Lue keskustelun säännöt.
Mietin eroa sairaasta puolisostani
22.02.2019 |
Puolisoni sairastui aivoveritulppaan vuonna 2015. Hänellä oli parin vuoden sairaalakierre ja muitakin terveysongelmia. Kotiuduttuaan olin omaishoitaja, kunnes uuvuin. Hän asuu nyt palveluasunnossa.
Olen alkanut miettimään eroa tosissaan. Olen 43-vuotias, lapset teini-ikäisiä. Mulla olisi vielä mahdollisuus elää ns. omaa elämää. Rakkaudesta puolisoon ei voi enää puhua, suhde oli enää hoitosuhde ja nyt se on jotakin... Niin, en tiedä mitä se on. Vaikka vaikealta tuntuu, niin siitä huolimatta olen vakavasti eroa miettinyt. Tunnen itseni petturiksi, mutta voimakkaasti tunnen myös elämän ainutkertaisuuden ja sen, että elän vain kerran. Säälistä avioliittoon jääminen tuntuu väärältä itseäni kohtaan.
Kukaan ollut samankaltaisessa tilanteessa?
Kommentit (243)
Tuskin asiaa tarvitsee muilta kysellä. Eiköhän päätös ole ihan oma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuskin asiaa tarvitsee muilta kysellä. Eiköhän päätös ole ihan oma.
Kysytäänhän täällä paljon turhempiakin asioita muilta. Omaa päätöstä voi haluta puntaroida vertaistuen avulla.
Onneksi löysin tämän ketjun. Olen itse etäisesti samassa tilanteessa kuin ap, mutta mieheni on kotona aivovammasta eläköityneenä. Avioliittomme on ollut alusta asti huoltosuhte, sillä onnettomuus tapahtui vain hetki ennen häitämme. Emme silti halunneet tuolloin häitä perua, sillä rakastimme ja rakastamme yhä toisiamme syvästi. Uskoimme myös, että elämämme olisi kuntoutumisen jälkeen laadullisesti parempaa. Uskoimme, että kyse on hetkellisestä kriisistä, jonka voi selättää. Mutta elämä ei aina mene optimististen ajatusten mukaisesti.
En enää muista, miltä tuntuu esimerkiksi fyysinen vetovoima, varsinkaan siihen suuntaan, että se kohdistuu mieheltä naiselle. Monet normaalit asiat parisuhteessa ovat meille utopiaa, jota olemme kaikki nämä vuodet yrittäneet tavoitella turhaan. On vain hyväksyttävä, että joko pelkän rakkauden täytyy riittää ja minun palamiseni loppuun elättäjänä ja kotitöiden tekijänä. Tai sitten päädymme siihen, että 36-vuotiaana minä saisin vielä mahdollisuuden elää ja esimerkiksi saada lapsia, jotka tässä suhteessa ovat olleet mahdoton ajatus.
Ulkoisesti vaikutamme varmasti täydelliseltä parilta, sillä olemme kyllä ns. sielunkumppanit ja miehen vammat eivät näy hetkessä. Juuri tuo on paha juttu, kun ihmiset yhä mieltävät aivovammat roikkuviksi raajoiksi ja rullatuolin tarpeeksi.
Jos päädymme eroon, olosuhteet luultavasti pakottavat meidät asumaan ajan X edelleen yhdessä. En haluaisi koskaan menettää kontaktia mieheeni. Nämäkin asiat ovat sellaisia, että ymmärtääkö hypoteettinen uusi kumppaniehdokas? Jos eroamme ja käyn treffeillä myöhemmin (ajatuskin ahdistaa), miltä tällainen kuvio tuntuu "tavallisesta" ihmisestä, jolla ei ole kokemusta tällaisesta tragediasta? Veikkaan, että treffit päätyisivät lyhyeen. Ja se ikävän määrä, kun haluaisi kuitenkin,että oman puolison kanssa voisi elää tulematta itse hulluksi. Tuntuu, että molemmat vaihtoehdot ovat yhtä huonoja.
Tsemppiä ap ja muut samassa tilanteessa olevat todella paljon!