Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Ei katuminen tai kateus ole aina negatiivisia asioita. Tietysti ne ovat ihan normaaleja tunteita, mutta jossain menee raja. Jos nuo ovat lähinnä ne omaa elämää värittäviä tunteet ja ihminen keskittyy pelkästään niihin, elämä varmasti tuntuu sietämättömältä. Silloin on aivan sama, onko niitä lapsia vai ei. Toivottavasti muistat, että on olemassa paljon negatiivisia ihmisiä, joiden elämä pyörii ikävien tunteiden (kuten katumus, kateus) ja asioiden ympärillä. Kirjoitus oli tarkoitettu lähinnä heille. Sellainen ihminen on myös hyvin usein sairaudentunnoton. Tässäkin ketjussa on tällaista havaittavissa, kuten täällä palstalla yleensäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen saanut elämältä suurimman lahjan, oman lapsen.
Tuntuu että ap. yrittää manipuloida tyhmimpiä palstan lukioita.
Lapsettoman elämä ei ole ollenkaan hohdokasta.
Ei voi ketään äitiys milloinkaan kaduttaa. En ikinä ole kuullut, että se voisi kaduttaa ketään.
Ei kukaan voi olla niin itsekäs, että rupeaisi äitiys kaduttamaan.
Äitiys on maailman suurin onni.
Se, joka äitiyttä katuu, sanooko hän sen vielä kahdenkymmenen vuoden päästä.
Kertokoon lapselleen myös sen, että hän ei ole ollut toivottu.
Äitiys ei ikinä voi kaduttaa. Jos asiat on muuten jokseenkin kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka moni teistä oikeasti tekisi ex-tempore reissuja maailmalle, jos ei olisi lapsia? Kiertelisi Aasiassa ja Australiassa ja oliko muutto Ranskaankin mainittu? Varmaan nyt joo kiinnostaa, kun se ei ole mahdollista. Tosin ystäväni esim.reissaa juuri nyt kuukauden Thaimaassa miehensä ja 6- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa. Ei elämä lasten saamiseen lopu.
Mua kaduttaa että mutsi synnytti mut.
Saisinko jälkiabortin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Miten sen voi etukäteen tietää? Luulin haluavani lapsia, mutta se, millaiseksi elämä on muodostunut sen jälkeen, ei ole sitä elämää, mitä toivoin.
Ap
Ei elämä mene kuviteltujen toiveiden mukaan. Et hallitse arkeasi eli hallitseeko narsistiset piirteet elämääsi? Sanomattakin selvää.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni teistä oikeasti tekisi ex-tempore reissuja maailmalle, jos ei olisi lapsia? Kiertelisi Aasiassa ja Australiassa ja oliko muutto Ranskaankin mainittu? Varmaan nyt joo kiinnostaa, kun se ei ole mahdollista. Tosin ystäväni esim.reissaa juuri nyt kuukauden Thaimaassa miehensä ja 6- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa. Ei elämä lasten saamiseen lopu.
Mistä rahat???????????
KERRO HETI!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Saan verbaalisia raivokohtauksia.
Saatan haukkua vastaantulijan läskiksi.
Kun kohtaus on ohi..kadun.
Ihanaa saada vertaistukea:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Saan verbaalisia raivokohtauksia.
Saatan haukkua vastaantulijan läskiksi.
Kun kohtaus on ohi..kadun.
Ihanaa saada vertaistukea:)
MT-potilas mene pois
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Miten sen voi etukäteen tietää? Luulin haluavani lapsia, mutta se, millaiseksi elämä on muodostunut sen jälkeen, ei ole sitä elämää, mitä toivoin.
ApEi kyllä yhtään lakkaa ihmetyttämästä, että miten vähän harkiten jotkut ihmiset tekevät suurimpia elämään eniten vaikuttavia ratkaisujaan näin nykypäivänäkin, jolloin kaikki maailman tieto on helpoiten saatavilla koko ihmiskunnan historiassa.
