Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen ekaluokkalainen
Ekaluokkalaisemme ei ole sosiaalisesti kovinkaan taitava. Hän on hyvin tulinen sielu ja pahoittaa mielensä helposti. Koulun alettua hän jäi yksikseen ilman kavereita. Ei osannut itse hakeutua porukkaan, eikä kukaan pyytänyt. Tästä oltiin monesti yhteydessä opettajaan ja koulusta luvattiin katsoa, ettei lapsi jää yksin. Koko syksy meni ilman kavereita. Kukaan ei kutsunut leikkimään/synttäreille tms.. Muutama lapsi kävi leikkimässä pyydettäessä, mutta vastakutsua ei koskaan tullut. Jokaisen koulupäivän jälkeen kertoi leikkineensä yksin. Lopulta ei enää halunnut kutsua kavereita kotiin, koska koki, ettei kukaan ole hänen kaverinsa.
Nyt tilanne on kärjistynyt siihen, että lapsella on alkanut tulla jatkuvasti riitoja muiden oppilaiden kanssa (yleensä mukana yksi sama lapsi). Opettaja antoi ymmärtää, että koko vuoden on ollut ongelmia, vaikka aiemmin kysyttäessä "kaikki on ollut hyvin". Kaikki vika näyttää olevan lapsessamme ja siinä, että hän hermostuu helposti. Nyt häntä on alettu nimittelemään koulussa. Tottakai lapset huomaavat, kuka on helppo kohde kiusata. Tämä kiusaaminen painetaan villasella, koska syy tuntuu olevan lapsemme erikoisuudessa. Siihen kyllä puututaan, kun lapsi puolustautuu tätä nimittelyä vastaan ja todetaan, että hänen pitäisi oppia ottamaan asia suuttumatta vastaan. Tässä häntä on yritetty ohjaistaa, mutta ei kykene hillitsemään suuttumistaan.
Lapsi ei enää uskalla ottaa mitään kontaktia muihin lapsiin. Tämä tilanne on alkanut koulun alettua. Monesti sanoo vain, että "ei uskalla, koska jos ne eivät halua leikkiä hänen kanssaan". Tämä viestii jotenkin siitä, että hänet on jollain tavoin jätetty ulkopuoliseksi ja annettu ymmärtää, että asia on näin. Ennen koulua hän hakeutui ilman pelkoa leikkimään vieraidenkin lasten kanssa.
Tiedostan, että lapsella on ongelmia kaverisuhteissa. Olin ajatellut, että hänkin oppii ajallaan, kunhan löytää kavereita. Nyt kuitenkin kävi niin, että tilanne pahentui, koska hän jäi täysin yksin. Lapsi ei varmasti ole helpoin kaveri, koska on niin herkkä ja tulinen, mutta on kuitenkin aiemmin sulautunut porukkaan jollain tavalla. Nyt olemme jotenkin pattitilanteessa, koska lapsella ei ole mahdollisuutta edes harjoitella näitä vajaavaisia taitojaan.
Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten asiasta on päästy eteenpäin? Lapselle on haettu koulun ulkopuolista apua, mutta siitä ei ole vielä ollut näkyvää apua.
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Summasummarum. Lapsi on hankala, lapsi voidaan surutta jättää yksin, koska kukaan ei halua lapselleen leikkikaveria, joka on hieman erilainen. Ja kiusaaminen on sallittua, koska omapa on vikansa. Tai oikeastaan vanhempien vika... Raaka maailma ja tätä hieman pelkäsinkin.
Sanottakoon, että itse aavistin kyllä tämän sosiaalisen puolen ongelmat ennen koulua ja niihin on yritetty puuttua aina. Tarha/esikoulu eivät ole ongelmia tässä nähneet ja siksi lapsi siirtyi kouluun. Tästäkin asiasta keskusteltiin, mutta luotimme lopulta koulutuksen saaneisiin ihmisiin ja siihen, että lapsi pärjää. Näin ei kuitenkaan ollut, koska koulun tehtäviin ei enää kuulu katsoa, ettei kukaan jää yksin ja lapsi olisi siinä kohtaa tarvinnut ohjattua apua. Tiedän, että on vaikea ja mahdoton pakottaa lapsia leikkimään, jos toisesta ei pidä. Toivottavasti jokainen teistä vanhemmista, jotka eivät lapselleen tällästä kaveria halua, opettaa myös, ettei niitä hiljaisia ja ujoja lapsia saa nimitellä ja kiusata. Lapsi, joka käy koulua ilman kavereita, saattaa kokea sen nimittelyn huomattavasti raskaampana kuin lapsi, jolla on edes yksi kaveri.
No eihän tässä ollut kyse hiljaisesta ja ujosta lapsesta, vaan "tulisieluisesta", herkästi hermostuvasta ja loukkaantuvasta lapsesta. Tulisieluisen myöntäisin juuri tuollaiseksi nollasta sataan tyypiksi, jonka kanssa siis joutuu muut olemaan varuillaan.
Näillä hiljaisilla ja ujoilla on yleensä kyllä kavereita, hakeutuvat etenkin samanlaisten seuraan luonnollisesti. Villimmätkin lapset pitävät näitä yleensä vain neutraaleina ihan kivoina tyyppeinä.
Lapsi voi olla ujo ja hiljainen, mutta silti helposti hermostuva. Ei hermostu leikeissä, ei vaan halua leikkiä muiden leikkejä. Jää sitten leikkimään yksin omiaan. Hermostuu herkästi, jos kokee tulleensa kiusatuksi. Näin saattaa välillä käydä myös ns. liian pienestä, koska ei ymmärrä toisen leikiä. Esim. jotkin lällättely tilanteet, missä ei kukaan halua tavallaan kiusata, mutta lapsi ei sitä ymmärrä. Ja kun on näissä tilanteissa hermostunut, on (ainakin yksi lapsi) huomattu, että tuonhan saa helposti pois tolaltaan, kun vähän ilkkuu. Ja sitten on alettu tietoisesti haukkumaan lasta. Niinhän siinä helposti käy. Lapsia ei voi pakottaa leikkimään, mutta voi kyllä opettaa, ettei toista saa myöskään tahallisesti kiusata.
Mikä tuossa on siis ongelmana, jos lapsi haluaa leikkiä yksin eikä kaipaa muiden seuraa?
Sosiaalisesti kuulostaa jääneen pikkulapsen tasolle, jotka juurikin haluavat vain yksinään leikkiä omia leikkejään. Syy tuohon kannattaa kyllä selvittää. Voi olla autismikirjoa, lievä kehitysvamma, puutteita kasvatuksessa tai joku trauma. Syitä on monia.
