Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Olen kertonut tämän aiemminkin samantapaiseen aloitukseen. Tarkoitukseni ei ole pelotella ketään tai tuomita. Kävi vain niin, että ystävätär avioitui kolmissakymmenissä ja lapsikin tuli. Aika pian lapsen syntymän jälkeen hän sanoi, että pitäisi olla joku kurssi naisille, jossa kerrotaan tarkalleen, miten elämä muuttuu. Että jos hän olisi tiennyt kaikesta, ei lasta olisi tullut. Että hän voisi antaa lapsen pois, jos mahdollista.
Meni parikymmentä vuotta. Hänen miehensä kuoli syöpään, hän itse sairasti syövän, mutta toipui. Lapsi opiskeli ja teki iltatöitä rahoittaakseen opinnot. Sitten lapsi surmattiin. Ilman mitään syytä, aivan järjetön teloitus.
Ystävätär jotenkuten toipui lapsen kuolemasta. Myöhemmin hän sai massiivisen aivoverenvuodon ja eli vihanneksena sairaalassa vielä pitkään.
RIP heille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samantapaisen puheenvuoron isäni piti minulle kun olin 10-vuotias. Sisaruksilleni en ole siitä maininnut. On ollut tarpeeksi raskas taakka itsellenikin elää sen tiedon kanssa, että vanhempani ei ole tyytyväinen valintoihinsa ja suuntaa tyytymättömyytensä lastensa syyksi. Asiaa olen käsitellyt psykoterapiassa, mutta kyllä se silti on vaikuttanut paljon suhteeseen isääni.
tuo on kyllä ihan eri asia mistä itse kommentissani mainitsin. ei siis ollut mitään puheenvuoroa lasten katumisesta lapsen kanssa, vaan hän on sen ikäinen että miettii tekeekö lapsia nuorena vai vanhempana vaiko ollenkaan, asia on siis ajankohtainen ja juteltiin asiasta yleisesti että mitä ihmiset valitsee ja miksi. uskon että useimmat ihmiset tietävät olivatko vahinkoraskaus vai oikein tekemällä tehty vai mitä, eikä asiaan aina liity komplekseja. en todellakaan hänelle sano lapsia katuvani kun en oikein sitä edes tee, vaan kadun enimmäkseen sitä että rupesin vanhemmaksi mikä on erilaista ja passiivisempaa 'katumusta'. mutten tätäkään noin sanonut vaan puhuimme yleisesti. hän ei ole kovin äidillinen tyyppi joten mielestäni on ihan terveellistäkin puhua ja sanoa ettei lapsia tarvitse tehdä jos ei halua. olisi ikävämpää mielestäni esittää että joo kaikki meni kuin strömssössä, vaikkei nyt mitään suurempia ongelmia ollutkaan. mutta se on tärkeää että ihminen tutkii itseään ja luonnettaan ja sitä mitä haluaa.
tuo sinun kokemuksesi kuulostaa enemmän isäsi ilkeydeltä ja oli väärin häneltä. mutta lapsiasioista kyllä omien lastenkin kanssa voi puhua normaalistikin, useimmat sisäistävät eron lasten katumisen vs vanhemmuuden katumisen väliltä.
Ongelmahan on siinä, että moni jotka katuvat lapsien saamista todennäköisesti katuisivat jos eivät olisi lapsia saaneet. Itse tällä hetkellä olen 95% varma etten halua lapsia, mutta pelottaa että saatan katua sitä valintaa? Ihan samalla lailla kun lapsen saaneet voivat katua.
Mutta toisaalta kaduttaa tai ei, sillä ei ole mitään merkitystä. Life goes on. Pitää vain oppia menneistä valinnoista ja nykyhetkestä, ja nauttia parhaan mukaan. Eikö sitä sanotaki et kun paska on jo housuissa turha itkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Miten sen voi etukäteen tietää? Luulin haluavani lapsia, mutta se, millaiseksi elämä on muodostunut sen jälkeen, ei ole sitä elämää, mitä toivoin.
ApYlipäätään aniharva, jos kukaan osaa kuvitella oman tulevaisuutensa kokemuksena.
