Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms. Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.
Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa, vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.
Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu. Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.
Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.
Ihanaa kuulla järjen ääntä lasten harrastusasiassa! Jo useamman vuoden ajan mediassa on toitotettu, että lapsiperheiden elämässä tärkein asia ovat lasten _harrastukset_. Harrastukset, joiden ehdoilla eletään, jotka vievät kaiken ajan ja valtaosan rahoistakin. Ilmeisesti asia on myös todellisuudessa näin! Vaikka eihän siinä ole järjen häivääkään, että kahden aikuisen ihmisen elämä pyörii jonkun ala-asteikäisten potkupallokerhon tai vastaavan ympärillä! Ja jos ei pyöri, on huono vanhempi ja lapsista ei tule koko elämässään yhtään mitään... tai tällaista viestiä ulkopuolelta tuputetaan...
Uskallan jopa väittää, että tämä asiainlaita yhteiskunnassamme on yksi syy monien parien lastenteon lykkäämiseen. Elämä harrastuskuskina ja -rahoittajana ei ainakaan itseäni kiinnosta pätkän vertaa.
Olen harrastavien lapsien äiti ja harrastukset rassaa todella. Töistä kiireellä kotiin kuskaamaan lapsia treeneihin (mies paljon työmatkoilla) eli suhaan illat autolla. Lisäksiharrastukset on kalliita, joten emme voi tehdä lomamatkoja. Odotan todella, että muutama vuosi menisi nopeasti ja haluaisivat lopettaa harrastamisen. Tällä hetkellä elämä pyörii niiden ympärillä, myös viikonloppuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sääli. Itse nautin valtavasti perhe-elämästä. Sääli, etteivät kaikki pysty tuntemaan sellaista onnea perheestään.
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Kuinka sen voi tietää etukäteen ennen lapsen hankkimisista?
Minulle ainakin perinteinen äitiyden suorittaminen on raskaampaa kuin varsinaisesti lapsenhoito. Se suorittaminen on pahimman luokan melusaastetta, joka tekee tärkeistä asioista taustakohinaa.
Onhan täällä palstallakin vaikka minkälaisia reunaehtoja lapsen saaneelle ihmiselle. Muun muassa ladataan materiaalisten paineiden tykitystä vaikka vauva tulisi toimeen perusvarusteillakin. Sen lisäksi alkaa vääntää omasta kodistaan suunnilleen jotain sisustuslehtien edustushuoneistoa eikä edes vauvamuskariin saisi mennä liian edulliset tai tavalliset vaatteet päällä.
Vierailija kirjoitti:
Ei voi ketään äitiys milloinkaan kaduttaa. En ikinä ole kuullut, että se voisi kaduttaa ketään.
Ei kukaan voi olla niin itsekäs, että rupeaisi äitiys kaduttamaan.
Äitiys on maailman suurin onni.
Se, joka äitiyttä katuu, sanooko hän sen vielä kahdenkymmenen vuoden päästä.
Kertokoon lapselleen myös sen, että hän ei ole ollut toivottu.
Anteeksi nyt, mutta minun näkökulmastani tämä on aivan hirveää tuubaa. Toivotunkaan lapsen kanssa ei kaikki mene aina putkeen.
Nuoren erityisaikuisen äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Noin on helppo sanoa, jollei ole itse ollut tuollaisen vanhemman kasvatettavana. Kasvat silloin siihen tunteeseen, että sinussa on jotain vikaa, kun vanhempi ei vaikuta viihtyvän seurassasi.
Meillä lapset eivät ole ikinä viihtyneet seurassani vaikka olen heitä koko sydämestäni rakastanut, lukenut, leikkinyt, piirtänyt, askarrellut ja ulkoillut heidän kanssaan. Minulla ei ole varaa tarjota heille wow-elämyksiä ja he kiukuttelevat minulle kuinka kälyistä ja surkeaa elämä kanssani on. Aikovat muuttaa pois kotoa heti kun täyttävät 18-vuotta.
Voit antaa rakkautta mutta et saa välttämättä sitä itse takaisin. Siitä pitää vain yrittää olla aikuisena katkeroitumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja tuntemuksia oli 30v sitten. Kenellekään ei voinut asiasta puhua, sillä tuomio olisi tullut heti: huono äiti.