Minä olin tuollainen lapsi, ja nykyään ihan menestyvä, perheellinen lakimies. Eivät kaikki yksin viihtyvät ole vammaisia.
Totta. Itse olen huomannut, että luokan suosituimmat ja sosiaalisimmat ovat monesti jääneet lähäri-tasolle, kun taas hiljaisemmat ovat menestyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Summasummarum. Lapsi on hankala, lapsi voidaan surutta jättää yksin, koska kukaan ei halua lapselleen leikkikaveria, joka on hieman erilainen. Ja kiusaaminen on sallittua, koska omapa on vikansa. Tai oikeastaan vanhempien vika... Raaka maailma ja tätä hieman pelkäsinkin.
Sanottakoon, että itse aavistin kyllä tämän sosiaalisen puolen ongelmat ennen koulua ja niihin on yritetty puuttua aina. Tarha/esikoulu eivät ole ongelmia tässä nähneet ja siksi lapsi siirtyi kouluun. Tästäkin asiasta keskusteltiin, mutta luotimme lopulta koulutuksen saaneisiin ihmisiin ja siihen, että lapsi pärjää. Näin ei kuitenkaan ollut, koska koulun tehtäviin ei enää kuulu katsoa, ettei kukaan jää yksin ja lapsi olisi siinä kohtaa tarvinnut ohjattua apua. Tiedän, että on vaikea ja mahdoton pakottaa lapsia leikkimään, jos toisesta ei pidä. Toivottavasti jokainen teistä vanhemmista, jotka eivät lapselleen tällästä kaveria halua, opettaa myös, ettei niitä hiljaisia ja ujoja lapsia saa nimitellä ja kiusata. Lapsi, joka käy koulua ilman kavereita, saattaa kokea sen nimittelyn huomattavasti raskaampana kuin lapsi, jolla on edes yksi kaveri.
No eihän tässä ollut kyse hiljaisesta ja ujosta lapsesta, vaan "tulisieluisesta", herkästi hermostuvasta ja loukkaantuvasta lapsesta. Tulisieluisen myöntäisin juuri tuollaiseksi nollasta sataan tyypiksi, jonka kanssa siis joutuu muut olemaan varuillaan.
Näillä hiljaisilla ja ujoilla on yleensä kyllä kavereita, hakeutuvat etenkin samanlaisten seuraan luonnollisesti. Villimmätkin lapset pitävät näitä yleensä vain neutraaleina ihan kivoina tyyppeinä.
Lapsi voi olla ujo ja hiljainen, mutta silti helposti hermostuva. Ei hermostu leikeissä, ei vaan halua leikkiä muiden leikkejä. Jää sitten leikkimään yksin omiaan. Hermostuu herkästi, jos kokee tulleensa kiusatuksi. Näin saattaa välillä käydä myös ns. liian pienestä, koska ei ymmärrä toisen leikiä. Esim. jotkin lällättely tilanteet, missä ei kukaan halua tavallaan kiusata, mutta lapsi ei sitä ymmärrä. Ja kun on näissä tilanteissa hermostunut, on (ainakin yksi lapsi) huomattu, että tuonhan saa helposti pois tolaltaan, kun vähän ilkkuu. Ja sitten on alettu tietoisesti haukkumaan lasta. Niinhän siinä helposti käy. Lapsia ei voi pakottaa leikkimään, mutta voi kyllä opettaa, ettei toista saa myöskään tahallisesti kiusata.
Mikä tuossa on siis ongelmana, jos lapsi haluaa leikkiä yksin eikä kaipaa muiden seuraa?
Sosiaalisesti kuulostaa jääneen pikkulapsen tasolle, jotka juurikin haluavat vain yksinään leikkiä omia leikkejään. Syy tuohon kannattaa kyllä selvittää. Voi olla autismikirjoa, lievä kehitysvamma, puutteita kasvatuksessa tai joku trauma. Syitä on monia.
Minä olin tuollainen lapsi, ja nykyään ihan menestyvä, perheellinen lakimies. Eivät kaikki yksin viihtyvät ole vammaisia.
Totta. Itse olen huomannut, että luokan suosituimmat ja sosiaalisimmat ovat monesti jääneet lähäri-tasolle, kun taas hiljaisemmat ovat menestyneet.
Ohis, mutta oletpa ilkeä kiusaaja halventaessasi tiettyä ammattiryhmää. Muutoin viestissäsi oli vähän perääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Summasummarum. Lapsi on hankala, lapsi voidaan surutta jättää yksin, koska kukaan ei halua lapselleen leikkikaveria, joka on hieman erilainen. Ja kiusaaminen on sallittua, koska omapa on vikansa. Tai oikeastaan vanhempien vika... Raaka maailma ja tätä hieman pelkäsinkin.
Sanottakoon, että itse aavistin kyllä tämän sosiaalisen puolen ongelmat ennen koulua ja niihin on yritetty puuttua aina. Tarha/esikoulu eivät ole ongelmia tässä nähneet ja siksi lapsi siirtyi kouluun. Tästäkin asiasta keskusteltiin, mutta luotimme lopulta koulutuksen saaneisiin ihmisiin ja siihen, että lapsi pärjää. Näin ei kuitenkaan ollut, koska koulun tehtäviin ei enää kuulu katsoa, ettei kukaan jää yksin ja lapsi olisi siinä kohtaa tarvinnut ohjattua apua. Tiedän, että on vaikea ja mahdoton pakottaa lapsia leikkimään, jos toisesta ei pidä. Toivottavasti jokainen teistä vanhemmista, jotka eivät lapselleen tällästä kaveria halua, opettaa myös, ettei niitä hiljaisia ja ujoja lapsia saa nimitellä ja kiusata. Lapsi, joka käy koulua ilman kavereita, saattaa kokea sen nimittelyn huomattavasti raskaampana kuin lapsi, jolla on edes yksi kaveri.
No eihän tässä ollut kyse hiljaisesta ja ujosta lapsesta, vaan "tulisieluisesta", herkästi hermostuvasta ja loukkaantuvasta lapsesta. Tulisieluisen myöntäisin juuri tuollaiseksi nollasta sataan tyypiksi, jonka kanssa siis joutuu muut olemaan varuillaan.
Näillä hiljaisilla ja ujoilla on yleensä kyllä kavereita, hakeutuvat etenkin samanlaisten seuraan luonnollisesti. Villimmätkin lapset pitävät näitä yleensä vain neutraaleina ihan kivoina tyyppeinä.
