Yksinäinen ekaluokkalainen

Vierailija kirjoitti:

Taidan olla eri mieltä kuin suurin osa tästä ketjusta, mutta minusta asioilla saattaa olla monta puolta. Ehkä se ap:n lapsi ei olekaan mikään syyllinen asiaan ja vikaa on muissakin. Ei se toisten pilkkaaminen ainakaan kivalta kuulosta oli sitten lapsi millainen tahansa. Minusta se kertoo jo ainakin sen, että luokassa on taipumusta siihen että niitä "erikoisempia" tarkkaillaan ja heitä on oikeus pilkata. Minusta se ainakaan kuulosta hyvältä, että jo koulun alkutaipaleella tuo tilanne. Kiusattu ei ole se syyllinen, vaikka joku muu sitä väittää. Ymmärrän kyllä myös sen, että tämä lapsi voi jotenkin toimia muista "oudosti", mutta silti se ei oikeuta muiden käytökseen. Sen voi sitten myöhemmin kääntää aina lapsen syyksi, että hänen vikansa vaikka mitä tapahtuisi. Minusta tässä osoittaa jo koulun henkilökuntakin huonoa toimintaa ja eivät viitsi selvittää tilannetta.

En ole sillä kannalla myöskään, että aina se vähän muista poikkeava olisi se "sairas". Ihmisiä on monenlaisia ja erilaiset pitää myös hyväksyä. Itse olin lapsena sellainen hiljainen ja kiltti, joka jäi myös monesti yksin. Itse en aina uskaltanut mennä leikkimään muiden kanssa, kun joskus sain palautetta, että ei me leikitä sinun kanssasi tai että "Liisa" on kivempaa seuraa. Yritin sen takia mennä muiden mukana ja tehdä niinkuin he sanovat, etten pahoittaisi kenenkään mieltä. Tämäkin oli monesti raskasta ja tunsin, että olen kaveri vain silloin kun muita ei ollut paikalla. Joskus sillä ryhmällä on myös suuri merkitys ja itselläkin oli toisissa koulussa huomattavasti parempi löytää kavereita kun oli sellainen ryhmä missä kaikki hyväksyttiin. Tietysti lapsenkin pitäisi "oppia käyttäytymään", mutta vikaa voi olla monissa asioissa. Minusta oli oikeasti jos tässä tunnustan niin surullista lukea näitä viestejä täällä. Jotenkin tuli sellainen käsitys, että muut lapset tekevät oikein ja ap:n lapsi aina väärin. Minusta se ei vaan ole oikein, että joku jätetään ulkopuolella ja aina voi miettiä jos se olisikin oma lapsi. Pahinta on varmaan juuri se, että jää ulkopuolella. Itselle ainakin ne kokemukset olivat raskaita, kun oli kuin näkymätön ja muut leikkivät keskenään.

Mun mielestä useimmat ovat nimenomaan todenneet, että kukaan lapsi ei sinänsä toimi oikein tai väärin, vaan kyse on ryhmädynamiikasta jota on todella vaikea hallita.

Suuri kiitos monista kannustavista viesteistä, joita tänne päivän mittaan on ilmestynyt. En enää ehdi ihan kaikkiin kysymyksiin vastaamaan, mitä tänne nyt on laitettu.