Lapsettomana eläminen on naiselle henkisesti hyvin raskasta koska väistämättä joutuu yhteisöjen marginaaliin, ei ole hiekkakuopan reunalla olevia tuttuja, eikä yhteisiä lastenkoulu-puheenaihetta, sillä sellaista äitiä saati isoäitiä ei edes ole, joka tutustuessaan ei ohimennen mainitsisi lapsiaan.
Ei ole henkisesti raskasta. Raskaampaa ois jos joutuis kuuntelemaan jotain toisten lässytystä lapsista. Olo on vapaa ja kevyt, kun ei ole lapsia. On ihanaa! Enkä ole joutunut mitenkään asiaa selittelemään missään. Iskä kerran totesi, että "sä nyt et ole ilmeisesti innostunut lapsia hankkimaan", mutta keskustelu ei siitä edennyt. On niillä jo muutenkin monta lastenlasta, niin ei sen puolesta ole tarvettakaan.
Ja korostan, että mulla on kavereita joilla on lapsia ja myös tosiaan sisaruksillakin on, mutta en mä niiden kanssa juurikaan niistä lapsista puhu. Meillä on sitten muut jutut ja yhteiset tekemiset. Lapsiakin kyllä siedän, kunhan ovat hiljaisia ja kilttejä.
Vierailija kirjoitti:
hyvä aloitus. ketjun sisällöstä päätellen jotka tähän samaistuu tietää täsmälleen mistä puhut, ja loput ei sitten millään. mutta ei teidän tarvitsekaan, kunhan ette ala moralisoimaankaan.
kyse ei välttämättä ole sellaisesta aktiivisesta katumuksesta, vaan enemmän henkistä joka ei näy mihinkään ainakaan monella. itse äitiyttä ja sen tuomia tunteita ei kadu, vaan sitä että teki sen valinnan. ei äitiys ole vain 18 vuotta toisesta huolehtimista, se muuttaa prioriteetteja ja ihmissuhteita ja joskus terveydenkin. lapset itsessään ei ole edes tämän pohdinnan aihe, heistä välittää ja huolehtii tietenkin eikä ole mitään konkreettista ongelmaa joka pitäisi ratkaista, esim jaksaminen tms. joten tämä pohdinta ei aina ole uupumista tai vilkkaita lapsia tai yksinhuoltajuutta. kaikki on hyvin. mutta jos nyt saisi uudelleen valita, niin tekisi toisin. ei se vapaus josta haikailee ole mitenkään konkreettista sekään, että saisi mennä lenkille rauhassa tms (tuo kyllä onnistuu), vaan jotain perustavanlaatuista joka ei höllemmällä aikataululla korjaannu. ehkä se on luonteesta kiinni, että jotkut haluavat nimenomaan tuntea itsensä vapaammiksi kuin toiset. toisille taas se yhteenkuuluvuuden tunne jonka perheestä saa on se juttu ja tällainen vapaudesta puhuminen ei kolahda yhtään vaan yksinäisyys saattaisi vaivata.
toivoisin enemmän ymmärrystä. ei useimmat näitä hiljaa miettivät edes halua antaa lapsia pois tai ole huonoja äitejä tms, mutta jotkut näköjään kavahtaa heti, jos aihe nostetaan edes esille. minä ainakin haluan välittää omalle lapsellenikin sellaisen asenteen että näistä saa puhua ja ettei lapsia tarvitse tehdä jne ja paljon on näistä puhuttukin ilman mitään uhriutumisia. äitiys on ollut antoisaa mutta valitsisin toisin jossain muussa universumissa.
Juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnioitan paljon enemmän veloja kuin tällaisia henkisesti pikkulapsen tasolle jääneitä vanhempia.
Minusta tämä on mielenkiintoinen keskustelu. Olen lasteni syntymän jälkeen miettinyt paljon sitä, mitä odotuksia minulla oli lapsiperhe-elämästä ja ovatko ne odotukset täyttyneet vai eivät. En muista erityisemmin olleeni huolissani siitä, että lasten kanssa olisi niin raskasta että päällimmäisenä ei olisi onni. Aliarvioin toki lapsiperhe-elämän raskauden ja yliarvioin omat voimani. Olen ollut väsynyt ja kyllästynyt nyt kotona ollessani. Kokemuksesta tosin tiedän, että itselläni helpottaa siinä kohtaa, kun pääsen töihin ja saan jaettua lasteni hoitoa enemmän muiden tahojen kanssa, itselleni jää oikeastaan oikein kohtuullinen siivu, kun lasta hoitavat myös isä, isovanhemmat ja päivähoito.