Lapsi voi olla ujo ja hiljainen, mutta silti helposti hermostuva. Ei hermostu leikeissä, ei vaan halua leikkiä muiden leikkejä. Jää sitten leikkimään yksin omiaan. Hermostuu herkästi, jos kokee tulleensa kiusatuksi. Näin saattaa välillä käydä myös ns. liian pienestä, koska ei ymmärrä toisen leikiä. Esim. jotkin lällättely tilanteet, missä ei kukaan halua tavallaan kiusata, mutta lapsi ei sitä ymmärrä. Ja kun on näissä tilanteissa hermostunut, on (ainakin yksi lapsi) huomattu, että tuonhan saa helposti pois tolaltaan, kun vähän ilkkuu. Ja sitten on alettu tietoisesti haukkumaan lasta. Niinhän siinä helposti käy. Lapsia ei voi pakottaa leikkimään, mutta voi kyllä opettaa, ettei toista saa myöskään tahallisesti kiusata.
Mikä tuossa on siis ongelmana, jos lapsi haluaa leikkiä yksin eikä kaipaa muiden seuraa?
Sosiaalisesti kuulostaa jääneen pikkulapsen tasolle, jotka juurikin haluavat vain yksinään leikkiä omia leikkejään. Syy tuohon kannattaa kyllä selvittää. Voi olla autismikirjoa, lievä kehitysvamma, puutteita kasvatuksessa tai joku trauma. Syitä on monia.
Minä olin tuollainen lapsi, ja nykyään ihan menestyvä, perheellinen lakimies. Eivät kaikki yksin viihtyvät ole vammaisia.
Totta. Itse olen huomannut, että luokan suosituimmat ja sosiaalisimmat ovat monesti jääneet lähäri-tasolle, kun taas hiljaisemmat ovat menestyneet.
Ohis, mutta oletpa ilkeä kiusaaja halventaessasi tiettyä ammattiryhmää. Muutoin viestissäsi oli vähän perääkin.
Muotoilin ehkä viestin typerästi. Tarkoitus oli kuitenkin todeta, että monesti ne keiden olettaisi kouluttautuvan korkealle, eivät sitä kuitenkaan tee. Lähihoitaja tuli siitä, että niistä henkilöistä, joita esimerkkini koski, suurin osa kouluttautui lähihoitajiksi. Lähihoitajan ammatissa ei ole mitään vikaa, mutta ei se koulutustasoltaan vastaa esim. lääkäriä tai juristia.
Hei, on ikävä kuulla muutoksesta, joka hänessä on tapahtunut. Oli temperamentti mitä tahansa, ei moista yksin jättämistä tai ulkopuoliseksi tuntemista saisi syntyä. Koululla on kyllä iso rooli vaikuttaa siihen, miten kaikki otetaan mukaan.
Oma iloinen, sosiaalinen ja empaattinen lapseni meni uuteen päiväkotiin 5-vuotiaana.2 2 viikossa hän päätyi kiusatuksi, ja kuukaudessa iloisesta, toisia luottavaisesti lähestyvästä lapsesta tuli arka, huono itsetuntoinen ja äkkipikainen kotona, hän alkoi huutaa ja itkeä raivareita. Hoidossa kiusaaminen painettiin villaisella. Itse sitten marssin pihalle, kun lasta noutaessa kuulin taas päivän episodeista itkevältä lapseltani, ja edellytin asian selvittämistä kiusaajan kanssa. Myöhemmin onneksi ryhmän kokoonpano muuttui, ja löytyi kavereita, eikä kiusaajalla enää ollut valtaa ryhmässä. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että eskariaikanakaan ei tuettu - paitsi kauniissa lässyryspuheissa - kiusaamisen estoa. Se vain vähäteltiin olemattomiin, vaikka vanhempanakin otin yhteyttä asiassa. Asiaankuulumatonta toimintaa, kuten tönimistä ja tvroiden tuhoamista, kun tapahtui myöhemminkin. "Sellaisia ne lapset ovat". No eivät ole, kun itsekin olen opettanut lapsia - aikuinen määrittää paljon hengestä, pelisäännöistä ja yhteisistä toimintatavoista. Pinttynyttä kulttuuria vain on todella vaikea muuttaa.
Nyt lapseni on koulussa, jossa on empaattisia, tosi napakoita opeja ja muita aikuisia. Se empatia on varmaan se tärkein - joka lapsi tuntee olevansa merkityksellinen aikuisille, ja pilkkaan tms puututaan. Oma empaattinen tyttäreni on nyt ollut huolissaan, kun yksi eskarista tuttu tyttö on menettänyt parhaan kaverinsa toiselle uudelle kaverille eikä hän oikein tiedä, kenen kanssa tyttö nyt leikkii isolla pihalla. Hän on kyllä mennyt kysymään, onko sulla kaveria leikissä välkällä ja tuutko meidän kanssa. Tyttö on vastannut, että on hänellä kavereita eri luokilla myös. Osaan kuitenkin kuvitella, että tuossakin tilanteessa jää helposti luokan yksinäiseksi.
Oma kouluaikani oli kiusaamisen täyteinen ja arkuus muihin, myös varautuneet vihamieliset vastareaktiot, syntyivät kyllä nopeasti. Ainakin puolta luokkaa kiusattiin, mutta emmehän me pienet sitä ymmärtäneet. Mm. kuristettiin, upotettiin lumihankeen, lyötiin, haukuttiin vaatteista, kouluvastauksista, hiihtotyylistä, milloin mistäkin. Opettajat eivät puuttuneet asiaan, kaikki oli "lasten välisiä". Oli ihanaa mennä yläasteelle, kun ekalla viikolla heti eka opettaja puuttui ensimmäiseen lyömiseen, ja siihen se kiusaaminen sitten muutenkin loppui.
Tsemppiä sinulle vanhempana ja lapsellesi myös. Meitä on yhteiskunnassa aikuisissakin monenlaisia, joten en näe mitään lapsessasi olevaa "syytä", miksi vain ja ainoastaan hänen pitäisi olla erilainen, ei muiden. Kaikkien on koetettava oma parhaansa tullakseen yhdessä juttuun. Oma kummipoikani on myös äkkipikainen ja itsepäinen, mutta luotettava ystävä, ja jokaiselle löytyy kyllä oma porukka. Turvallisessa ympäristössä on helpointa olla tulistumatta. Jos nykykoulu ei sitä tarjoa, koulun vaihtokin on yksi mietittävä asia. Hyvä harrastus, kuten partio tms ei kilpailuvimmainen homma, on myös hyvä vaihtoehto. Kun on hyväksytty ja kavereita jossain, on helpompi luottaa itseensä muuallakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin AP:n tuskan äitinä ja ihailen kykyä vastata noin rauhallisesti todella tylyhin viesteihin. Kumma, kun niin huonosti erilaisuutta sietävillä vanhemmilla on aina omien puheidensa mukaan ne sosiaalisesti taitavat lapset...