En ollut huono äiti, kun näin jälkeenpäin ajattelen. Tein lasten kanssa retkiä luontoon, askartelin kuljetin harrastuksiin, luin satuja, pidin sylissä ja halailin,autoin läksyissä, tein vaatteita,pidin kodin siistinä. Hyviä lapsia kasvoi, molemmat aikuisia ja elävät tasapainoista elämää - toinen perheensä kanssa, toinen maailmalla työssä ja jatko-opiskellen unelmiensa ammatissa.
Menetin vain itseni niinä vuosina ja olin hukassa.
Koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa, koska olisin vain halunnut olla omissa oloissani lueskellen ja hiljaa vailla mitään perheen arkea, itsekseni.
Nyt vasta yksin eläessäni tajuan, että se olikin se puoliso joka siinä kuvioissa eniten häiritsi, hänen tarpeensa ja huomioon ottaminen, vaikka olikin hyvä isä lapsille. Olin luotu elämään tällaista elämää kun nyt vietän, mutta mistä olisin sen kaksikymppisenä tiennyt ja tajunnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Kuinka sen voi tietää etukäteen ennen lapsen hankkimisista?
Minulle ainakin perinteinen äitiyden suorittaminen on raskaampaa kuin varsinaisesti lapsenhoito. Se suorittaminen on pahimman luokan melusaastetta, joka tekee tärkeistä asioista taustakohinaa.
Onhan täällä palstallakin vaikka minkälaisia reunaehtoja lapsen saaneelle ihmiselle. Muun muassa ladataan materiaalisten paineiden tykitystä vaikka vauva tulisi toimeen perusvarusteillakin. Sen lisäksi alkaa vääntää omasta kodistaan suunnilleen jotain sisustuslehtien edustushuoneistoa eikä edes vauvamuskariin saisi mennä liian edulliset tai tavalliset vaatteet päällä.
Vainoharhaisen oloista kuvitella, että kaikki olisivat koko ajan seuraamassa sinun tekemisiäsi ja kilvan paheksumassa niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä miellä, että lapset ovat elinkautinen. Lapset sitovat vain aikansa. Sitten kun ovat lentäneet pesästä, niin eivät he vie jatkuvasti aikaa. Toki välillä saattaa huolettaa kuinka he pärjäävät elämässä ja ilman muuta tulee kuulumisia vaihdeltua ja tavattuakin. Mutta eivät he tuossa vaiheessa enää estä sitä rauhallista kävelylenkkiä illalla, jos sellaista kaipaa.
Meillä on vain yksi lapsi ja minusta tämä on ihana vaihe, kun hän on olemassa siellä jossain, mutta ei vaadi ja tarvitse koko ajan. No mitä nyt rahanmenoa välillä pukkaa, opiskelija kun on. Mutta jotenkin sitä on päässyt siihen vaiheeseen tätä hommaa, että voi jo vähän taputella itseään olalle, että ihan hyvin tämä meni ja kyllä siitä kunnon kansalainen ja veronmaksaja vielä tulee. Nyt on vähän kalliit vuodet menossa ja tuntuu että lapseen menee kaikki, mutta pian tämäkin helpottaa ja sitten alkaa jäädä rahaa vähän itsellekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Kuinka sen voi tietää etukäteen ennen lapsen hankkimisista?
Minulle ainakin perinteinen äitiyden suorittaminen on raskaampaa kuin varsinaisesti lapsenhoito. Se suorittaminen on pahimman luokan melusaastetta, joka tekee tärkeistä asioista taustakohinaa.
Onhan täällä palstallakin vaikka minkälaisia reunaehtoja lapsen saaneelle ihmiselle. Muun muassa ladataan materiaalisten paineiden tykitystä vaikka vauva tulisi toimeen perusvarusteillakin. Sen lisäksi alkaa vääntää omasta kodistaan suunnilleen jotain sisustuslehtien edustushuoneistoa eikä edes vauvamuskariin saisi mennä liian edulliset tai tavalliset vaatteet päällä.
Vainoharhaisen oloista kuvitella, että kaikki olisivat koko ajan seuraamassa sinun tekemisiäsi ja kilvan paheksumassa niitä.