Ymmärrän, että kaksi lasta tulee helposti hankittua (vain yhden sijaan) sen enempää ajattelematta, varsinkin, jos lapset tulevat lyhyellä ikäerolla. Ja sitten huomaa, että vauvavuosien jälkeenkin on vaikeaa. Aina puhutaan siitä, että vauvavuosi voi olla uuvuttava mutta sitten helpottaa, kuten helpottaakin, mutta mitä jos ei helpota tarpeeksi? Ja sitten tietyllä tasolla kaduttaa.
Uskoisin, että useimmat "katuvat" eivät tietystikään olisi valmiita lapsistaan luopumaan, mutta mikäli olisivat tietäneet paremmin, mitä edessä on, tehneet erilaisia ratkaisuja. Esimerkiksi ainakin junailleet lapsilleen suuremman ikäeron tai sitten madaltaneet reippaasti omaa vaatimustasoaan heti alusta alkaen.
Minua kiinnostaisi tietää, onko sellaisia ihmisiä, jotka ovat halunneet ja saaneet enemmän kuin sen kaksi lasta, jotka kuka tahansa tulee helposti sen enempää miettimättä toivottaneeksi tervetulleeksi. Eli että olisi tullut kolme tai neljä tai enemmän lapsia ja sitten vasta havahduttu siihen, että tämä ei olekaan oma juttu ja kaduttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jopas on taas typerä provoaihe. Oikeastaan sairas. Miksi täällä jatkuvasti nostetaan tällaista esiin? Käykö täällä joku sama mt-tapaus trollaamassa jatkuvasti vai kaduttaako jotain mo dea lastenhankinta? Todella mautonta mielipidevaikuttamista.
Netin ulkopuolella tuollainen ei nimittäin ole kovin yleistä. Jos tuollaisia tunteita on jatkuvasti, se kertoo hoitoa vaativasta mielenterveysongelmasta. Ohimenevät katumuksen tunteet ovat normaaleja, mutta katumuksessa vellominen ja marttyrointi kertoo jostain vakavammasta ja hoitoa vaativasta tilasta.
Eihän tämä aihe ole sellainen, että siitä missään duunupaikan kahvipöydässä puhuttaisiin. Ei uskalleta.
Voiko oman lapsen vain antaa pois vai voiko joku taho pakottaa pitämään sen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on mielenkiintoinen keskustelu. Olen lasteni syntymän jälkeen miettinyt paljon sitä, mitä odotuksia minulla oli lapsiperhe-elämästä ja ovatko ne odotukset täyttyneet vai eivät. En muista erityisemmin olleeni huolissani siitä, että lasten kanssa olisi niin raskasta että päällimmäisenä ei olisi onni. Aliarvioin toki lapsiperhe-elämän raskauden ja yliarvioin omat voimani. Olen ollut väsynyt ja kyllästynyt nyt kotona ollessani. Kokemuksesta tosin tiedän, että itselläni helpottaa siinä kohtaa, kun pääsen töihin ja saan jaettua lasteni hoitoa enemmän muiden tahojen kanssa, itselleni jää oikeastaan oikein kohtuullinen siivu, kun lasta hoitavat myös isä, isovanhemmat ja päivähoito.
Ymmärrän, että kaksi lasta tulee helposti hankittua (vain yhden sijaan) sen enempää ajattelematta, varsinkin, jos lapset tulevat lyhyellä ikäerolla. Ja sitten huomaa, että vauvavuosien jälkeenkin on vaikeaa. Aina puhutaan siitä, että vauvavuosi voi olla uuvuttava mutta sitten helpottaa, kuten helpottaakin, mutta mitä jos ei helpota tarpeeksi? Ja sitten tietyllä tasolla kaduttaa.
Uskoisin, että useimmat "katuvat" eivät tietystikään olisi valmiita lapsistaan luopumaan, mutta mikäli olisivat tietäneet paremmin, mitä edessä on, tehneet erilaisia ratkaisuja. Esimerkiksi ainakin junailleet lapsilleen suuremman ikäeron tai sitten madaltaneet reippaasti omaa vaatimustasoaan heti alusta alkaen.