Mulla on lapsi, jolla on sosiaalisessa kanssakäymisessä haasteita. On ollut aina. Hän on älykäs hyvässä ja pahassa, joustamaton, temperamenttinen. Samaan aikaan myös ystävällinen, tarkkanäköinen ja empaattinen. Hän on rohkea. Outo yhdistelmä tavallaan sosiaalisesti ihan mahtavaa ja vaikeaa lasta. Aikuiset yleensä pitävät hänestä paljon, koska puheliaana ja varhaiskypsänä hän on oikeasti hauska tyyppi. Kaverit vaan kohtaavat sen toisen puolen; my way or the highway. Sitä on työstetty tarhasta asti, eikä lapsella ole minkäänlaista tsänssiä olla joku prinsessa ainakaan minun kanssani. Silti sen asian suhteen ollaan välillä pulassa, koska vanhemmat eivät hallitse sitä, mitä lapsi päivittäin koulussa tekee, sanoo, leikkii tai kohtaa. Jos hallitsi, niin kaikki olisi naurettavan helppoa!
Opettaja lohdutti, pidettyään ensin pitkän ja aiheellisen valituspuheen, että oma tahto on positiivinen asia. Se on voima, jolla lapsi ja nuori pystyy vastustamaan tarvittaessa isojakin joukkoa. Se on oikeasti arvokas ominaisuus ihmisessä, vaikka me kuinka ihannoisimme mahdollisimman nöyrää käytöstä. "Tuollaiset ihmiset menestyvät, jos oppivat sekä pitämään päänsä, että joustamaan kun se on kannattavaa", sanoi opettaja. Se on hyvä tavoite.
Samaan aikaan voin myöntää itse syyllistyneeni ennakkoluuloon. Lapsen luokalla on eräs lapsi, joka on kaikkea muuta kuin soveltuva sinne. Hommat eskaloitui ekaluokan alussa lopulta määräaikaiseen lomautukseen koulusta, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Lapseni halusi kutsua juuri tuon lapsen juhliinsa. (Meille ei kaksioon kutsuta todellakaan koko luokkaa) Olin tosi vastaan ajatusta erittäin tulisieluisesta lapsivieraasta, jonka kanssa koulukin on ollut ihan helisemässä. Oma lapseni suhtautui epäilyihin pyöritellen silmiä ja vakuutti, että kaikki menee hyvin. Ja niin meni! Se ns. ongelmalapsi oli kaikkein kivoin vieraista. Äitinä minua hävetti se, että olin lähtökohtaisesti kehittymättömämpi kohtaamaan erilaisuutta kuin oma ekaluokkalainen lapseni. En ollut valmis antamaan edes mahdollisuutta, vaikka edellytän lapseltani kyllä sellaista. Yleensäkin aikuiset odottavat lapsilta parempaa käytöstä, mihin itse kykenevät.
Monesti meidän aikuisten asenteet todellakin sanelevat paljon siitä, mitä joku lapsi kohtaa. Sen huomaa kyllä tämän ketjun sisällöstä ihan hyvin. Muiden lasten nimittely yms. jätettiin huomiotta, mutta aloittajan lapsesta tehtiin inhottava ja väkivaltainenkin, sekä aloittajasta täysin epäonnistunut vanhempi. Miksi?
Minä kannattaisin avoimuutta haasteissa. Ei se ole häpeä! Olen aika varma, että lapsilla on helpompaa, kun aikuiset lakkaavat esittämästä jotain mielessä kirjoitettua näytelmää. Lapsella on vaikeaa sosiaalisesti. Lapsi ei ole huono. Ei ole mitään täydellisesti toimivia ekaluokkalaisia; niiden lällättelijöiden on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta oppia sosiaalisia sääntöjä kuin sen vetäytyjän.
Kiitos tästä viestistä. Olen iloinen siitä, että maan päällä on kaltaisiani ihmisiä. Ohis.
Ihanaa, kiitos tästä tekstistäsi. Samat sanat kuin edellisessä kommentissa: tiivistät ajatukseni paremmin kuin osaisin itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iltapäiväkerhossa lapsi on samojen lasten kanssa tekemisissä koulua vapaammasta ilmapiirissä, jossa leikitään yhdessä, askarrellaan, pelataan jne. Aikuiset ovat läsnä ja ohjaavat toiminnan. Laittaisin hänet nopeasti iltapäivätoiminnan pariin.
Minun lapseni on kiltti kaikille ja lähtökohtaisesti haluaa leikkiä kaikkien muiden kanssa. Samanlainen on lapseni paras ystävä. Luokassa on tyttö, joka ei osaa olla oikein kenenkään kanssa. Suuttuu pienestäkin ja alkaa nälvimään. On sanonut todella ilkeitäkin asioita tyttärelleni. Itsetuntoon ja itseluottamukseen vaikuttavia asioita. Silti opettaja on sitä mieltä, että näiden kahden sosiaalisesti taitavan tytön(tyttäreni ja hänen ystävänsä) pitäisi loputtomasti ymmärtää tätä kaikesta suuttuvaa ja ilkeilevää lasta ja leikkiä tämän kanssa.
Me pistimme asialle stopin, kun meidän tytöt alkoivat oireilemaan ja olemaan stressaantuneita asiasta. Kotona sai jatkuvasti käydä keskusteluita siitä, että onko lapseni oikeasti tyhmä, lihava tai huono piirtämään jne. En tiedä kenen riesaksi opettaja on tuon tytön nyt laittanut, mutta omani on onneksi saanut olla joulun jälkeen kohtuullisen rauhassa.
Asioilla on aina kaksi puolta. Kukaan vanhempi ei halua oman lapsensa joutuva tulilinjalle vain siksi, että sinun lapsesi saisi opetella sosiaalisia taitoja. Olen pahoillani siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En lukenut kuin ensimäisen sivun. Mutta omalla pojallani oli koko kouluajan kavereina aina ne "erikoisemmat"pojat, eli assit ja adhd.t. Kaveruus on jatkunut yli lukioiän ja pitävät vieläkin yhteyttä, vaikka asuvat eri puolilla Suomea.
