Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen ekaluokkalainen
Ekaluokkalaisemme ei ole sosiaalisesti kovinkaan taitava. Hän on hyvin tulinen sielu ja pahoittaa mielensä helposti. Koulun alettua hän jäi yksikseen ilman kavereita. Ei osannut itse hakeutua porukkaan, eikä kukaan pyytänyt. Tästä oltiin monesti yhteydessä opettajaan ja koulusta luvattiin katsoa, ettei lapsi jää yksin. Koko syksy meni ilman kavereita. Kukaan ei kutsunut leikkimään/synttäreille tms.. Muutama lapsi kävi leikkimässä pyydettäessä, mutta vastakutsua ei koskaan tullut. Jokaisen koulupäivän jälkeen kertoi leikkineensä yksin. Lopulta ei enää halunnut kutsua kavereita kotiin, koska koki, ettei kukaan ole hänen kaverinsa.
Nyt tilanne on kärjistynyt siihen, että lapsella on alkanut tulla jatkuvasti riitoja muiden oppilaiden kanssa (yleensä mukana yksi sama lapsi). Opettaja antoi ymmärtää, että koko vuoden on ollut ongelmia, vaikka aiemmin kysyttäessä "kaikki on ollut hyvin". Kaikki vika näyttää olevan lapsessamme ja siinä, että hän hermostuu helposti. Nyt häntä on alettu nimittelemään koulussa. Tottakai lapset huomaavat, kuka on helppo kohde kiusata. Tämä kiusaaminen painetaan villasella, koska syy tuntuu olevan lapsemme erikoisuudessa. Siihen kyllä puututaan, kun lapsi puolustautuu tätä nimittelyä vastaan ja todetaan, että hänen pitäisi oppia ottamaan asia suuttumatta vastaan. Tässä häntä on yritetty ohjaistaa, mutta ei kykene hillitsemään suuttumistaan.
Lapsi ei enää uskalla ottaa mitään kontaktia muihin lapsiin. Tämä tilanne on alkanut koulun alettua. Monesti sanoo vain, että "ei uskalla, koska jos ne eivät halua leikkiä hänen kanssaan". Tämä viestii jotenkin siitä, että hänet on jollain tavoin jätetty ulkopuoliseksi ja annettu ymmärtää, että asia on näin. Ennen koulua hän hakeutui ilman pelkoa leikkimään vieraidenkin lasten kanssa.
Tiedostan, että lapsella on ongelmia kaverisuhteissa. Olin ajatellut, että hänkin oppii ajallaan, kunhan löytää kavereita. Nyt kuitenkin kävi niin, että tilanne pahentui, koska hän jäi täysin yksin. Lapsi ei varmasti ole helpoin kaveri, koska on niin herkkä ja tulinen, mutta on kuitenkin aiemmin sulautunut porukkaan jollain tavalla. Nyt olemme jotenkin pattitilanteessa, koska lapsella ei ole mahdollisuutta edes harjoitella näitä vajaavaisia taitojaan.
Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten asiasta on päästy eteenpäin? Lapselle on haettu koulun ulkopuolista apua, mutta siitä ei ole vielä ollut näkyvää apua.
Kommentit (196)
Lapset kehittyvät eri tahtiin kaikissa asioissa, myös sosiaalisissa taidoissaan. Sen vuoksi nykyinen systeemi, jossa lapset pyritään pitämään aina vain samanikäisten joukossa, aiheuttaa sekä hitaammin että nopeammin kehittyville ongelmia. Nopeammin kehittyvälle lapselle sopii usein kavereiksi paremmin vuotta paria vanhemmat lapset ja hitaammin kehittyvälle taas vuotta paria nuoremmat lapset. Lapset leimataan helposti oudoiksi ja poikkeaviksi, jos ainoa krtiteeri olla yhdessä on sama syntymävuosi. On harmillista, että lapset eivät enää nykyisin leiki kirkonrottaa yms taloyhtiöiden pihoilla, jolloin porukassa olisi monen ikäisiä lapsia. Omat lasuudenkaverini olivat mua nuorempia. Koulussa tietysti välitunnilla piti tulla kaikkien kanssa toimeen, mutta koulupäivän jälkeen ja viikonloppuisin kavereina oli pihakaverit eikä koulukaverit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsi on sosiaalinen ja todella suosittu kaveri, häntä on ihan pienestä saakka päiväkodin tätien ja myöhemmin opettajan toimesta laitettu näiden herkästi tulistuvien pareiksi ja seuraan, koska osaa niin luontaisesti luovia heidän kanssaan.