Minua kiinnostaisi tietää, onko sellaisia ihmisiä, jotka ovat halunneet ja saaneet enemmän kuin sen kaksi lasta, jotka kuka tahansa tulee helposti sen enempää miettimättä toivottaneeksi tervetulleeksi. Eli että olisi tullut kolme tai neljä tai enemmän lapsia ja sitten vasta havahduttu siihen, että tämä ei olekaan oma juttu ja kaduttaa?
Tiedän tuollaisen miehen.
Yksi ystäväni (nainen) kertoi katuvansa kovasti kolmen lapsen jälkeen. Siltikin hänellä on nyt viisi lasta. Jokainen eri miehen kanssa. En epäile, että on raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms. Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.
Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa, vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.
Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu. Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.
Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.
Minä kyllä luulen että nuo itsensä tuommoisiksi pehmomammuleiksi muuttaneet naiset nauttii siitä kun saavat elää lapsilleen. En usko että katuvat olevansa sellaisia, vaan nauttivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
Puit sanoiksi ajatukseni, joita en melkein ole uskaltanut edes ajatella.
En ole ikinä tätä ennen katunut lapsiani, vaikka tein ne väärän miehen kanssa ja erottiin, kun lapset olivat alakouluikäisiä. Mutta nyt, kun esikoisen murrosikä on hirveimmillään, mietin pahimmilla hetkillä että voisinpa lahjoittaa lapset jollekin lapsettomuudesta kärsivälle. Sinänsä on ihanaa, kun lapset ovat isompia ja itsenäisempiä, mutta valitettavasti teini-ikäinen poikani on taantunut monessa suhteessa pikkulapsen tasolle, ei huolehdi eikä ota vastuuta mistään eikä häneen voi luottaa. Vaikka olen aina ollut se läsnä oleva äiti, joka lukee lapsille paljon, ulkoilee, leikkii ja tekee hiekkakakkuja. Just toi fiilis, että turhaa oli sekin. Tyttäreni on aivan erilainen, vaikka on hänessäkin omat haasteensa.
En usko, että kovin moni lapsia haluava tai lasten hankkimiseen ryhtyvä ajattelee asiaa pidemmälle kuin pari ekaa vuotta. Itselläni ei ainakaan ollut mitään "voi kun saisin oman murrosikäisen" -vaihetta koskaan. Halusin lapsia, en nuoria, vaikka tietenkin jokainen ymmärtää, että ne lapset joskus nuoriksi kasvavat. Ei sitä vaan osaa ajatella, mitä tuleman pitää, eikä voi mitenkään aavistaa, millaista on, kun niistä lapsista ei enää ole mitään otetta kuten oli silloin, kun ne olivat vielä pieniä.
En ymmärrä tuota, että lapsia toivoessa/hankkiessa asiaa ei ajatella yltä, päältä ja ympäri. Kyseessä on elämän mittainen vastuu ja omalla toiminnalla on hirvittävän suuri merkitys lapsen elämään. Itse olen pohtinut vauvassa kiinni olemisen, valvomisen, taaperon huomion tarpeen ja tapaturmien ehkäisyn (silmät selässä eikä riitä), vanhempainillat, lääkärit, sairastumiset, hankinnat, murrosiän ja huolen jo aikuistuvan lapsen elämässä selviytymisestä. Mahdollisesti sen, että lapsella ei ole kaikki kunnossa. Kantaako parisuhde ja mitä on olla yksinhuoltaja ym. ym. ym. Ei tarvitse varmaan arvata, etten ole halunnut lapsia.
Miten joku voi lähteä asiassa "soitellen sotaan"? Toisaalta ehkä se on joku suojamekanismi, voi olla, että muutoin useampikin jättäisi lapset tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
Puit sanoiksi ajatukseni, joita en melkein ole uskaltanut edes ajatella.