Oma poikani on sellainen lehmänhermoinen, joten ei suuttunut tulisieluisuuksista yms. Mutta sai heistä maailman parhaat kaverit. Toivottavasti poikasikin löytää tällaisen kaverin.
Minäkin olin nuorena tuollainen kiltti ja lehmänhermoinen ja kyllä ne kaiken maailman ongelmatapaukset ja muut mulkerot aina minunkin seuraani hakeutuivat. Nämä tulisielut sitten pompottivat minua ja paria muuta hissukkaa, kuin potkupalloja, kunnes lukioon mennessäni viilensin välit ja sain reilummat kaverit. Aloin itsekin voida paremmin ja tulla ulos kuorestani sen jälkeen; muistakaa, vanhemmat, kannustaa lapsianne muodostamaan terveitä, tasapuolisia ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin AP:n tuskan äitinä ja ihailen kykyä vastata noin rauhallisesti todella tylyhin viesteihin. Kumma, kun niin huonosti erilaisuutta sietävillä vanhemmilla on aina omien puheidensa mukaan ne sosiaalisesti taitavat lapset...
Mulla on lapsi, jolla on sosiaalisessa kanssakäymisessä haasteita. On ollut aina. Hän on älykäs hyvässä ja pahassa, joustamaton, temperamenttinen. Samaan aikaan myös ystävällinen, tarkkanäköinen ja empaattinen. Hän on rohkea. Outo yhdistelmä tavallaan sosiaalisesti ihan mahtavaa ja vaikeaa lasta. Aikuiset yleensä pitävät hänestä paljon, koska puheliaana ja varhaiskypsänä hän on oikeasti hauska tyyppi. Kaverit vaan kohtaavat sen toisen puolen; my way or the highway. Sitä on työstetty tarhasta asti, eikä lapsella ole minkäänlaista tsänssiä olla joku prinsessa ainakaan minun kanssani. Silti sen asian suhteen ollaan välillä pulassa, koska vanhemmat eivät hallitse sitä, mitä lapsi päivittäin koulussa tekee, sanoo, leikkii tai kohtaa. Jos hallitsi, niin kaikki olisi naurettavan helppoa!
Opettaja lohdutti, pidettyään ensin pitkän ja aiheellisen valituspuheen, että oma tahto on positiivinen asia. Se on voima, jolla lapsi ja nuori pystyy vastustamaan tarvittaessa isojakin joukkoa. Se on oikeasti arvokas ominaisuus ihmisessä, vaikka me kuinka ihannoisimme mahdollisimman nöyrää käytöstä. "Tuollaiset ihmiset menestyvät, jos oppivat sekä pitämään päänsä, että joustamaan kun se on kannattavaa", sanoi opettaja. Se on hyvä tavoite.
Samaan aikaan voin myöntää itse syyllistyneeni ennakkoluuloon. Lapsen luokalla on eräs lapsi, joka on kaikkea muuta kuin soveltuva sinne. Hommat eskaloitui ekaluokan alussa lopulta määräaikaiseen lomautukseen koulusta, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Lapseni halusi kutsua juuri tuon lapsen juhliinsa. (Meille ei kaksioon kutsuta todellakaan koko luokkaa) Olin tosi vastaan ajatusta erittäin tulisieluisesta lapsivieraasta, jonka kanssa koulukin on ollut ihan helisemässä. Oma lapseni suhtautui epäilyihin pyöritellen silmiä ja vakuutti, että kaikki menee hyvin. Ja niin meni! Se ns. ongelmalapsi oli kaikkein kivoin vieraista. Äitinä minua hävetti se, että olin lähtökohtaisesti kehittymättömämpi kohtaamaan erilaisuutta kuin oma ekaluokkalainen lapseni. En ollut valmis antamaan edes mahdollisuutta, vaikka edellytän lapseltani kyllä sellaista. Yleensäkin aikuiset odottavat lapsilta parempaa käytöstä, mihin itse kykenevät.
Monesti meidän aikuisten asenteet todellakin sanelevat paljon siitä, mitä joku lapsi kohtaa. Sen huomaa kyllä tämän ketjun sisällöstä ihan hyvin. Muiden lasten nimittely yms. jätettiin huomiotta, mutta aloittajan lapsesta tehtiin inhottava ja väkivaltainenkin, sekä aloittajasta täysin epäonnistunut vanhempi. Miksi?
Minä kannattaisin avoimuutta haasteissa. Ei se ole häpeä! Olen aika varma, että lapsilla on helpompaa, kun aikuiset lakkaavat esittämästä jotain mielessä kirjoitettua näytelmää. Lapsella on vaikeaa sosiaalisesti. Lapsi ei ole huono. Ei ole mitään täydellisesti toimivia ekaluokkalaisia; niiden lällättelijöiden on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta oppia sosiaalisia sääntöjä kuin sen vetäytyjän.
Kiitos tästä viestistä. Olen iloinen siitä, että maan päällä on kaltaisiani ihmisiä. Ohis.
Kiitos! Tuli todella hyvä mieli näin aamun alkuun. Olen seurannut tätä ketjua tiiviisti ja toivon sydämestäni, että aloittajan lapsi saa tarvitsemansa avun. Ei kaikkien ole oltava samasta muotista, mutta sosiaalisissa suhteissa rakennetaan itsetuntoa loppuiäksi, joten hyvä ja lapsestaan välittävä vanhempi - mitä aloittaja kiistatta on - tekee kaikkensa auttaakseen siinä.