Katsopa, kuinka moni tämän palstan ketju käsittelee toisten karvoja, kynsiä, vaatteita, liikkumisvälineitä, kodinsisustusta, ruokaa jne. Kaikki arvotetaan ihan pikkulapsillakin ja omille lapsille opetetaan haukkumaan muita lapsia, jotka eivät tee juuri kuten oma äiti on kotona heille neuvonut eli kertonut sallitut merkit, ruoat, karvat jne jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni teistä oikeasti tekisi ex-tempore reissuja maailmalle, jos ei olisi lapsia? Kiertelisi Aasiassa ja Australiassa ja oliko muutto Ranskaankin mainittu? Varmaan nyt joo kiinnostaa, kun se ei ole mahdollista. Tosin ystäväni esim.reissaa juuri nyt kuukauden Thaimaassa miehensä ja 6- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa. Ei elämä lasten saamiseen lopu.
Mistä rahat???????????
KERRO HETI!
No esim.ihan vaan säästämällä. Maksamalla enemmän veroja ja sitten veronpalautuksilla. Ostamalla lennot Black Fridaysta ja majoitukset paikan päältä. Näin he ovat tehneet. Sinäkin voit, vaikka sinullakin on lapsia.
Ei nämä katumuksen tunteet mitään harvinaisia ole, ne ovat vain yksi niistä lukuisista tabuaiheista, joita äitiyteen liittyy. Monikin äiti on asiasta kanssani puhunut, näistä puhutaan vain luotetuimmille ihmisille. Itsekin olen miettinyt, että tällä kokemuksella olisin jättänyt lapset tekemättä, mutta myöhäistä. Toisaalta en voi tietää, millaiseksi elämäni olisi muodostunut ilman lapsia ja olisinko katunut sitäkin lopulta. Joten tähän on tyytyminen. Samanlaista vapautta kuin nuorena lapsettomana en tule enää ikinä kokemaan. Se surettaa tavallaan, mutta ehkä vaivannäköni palkitaan ja minulla on vanhuksena seuraa tai sitten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin tavallaan samaistua tuohon tekstiin. Tosin itselle ei ole tullut katumuksen tunteita, tai jos on, niin en myönnä niitä edes itselleni. Tosin olen melko tyytyväinen, että lapsen myötä kadotin "identiteettini". Se oli ainainen bailaaja ja krapulassa töitä tekevä ihminen. Toki se identiteetti lurkkii varmasti nurkan takana siinä vaiheessa, kun on saanut lapsen omaan kotiin elämään omaa elämäänsä. En tosin halua uskoa, että elämäni on siinä vaiheessa mennyt hukkaan, jos olen saanut omalle lapselleni paremmat eväät elämään, mitä minä sain. Tietty voihan suunta mennä myös täysin vastakkaiseen, vaikka yrittäisinkin tukea lasta sinne paremmalle puolelle. Nää on niitä riskejä, mitä elämän pelissä on.
Mä sain kolmekymppisenä lapseni. Miehen kanssa oltiin oltu yhdessä vasta vuosi. En enää löytänyt iloa joka viikonloppuisesta juhlimisesta tai vastaavasta. Enkä kyllä ymmärrä, miten sellaisesta voi löytää ilon yhä uudestaan ja uudestaan? Lapset antavat paljon enemmän sisältöä elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä paistaa se, että on tultu liian nuorena äidiksi eikä ole ollut itsetuntemusta ja vahvuutta tehdä omia ratkaisuita. Kadotetaan identiteetti koska ei ymmärretä, että elämä muuttuu joka tapauksessa ja se minuus myös. Muussa tapauksessa en ymmärrä miten rauhaa ja yksinäisyyttä rakastava yllättyy lapsiperhearjesta. Itseään ei tunne eikä ole elämänkokemusta, jos näin tekee.
Lapsia on helppo syyttää. Mutta elävää ihmistä ei voi katua. Ja jos katuukin äitiyttä niin huoltajuudesta voi myös luopua ja antaa lapselle mahdollisuuden rakastavaan perheeseen. Missä nämä oikeasti lapsiaan katuvat äidit ovat? Ne, jotka luopuivat huoltajuudestaan ja antoivat isän huolehtia lapsista? Vai onko riski liian suuri siihen, että isä tapaa uuden naisen, joka onkin rakastava ja lämmin äitipuoli? Koska sehän se olisikin pahempaa kuin elämälle katkera, hampaat irvessä äitiyttä suorittava biologinen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Minä haaveilin lapsista jo vuosia ennenkuin niitä hankin ja nautin lapsiperhearjesta ensimmäisen kolmen kanssa. Ongelmaksi muodostui se että neljännen kohdalla kaikki oli jo nähty. En jaksanut enää heräillä yöllä, imettäminen tuntui epämiellyttävältä, en jaksanut istua hiekkalaatikolla tai vauvamuskarissa ei ollut enää mitään hauskaa. Kaiken kaikkiaan kaikki oli jo nähty aina kun neljännen kanssa oltiin tietyssä vaiheessa. Tämä seuraa tavallaan koko ajan, kolme lasta olisi ollut sopiva määrä, mutta en todellakaan osannut aavistaa että jostain syystä kyllästyin juuri kolmannen lapsen jälkeen aina siihen ikävaiheeseen liittyviin asioihin. Neljäs lapsi on silti yhtä rakas kuin muutkin.