En ole ikinä tätä ennen katunut lapsiani, vaikka tein ne väärän miehen kanssa ja erottiin, kun lapset olivat alakouluikäisiä. Mutta nyt, kun esikoisen murrosikä on hirveimmillään, mietin pahimmilla hetkillä että voisinpa lahjoittaa lapset jollekin lapsettomuudesta kärsivälle. Sinänsä on ihanaa, kun lapset ovat isompia ja itsenäisempiä, mutta valitettavasti teini-ikäinen poikani on taantunut monessa suhteessa pikkulapsen tasolle, ei huolehdi eikä ota vastuuta mistään eikä häneen voi luottaa. Vaikka olen aina ollut se läsnä oleva äiti, joka lukee lapsille paljon, ulkoilee, leikkii ja tekee hiekkakakkuja. Just toi fiilis, että turhaa oli sekin. Tyttäreni on aivan erilainen, vaikka on hänessäkin omat haasteensa.
En usko, että kovin moni lapsia haluava tai lasten hankkimiseen ryhtyvä ajattelee asiaa pidemmälle kuin pari ekaa vuotta. Itselläni ei ainakaan ollut mitään "voi kun saisin oman murrosikäisen" -vaihetta koskaan. Halusin lapsia, en nuoria, vaikka tietenkin jokainen ymmärtää, että ne lapset joskus nuoriksi kasvavat. Ei sitä vaan osaa ajatella, mitä tuleman pitää, eikä voi mitenkään aavistaa, millaista on, kun niistä lapsista ei enää ole mitään otetta kuten oli silloin, kun ne olivat vielä pieniä.
En ymmärrä tuota, että lapsia toivoessa/hankkiessa asiaa ei ajatella yltä, päältä ja ympäri. Kyseessä on elämän mittainen vastuu ja omalla toiminnalla on hirvittävän suuri merkitys lapsen elämään. Itse olen pohtinut vauvassa kiinni olemisen, valvomisen, taaperon huomion tarpeen ja tapaturmien ehkäisyn (silmät selässä eikä riitä), vanhempainillat, lääkärit, sairastumiset, hankinnat, murrosiän ja huolen jo aikuistuvan lapsen elämässä selviytymisestä. Mahdollisesti sen, että lapsella ei ole kaikki kunnossa. Kantaako parisuhde ja mitä on olla yksinhuoltaja ym. ym. ym. Ei tarvitse varmaan arvata, etten ole halunnut lapsia.
Miten joku voi lähteä asiassa "soitellen sotaan"? Toisaalta ehkä se on joku suojamekanismi, voi olla, että muutoin useampikin jättäisi lapset tekemättä.
Tähän vielä lisään, ettei mene liian negatiiviseksi; olen punninnut myös mistä jään paitsi. Lapsen ilo ja oppimisen riemu, hassut jutut ja lohkaisut, yhteiset peli-illat, kun lapsi tuntee sinut ja sinä hänet niin täydellisesti, luottamus ja vastuu... täytyy punnita hyvien ja huonojen puolien välillä. Jätän homman kuitenkin niille, joilla hyvät puolet peittoavat huonot, tai joilla ei ole edes vaihtoehtoa, koska äitiys tuntuu niin omalta jutulta.
En ymmärrä tuota, että lapsia toivoessa/hankkiessa asiaa ei ajatella yltä, päältä ja ympäri. Kyseessä on elämän mittainen vastuu ja omalla toiminnalla on hirvittävän suuri merkitys lapsen elämään. Itse olen pohtinut vauvassa kiinni olemisen, valvomisen, taaperon huomion tarpeen ja tapaturmien ehkäisyn (silmät selässä eikä riitä), vanhempainillat, lääkärit, sairastumiset, hankinnat, murrosiän ja huolen jo aikuistuvan lapsen elämässä selviytymisestä. Mahdollisesti sen, että lapsella ei ole kaikki kunnossa. Kantaako parisuhde ja mitä on olla yksinhuoltaja ym. ym. ym. Ei tarvitse varmaan arvata, etten ole halunnut lapsia.
