Mietin eroa sairaasta puolisostani

Eihän 90% parisuhteista perustukaan "rakkaudelle", vaan pelkällä hyödyn tavoittelulle. Quid pro quo. Heti kun sairastutaan tai tulee ongelmia, niin "rakkaus" loppuu ja haikaillaan narsistisesti uuden yhtä hyödyttävän suhteen perään. 

Vierailija kirjoitti:

Eihän 90% parisuhteista perustukaan "rakkaudelle", vaan pelkällä hyödyn tavoittelulle. Quid pro quo. Heti kun sairastutaan tai tulee ongelmia, niin "rakkaus" loppuu ja haikaillaan narsistisesti uuden yhtä hyödyttävän suhteen perään. 

Totuus sattuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.

Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.

En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.

Ap

Älä ap välitä, tietämättömien on helppo arvostella. Eihän aivohalvauksesta välttämättä päällepäin näykään muuta kuin vähän huonommin toimiva toinen kehonpuoli.

Mutta, kuten itsekin totesit, kognitiiviset muutokset ovat niitä vaikeimpia parisuhteenkin kannalta. Sairastunut itsehän ei niiden olemassaoloa välttämättä tunnista laisinkaan. Lisäksi kaikki muutokset tunne-elämän säätelyssä jne. On niin tuuripeliä, mihin kohtaan aivoja se tukos tulee ja millaista vahinkoa aiheuttaa.

Voimia sinulle, mitä tahansa päätätkin. Oletko itse saanut mitään krskusteluapua, tai käynyt omaisten tukiryhmässä? Paikkakunnasta riippuen niitä voi olla erikseen myös nuoremmille aikuisille.

Tosiaan miehen pois muutto on voinut olla parasta, mitä lapsillenne on tapahtunut pitkään aikaan.

Voi luoja sinun loputtomia juttujasi.

Luitko ollenkaan mitä ap ja lapset ovat miehen vuoksi kokeneet? Sun mielestä miehen oikeus olla kotona ja saada hoivaa menee lasten hyvinvoinnin edelle? Olkoonkin että mies ei itse halua kuntoutua, pelaa rahat, istuu rööki huulessa ja tarvitsee jatkuvaa apua? Kukas ne lapset sitten hoitaa ja huolehtii heidän henkisestä hyvinvoinnista? Voi luoja noita sinun loputtomia juttujasi...

Tässä nyt jo tiedetään, että olet itse ap ja tarina kuvitteellinen, totuus toisenlainen. Moni tulee tosissaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta sinä ajattelet vain itseäsi ja jutut sen mukaiset. Vastailet välillä omiin kommentteihisi itselle sopiviksi ja jankkailet muiden kanssa. Välillä haukut uskovaiset jne. Mitä järkeä? Turhaa käytätte aikaa trollin kanssa keskusteluun.

Vierailija kirjoitti:

Eihän 90% parisuhteista perustukaan "rakkaudelle", vaan pelkällä hyödyn tavoittelulle. Quid pro quo. Heti kun sairastutaan tai tulee ongelmia, niin "rakkaus" loppuu ja haikaillaan narsistisesti uuden yhtä hyödyttävän suhteen perään. 

Narsistisen ihmisen kaikki ihmissuhteet perustuvat hyöty- ja sulle-mulle-periaatteelle. Hänessä ei _ole_ rakkautta - eikä tule.

Ajattele ap, jos miehesi muutoksesta puolet tulisi vammasta ja puolet olisi tapahtunut ilman vammaakin, olisitko yhä hänen kanssaan vai olisitko jättänyt hänet?

Kuulostaa nimittäin vahvasti sille että olisitte kasvaneet erilleen ajan myötä ilman vammaakin.

Ymmärrän että haluat erota. Varaudu kuitenkin siihen, että yhteiskunta tuomitsee sut. Edelleen jyllää vakaana ajatus ”myötä- ja vastoinkäymisissä”.