Lapsen tietynlaiset piirteet ja "omituisuudet" on ollut havaittavissa jo pienestä asti. Hän on monissa asioissa käyttäytynyt täysin päin vastoin, kuin sisarensa ja muut tuntemani lapset ja monesti on tuntunut, ettei tähän lapseen pure mitkään kasvatuskeinot. Ainakin muutamassa kohdassa on ihmetelty, miksei asiaan puututtu ajoissa tai miten on voinut jäädä kaikki huomaamatta. Tarhassa otettiin jokaisessa palaverissä esille lapsen omapäisyys ja käyttäytyminen . Me vanhemmat siis. Hoitohenkilökunnan mukaan lapsessa ei ollut mitään poikkeavaa. Oli ihana ja kiltti lapsi. Todella hyväkäytöksinen ja aurinkoinen. Hiukan hankaluuksia välillä odottaa vuoroaan tms. muuta sen ikäiselle tyypillistä. Tyypillistä lapselle, että kotona kiukkuaan. Esikoulussa huomattiin hieman enemmän. Sosiaalinen kehitys oli vuoden aikana kuitenkin huimaa, joten kaikki olivat sitä mieltä, että hyvinhän se tästä menee. Taas käytiin läpi koulukypsyys, mahdolliset pienluokat ja yrityisopetuksen tarve. Näille ei kuitenkaan ollut kuulemma mitään perusteita. Lapsi leikki nätisti ja oli oppinut hyväksymään muidenkin leikkejä. Koulusta kuitenkin puuttui se kaikki ohjaus, jota lapsi olisi tarvinnut. Siihen luvattiin painostaa ja näin me uskoimme tapahtuvan. Vasta koulun alettua ja varsinkin tämän nimittelyn/piilokiusaamisen alettua on koulussa herätty ongelmiin. Nyt on alettu puhua mahdollisista erityispiirteistä ja ehkä tarvittavista tutkimuksista. Vuosi tai pari sitten olisin ollut valmis uskomaan, että lapselta löytyy jokin häiriö. Nyt olen kuitenkin monien taisteluiden jälkeen huomannut myös sen kehityksen, mitä lapsessa on kotioloissa tapahtunut. Hän on alkanut vähitellen hallitsemaan tunteitaan. Oppinut puhumaan niistä ja ottamaan lohdun vastaan. En siis usko, että lapselta tullaan koskaan diagnosoimaan mitään. Häneltä varmasti löytyy joitain piirteitä enemmän, kuin muilta, mutta suurin ongelma saattaa olla ihan sosiaalinen kypsymättömyys, joka korjaantuu toivottavasti ajan mittaan. Tässä syy, miksi mitään tutkimuksia ei ole tehty. Kukaan ei ole nähnyt/uskonut ongelmaa ja lopulta itsekin uskoin asioiden olevan ihan normaalisti, vaikka tavallaan tiesin, ettei niin ole.

Kaikilta mahdollisilta tahoilta on pyydetty apua. Yksityinen taho taitaa olla seuraava mahdollisuus, ellei pian ala jotain tapahtua. Pelkään kovasti, että kiusaaminen pahenee, koska lapsi ei osaa hillitä itseään, jos joku häntä ärsyttää. Lapsi ymmärtää kyllä oman käytöksensä ja on todella häpeissään siitä, jos suuttuu/itkee muiden edessä. Tiedostaa sen, että ei hallitse tunteitaan ja itkee sitäkin, ettei siihen tuollaisissa tilanteissa pysty. Joka kerta, kun hänen kanssaan asiaa käy läpi ja neuvoo, miten tilanteissa kannattaisi käyttäytyä, on ymmärtävinään ja varmasti ymmärtääkin. Ne neuvot vain unohtuvat siellä koulumaailmassa. Tämän ikäiselle vielä vanhempien rakkaus ja välittäminen auttaa pitkälle, mutta jossain kohtaa se ei enää riitä.

Ap

Onko ap ajatellut miten raskasta on muille pienille lapsille olla kaverin sellaisen lapsen kanssa jolla ei ole kaveritaitoja ja joka suuttuu ja loukkaantuu herkästi. Luulen, että muut lapset ovat kyllä yrittäneet parhaansa mutta ei niiltä muilta lapsilta voi kuitenkaan ihmeitä vaatia. Nyt hankitte ap lapsellenne toimintaterapiaa ja koulupsykologin apua, ei nuo ongelmat sillä selviä että syyttää muita lapsia ja että heidän pitäisi vaan sopeutua teidän lapsen sosiaaliseen taitamattomuuteen. Opettaja on ihan hyvin voinut sanoa muille, että kaikki on otettava mukaan leikkeihin mutta voiko ekaluokkalaisilta lapsilta vaatia että osaavat siinä leikin lomassa luovia sitten yhden loukkaantujan kanssa ja tehdä aina kaikki leikin kulkuun liittyvät päätökset vain yhden lapsen ehdoilla? Varmasti monen ekaluokkalaisen keino noissa tilanteissa on hakeutua pois sen suuttujan luota, varsinkin jos ei itse ymmärrä tilannetta kun toinen on suuttunut jostain mitättömästä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnakin kiusaaminen EI KOSKAAN ole kiusatun vika! Meilla kaikilla ja lapsilla, on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat/olemme. Joku on arka ja hiljainen, jollain heikot sosiaaliset taidot. Kuka maarittelee minkalainen ihminen SAA OLLA?? Ei kukaan. Mita pitaa tapahtua on keskustelu ja koulun puuttuminen asiaan VAHVASTI. Turha on ruveta syyllisia kaivamaan, koska se ei auta SYYTONTA lasta tassa tilanteessa. 