Seurauksena se, että lapseni ei koskaan sano kenellekään vastaan, ja vanhemman näkökulmasta antaa tiukasti vaativien ja tulistuvien lasten kävellä ylitseen. Luokassa on kolme tulistuvaa lasta ja homma pyörii heidän ehdoillaan. Lapset leikkivät opettajan kehoituksesta vuorotellen leikkejä, joita nämä herkästi tulistuvat ehdottavat. Lapseni paras ystävä on samanlainen kuin hän, mutta koska herkästi tulistuvat kilpailevat lapseni seurasta, hän ei juuri koskaan saa koulussa olla parhaan ystävänsä kanssa.
Suoraan sanottuna, minkäänlaista ymmärrystä ei itsellä riitä näille herkästi tulistuville lapsille.
Hei, tuntuipa kurjalta lukea aloituksesi. Ja niin valitettavan tutulta. Itselläni on jo nyt teini-ikäinen lapsi, jolla oli hyvin samantyyppisiä ongelmia. Nyt kerron asian, jota et haluaisi kuulla, mutta, joka sinun on syytä tietää: ongelmat eivät korjaannu ajan kanssa itsekseen, ne pahenevat. Jotta et joutuisi rämpimään samassa suossa kuin meidän perheemme on joutunut, vaadi lapsellesi kunnon tutkimuksia. En lukenut koko ketjua, joten en tietä, onko lapsellasi jo jokin diagnoosi. Omin avuin, et välttämättä lastasi tutkimuksiin saa, joten pyydä taustatukea esim. lapsen hyvin tuntevalta lääkäriltä, koulukuraattorilta tai joltain muulta, jolla on painoarvoa. Helppoa se ei ole.
Oma lapseni sai aivan liian myöhään autismidiagnoosin. Tilanne ehti päästä pahaksi. Normaaliluokka monine sosiaalisine suhteineen oli aivan liian kuormittava hänelle, mutta pienluokalle ei ilman diagnoosia päässyt. Ajan kanssa tilanne vain paheni, kun sosiaaliset taidot eivät kehittyneet samaa tahtia muiden kanssa. Aistiyliherkkyksiä ei myöskään ymmärretty. Harmittaa lapsen puolesta, että joutui vuosia yrittämään koulunkäyntiä kiusattuna normaaliluokalla. Tästä oli kauaskantoiset psykologiset seuraukset.
No hei, tämä on opettajan vika, että lapsesi laitetaan tulisielujen rauhoittajaksi ja nyls se, jos on totta että he pyörittävät luokkaa. Aikuiset asettavat rajat, jossa nyt on jonkun ope vetänyt alta riman.
Ap:lle hakeutukaa lapsen kanssa esin skidikantti-kurssille, joita järjestetään viikonloppukursseina Helsingissä. Paini, judo ym lajit, missä saa kropan ja pään nollattua voisi tehdä myös pienelle tulisielulle hyvää, ylipäätäätään mikä tahansa liikuntaharrastus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli ikävä olo tästä ketjusta. Toivottavasti oma lapsi on sitten myöhemmin sellainen täydellisesti massaan sulautuva super sosiaalinen lahjakkuus joka mieluummin asettuu sen kiusaajaan puolelle ihan jo asemansa puolesta.Herätys ei sittenkään sentään vaan järki kuitenkin voitti ja toivon hänen olevan muut huomioon ottava ja empaattinen sekä olen vaan ylpeä jos asettuu puolustamaan muita. Ja sitten taas jos hän sattuisi olemaan se kiusattu niin en tiedä. Tulisi ne omat ikävät kokemukset mieleen, mutta sen tiedän että puolustaisin häntä viimeiseen asti, kun minua ei auttanut kukaan. Jos hän taas olisi kiusaaja niin varmasti kertoisin sata kertaa kuinka pahalta se toisesta tuntuu. Terveisin aikoinaan yksin jäänyt. Itsekin kuulemma viihdyin yksin ja en osannut toimia muiden kanssa, vaikka todellisuus oli se ettei kukaan ottanut minua porukkaan ja jäin pakosta yksin. Ne muut olivat sitten niitä sosiaalisia ja minä en, vaikka he sitten kiusasivat minua joka hetki, kun opettajan silmä vältti. Mutta minun vikanihan se kaikki oli.