Kanssaeläjät pitävät sua petturina jos jätät miehesi. Pyyheen kehään heittäjänä. Jos voisit muuttaa toiselle paikkakunnalle sinua ei ehkä tarvitsisi kärsiä tästä ongelmasta niin kovin?

Toisaalta, jos miehesi asuu palvelutalossa, mitä virallinen ero enää muuttaisi?

Puhu miehen kanssa, on aikuinen ihminen sairauksista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.

Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.

En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.

Ap

Älä ap välitä, tietämättömien on helppo arvostella. Eihän aivohalvauksesta välttämättä päällepäin näykään muuta kuin vähän huonommin toimiva toinen kehonpuoli.

Mutta, kuten itsekin totesit, kognitiiviset muutokset ovat niitä vaikeimpia parisuhteenkin kannalta. Sairastunut itsehän ei niiden olemassaoloa välttämättä tunnista laisinkaan. Lisäksi kaikki muutokset tunne-elämän säätelyssä jne. On niin tuuripeliä, mihin kohtaan aivoja se tukos tulee ja millaista vahinkoa aiheuttaa.

Voimia sinulle, mitä tahansa päätätkin. Oletko itse saanut mitään krskusteluapua, tai käynyt omaisten tukiryhmässä? Paikkakunnasta riippuen niitä voi olla erikseen myös nuoremmille aikuisille.

Tosiaan miehen pois muutto on voinut olla parasta, mitä lapsillenne on tapahtunut pitkään aikaan.

Voi luoja sinun loputtomia juttujasi.

Luitko ollenkaan mitä ap ja lapset ovat miehen vuoksi kokeneet? Sun mielestä miehen oikeus olla kotona ja saada hoivaa menee lasten hyvinvoinnin edelle? Olkoonkin että mies ei itse halua kuntoutua, pelaa rahat, istuu rööki huulessa ja tarvitsee jatkuvaa apua? Kukas ne lapset sitten hoitaa ja huolehtii heidän henkisestä hyvinvoinnista? Voi luoja noita sinun loputtomia juttujasi...

Tässä nyt jo tiedetään, että olet itse ap ja tarina kuvitteellinen, totuus toisenlainen. Moni tulee tosissaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta sinä ajattelet vain itseäsi ja jutut sen mukaiset. Vastailet välillä omiin kommentteihisi itselle sopiviksi ja jankkailet muiden kanssa. Välillä haukut uskovaiset jne. Mitä järkeä? Turhaa käytätte aikaa trollin kanssa keskusteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.

Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.

En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.

Ap

Älä ap välitä, tietämättömien on helppo arvostella. Eihän aivohalvauksesta välttämättä päällepäin näykään muuta kuin vähän huonommin toimiva toinen kehonpuoli.

Mutta, kuten itsekin totesit, kognitiiviset muutokset ovat niitä vaikeimpia parisuhteenkin kannalta. Sairastunut itsehän ei niiden olemassaoloa välttämättä tunnista laisinkaan. Lisäksi kaikki muutokset tunne-elämän säätelyssä jne. On niin tuuripeliä, mihin kohtaan aivoja se tukos tulee ja millaista vahinkoa aiheuttaa.

Voimia sinulle, mitä tahansa päätätkin. Oletko itse saanut mitään krskusteluapua, tai käynyt omaisten tukiryhmässä? Paikkakunnasta riippuen niitä voi olla erikseen myös nuoremmille aikuisille.

Tosiaan miehen pois muutto on voinut olla parasta, mitä lapsillenne on tapahtunut pitkään aikaan.

Voi luoja sinun loputtomia juttujasi.

Luitko ollenkaan mitä ap ja lapset ovat miehen vuoksi kokeneet? Sun mielestä miehen oikeus olla kotona ja saada hoivaa menee lasten hyvinvoinnin edelle? Olkoonkin että mies ei itse halua kuntoutua, pelaa rahat, istuu rööki huulessa ja tarvitsee jatkuvaa apua? Kukas ne lapset sitten hoitaa ja huolehtii heidän henkisestä hyvinvoinnista? Voi luoja noita sinun loputtomia juttujasi...

