jotka hankkii tahallaan draamaa ja vaikeuksia ja sitten valittaa, ja sitten niitä, jotka valittaa vaikka kaikki on hyvin. Viimeinen on ehkä kaikista ärsyttävin, koska niilläkin jotka itsesabotoi olisi kuitenkin yksi oikea ongelma korjattavana, se itsesabotointi. Tapavalittamisen lopettamisen luulisi sen sijaan olevan suht yksinkertaista.

Kuulostaa siis siltä että peli ei ole menetetty, ja sinulla on paljonkin mahdollisuuksia onnellisiin ja hyviin asioihin. Nyt vaan aktiivisesti suunnitteleen piristäviä asioita ja toteuttaan niitä! Itse pidän itselleni kuva päiväkirjaa.. Aina kun alkaa maailman murheet masentaan, selailen päiväkirjaa, kaikkia ihania asioita, tapahtumia, muistoja ystävistä ja hyvistä hetkistä. On helpompi olla kiitollinen ja hyvällä mielellä kun muistelee ja muistuttaa itseään aktiivisesti hyvistä asioista :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Olen kokeillut sellaista lähestymistapaa, että en kerro huonoista asioista vaan vain hyvistä. Se tuntuu satuttavalta, koska kun ystävä kertoo omat kuulumisensa, niin ajattelen sisälläni että tekisin mitä vaan jos minulle olisi mahdollista edes puolet siitä, mitä hänellä on. Ja kiehun sisältä, jos ystävän mieltä painava ongelma on esimerkiksi 150e hammaslääkärilasku, mikä on minun ongelmieni rinnalla pikkujuttu. Joten tämä ei onnistu kovin hyvin.

Sitten olen kokeillut kertoa omista asioista neutraaliin äänensävyyn, ja tämä johtaa siihen että ystävä hämmentyy, tuijottaa kauhistuneena ja ei osaa puhua enää mistään.

Sitten olen kokeillut vuodattaa ongelmani tunteella ja sellaisina kuin ne ovat. Tämä saa ihmiset kaikkoamaan nopeasti. Empaattiset ensin hätääntyy siitä, että minua ei voi auttaa ja sitten loittoontuu, epäempaattiset pistää suoremmin välejä poikki.

Tuntuu, että ei ole enää oikein mitään tapaa olla ihmisten kanssa.

On todella valitettavaa että kauheat vastoinkäymiset seuraavat toistaan, varsinkin jos niille ei voi mitään. Ainoa mitä voit tehdä, on yrittää tietoisesti ja aktiivisesti lisätä hyviä asioita elämääsi. Se ei poista huonoja, mutta vähentää huonojen asioiden voimaa kokonaistilassasi.

Näitä voisi esimerkiksi olla asioista nauttiminen, musiikista, väreistä, ylipäätään taiteista, ruuasta. Joku uusi harrastus jos mahdollista, esim käsityöt, soittimet, maalaaminen. Uuden asian opettelu, selviytyjien elämäkertojen lukeminen, lemmikkieläin, kukkien kasvattaminen siemenistä, luonnosta nauttiminen, sisustaminen, uudet vaatteet, korujen askartelu, vapaaehtoistyö, kirjan / runojen kirjoittaminen, valokuvaus, teekutsujen tai viinitastingien järjestäminen ystäville, sukulaisten kanssa lähentyminen, lautapeli-iltojen viettäminen? Tietoisesti kaiken mukavan tekemistä läheisten kanssa? Silloin läheidtenkin on helpompi suhtautua esim vakavaan sairauteen, kun muuten puuhaillaan jotain normaalia ja mukavaa :)

Tuosta vielä kun sanoit että itseäsi ärsyttää ystävän hammaslääkärilasku, kuinka se olisi pientä rinnallasi. Pystytkö ajattelemaan, että maailmassa on varmasti tuhansia ihmisiä, jotka vaihtaisivat paikkaa kanssasi jos pystyisivät!