No kenen vika se sitten on, että et osannut toimia muiden kanssa ja olit epäsosiaalinen? Ei ainakaan niiden muiden.
On karhunpalvelus "puolustaa" oman lapsen väärää käytöstä "loppuun saakka". Minäkin laittaisin lapsen johonkin harrastukseen, jossa toiminta on ohjattua ja pääsee harjoittelemaan sitä itsehillintää ja muiden kanssa olemista ohjatusti.
Epäsosiaalisuus ei ole kenenkään syy. Siihen reagointi kiusaamalla on sen sijaan täysin kiusaajan itsensä syy.
Lapsen puolustaminen ja hänen puolensa pitäminen on eri asia kuin lapsen huonon käytöksen puolustelu. Ensinmainitusta luopuminen on lapsen hylkäämistä vastoinkäymisten keskelle ja tie heikkoon itsetuntoon ja syrjäytymiseen. Jotta lapsella on mahdollisuus oppia sosiaaliset taidot, hän tarvitsee aikuisen tukea ja rohkaisua ja luottamusta siihen, että edes omat vanhemmat hyväksyvät hänet omana itsenään.
Lapsen käytösongelmiin pitää puuttua, muttei lasta tuomiten vaan ongelmia yhdessä ratkoen.
Omana itsenä hyväksyminen yleensä tarkoittaa, että vanhempi ei ole koskaan oikeasti vaatinut lapselta hyvää käytöstä, esim itsehillintää.
Lapsena elämä onnistuu siten että vanhempi curlaa niin että lapsen huono käytös vaan vahvistuu. Syytetään muita lapsia, tarhan tätiä, opettajia, kun lapsi saa sen palautteen huonosta käytöksestä minkä ansaitseekin.
Lapsen kasvaessa lapsi on totaalisesti pulassa, kun hänelle ei ole opetettu miten toimitaan muiden kanssa niin, että ei jää yksin ja hyljeksityksi. Ei paljoa lämmitä että äiti hyväksyy sellaisena kun on, ellei muu maailma hyväksy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä kommentteja lukiessa en yhtään ihmettele, että koulukiusaamista ei saada kitkettyä. Hei haloo! Kyse on 7 vuotiaasta lapsesta. Tsemppiä ap:lle ja lapselle, toivottavasti kavereita löytyy.
Onko nyt aikuisilla,se isompi ongelma, kun lapsella ei olekaan niitä kavereita. Ehkä lapsenne oikeasti haluaakin olla tarkkailija, eikä halua olla missään isommissa piireissä. Antakaa lapselle omaa tilaa lähestuä muita ja antakaa,hänelle aikaa lähestyä muota omalla tavallaan. Yleensä vanhimmilla,on tuo yksinäisyys suurempi ongelma kuin lapsella itsellä. Väkisin kun ei voi ystävyyssuhteita rakentaa. Aikanaan lapsesi löytää kaverin omala tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli ikävä olo tästä ketjusta. Toivottavasti oma lapsi on sitten myöhemmin sellainen täydellisesti massaan sulautuva super sosiaalinen lahjakkuus joka mieluummin asettuu sen kiusaajaan puolelle ihan jo asemansa puolesta.Herätys ei sittenkään sentään vaan järki kuitenkin voitti ja toivon hänen olevan muut huomioon ottava ja empaattinen sekä olen vaan ylpeä jos asettuu puolustamaan muita. Ja sitten taas jos hän sattuisi olemaan se kiusattu niin en tiedä. Tulisi ne omat ikävät kokemukset mieleen, mutta sen tiedän että puolustaisin häntä viimeiseen asti, kun minua ei auttanut kukaan. Jos hän taas olisi kiusaaja niin varmasti kertoisin sata kertaa kuinka pahalta se toisesta tuntuu. Terveisin aikoinaan yksin jäänyt. Itsekin kuulemma viihdyin yksin ja en osannut toimia muiden kanssa, vaikka todellisuus oli se ettei kukaan ottanut minua porukkaan ja jäin pakosta yksin. Ne muut olivat sitten niitä sosiaalisia ja minä en, vaikka he sitten kiusasivat minua joka hetki, kun opettajan silmä vältti. Mutta minun vikanihan se kaikki oli.