Tässä nyt jo tiedetään, että olet itse ap ja tarina kuvitteellinen, totuus toisenlainen. Moni tulee tosissaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta sinä ajattelet vain itseäsi ja jutut sen mukaiset. Vastailet välillä omiin kommentteihisi itselle sopiviksi ja jankkailet muiden kanssa. Välillä haukut uskovaiset jne. Mitä järkeä? Turhaa käytätte aikaa trollin kanssa keskusteluun.

Tuo voisi hyvinkin olla työkaverini kirjoittama, sillä erotuksella että ei asu palvelutalossa vielä mies.

Rakkaus on sitä että huononakin päivänä rakastat. Aivan hirveetä jättää sairas ja erota.

Vierailija kirjoitti:

Ihana vammaisvihamielinen keskustelu taas. Voisi vähän moderoida.

Kyllä. Väitetään mm. sairastuneen olevan aina väkivaltainen. Väitetään, että häntä ei voi kukaan rakastaa. Väitetään, ettei hänen kanssaan voi olla "normaalia parisuhdetta". Kaiken huippu oli tuo, kun joku kertoi olevansa elämästään kiitollinen, vaikka elää kuinka aivovamman kanssa, niin jokuhan sitäkin alapeukutti XD Täysin mahdotontahan moinen on....eiku.

LiiseH. kirjoitti:

"Avioliittoon ovat molemmat sitoutuneet myös huonoiksi päiviksi. Miksi tätä vaaditaan käytännössä nytkin pelkältä naiselta? Sairastuneeltakin voidaan vaatia omaa panostusta; itsestä huolehtimista, ohjattujen harjoitteiden tekemistä, terveellisiä elintapoja, terveen puolison kunnioittamista ja arvostamista, ulkopuolisen avun vastaanottamista. Silloin parisuhde voi jatkuakin, jopa suhteellisen onnellisena.

Sen sijaan katkeraa itsesääliä, passivoitumista, mustasukkaisuutta, vaatimista vaatimisen perään ja ilkeilyä ei kenenkään tarvinne vuositolkulla sietää.

Akuutti kriisi on erikseen mutta se ei kestä vuosikausia.

"

Kiitos tästä, kiteytti ajatukseni. Puolisoni ja lasteni isä sairastui psyykkisesti. Persoonallisuutensa muuttui; tuli vihamieliset vainoharhat, katkeruus ja ilkeily, vuorokausirytmi oli mitä sattuu eli heräilin mulloin yölliseen kahvinkeittoon, milloin paatoksellisiin puheisiin salaliitoista. Kieltäytyi lääkkeistä. Loputtomasti ei ihminen veny jos on kokopäivätyö, pienet lapset ja kaikki kotityöt. Erottiin. Pelastin itseni ja lapset.

Ap, nyt ulos aurinkoon. Alkaa jo riittämään nämä sarjatulitustekstit ja peukkujen paukuttaminen ylös. Pane netti pannaan ja reipastelemaan. Aiheet koko ajan negatiivisuudessa, se ei pitkälle vie.

Ap tässä. Olen viimeksi osallistunut keskusteluun sivulla 9, joten en ole täällä ollut jankkaamassa tai trollaamassa mitään.

Sairastuneen kanssa voi elää hyvääkin elämää, en sitä kiistä, mutta itselleni se ei ole mahdollista em. syistä. Mulla on vain huonoja vaihtoehtoja, joista pitää valita se vähiten huono. Järki sanoo, että pitää pelastaa itseni ja lapset, tunteet sanovat toista. Vaikka avioliitosta kohdallamme ei voida enää puhua niin kuin minä sen ymmärrän, niin olisin toivonut muuta. Että ei olisi tullut sairautta. Joku tuossa mainitsi, että olisimmeko kuitenkin kasvaneet erillemme? Ehkä, mutta sairaus tuli väliin ja sekoitti pakan.