Kouluympäristö on vaativa niille helpoillekin lapsille, eikä kukaan vanhempi voi vaan jäädä paistattelemaan omaan erinomaisuuteensa ajatellen, ettei oma lapsi koskaan voisi olla sosiaalisten haasteiden edessä. Siksi hetkeksi voisi pysähtyä miettimään, miltä siitä vanhemmasta tuntuu, joka tekee parhaansa, mutta jonka lapsi ei pärjää muiden kanssa. Se on todella raastava tilanne, se sattuu sieluun. Ei kukaan lapsestaan välittävä vanhempi halua lapselle vaikeuksia ja yksinäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan yleisenä kommenttina niin erikoiselta kuulostaa, että päiväkoti ei jostain syystä huomaa näitä ns. reippaiden ja puolensa pitävien ongelmia ajoissa. Sen sijaan esim. oman tyttäreni ujouteen kyllä puututtiin, eivät jotenkin osaa nähdä sitä, että pikkulapsen ujous kyllä helpottaa yleensä koulussa, meillä on nyt oikein reipas ekaluokkalainen, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Ja lapset, joilla päiväkodissa piti olla kaikki hyvin, oireilevat nyt kouluikäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on kiltti kaikille ja lähtökohtaisesti haluaa leikkiä kaikkien muiden kanssa. Samanlainen on lapseni paras ystävä. Luokassa on tyttö, joka ei osaa olla oikein kenenkään kanssa. Suuttuu pienestäkin ja alkaa nälvimään. On sanonut todella ilkeitäkin asioita tyttärelleni. Itsetuntoon ja itseluottamukseen vaikuttavia asioita. Silti opettaja on sitä mieltä, että näiden kahden sosiaalisesti taitavan tytön(tyttäreni ja hänen ystävänsä) pitäisi loputtomasti ymmärtää tätä kaikesta suuttuvaa ja ilkeilevää lasta ja leikkiä tämän kanssa.
Me pistimme asialle stopin, kun meidän tytöt alkoivat oireilemaan ja olemaan stressaantuneita asiasta. Kotona sai jatkuvasti käydä keskusteluita siitä, että onko lapseni oikeasti tyhmä, lihava tai huono piirtämään jne. En tiedä kenen riesaksi opettaja on tuon tytön nyt laittanut, mutta omani on onneksi saanut olla joulun jälkeen kohtuullisen rauhassa.
Asioilla on aina kaksi puolta. Kukaan vanhempi ei halua oman lapsensa joutuva tulilinjalle vain siksi, että sinun lapsesi saisi opetella sosiaalisia taitoja. Olen pahoillani siitä.
Haluan uskoa, ettei lapsemme toisia hauku tai ole ilkeä. Olen sitä mieltä, että siinä tapauksessa opettajan velvollisuus olisi asia tuoda tietoomme, jotta voisimme sellaiseen käytökseen puuttua. Tiedän kyllä, että on sanonut pahimmissa riitatilanteissa varmasti ikävästi, kun on puolustautunut haukkumista vastaan. Lapsen isoin ongelma on se, ettei osaa lähteä näistä tilanteista rauhallisesti pois. Mutta aika moni aikuinenkin saattaa nälvästä ikävästi takaisin... Hänen kanssaan harjoitellaan kovasti tuota tilanteesta pois lähtemistä. Tietää, miten pitäisi toimia, muttei pysty niin toimimaan.
Lapsi ymmärtää, että on tietyissä asioissa muita taitavampi, mutten ole ikinä nähnyt hänen mollaavan ketään sellaisesta. Hän on aina ennemminkin auttamassa toista oppimaan saman taidon. Hän on kuitenkin itse todella kriittinen omista taidoistaan ja ottaa todella herkästi itseensä, jos joku toinen ilmaisee hänen olevan huono jossain. Tähän itsetunto-ongelmaan ei ole löytynyt koskaan järjellistä syytä.
Tänne on vastannut muutamia, joilla tilanne ollut/on vastaavanlainen. Lohdullista ja samalla surullista nähdä, ettei lapsemme ole ainoa laatuaan. Suurin osa on tuntunut tajuavan tilanteen aika täydellisesti. Haluan myös todeta, ettemme ole omasta mielestämme kovinkaan sinisilmäisiä lapsemme suhteen. Olemme ehkä välillä liiankin hanakasti epäilleet hänen puoltaan tarinasta. Lapset ovat kyllä ovelia ja meidänkin on monesti osoittanut tämän taidon osaavansa. Hänestä kyllä pienellä tenttaamisella näkee, milloin on vielä jotain kerrottavaa ja milloin hieman kaunistelee omaa osuuttaan. Onneksi on vielä huono valehtelemaan. Lapsi ei itse mielellään kerro kiusaamisesta tai muista ongelmista. Hänestä tuntuu pahalta kertoa mitä joku on hänelle sanonut tai tehnyt. Tästä syystä hän koulussakin kai ottaa kaiken syyn aina niskoilleen. Ei halua kertoa, mitä muut ovat tehneet ja kun muut sitten kirkkain silmin väittävät, että kaikki oli vain leikkiä ja toinen hermostui turhasta, lapsi on vain hiljaa. Pelkäänkin, että kiusaaminen voi lopulta jäädä täysin huomiotta, jos/kun lapsemme oppii hillitsemään itseään. Hän ei asiasta halua puhua ja kukaan ei ole tähänkään mennessä havahtunut tilanteeseen ennen, kuin lapsemme hermostuessa asiasta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meiillä käy paljon lapsia pihalla koska meillä on pieni kenttä jossa voi pelata fudista ja säbää tai juosta kirkkistä ym. Meillä saa myös aina olla.
Olen huomannut useita lapsia jotka eivät saa ymmärrystä muilta ja koulu on mielestäni usein pahiksena näissä koska koulu pyrkii liian usein pääsemään helpolla ja leimaamaan erilaisen yksilön syylliseksi ja muut saavat siitä sitten leipää jolloin syrjäytyminen lisääntyy.
Tietysti koulujen älyttömät usein turhan kunniahimoiset opetussiinnitelmat ovat tiukkoja mutta koululla on myös liikkumavaraa niiden suhteen.
Olisi ensiarvoisen tärkeää löytää syy lapsen kulmikkaaseen käytökseen ja mistä ilmeinen kiukkua tuottava pahaolo syntyy?
Meillä on ollut lukuisia kiusaamis tai muita palavereita ja olen huomannut monen naispuolisen nyt mitenkään leimaamatta ottavan puolustuskannan eikä missään vaiheessa omalta lapselta kysytä että mitä sinä teit?
Todella usein on riidassa kaksi osapuolta ja poikkeavan käytöksen syynä saattaa olla hyvinkin monimutkainen pitkältä kumpuava syy. Kerran meidän ukkoa löi isolla karahkalla yksi poika tosi kovaa ja tulin paikalle soitosta muutamassa minuutissa. Näin heti että se ei ollut vahinko ja tekijä väitti sen olleen ja meidän ukko sanoi että 100% tahallinen teko. Pojan äidille riitti se että se oli tahaton ja näin kuinka sälli nautti äidin tuomasta suojasta``vahingolle``. Minäkin tyydyin siihen koska oli vain sana sanaa vastaan ja syyttömyysolettamalla edetään. Meidän poika ei ole koskaan valehdellut mulle koska tietää että se ei onnistu.