No kenen vika se sitten on, että et osannut toimia muiden kanssa ja olit epäsosiaalinen? Ei ainakaan niiden muiden.
On karhunpalvelus "puolustaa" oman lapsen väärää käytöstä "loppuun saakka". Minäkin laittaisin lapsen johonkin harrastukseen, jossa toiminta on ohjattua ja pääsee harjoittelemaan sitä itsehillintää ja muiden kanssa olemista ohjatusti.
Epäsosiaalisuus ei ole kenenkään syy. Siihen reagointi kiusaamalla on sen sijaan täysin kiusaajan itsensä syy.
Ei. Ei kukaan näistä LAPSISTA tässä tapauksessa ole "syyllinen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä...
Minun esikoiseni on ns.helppo lapsi ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Olen korvia myöten täynnä sitä että hänet laitetaan aina rauhoittamaan villejä lapsia ja muuten hankalia. Ja opettajat siis itse näin minulle sanonut...
Itsellä myös kokemusta tuosta. Poikani joutui ”hoivaamaan” luokan adhd-riehujia ryhmätöissä ja paritöissä. Siinä pilattiin sopuisan lapsen kouluvuosista iso osa.
Kommentoijat ovat takertuneet sanaan 'tulisieluinen' ja taitavat tulkita sitä väärin. En osaa neuvoa, mutta näen oman poikani tulevaisuuden tuossa.
3-vuotiaana sain hänet vihdoin psykologin tutkimuksiin ja hän puolsi näkemystäni siitä, että pojan kehitystä on syytä seurata ja että viitteitä autisminkirjosta vaikuttaa löytyvän. Päiväkodissa ei kuitenkaan oteta mitään kantaa ja aikaa on kulunut yli kaksi vuotta. Toisaalta minä ymmärrän sen. Poika on heille helppo. Rakastaa rutiineja ja tottelee hyvin. Hoivaa pienempiä ja viihtyy päiväkodissa.
Nyt te mietitte, että mitäs ne ongelmat muka on. Niitä ei huomaa jos ympärillä on se pk:n tavallinen kaaos. Poika ei esimerkiksi tervehdi ketään. Kävelee vaan sisään, ottaa jonkun auton tai palapelin ja näpertää sitä. Toiset iloisesti huutelee moi. Minä _aina_ pyydän häntä vastaamaan, ja joskus se toimii.
Pihalta kun haen häntä, ei ikinä ole mikään leikki kesken. Hän koheltaa ympäriinsä tai pieniä vetää pulkassa, mutta ei puhettakaan että kaveeraisi. Päiväkoti on kyllä kiva ja heillä on mukavaa toimintaa, mutta se on silloin niin järjestäytynyttä. Vapaassa leikissä poikani joko sooloilee tai uppoutuu omiin juttuihinsa. Kaverisynttäreillä olen tämän havainnut.
Kavereita on pari siviilielämässä ja heidän kanssaan sujuu vaihtelevasti. En voi sanoa että hyvin. Poika ei huuda eikä mitään sellaista, mutta hermostuu helposti ja lähtee pois. Suurissa ihmisjoukoissa hän menee lukkoon, esim. puistossa. Arvatkaa olenko sen sata kertaa neuvonut, rohkaissut ja näyttänyt esimerkkiä. Mutta ei.
Minun puolestani hän saisi olla tuo oma herkkä, pohtiva itsensä. Tiedän vaan koulumaailman julmuuden ja etenkin poikien fyysinen kiusaaminen pelottaa jo nyt. Ei pitäisi turhaan maalailla piruja, mutta kun tuntuu ettei kukaan näe sitä mitä minä näen. Toivon niin olevani väärässä.