Vierailija kirjoitti:
Äitiys ei ikinä voi kaduttaa. Jos asiat on muuten jokseenkin kunnossa.
Kylläpä se kuule kaduttaa joitakuita.
Lapsi itse ei, mutta äitiys. Onko liian vaikea yhtälö ymmärtää? Ihminen on monimutkainen ja ristiriitainenkin olento.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
Puit sanoiksi ajatukseni, joita en melkein ole uskaltanut edes ajatella.
En ole ikinä tätä ennen katunut lapsiani, vaikka tein ne väärän miehen kanssa ja erottiin, kun lapset olivat alakouluikäisiä. Mutta nyt, kun esikoisen murrosikä on hirveimmillään, mietin pahimmilla hetkillä että voisinpa lahjoittaa lapset jollekin lapsettomuudesta kärsivälle. Sinänsä on ihanaa, kun lapset ovat isompia ja itsenäisempiä, mutta valitettavasti teini-ikäinen poikani on taantunut monessa suhteessa pikkulapsen tasolle, ei huolehdi eikä ota vastuuta mistään eikä häneen voi luottaa. Vaikka olen aina ollut se läsnä oleva äiti, joka lukee lapsille paljon, ulkoilee, leikkii ja tekee hiekkakakkuja. Just toi fiilis, että turhaa oli sekin. Tyttäreni on aivan erilainen, vaikka on hänessäkin omat haasteensa.
En usko, että kovin moni lapsia haluava tai lasten hankkimiseen ryhtyvä ajattelee asiaa pidemmälle kuin pari ekaa vuotta. Itselläni ei ainakaan ollut mitään "voi kun saisin oman murrosikäisen" -vaihetta koskaan. Halusin lapsia, en nuoria, vaikka tietenkin jokainen ymmärtää, että ne lapset joskus nuoriksi kasvavat. Ei sitä vaan osaa ajatella, mitä tuleman pitää, eikä voi mitenkään aavistaa, millaista on, kun niistä lapsista ei enää ole mitään otetta kuten oli silloin, kun ne olivat vielä pieniä.
Vierailija kirjoitti:
Tästä paistaa se, että on tultu liian nuorena äidiksi eikä ole ollut itsetuntemusta ja vahvuutta tehdä omia ratkaisuita. Kadotetaan identiteetti koska ei ymmärretä, että elämä muuttuu joka tapauksessa ja se minuus myös. Muussa tapauksessa en ymmärrä miten rauhaa ja yksinäisyyttä rakastava yllättyy lapsiperhearjesta. Itseään ei tunne eikä ole elämänkokemusta, jos näin tekee.
Lapsia on helppo syyttää. Mutta elävää ihmistä ei voi katua. Ja jos katuukin äitiyttä niin huoltajuudesta voi myös luopua ja antaa lapselle mahdollisuuden rakastavaan perheeseen. Missä nämä oikeasti lapsiaan katuvat äidit ovat? Ne, jotka luopuivat huoltajuudestaan ja antoivat isän huolehtia lapsista? Vai onko riski liian suuri siihen, että isä tapaa uuden naisen, joka onkin rakastava ja lämmin äitipuoli? Koska sehän se olisikin pahempaa kuin elämälle katkera, hampaat irvessä äitiyttä suorittava biologinen äiti.
Kyllä, rakkauden teko olisi luopua lapsesta sen sijaan, että syyttää lapsen pilanneen oman elämän.
Vierailija kirjoitti:
Sääli. Itse nautin valtavasti perhe-elämästä. Sääli, etteivät kaikki pysty tuntemaan sellaista onnea perheestään.
En voisi kuvitella elämää ilman omaa perhettä.
Lapsesi kärsii enemmän kuin sinä. Luovuta hänet adoptioon, niin hän saa kokea olevansa rakastettu ja toivottu uusille vanhemmilleen.