Toivon sydämestäni että tämä nuoriherra saa apua ja löytää sopua. Koulu ei mielestäni suoriudu kovinkaan hyvin näistä koska asenne vaihtelee niin paljon riippuen rehtorista. En kannata muutenkaan tätä koulujärjestelmää koska kaikki valta on opettajilla ja reksillä. Heille kelpaa yleensä vain ongelmattomat `´hyvät oppilaat`´. Tottakai on poikkeuksia paljonkin.
Lapselle kannattaisi hankkia jokin harrastus, jossa joutuu olemaan toisten kanssa tekemisissä. Siis sellainen, jossa on myös vastapuoli ja voittaa ja häviää. Esim. palloilu- tai kamppailulaji. Näissä oppii itsehillintää ja saa kavereita. Maksutkaan eivät ole suuressa osassa lajeja mitään valtavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua, mutta vastaajat 38, 40, 42 nyt esimerkiksi olivat oikeilla jäljillä.
Paljon hyviä vinkkejä on ollut.
Joudut vaatimaan, sillä mitään ei tarjottimella saa jos lapsi ei ole näkyvästi vammainen. Ensimmäisenä joudut vaatimaan että pidätte palaverin, jossa tosiaan mukana ainakin opet, etenkin erkkaope, mielellään myös kuraattori tai psykologi. Sanot, että lapsi tarvitsee enemmän tukea, että hän ei enää pärjää.
Älä vähättele lapsen oireita. Helposti sitä sanoo että kyllähän me pärjätään tai että enimmäkseen menee hyvin. Muista kertoa pahimmat että asia tulee ulkopuoliselle selväksi. Kirjoitit myös itse, että koska lapsi on edistynyt niin paljon, et usko että hänellä on oikeasti mikään vialla. Kuule kyllä sitä vaan sokeutuu siihen omaan arkeensa. Omansa näkee positiivisesti vaikka hän olisi vielä kaukana muista. Jos hän käyttäytyy edelleen huomattavan eri tavoin kuin ikätoverit, asia olisi paras selvitellä, miksi näin on.
Ns hankalasta lapsesta tulee luokan syntipukki ihan muutamassa viikossa. Lapset itse tekevät sen. He huomaavat että yksi saa useammin nuhteita aikuiselta, kuin muut. He huomaavat, että yksi on helppo saada suuttumaan. Ja siitä se lähtee. Lapset alkavat tätä yhtä syyttämään vaikka se ei olisi tehnyt mitään (ilmiö on jokaiselle ammattikasvattajalle tuttu; jo päiväkoti-ikäiset tätä tekevät. Ja opet tämän huomaa, mutta jos luokka on iso ja vilkas, voi jäädä huomaamattakin). Kerran näin tämän omin silmin. Toinen poika töni ja tökki omaani, kunnes omani tönäisi takaisin. Ja silloinpa tämä toinen poika huusi kovaan ääneen opettajalle, että X tönäisi. Ketäpä syytetään, kun omani ei ole sanallisesti taitava puolustautumaan? Onneksi tilanteen näki myös koulunkäyntiavustaja, joka hyppäsi poikaani puolustamaan. (Eli onneksi tilanteen näki puolueeton aikuinen, koska äidin puolustuspuheilla kun tuntuu olevan maine, että ne puolustaa myös kiusaajia.) Ekaluokkalaiset ovat hirveän tarkkoja siitä, että toiset, huom toiset, noudattavat sääntöjä. Ja ahkeria raportoimaan opettajille jos joku tekee edes sinnepäin väärin. Toinen hanska tipahti naulakosta, hei ope, X ei laittanu hanskoja naulakkoon. X juoksee liian läheltä pulpettia, hei ope, X MELKEIN tiputti mun kirjat! Ja luokka kuuntelee ja muistaa, miten tämä X on tosi kurja tyyppi. Se negatiivinen kuva jostain lapsesta muodostetaan porukan sisällä tosi helposti. Aiheesta ja aiheettomasti.
Tämä oravanpyörä ruokkii itse itseään. Sitä vaikeempaa on erilaisella päästä porukkaan mukaan, mitä vahvempi huono käsitys muilla lapsilla on.
Tosi kylmäävää oli muuten lukea ketjua. Todella moni äideistä/isistä jättäisi tämän onnettoman lapsen oman onnensa nojaan, yksin ja kiusatuksi. Mistähän ne kiusaamisen juuret löytyy? Lapset kyllä on tarkalla korvalla kotona, jos samaan tyyliin aikuiset keskustelevat kotona.
Minä täältä erityisen äitinä viittaan, että meille olisi tervetullut leikkimään. Ymmärrän tuskasi ja sen, että lapsi ei tahallaan ole "paha". Syy voi olla neurologinen jolle vanhemmat ei vaan mitään voi.
Tutulta kuulostaa. .ei ole 9v kavereita. .sosiaalisten taitojen omaksuminen vaikeaa ..asperger jne.. kysyny olen että onko yksinäinen sanoi ettei.. mutta totuus on että käyttäytyminen on kiukkua senkin takia että ei ole sitä yhtäkään kunnon kaveria jonka kanssa vaihtaa kuulumisia ..vielä kun murrosiän kuohunta tulee niin ei kyllä helpota. . Sosiaalisten taitojen -terapiaa täytyy hakea..8v kävikin jo yhden koko syyslukukauden kestävässä. Missä päin yksinäinen ekaluokkalainen asuu? Tsemppiä sinne💚
Ystäväni lapsi on erityislapsi ja hänellä on ollut vakavia ongelmia muiden lasten kanssa. Ainoa kenen kanssa tämä lapsi kykenee joten kuten leikkimään on minun lapseni, koska lapseni on vahva luontoinen mutta kuitenkin äärimmäisen sopeutuvainen.
Kouluiässä tämän erityislapsen ongelmat korostuivat nimenomaan kun suuttuu helposti ja haluaa päättää leikeistä ja niiden kulusta.
Monet aikuiset eivät ymmärrä, että lapset eivät ole koulussa enää jatkuvassa valvonnassa ja aikuisen ohjauksessa joten lapset hoitavat suhteitaan itse. Eikä aikuiset voi lapsiaan ikuisesti ohjata ja olla sovittelemassa.
Ystäväni lapsi on minusta ehkä vähän "hemmoteltu". Ei niinkään saa mitä haluaa, mutta ei myöskään ole rangaistuksiakaan. Eikä siksi hillitse itseään, koska siitä ei seuraa mitään.
Itse varoitan lastani kerran. Jos esim. pelatessa pääsee kirosana niin pelit loppuu siihen. Asiasta ei keskustella.