Miten joku voi lähteä asiassa "soitellen sotaan"? Toisaalta ehkä se on joku suojamekanismi, voi olla, että muutoin useampikin jättäisi lapset tekemättä.[/quote]
Pakkohan sitä on tosiaan jossain määrin lähteä soitellen sotaan tai tosiaan jäisi kaikilta ne lapset tekemättä. Elämää ei koskaan kuitenkaan voi täysin ennakoida ja hyvistä suunnitelmista huolimatta mikään ei koskaan mene minkään käsikirjoituksen mukaan. Täytyy vain uskaltaa ottaa riskejä ja tehdä parhaansa.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tuota, että lapsia toivoessa/hankkiessa asiaa ei ajatella yltä, päältä ja ympäri. Kyseessä on elämän mittainen vastuu ja omalla toiminnalla on hirvittävän suuri merkitys lapsen elämään. Itse olen pohtinut vauvassa kiinni olemisen, valvomisen, taaperon huomion tarpeen ja tapaturmien ehkäisyn (silmät selässä eikä riitä), vanhempainillat, lääkärit, sairastumiset, hankinnat, murrosiän ja huolen jo aikuistuvan lapsen elämässä selviytymisestä. Mahdollisesti sen, että lapsella ei ole kaikki kunnossa. Kantaako parisuhde ja mitä on olla yksinhuoltaja ym. ym. ym. Ei tarvitse varmaan arvata, etten ole halunnut lapsia.
Miten joku voi lähteä asiassa "soitellen sotaan"? Toisaalta ehkä se on joku suojamekanismi, voi olla, että muutoin useampikin jättäisi lapset tekemättä.
Pakkohan sitä on tosiaan jossain määrin lähteä soitellen sotaan tai tosiaan jäisi kaikilta ne lapset tekemättä. Elämää ei koskaan kuitenkaan voi täysin ennakoida ja hyvistä suunnitelmista huolimatta mikään ei koskaan mene minkään käsikirjoituksen mukaan. Täytyy vain uskaltaa ottaa riskejä ja tehdä parhaansa.
Näinpä. On kuitenkin muistettava, että elää voi monella tavalla, eivätkä samat asiat tee kaikkia onnelliseksi, kuten tässä ketjussa on nähty. Lapsettomat ottavat riskin, että jäävät ehkä jostain paitsi, mutta voivat saada jotain muuta tilalle. Ei välttämättä huono vaihtoehto sekään. Varman päälle ei tosiaan voi pelata, tärkeintä tehdä oman elämän kannalta minkä parhaaksi näkee. T. edellinen
Tunnistan siskoni. Halusi pari lasta. Löysi miehen, lapset syntyivät. Koliikkivauvuvoja molemmat. Kauhea univaje oli siskolla koko ajan. Muuttui ihmisenä katkeraksi ja kärttyisäksi, ihan eri ihmiseksi. Riitojatuli koko ajan miehen kanssa. Sitten ero. Univaje paheni. Unilääkkeillä nukkuu ja yksinhuoltaja käytännössä vaikka lapset joka kolmannen viikon isällään.
Sisko on muka työuupumuksen vuoksi saikkarissa vähän väliä, vaikka todellisuudessa perhe-elämä vei voimat.
Siskoani kaduttaa äitiys. Itse kiitän luojaa että halusin ensin katsella mitä on äitiys. Ei ole minun juttu.
Vapaus ja kunnon yöunet, en antaisi niitä mistään hinnasta pois.
Löysin rinnalleni miehen joka ei perhettä kaipaa.
Mikään pointti ei puolla mulla lasten hankkimista. Vanhemmatkin asuvat niin kaukana, että äitiys olisi sama kuin 20 vuoden kakku.
Hei,
Olen kirjoittamassa kirjaa ihmisistä, jotka omista syistään katuvat lasten hankkimista. Osa ei halunnut lapsia alun perinkään ja toiset ymmärsivät tunteensa myöhemmin. Tarkoitus on osoittaa tukea jakamalla tarinoita ja rikkoa äitiyden ja isyyden katumiseen liittyvä tabu.
Kertomalla tarinasi tuet muita, joilla on samoja tuntemuksia ja olet auttamassa aiheeseen liittyvän keskustelun helpottamisessa.
Tarinat ovat luottamuksellisia ja täysin anonyymeja.
Kerro tarinasi tai kysy lisää: katumus2020@outlook.com
Jotkut pysyvät henkisesti hyvin epäkypsinä vaikka lapset olisi hankittu vanhemmalla iälläkin. Ei kaikilta siirtyminen vanhemman rooliin luontaisesti onnistu. Silloin tulisi ymmärtää hakea itselleen apua, oman ja lasten hyvinvoinnin tähden.