Anteeksi tämä pitkä avautuminen, varsinkin kun se menee niin aiheen vierestä. Tuntui vain, että ymmärrän hyvin tuon herkkyyden ja tulisuuden yhdistelmän. Toivon teille, ap, kaikkea hyvää jatkossa! Jos vaikka joku harrastus tosiaan löytyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä aika saman kuuloinen lapsi kuin teillä. Lapsi tarvitsee edelleen paljon apua ja ohjausta kaverisuhteiden luomiseen ja niiden ylläpitämiseen. Välillä on mennyt sukset ristiin lähes kaikkien kavereiden kanssa. Myös meidän lapsemme on välillä joutunut myös kiusatuksi. Ota sinnikkäästi kouluun yhteyttä, kiusaamisen täytyy loppua. Ja kannusta lasta kuitenkin kutsumaan niitä kavereita kylään vaikka ei vastakutsua tulekaan. Meillä koulussa on kiitettävästi puututtu kiusaamiseen, mutta myös ohjataan lastamme hänen haasteissaan. Meillä myös haettu ulkopuolistakin apua lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin AP:n tuskan äitinä ja ihailen kykyä vastata noin rauhallisesti todella tylyhin viesteihin. Kumma, kun niin huonosti erilaisuutta sietävillä vanhemmilla on aina omien puheidensa mukaan ne sosiaalisesti taitavat lapset...
Mulla on lapsi, jolla on sosiaalisessa kanssakäymisessä haasteita. On ollut aina. Hän on älykäs hyvässä ja pahassa, joustamaton, temperamenttinen. Samaan aikaan myös ystävällinen, tarkkanäköinen ja empaattinen. Hän on rohkea. Outo yhdistelmä tavallaan sosiaalisesti ihan mahtavaa ja vaikeaa lasta. Aikuiset yleensä pitävät hänestä paljon, koska puheliaana ja varhaiskypsänä hän on oikeasti hauska tyyppi. Kaverit vaan kohtaavat sen toisen puolen; my way or the highway. Sitä on työstetty tarhasta asti, eikä lapsella ole minkäänlaista tsänssiä olla joku prinsessa ainakaan minun kanssani. Silti sen asian suhteen ollaan välillä pulassa, koska vanhemmat eivät hallitse sitä, mitä lapsi päivittäin koulussa tekee, sanoo, leikkii tai kohtaa. Jos hallitsi, niin kaikki olisi naurettavan helppoa!
Opettaja lohdutti, pidettyään ensin pitkän ja aiheellisen valituspuheen, että oma tahto on positiivinen asia. Se on voima, jolla lapsi ja nuori pystyy vastustamaan tarvittaessa isojakin joukkoa. Se on oikeasti arvokas ominaisuus ihmisessä, vaikka me kuinka ihannoisimme mahdollisimman nöyrää käytöstä. "Tuollaiset ihmiset menestyvät, jos oppivat sekä pitämään päänsä, että joustamaan kun se on kannattavaa", sanoi opettaja. Se on hyvä tavoite.
Samaan aikaan voin myöntää itse syyllistyneeni ennakkoluuloon. Lapsen luokalla on eräs lapsi, joka on kaikkea muuta kuin soveltuva sinne. Hommat eskaloitui ekaluokan alussa lopulta määräaikaiseen lomautukseen koulusta, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Lapseni halusi kutsua juuri tuon lapsen juhliinsa. (Meille ei kaksioon kutsuta todellakaan koko luokkaa) Olin tosi vastaan ajatusta erittäin tulisieluisesta lapsivieraasta, jonka kanssa koulukin on ollut ihan helisemässä. Oma lapseni suhtautui epäilyihin pyöritellen silmiä ja vakuutti, että kaikki menee hyvin. Ja niin meni! Se ns. ongelmalapsi oli kaikkein kivoin vieraista. Äitinä minua hävetti se, että olin lähtökohtaisesti kehittymättömämpi kohtaamaan erilaisuutta kuin oma ekaluokkalainen lapseni. En ollut valmis antamaan edes mahdollisuutta, vaikka edellytän lapseltani kyllä sellaista. Yleensäkin aikuiset odottavat lapsilta parempaa käytöstä, mihin itse kykenevät.