Ihmisten reaktiot ei oikeastaan mua pelota. Lähi-ihmiset, siis ne joiden mielipide mulle jotakin merkitsee, ovat puolellani teinpä mitä hyvänsä. Sitä paitsi olen itse itseni pahin ruoskija. Pienellä paikkakunnalla asutaan, mutta eiköhän tämä kuvio nyt ole jo kaikille tullut selväksi, ettei mies asu enää kotona. Ihmettelyjäkin on tullut korviin, mutta ei kiinnosta, jatkakoot elämäänsä pää pe*seessä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Olen viimeksi osallistunut keskusteluun sivulla 9, joten en ole täällä ollut jankkaamassa tai trollaamassa mitään.

Sairastuneen kanssa voi elää hyvääkin elämää, en sitä kiistä, mutta itselleni se ei ole mahdollista em. syistä. Mulla on vain huonoja vaihtoehtoja, joista pitää valita se vähiten huono. Järki sanoo, että pitää pelastaa itseni ja lapset, tunteet sanovat toista. Vaikka avioliitosta kohdallamme ei voida enää puhua niin kuin minä sen ymmärrän, niin olisin toivonut muuta. Että ei olisi tullut sairautta. Joku tuossa mainitsi, että olisimmeko kuitenkin kasvaneet erillemme? Ehkä, mutta sairaus tuli väliin ja sekoitti pakan.

Ihmisten reaktiot ei oikeastaan mua pelota. Lähi-ihmiset, siis ne joiden mielipide mulle jotakin merkitsee, ovat puolellani teinpä mitä hyvänsä. Sitä paitsi olen itse itseni pahin ruoskija. Pienellä paikkakunnalla asutaan, mutta eiköhän tämä kuvio nyt ole jo kaikille tullut selväksi, ettei mies asu enää kotona. Ihmettelyjäkin on tullut korviin, mutta ei kiinnosta, jatkakoot elämäänsä pää pe*seessä.

Ap

Voimia! Pelasta itsesi ja lapsesi ennenkuin romahdat. Kun ihmisen luonne muuttuu, ei mikään ole enää ennallaan.

https://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Avioero

Kirkon ajattelussa avioliiton toivotaan kestävän koko eliniän, mutta avioliiton osapuolet eivät aina onnistu ihanteen tavoittamisessa. Pariskunnan keskinäiset ristiriidat voivat olla niin suuria, että yhteinen elämä ei onnistu. Tällaisessa tilanteessa avioero on mahdollinen ja joskus jopa suositeltava inhimillinen ja lähimmäisenrakkauden mukainen ratkaisu.

Kirkko ei pidä nykyään avioeroa syntinä, vaan onnettomuutena. Eroon ajautuneet tarvitsevat tukea ja rohkaisua ja kykyä antaa toisilleen anteeksi. Kirkko ei halua hylätä tai syyttää ketään avioliitossaan karille joutunutta. Aviopuolisosta voi erota, mutta vanhemmuus ja huolenpito lapsista ei voi päättyä eroon. Perheneuvonta tukee pariskuntia suhteen ongelmatilanteissa.

Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Myös itseään pitää rakastaa ja suojella.

Luin kaikki sivut ja tuli mieleen, että voisit mennä keskustelemaan esim. papin tai diakonin, perheneuvojan, parisuhdeterapeutin tai vastaavan auttajan kanssa. Oletan, että miehesi ei sellaista tule tekemään kanssasi, hienointa tietysti olisi jos niin kävisi. En jaksa enää selata uudestaan ja tarkistaa oliko tästä jo puhetta. Saisit ainakin henkistä tukea jaksamiseen ja pääsisit purkamaan vaikeaa tilannetta. Avioliitto on kahden kauppa ja henkinen väkivalta on myös väkivaltaa.

http://paakaupunginturvakoti.fi/lahisuhde-ja-perhevakivalta/henkinen-va…

Suojele itseäsi ja lapsiasi. Voitte myös jatkaa avioliitossa ja elää enemmän erillään, vaihtoehtoja on useita.

en tiedä mitä tekisin tai toivoisin puolisoni tekevän vastaavassa tilanteessa.