Ap

Varmaan on niitäkin ihmisiä jossain, joilla menee vielä huonommin ja voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Mutta ihminen luonnostaan etupäässä peilaa itseään välittömään ympäristöönsä, joten siinä mielessä tuon ajatus aina vaatii vähän työtä ja uskoa ollakseen tehokas.

Oletko ap miettinyt, että ehkä sinulla on lapsuudesta jäänyt tarve piristää ihmisiä ja korjata toisten ongelmia? Olen käsittänyt, että tämä on aika yleistä päihdeongelmaisten lapsilla. Ahdistuu toisten ongelmista, koska itsellä on tunne, että on niistä toisen negatiivisista tunteista hieman vastuussa, kuten lapsena. Minullakin oli yhdellä perheenjäsenellä jonkinlaista alkoholiongelmaa ja epätasapainoa, mutta en sinänsä joutunut vastuunkantajaksi keskimmäisenä lapsena vaan väistin tilannetta ehkä enemmän kuin sisarukseni. Ne joita tunnen, jotka ovat alkkisten esikoislapsia, ovat huolenkantajia ja velvollisuudentuntoisia. Sehän on tietysti positiivinen asia, mutta varmaan joskus raskasta jos lähipiirissä on ongelmaisia tai valittajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt huonosti jo kolme vuotta ja en jaksa enää edes esittää positiivista. Minulla on oikeasti ollut uskomattomia vastoinkäymisiä toisensa perään, lähinnä terveys ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olen kyllä huomannut, että ihmisiä väsyttää, kun ei ole koskaan mitään hyvää kerrottavaa - mutta kun se on totuus, että asiat ovat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?

Olen kokeillut sellaista lähestymistapaa, että en kerro huonoista asioista vaan vain hyvistä. Se tuntuu satuttavalta, koska kun ystävä kertoo omat kuulumisensa, niin ajattelen sisälläni että tekisin mitä vaan jos minulle olisi mahdollista edes puolet siitä, mitä hänellä on. Ja kiehun sisältä, jos ystävän mieltä painava ongelma on esimerkiksi 150e hammaslääkärilasku, mikä on minun ongelmieni rinnalla pikkujuttu. Joten tämä ei onnistu kovin hyvin.

Sitten olen kokeillut kertoa omista asioista neutraaliin äänensävyyn, ja tämä johtaa siihen että ystävä hämmentyy, tuijottaa kauhistuneena ja ei osaa puhua enää mistään.

Sitten olen kokeillut vuodattaa ongelmani tunteella ja sellaisina kuin ne ovat. Tämä saa ihmiset kaikkoamaan nopeasti. Empaattiset ensin hätääntyy siitä, että minua ei voi auttaa ja sitten loittoontuu, epäempaattiset pistää suoremmin välejä poikki.

Tuntuu, että ei ole enää oikein mitään tapaa olla ihmisten kanssa.

On todella valitettavaa että kauheat vastoinkäymiset seuraavat toistaan, varsinkin jos niille ei voi mitään. Ainoa mitä voit tehdä, on yrittää tietoisesti ja aktiivisesti lisätä hyviä asioita elämääsi. Se ei poista huonoja, mutta vähentää huonojen asioiden voimaa kokonaistilassasi.

Näitä voisi esimerkiksi olla asioista nauttiminen, musiikista, väreistä, ylipäätään taiteista, ruuasta. Joku uusi harrastus jos mahdollista, esim käsityöt, soittimet, maalaaminen. Uuden asian opettelu, selviytyjien elämäkertojen lukeminen, lemmikkieläin, kukkien kasvattaminen siemenistä, luonnosta nauttiminen, sisustaminen, uudet vaatteet, korujen askartelu, vapaaehtoistyö, kirjan / runojen kirjoittaminen, valokuvaus, teekutsujen tai viinitastingien järjestäminen ystäville, sukulaisten kanssa lähentyminen, lautapeli-iltojen viettäminen? Tietoisesti kaiken mukavan tekemistä läheisten kanssa? Silloin läheidtenkin on helpompi suhtautua esim vakavaan sairauteen, kun muuten puuhaillaan jotain normaalia ja mukavaa :)

Tuosta vielä kun sanoit että itseäsi ärsyttää ystävän hammaslääkärilasku, kuinka se olisi pientä rinnallasi. Pystytkö ajattelemaan, että maailmassa on varmasti tuhansia ihmisiä, jotka vaihtaisivat paikkaa kanssasi jos pystyisivät!