Monesti meidän aikuisten asenteet todellakin sanelevat paljon siitä, mitä joku lapsi kohtaa. Sen huomaa kyllä tämän ketjun sisällöstä ihan hyvin. Muiden lasten nimittely yms. jätettiin huomiotta, mutta aloittajan lapsesta tehtiin inhottava ja väkivaltainenkin, sekä aloittajasta täysin epäonnistunut vanhempi. Miksi?
Minä kannattaisin avoimuutta haasteissa. Ei se ole häpeä! Olen aika varma, että lapsilla on helpompaa, kun aikuiset lakkaavat esittämästä jotain mielessä kirjoitettua näytelmää. Lapsella on vaikeaa sosiaalisesti. Lapsi ei ole huono. Ei ole mitään täydellisesti toimivia ekaluokkalaisia; niiden lällättelijöiden on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta oppia sosiaalisia sääntöjä kuin sen vetäytyjän.
Kiitos tästä viestistä. Olen iloinen siitä, että maan päällä on kaltaisiani ihmisiä. Ohis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin AP:n tuskan äitinä ja ihailen kykyä vastata noin rauhallisesti todella tylyhin viesteihin. Kumma, kun niin huonosti erilaisuutta sietävillä vanhemmilla on aina omien puheidensa mukaan ne sosiaalisesti taitavat lapset...
Mulla on lapsi, jolla on sosiaalisessa kanssakäymisessä haasteita. On ollut aina. Hän on älykäs hyvässä ja pahassa, joustamaton, temperamenttinen. Samaan aikaan myös ystävällinen, tarkkanäköinen ja empaattinen. Hän on rohkea. Outo yhdistelmä tavallaan sosiaalisesti ihan mahtavaa ja vaikeaa lasta. Aikuiset yleensä pitävät hänestä paljon, koska puheliaana ja varhaiskypsänä hän on oikeasti hauska tyyppi. Kaverit vaan kohtaavat sen toisen puolen; my way or the highway. Sitä on työstetty tarhasta asti, eikä lapsella ole minkäänlaista tsänssiä olla joku prinsessa ainakaan minun kanssani. Silti sen asian suhteen ollaan välillä pulassa, koska vanhemmat eivät hallitse sitä, mitä lapsi päivittäin koulussa tekee, sanoo, leikkii tai kohtaa. Jos hallitsi, niin kaikki olisi naurettavan helppoa!
Opettaja lohdutti, pidettyään ensin pitkän ja aiheellisen valituspuheen, että oma tahto on positiivinen asia. Se on voima, jolla lapsi ja nuori pystyy vastustamaan tarvittaessa isojakin joukkoa. Se on oikeasti arvokas ominaisuus ihmisessä, vaikka me kuinka ihannoisimme mahdollisimman nöyrää käytöstä. "Tuollaiset ihmiset menestyvät, jos oppivat sekä pitämään päänsä, että joustamaan kun se on kannattavaa", sanoi opettaja. Se on hyvä tavoite.
Samaan aikaan voin myöntää itse syyllistyneeni ennakkoluuloon. Lapsen luokalla on eräs lapsi, joka on kaikkea muuta kuin soveltuva sinne. Hommat eskaloitui ekaluokan alussa lopulta määräaikaiseen lomautukseen koulusta, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Lapseni halusi kutsua juuri tuon lapsen juhliinsa. (Meille ei kaksioon kutsuta todellakaan koko luokkaa) Olin tosi vastaan ajatusta erittäin tulisieluisesta lapsivieraasta, jonka kanssa koulukin on ollut ihan helisemässä. Oma lapseni suhtautui epäilyihin pyöritellen silmiä ja vakuutti, että kaikki menee hyvin. Ja niin meni! Se ns. ongelmalapsi oli kaikkein kivoin vieraista. Äitinä minua hävetti se, että olin lähtökohtaisesti kehittymättömämpi kohtaamaan erilaisuutta kuin oma ekaluokkalainen lapseni. En ollut valmis antamaan edes mahdollisuutta, vaikka edellytän lapseltani kyllä sellaista. Yleensäkin aikuiset odottavat lapsilta parempaa käytöstä, mihin itse kykenevät.
Monesti meidän aikuisten asenteet todellakin sanelevat paljon siitä, mitä joku lapsi kohtaa. Sen huomaa kyllä tämän ketjun sisällöstä ihan hyvin. Muiden lasten nimittely yms. jätettiin huomiotta, mutta aloittajan lapsesta tehtiin inhottava ja väkivaltainenkin, sekä aloittajasta täysin epäonnistunut vanhempi. Miksi?