Mutta nyt fiilikseni on se, että ap voisi säilyä ystävänä miehen kanssa, käydä katsomassa, välittää. Ero ja oma elämä on mielestäni hyväksyttäviä ja suotavia ratkaisuja, vaikka se itsekkäältä kuulostaakin. Silti on liian kauhea ajatus, että 4-kymppisenä edessä olisi vain omaishoitajuutta ja katkeruutta.  Kauhea on toisaalta miehenkin kohtalo, ja sitä on varmasti ap surrut ja tulee suremaan. Jokaisella meillä on täällä kuitenkin oma, ainutkertainen polku tai kohtalo, voimme rakastaa toisiamme, välittää, pitää huolta, mitä milloinkin, mutta kenenkään kanssa emme jaa samaa elämää oikeasti. Yksin synnymme, yksin lähdemme ja yksin kaiken siinä välissä viimekädessä koemme omasta näkökulmastamme ja omassa kehossamme.

Itselläni on aivovamma. Kirjoitan tätä yhdellä kädellä kun toinen ei toimi. Miehesi kuulostaa kyllä erittäin vastuuttomalta, kun ei ole itse tehnyt mitään kuntoutumisensa eteen. Se on oma valinta, josta hän kantaa vastuun. On kyllä totta, että sairastuminen voi saada aikaan masennusta, impulsiivisuutta ja persoonallisuuden muutoksia.

Minusta tässä avainkysymys on syyllisyys. Samoin kuin miehesi on viime kädessä itse vastuussa valinnoistaan, sinä olet omistasi. Jaksatko kantaa syyllisyyden miehesi jättämisestä? Ei kannata etsiä liikaa tekosyitä, jotka tekisivät valinnan helpommaksi. Tiedät, mikä tilanne on. Se kuulostaa kestämättömältä. Tee valintasi ja kanna siitä vastuu, myös mahdollinen syyllisyys. Silloin pystyt pitämään pääsi pystyssä myös muiden ihmisten edessä.

Kuulostaa siltä, että tilanteessa on myös läheisrippuvaisuutta. Tilanne jossakin määrin mahdollistaa miehesi epäterveelliset elämäntavat ja pelaamisen. Kun mahdollistaja puuttuu, hän joutuu itse kantamaan vastuuta elämästään.

Kiitos tästä, kiteytti ajatukseni. Puolisoni ja lasteni isä sairastui psyykkisesti. Persoonallisuutensa muuttui; tuli vihamieliset vainoharhat, katkeruus ja ilkeily, vuorokausirytmi oli mitä sattuu eli heräilin mulloin yölliseen kahvinkeittoon, milloin paatoksellisiin puheisiin salaliitoista. Kieltäytyi lääkkeistä. Loputtomasti ei ihminen veny jos on kokopäivätyö, pienet lapset ja kaikki kotityöt. Erottiin. Pelastin itseni ja lapset.[/quote]

Ap, nyt ulos aurinkoon. Alkaa jo riittämään nämä sarjatulitustekstit ja peukkujen paukuttaminen ylös. Pane netti pannaan ja reipastelemaan. Aiheet koko ajan negatiivisuudessa, se ei pitkälle vie.[/quote]

En ole ap. Niinkuin kirjoitin, entinen puolisoni sairastui psyykkisesti. Elin noin kolme vuotta vaihtelevasti psykoottisen ihmisen kanssa, loppuvaiheessa pelkäsin turvallisuuteni puolesta koska vihamieliset harhat kohdistuivat myös minuun.

Näin ollen kaikki ne jotka katsovat minun hylänneen puolisoni heti kun "tuli huono päivä" tai "vähän vastamäkeä", voivat miettiä mitä tekisivät vastaavassa tilanteessa.

Täällä voi tuomita, mutta tosielämässä ihmiset ovat ymmärtäneet eron nähtyään kaiken meille tapahtuneen.