Vähän sama kuin menisi allekirjoittamaan 18vuotta kestävän työsopimuksen lukematta kunnolla, että mitä se työ itseasiassa pitää sisällään. Vaikka esim. netistä googlaamalla olisi helposti selvittänyt ne duuniin liittyvät karuimmat puolet ja sitten olisi voinut rauhassa punnita, että haluaako ne karut puolet vuosikausiksi osaksi elämää.
Tällainen on ihan höpöhöpöä. Ei sitä lapsiperhe-elämää kukaan lähtisi kokeilemaan, jos lähtökohtana olisi pahimmat kauhuskenaariot. Nekin kun aina jollekin osuu, esim. vaikeasti sairas/vammainen lapsi.
Toki sillä tavalla realisti kannattaa olla, että jos oma perusluonne on kovin jäykkä ( vs. joustava) ja kaipaa kovasti rauhaa ja hiljaisuutta, niin silloin lapset ei ehkä ole oma juttu. Kun sieltä voi tulla vaikka millainen riehupetteri.
Mutta sitten muuten mä mietin usein näitä lapsi-keskusteluita täällä lukiessani, että tuntuu, kuin ihmiset oikeasti ja aidosti hahmota millainen koko elämän mittainen ja ainutkertainen ihmissuhde on kysymyksessä kun puhutaan vanhempi-lapsi-suhteesta. Ja tuntuu, että ihan hirveän monelle tärkeintä on vetää jotain äiti-roolia, jossa lapselle esitetään jotain ihan muuta kuin mitä aidosti itse ollaan. Miten silloin voi tulla terve ja aito ihmissuhde missään kohtaa? Lisäksi on kamalan rasittavaa yrittää olla joku pullantuoksuinen äityliini jos oikeasti on jotain ihan muuta.
Mulla on kolme lasta, nyt jo teinejä kaikki, ja musta on aivan mahtavaa tuntea noin siistejä tyyppejä ja saada jakaa niiden kanssa elämäni. Meillä ei vaadita koko ajan kaunista käytöstä, kun en itsekään ole se kauniskäytöksisin tyyppi. Mutta toisia kunnioitetaan, rakastetaan ja yhdessä tehdään hommia kotona. Eli kukaan ei vapaamatkusta ja vain vaadi sitä ja tätä, kuten täällä usein saa lukea teinien tekevän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Saan verbaalisia raivokohtauksia.
Saatan haukkua vastaantulijan läskiksi.
Kun kohtaus on ohi..kadun.
Ihanaa saada vertaistukea:)MT-potilas mene pois
Eikö tuo ollutkaan ap? Todella hyvä imitaatio, meinasin mennä lankaan. Jutut ovat aivan samaa tasoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Saan verbaalisia raivokohtauksia.
Saatan haukkua vastaantulijan läskiksi.
Kun kohtaus on ohi..kadun.
Ihanaa saada vertaistukea:)
Äiti joka katuu lapsiaan on sairaampi kuin minä
mielipiteitä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Saan verbaalisia raivokohtauksia.
Saatan haukkua vastaantulijan läskiksi.
Kun kohtaus on ohi..kadun.
Ihanaa saada vertaistukea:)Äiti joka katuu lapsiaan on sairaampi kuin minä
mielipiteitä
Olen samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee.
Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.
Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.
Minä kadun lapsiani, enää en tekisi ja kyllä koen, että se on ihan aitoa katumista. En silti piehtaroi siinä, tiedostan sen vääräksi, tiedostan sen haitalliseksi lapsille ja ymmärrän, että omalla asenteella siihen voi vaikuttaa. Sanon lapsille joka päivä, että rakastan heitä ja he ovat parasta elämässäni. SILTI tekisin nyt toisin ja koen aidosti, että se on katumista. Uskon, että tämä on aika yleistä ja ihan ymmärrettävääkin. Monella vanhemmalla on harhaluuloja lasten kasvattamisen suhteen, niin kuin oli itsellänikin. Luulin aidosti olevani äiti, joka on hyvä ja nauttii siitä metelistä, kasvattamisesta ja puuhailusta lasten kanssa. Totuus olikin, että huomasin olevani aivan toisenlainen.