Minä kannattaisin avoimuutta haasteissa. Ei se ole häpeä! Olen aika varma, että lapsilla on helpompaa, kun aikuiset lakkaavat esittämästä jotain mielessä kirjoitettua näytelmää. Lapsella on vaikeaa sosiaalisesti. Lapsi ei ole huono. Ei ole mitään täydellisesti toimivia ekaluokkalaisia; niiden lällättelijöiden on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta oppia sosiaalisia sääntöjä kuin sen vetäytyjän.
Kiitos tästä viestistä. Olen iloinen siitä, että maan päällä on kaltaisiani ihmisiä. Ohis.
Hahhaa! Tarkoitin tietysti kaltaisiaSi! Hiton autokorjaamo.
Uskaltaisin väittää että iso osa kiusaamis juttujen taustalla on juuri näitä tilanteita. Lapsellani on tälläinen luokkakaveri. On todella haastava luonne. Riitautuu suuttuu todella herkästi haluaa aina määrätä. On myös väkivaltainen mutta naamioi nämä tilanteet vahingoiksi. Muiden kanssa toimeen tuleminen on todella vaikeaa. Muut luokassa pärjäävät hyvin kaikissa kaveri suhteissa. Tämän vaativan lapsen kans kaikki yrittää tulla toimeen mutta on tietenkin alkanut menemään siihen että jää vapaa ajalla yksin. Nyt sitten lapsen vanhempi syyttää meidänkin lasta kiusaajaksi ja kovaan ääneen toitottaa kuinka hänen lapsi on koulukiusattu.
Minusta tilanne ei kyllä ihan näin ole. En hyväksy kiusaamista enkä varmasti lastani siihen kannusta päinvastoin mutta onko sekään reilua että sellaisen lapsen kanssa on pakko jaksaa olla ystävä jos siitä tulee vain jatkuvasti paha mieli.
Kiusata ei tietenkään saa mutta ei ystävyyttä voi pakottaa.
Vie lapsi tutkimuksiin. Ensin psykiatrille tai koulupsykologien tai kuraattorin tai terveydenhoitajan tai lääkärin kautta juttelemaan ja sitten saatte apua.
Älä jää. Etene.
Olisiko mahdollista, että lapsellasi olisi neurologisia ongelmia? Voi olla, että hän tarvitsee terapiaa, jossa voi harjoitella toisen tunteiden ymmärtämistä ja omien tunteiden hallintaa, jotta pystyy vastavuoroiseen toimintaan isommassa porukassa. Pyydä koulun oppilashuoltoryhmää ottamaan asia nopeasti käsittelyyn. Joskus opiskelu pienryhmässä voi olla ratkaisu. Tsemppiä paljon, onneksi lapsellasi on äiti, joka välittää ja ajattelee hänen parastaan.
Oma poikani on sosiaalinen kaikkien kaveri. Hän tulee toimeen kaikkien lasten kanssa myös niiden joilla on isohkoja vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa tai jopa väkivaltaista käytöstä." Tukilapsena" oleminen ei ole hänelle rasite vaan tuntuu nauttivan aidosti kaikkien kavereidensa seurasta. Sellainen kaveri joka isossa ryhmässä saa muut kimppuunsa epäsopivalla käytöksellä on kuin linnunmaitoa meillä kun leikkii poikani kanssa. Opettaja on tämän taidon tunnistanut, käyttää poikaani apunaan ja myös rohkaisee ja palkitsee häntä tästä käytöksestä. Myös minä olen antanut hänelle positiivista palautetta ja ihailen lahjaansa ihan avoimesti.
Tämä kirjoitus on tarkoitettu siis lähinnä heille jotka kokevat vääryytenä lapsensa kuormittamisen vaikeampien tapausten kanssa. Sekä minä ja lapseni olemme molemmat iloisia siitä että oleminen ja tekeminen sujuu hyvin kaikkien kanssa. Myös oma poikani voi hyvin kun luokan kaikki lapset otetaan mukaan ja jokaista koitetaan auttaa ryhmässä ja kaverien kanssa toimimisen kanssa. Onneksi lapseni luokalla ja koulussa vallitsee yhteinen konsensus tässä asiassa.