Tämä nyt on ihan puutaheinää. Kaikilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat? Eli kiusattu saa vapaasti olla helvetin hankala, riitaisa, solvata ja pilata leikit, osoittaamieltään? Miten tämä eroaa jos muutkin ovat rehdisti sellaisia kuin ovat? Eli saavat ärsyyntyä, haukkua takaisin ja riitaantua. Ei se niin mene, että muilta evätään oikeus tunteisiin ja edellytetään kaunista käytöstä loputtomiin ja yksi saa vapaasti olla sosiaalinen törppö,jota muiden on mukisematta siedettävä erilaisuuden nimissä.

Vierailija kirjoitti:

Onko ap ajatellut miten raskasta on muille pienille lapsille olla kaverin sellaisen lapsen kanssa jolla ei ole kaveritaitoja ja joka suuttuu ja loukkaantuu herkästi. Luulen, että muut lapset ovat kyllä yrittäneet parhaansa mutta ei niiltä muilta lapsilta voi kuitenkaan ihmeitä vaatia. Nyt hankitte ap lapsellenne toimintaterapiaa ja koulupsykologin apua, ei nuo ongelmat sillä selviä että syyttää muita lapsia ja että heidän pitäisi vaan sopeutua teidän lapsen sosiaaliseen taitamattomuuteen. Opettaja on ihan hyvin voinut sanoa muille, että kaikki on otettava mukaan leikkeihin mutta voiko ekaluokkalaisilta lapsilta vaatia että osaavat siinä leikin lomassa luovia sitten yhden loukkaantujan kanssa ja tehdä aina kaikki leikin kulkuun liittyvät päätökset vain yhden lapsen ehdoilla? Varmasti monen ekaluokkalaisen keino noissa tilanteissa on hakeutua pois sen suuttujan luota, varsinkin jos ei itse ymmärrä tilannetta kun toinen on suuttunut jostain mitättömästä asiasta.

Olen kyllä miettinyt ja tiedostan tämän asian paremmin, kuin hyvin. Siksi alkuun kysyinkin, onko jollain kokemusta vastaavasta ja miten siitä selvittiin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap ajatellut miten raskasta on muille pienille lapsille olla kaverin sellaisen lapsen kanssa jolla ei ole kaveritaitoja ja joka suuttuu ja loukkaantuu herkästi. Luulen, että muut lapset ovat kyllä yrittäneet parhaansa mutta ei niiltä muilta lapsilta voi kuitenkaan ihmeitä vaatia. Nyt hankitte ap lapsellenne toimintaterapiaa ja koulupsykologin apua, ei nuo ongelmat sillä selviä että syyttää muita lapsia ja että heidän pitäisi vaan sopeutua teidän lapsen sosiaaliseen taitamattomuuteen. Opettaja on ihan hyvin voinut sanoa muille, että kaikki on otettava mukaan leikkeihin mutta voiko ekaluokkalaisilta lapsilta vaatia että osaavat siinä leikin lomassa luovia sitten yhden loukkaantujan kanssa ja tehdä aina kaikki leikin kulkuun liittyvät päätökset vain yhden lapsen ehdoilla? Varmasti monen ekaluokkalaisen keino noissa tilanteissa on hakeutua pois sen suuttujan luota, varsinkin jos ei itse ymmärrä tilannetta kun toinen on suuttunut jostain mitättömästä asiasta.