Minusta katuminen ihan niin kuin muutkin tunteet ovat sallittuja. Sen sijaan tunteiden käsittely, niiden hyväksyminen ja silti elämässä eteenpäin meneminen ovat avainsanoja, joilla katuminen ei saa itsestä yliotetta. En ymmärrä, että juuri katumisesta ja esimerkiksi kateudesta on tehty niin negatiivisia asioita. Aivan normaaleja tunteita, jotka oikein käsiteltyinä auttavat meitä tulemaan paremmaksi ihmiseksi ja toimimaan oikein. Minä tunnen katumusta muistakin asioista ja kateellinenkin olen joskus.
Saan verbaalisia raivokohtauksia.
Saatan haukkua vastaantulijan läskiksi.
Kun kohtaus on ohi..kadun.
Ihanaa saada vertaistukea:)Äiti joka katuu lapsiaan on sairaampi kuin minä
mielipiteitä
niin on
Kyllä ne lapset joskus vielä muuttaa pois kotoa. Sitten on aikaa.
Minusta tämä katuminen on erikoinen ilmiö.
Ymmärrän että kaduttaa, mutta eikö asiaan pitäisi pikemmin yrittää sopeutua niin, että katuminen loppuu?
Jatkuva katuminen ei ole ihmiselle hyväksi. Ei ole hyvä elää katumuksessa.
Buddhalaisen viisauden mukaan eniten kärsimystä ihmiselle aiheuttaa se ettei ihminen pysty hyväksymään todellisuutta.
Siitä tässäkin katumisessa on kyse.
Ensinnäkin, ei pystytä hyväksymään todellisuutta.
Toiseksi, ei uskalleta tehdä ratkaisuja jotka lopettaisivat katumisen (esim yksin eläminen) koska annetaan muiden mielipiteiden ohjailla elämää.
Kolmanneksi, kohdat 1 ja 2 aiheuttaa uhriutumista. Uhriutuminen aiheuttaa tunteen, ettei elämä ole omissa käsissä vaikka hyvin pitkälle se on.
Viisautta on koittaa löytää onni niistä olosuhteista joissa on.
Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville!
Valitettavasti tämä aihe on edelleen tabu. Sen näkee jo tästä keskustelusta:
- Lapsia EI voi katua, ei mitenkään!
- Muutamat kuorossa selittämässä, että lapsi on elämän ihanin asia ja vaikka ehkä vähän harmitti niin ei harmita enää
- Yksi on siirtymässä haudan lepoon oman käden kautta ilman lapsia, kyllä muillekin täytyy lapset olla tällainen elämän ja kuoleman kysymys
- Kertomuksia siitä, että lapsi kasvaa äkkiä, et sinä kohta sitä enää kadu
- Vetoomuksia mielenterveysongelmiin ymv. koska kukaanhan EI voi edelleenkään katua vanhemmuutta ja lapsia
- Haukkumisia siitä, että on sitä ennenkin kestetty, kestäkää nyt vaan
- Mitäs läksit
- Minäkin läksin, inhosin, mutta en niin paljoa että katuisin lapsiani
- Lisää mielenterveyshäiriöihin vetoamista
- Selittämistä siitä, että sua nyt vaan väsyttää, kun saat nukuttua niin et kadu enää
- Ehdotuksia, että sulla on varmaan vaan synnytyksen jälkeinen masennus, kyllä se siitä
Kukaan ei siis ota todesta sitä, kun vanhempi (äiti tai isä) sanoo suoraan, että KADUTTAA, EN OLISI LÄHTENYT JOS TIESIN, EN LÄHTISI JOS SAISIN VALITA UUDESTAAN.
Tulee vaan höpöhöpöjä ja kertomuksia, että valetta, mä tiedän kyllä paremmin kuin sinä, mitä sun päässä ja tunnemaailmassa liikkuu, ja mitä sä OIKEESTI tunnet. Et ainakaan katumusta. Sua vaan väsyttää. Hanki hoitaja, mee nukkumaan, huomenna et kadu enää lapsiasi.
Ihmekään, ettei tästä uskalleta puhua ääneen.
Lapsettoman elämä on surullista.