AP: lle tsemppiä ja voimia. Sinulla on oikeus pyytää ja haluta lapsellesi tukea ja apua. Olet saanutkin hyviä neuvoja mm. siitä että sinun kannattaa olla aktiivinen ja koittaa järjestää leikkikavereita vaikka lapsesi ei välttämättä itse olisikaan kovin innokas. Lapsi on vielä pieni ja tässä vaiheessa vanhemmat voivat vielä auttaa ja ohjata näissä asioissa. Voit koittaa myös itse olla kuulolla leikeissä ja ohjata tilannetta oikeaan suuntaan.
Lapsi kannattaa tutkituttaa ihan vain sen varmistamiseksi, ettei taustalla ole jotain sellaista, mikä ei hoidu kasvatuksella. Jokatapauksessa lapsen pitää oppia itsehillintää ja käytöstapoja. Lasten kaverisuhteessa on kyse kahdesta lapsesta, ei lapsesta ja aikuisesta. Toiselta 7-vuotiaalta ei voi vaatia yhtään sen aikuismaisempaa käytöstä kuin toiseltakaan.
Aikuisena voit miettiä, kuinka monta kertaa vastaisit myöntävästi oman kaverisi kyläilykutsuun, jos näissä kyläilyissä hetken aikaa kaikki menisi ihan ok, sitten kaverisi suuttuisi jostain pikkuasiasta ja painelisi toiseen huoneeseen jättäen sut itseksesi ihmettelemään, mitä tekisit. Veikkaan, että et kovinkaan montaa kertaa. Varsinkin, kun sulla olisi muitakin kavereita ja ystäviä, jotka eivät käyttäydy tuolla tavalla. Kun kutsuu kylään, ihan peruskäytöstapoihin kuuluu, että vieraan kanssa sitten myös ollaan. Ja yleensä vielä niin, että vieras tuntee olonsa mukavaksi.
Ekaluokkalainen ymmärtää puhetta ja hänen kanssaan voi jo sopia asioita. Kaveri kannattaa aluksi kutsua vain lyhyeksi ajaksi, esim sopia oman ja vieraan lapsen (ja vanhempien) kanssa, että kaveri tulee tunniksi leikkimään. Oman lapsen kanssa sovitaan, että lapsi käyttäytyy tunnin ajan kunnolla. Hillitsee itsensä, vaikka ärsyyntyisikin jostain asiasta. Kun tuo tunti on mennyt hyvin ja vieras lapsi lähtenyt kotiin, lasta voi palkita jollain kivalla jutulla esimerkiksi leffan katsomisella, lautapelin pelaamisella äidin tai isän kanssa tai mistä lapsi nyt tykkääkään. Kun tunnin mittaiset leikit alkavat sujua, voi kyläilyaikaa vähitellen pidentää.
Kavereita kannattaa katsoa muistakin lapsista kuin vain luokkakavereista. Naapurustossa asuvat suunnilleen samanikäiset lapset käyvät ihan hyvin. Varsinkin, jos jo tuntikin on lapselle liian pitkä aika hillitä itseän ja käyttäytyä hyvin. Lapsi ilmeisesti kuitenkin pystyy keskittymään ja käyttäytymään koulussa oppitunnin ajan, joten noin tunti voisi olla hyvä aika aloittaa.
Epäsosiaalisuus ei ole kenenkään syy. Siihen reagointi kiusaamalla on sen sijaan täysin kiusaajan itsensä syy.
Lapsen puolustaminen ja hänen puolensa pitäminen on eri asia kuin lapsen huonon käytöksen puolustelu. Ensinmainitusta luopuminen on lapsen hylkäämistä vastoinkäymisten keskelle ja tie heikkoon itsetuntoon ja syrjäytymiseen. Jotta lapsella on mahdollisuus oppia sosiaaliset taidot, hän tarvitsee aikuisen tukea ja rohkaisua ja luottamusta siihen, että edes omat vanhemmat hyväksyvät hänet omana itsenään.
Lapsen käytösongelmiin pitää puuttua, muttei lasta tuomiten vaan ongelmia yhdessä ratkoen.