Olen kyllä miettinyt ja tiedostan tämän asian paremmin, kuin hyvin. Siksi alkuun kysyinkin, onko jollain kokemusta vastaavasta ja miten siitä selvittiin.

Ap

Ja vielä lisätäkseni, lapselle on yritetty hakea apua kaikista mahdollisista tahoista. Koulu sanoutui alkuun irti asiasta, kuulemma perheneuvolan heiniä. Perheneuvolaan tilanne ei ollut tarpeeksi kiireellinen, joten he sysäsivät asian koulun harteille. Saatiin pari aikaa ja seuraava jonnekin keväälle. Erityisopettajan ja kuraattorin annettiin olettaa seuraavan lapsen koulun käyntiä, nyt selvinnyt, ettei kuraattori ole koko lasta koskaan nähnyt. Koulupsykologista ei ollut hyötyä ja kuulemma ei voi käydä, jos perheneuvolassa on aikoja. Viikko sitten sanottiin, että ehkä nyt sitten voisi sielläkin käydä, joten aikaa odotetaan. Olen jopa lastensuojelusta kysynyt, löytyykö tilanteeseen heidän kauttaan apua, mutta asia ei kuulemma oikein ole heidän heiniään... Itseltäni loppuvat ideat.

Vierailija kirjoitti:

Eihän lapsesi opi kaveritaitoja tai tunnetaitoja, jos et niitä opeta! Tätä se kasvatuksen puute aiheuttaa ja sitten itketään ku muut eivät leiki ja opettajilla kädet täynnä jatkuvassa selvitelyssä..

Toiset lapset ovat haastavampia kuin toiset. Toiset tarvitsevat enemmän tukea tuohon kasvatukseen kuin toiset.

Eikä noin ikävään sävyyn puhuminen ole rakentavaa tai ymmärtäväistä vaan nimenomaan syrjivää ja ongelmaa pahentavaa.

En lukenut nyt yhtään edellisiä kommentteja, uskon että siellä on vinkkejä harrastuksista ja kavereiden kutsumisesta ja toisaalta syyllistystä, että miksi jonkun pitäisi leikkiä sosiaalisesti taidottomamman kanssa. Eli siirryn itse asiaan!

Meillä on ollut juuri tuollainen poika. Eskarissa ei ikinä tullut mitään kommenttia, etteikö homma sujuisi - myöhemmin olen tajunnut että siellä oli kaksi niin vaativaa lasta, ettei kukaan varmaan ehtinyt huomata, ettei omani osaa ryhmäytyä ja on paljon yksin. Koulussa hänelle saatiin sitten kohta eläköityvä opettaja, joka uskoi jumalan tahtoon ja anteeksiantamiseen. Eli selvitti kyllä erimielisyyksiä jne, mutta aina kaikkien osapuolten piti pyytää anteeksi ja tämä oli omalle pojalleni paha paikka, koska on hyvin oikeudenmukainen ja kiusaamisen uhrina ja joutui pyytämään kiusaajaltaan anteeksi...

Mutta niihin ratkaisuihin! Perheneuvolasta haimme apua heti eka luokalta ja saimme neuvon kutsua kavereita kylään. Tämä auttoi kyllä, mutta vasta oikeastaan tokan luokan keväällä tai kolmannella, ennen sitä ei vastakutsuja tullut, eikä poikaa oikein edes kiinnostanut kutsua ketään, kotona halusi olla rauhassa, kun koulupäivä oli tuskaa ja sinnittelyä. Siksi neuvonkin tähän kohtaan, että olkaa yhdessä, rakastakaa ja kaikin keinoin pidätte huolta hänen itsetunnostaan. Toiseksi hankkikaa apua. Koulun kautta, perheneuvolasta tai yksityiseltä puolelta ja ennen sitä tutustu sellaiseen kuin erityisherkkyys (hsp=highly sensitive person). Minulla kesti ihan liian monta vuotta tajuta, että poikani on tällainen ja miten hänen kanssaan tulisi toimia!