Ap

Varmaan on niitäkin ihmisiä jossain, joilla menee vielä huonommin ja voisivat vaihtaa paikkaa kanssani. Mutta ihminen luonnostaan etupäässä peilaa itseään välittömään ympäristöönsä, joten siinä mielessä tuon ajatus aina vaatii vähän työtä ja uskoa ollakseen tehokas.

Oletko ap miettinyt, että ehkä sinulla on lapsuudesta jäänyt tarve piristää ihmisiä ja korjata toisten ongelmia? Olen käsittänyt, että tämä on aika yleistä päihdeongelmaisten lapsilla. Ahdistuu toisten ongelmista, koska itsellä on tunne, että on niistä toisen negatiivisista tunteista hieman vastuussa, kuten lapsena. Minullakin oli yhdellä perheenjäsenellä jonkinlaista alkoholiongelmaa ja epätasapainoa, mutta en sinänsä joutunut vastuunkantajaksi keskimmäisenä lapsena vaan väistin tilannetta ehkä enemmän kuin sisarukseni. Ne joita tunnen, jotka ovat alkkisten esikoislapsia, ovat huolenkantajia ja velvollisuudentuntoisia. Sehän on tietysti positiivinen asia, mutta varmaan joskus raskasta jos lähipiirissä on ongelmaisia tai valittajia.

Nimenomaan, ihminen luonnostaan peilaa itseään ja kääntyy itseensä päin = joutuu aina vain syvemmälle. Kun katsoo itsestä pois maailmaan päin, saa perspektiiviä ongelmiinsa, ja näkee paljon muutakin kuin ongelmia. Mutta ehdottomasti siihen pitää aktiivisesti ja tiedostaen orientoitua, mutta miksipä niin ei tekisi? :)

Osuit täysin oikeaan minusta ja taustastani, tosin en ole esikoinen. :) ja kokemuksestani oppineena tiedän, että asioihin voi suhtautua myös myönteisesti, ja korostaa myönteisiä asioita. En koe vastuuta ihmisten ongelmista, mutta koen vastuukseni kertoa että ongelmista voi ja pitää selvitä :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä unelmoit? Fiilistelet?

No riippuu tilanteesta, mutta yleisesti fiilistelen vaikka mennyttä kesää, juhlia tms, matkoja, ja toisaalta niiden pohjalta unelmoin esim. seuraavasta täydellisestä kesäpäivästä ystävien kanssa rannalla, seuraavasta lomareissusta jne. Isommassa kaavassa unelmoin tulevaisuudessa lapsista ja ihanasta kakkoskodista. Pienemmässä kaavassa unelmoin täydellisistä pienistä hetkistä mihin kaikilla on varaa/mahdollisuus, ja mihin liittyy usein läheiset, vapaapäivä, hyvä ilma, musiikki, ruoka ja juoma! :)

Ap

Kivaa, mutta niin pinnallista. Kun saat vähän ikää lisää, tulet huomaamaan että elämään kuuluu myös kolhut ja vaikeammat jaksot. Tulet myös huomaamaan sen, että onni ei tule noista luettelemistasi ulkoisista asioista, vaan onni tulee sisältä. Mutta siihen tarvitsee paljon enemmän elämänkokemusta, sinä olet vielä nuori, etkä selvästikään ole kohdannut ihmisen persoonaa kasvattavia vastoinkäymisiä.