Jos sitten haluaa kiukutella niin huoneessaan voi mököttää.
Pienempänä jouduin pitämään väkisin sylissä ettei rikkonut suuttuessa tavaroita. Sanakaan en sanonut ja irti en päästänyt ennen kun oli raivonsa raivonnut. Tämän jälkeen asia keskusteltiin tai jos mökötytti niin sai mököttää huoneessaan. Rangaistus kun annetaan se pysyy.
Ei kiroile lapsi enää, pelit menee kiinni ajallaan (vaikka ärsyttäisi) ja ei tarvitse kahta kertaa komentaa. Olen varmaan monen mielestä tiukka äiti, mutta silti lapseni on se joka ei kiusaa, vaan aina puolustaa kiusattuja. Yrittää sietää ystäväni lasta, vaikka leikki voi ajoittain olla hyvinkin hankalaa.
Muistakaa puhua lastenne kanssa, muistakaa myös kritisoida lapsianne. Kehukaa, mutta älkää kehuko lasta asiasta jonka eteen hän ei ole joutunut ponnistelemaan.
Ap. Pyydä lastasi kertomaan koulupäivistä, jos joku tapahtuma nousee esiin esim. riita niin kysele siitä. Pyydä selittämään hänen oma näkökantansa ,sen jälkeen pyydä, että hän ajattelee mitä toinen osapuoli mahtoi ajatella, mitä lapsesi olisi voinut tehdä toisin vai olisiko voinut, mitä kun seuraavan kerran hän joutuu samaan tilanteeseen olisi hyvä tehdä, miksi lapsesi ajattelee niinkuin hän ajattelee.
Anna lapsellesi työkaluja ja opeta häntä ajattelemaan. Kun pyydät lasta perustelemaan oppii hän ajattelemaan myös toisten näkökannasta, samallalapsesi oppii luottamaan sinuun ja, että sinä kuuntelet vaikka et antaisi hänelle suoria ohjeita tai vastauksia.
Tsemppiä ap:lle <3 Kirjoituksesi kuulostaa hyvin johdonmukaiselta ja fiksulta, en yhtään epäile etteikö asia olisi vielä käännettävissä oikeinpäin.
Luokanopettajalla ei selvästi ole aineksia hoitaa asiaa, joten jättää sen roikkumaan. Siksi ilmanmuuta kuten on ehdotettu, palaveria jonne tulee myös kuraattorit jne.. Kyse ei ole siitä, että lapsesi olisi viallinen, hän on vaan herkkä ja reagoi nopeasti tapahtumiin ja on varmaan mennyt lukkoon kun on huomannut olevansa syrjitty, kiusattu.
Kyläilykutsuja kannattaa silti itse tehdä. Ehkäpä niin että tulee parikin lasta yhtäaikaa ja mietitte etukäteen mitä puuhaatte niin että hommissa voi luontevasti hengata aikuinen mukana tarkkailemassa, ohjailemassa. Lapset ei tarvii montaa onnistunutta leikkihetkeä "uuden" kaverin kanssa kun kokevat leikin sujuvan.
Ylisuojellut ja lellityt lapset ovat.....
Näissä kiusaamiskeskusteluissa tuppaa toistumaan aina sama kaava. Pöyristyneenä ollaan touhuamassa kiusatulle oikeutta olla oma itsensä. Vaikka se monen kohdalla tarkoittaisi jatkuvaa riitautumista joka pikku asiasta, muiden ärsyttämistä, leikkien sotkemista, häiriköintiä tunneilla tai leikeissä, jopa suoranaista toisten haukkumista jne. Ja kotona vanhemmat puolustelee, että provosoituu tämmöiseen muiden lasten takia.
Kuitenkaan muilta ei hyväksytä ja ymmärre lainkaan vastaavaa käytöstä,vaan se on heti tuomittu kiusaamiseksi. Ihan yhtä lailla ne muut lapset provosoituvat käyttäytymään huonosti jos heitä ärsytetään jatkuvasti. Ero on vain siinä, että se tuomitaan kiusaamiseksi, kun taas näiden sosiaalisesti lahjattomien osalta se on mystisesti vain omana itsenä olemista. Aivan samalla tavalla moni kokee sen sinun kiusattusi olevan jatkuvasti kimpussa, härnäämässä ja kiusaamassa, sotkemassa kaiken.
Koulukiusaaminen on todella väärin, mutta ärsyttää kun sillä turvasanalla tunnutaan oikeuttavan ihan mitä vain oman lapsen osalta. Lähes aina vikaa on molempien osapuolten käytöksessä. Moni vanhempi myös tuntuu joka asiassa vetoavan haasteisiin vaikeuksiin, diagnoosiin, herkkyyksiin... Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että huonoa käytöstä ei voi niillä loputtomiin silotella. Tai voi, mutta seuraukset näkyvät nopeasti ja jää yksin.
Valitettavasti mitään "sosiaalista kuntoutusta" tai psykoterapiaa ei noilla perusteilla voi saada. Tarvitaan kovat diagnoosit pöytään, eikä apua välttämättä saa silloinkaan.
Älä syyllistä itseäsi. Ehkä ongelmien taustalla on synnynnäinen tempperamentti ja ehkä myös (sos.tilanteiden) hahmottamispulmaa ja tilanteen viimeisteli epäonnistuneet kaverikokemukset koulussa. Joskus vain käy niin, ettei esim. henkilökemiaa löydy ja lapsi jää yksin. Eli huonosta tuuristakin voi olla kyse. Joku, yksikin sopiva uusi luoklatoveri voisi pelastaa tilanteen. On karseaa ajatella, että esim. koulukiusaajaa ei "kasvateta" ja syy olisi vanhempien.
Olisiko ketään perhetuttua tms, josta voisit hankkia seuraa tytölle? Tehkää paljon asioita yhdessä, jotta yksinäisyys ei tule kotiin. Älä painosta kaverisuhteiden muodostamiseen edes hienovaraisesti, jos se jumittaa tilannetta lisää. Toisaalta yhdessä kotona voi miettiä kaveritaitoja, esim. että lähestyy toista yksinäistä, ei ryhmää. Joku harrastus tuo mukanaan joustoa sosiaalisiin suhteisiin. Entäs toiminteterapia? Perheneuvola? Yksityiset palvelut? Ja koulun palvelut on hyvä kokeilla myös. Jos esim. kuraattori ottautuu asiaan, hän voisi ryhmäyttää tyttöjä.