Kolmanneksi, etsikää harrastus johon sinä tai isä tai molemmat pääsette mukaan. Meillä se oli perhetaekwondo. Mitään futista ym. joukkuelajeja on nyt turha yrittää, mutta tuollaisilla perhetunneilla hän saa tukea teistä, voitte seurata ja ohjata käyttäytymistä ja usein siellä tunneilla on muitakin sosiaalisesti ei niin huippuja, jolloin maailmat kohtaa niin lasten kuin aikuisten kesken.

Ja viimeiseksi vaikka nyt saattaa tuntua toivottomalta, niin pitäkää huolta että jaksatte itse ja jaksatte tukea lastanne ja pitää hänen puoliaan. Nämä kun ovat helppoja silmätikkuja ja kiusauskohteita muille, valitettavasti. Mutta meidän poikamme on nyt myöhemmin sanonut, että hän sai valtavasti voimaa ja turvaa, kun tiesi että me olemme hänen puolellaan vaikka ope tai muut eivät olleet!

Helppoa polkua ei todellakaan olla käyty läpi omamme kanssa, mutta nyt hän on 14v hyvin tunnollinen ja kunnollinen koululainen, jolla on samat kaverit edelleen kuin 3.luokalla. Paras kaveri on vain vaihtunut matkalla enemmän saman tyylisen kuin itse on, mutta ilman mitään draamaa. Ei edelleenkään juuri kutsu kavereita huvikseen tai käy itse heillä, ei myöskään vietä aikaa nuokkarilla, ”koska sellainen hölmöily ei vaan kiinnosta, mitä siellä tehdään” tai varmaan pikemminkin sen nuokkarin jälkeen. Mutta harrastaa edelleen taekwondoa, nyt jo yksinään kun isä ei pysynyt enää mukana :) ja pelailee kavereidensa kanssa silloin tällöin netissä.

Jatkuu...

Jatkuu...

Ja missään vaiheessa ei tapahtunut mitään ”ihmettä” , että hän muuttui ja sai kavereita, vaikka sellaista ihmettä rukoilin joka päivä! Kiusaaminen kun saatiin poikki ja tuli uusi opettaja, joka näki lapsen herkkyyden ja kuinka kipeästi hän kaipasi itsetunnon kohotusta niin pikkuhiljaa asiat alkoivat sujumaan ja hän halusi kutsua kavereita kylään. Kahden äidin kanssa olin todella rehellinen ja avoin meidän tilanteesta ja he olivat onneksi niin sydämellisiä ihmisiä, että uskalsivat kutsua myös meidän poikaa kylään ja synttäreille. Harjoittelimme myös paljon kotona niitä haastavia tilanteita, ja kuinka mennä mukaan muiden juttuihin. Ehkä kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että yrityksen ja erehdyksen kautta tajusimme, että lapsen pitää saada kokea olevansa juuri oikeanlainen vanhemmilleen, että he hyväksyvät hänet vaikka koko muu maailma olisi vastaan!

Tsemppiä tosi paljon teille ❤️

Ihan uteliaisuudesta, enkä nähnyt mainittavan, onko lapsi tyttö vai poika?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, oma lapseni otti kaverikseen herkän ja tulisen lapsen, ja kun tuli pieniäkin erimielisyyksiä, sai kuulla huutoa ja haukkumista sekä "vahingossa" myös mm. potkun kasvoihin. En väitä, että oma lapsesi käyttäytyy näin, mutta meidän kohdalla tuohon kaveruuteen puututtiin, ja enää eivät liiku yhdessä.

Oma lapsi ei niinkään hauku muita. Ongelma on se, ettei osaa kunnolla leikkiä ns. vastavuoroisesti ja pahoittaa mielensä helposti. Haluisi mieluiten leikkii omia leikkejään, eikä lähde helpolla toisen ehdotukseen. Tätä taitoa vaan vaikea harjoItella ilman kaveria. Ja ei, kyse ei ole siitä, että olisi saanut aina kaiken periksi.

Tiedostan siis, että lapsellani on ongelmia sosiaalisissa taidoissa. Nyt vain tilanne äitynyt siihen, että on alettu myös kiusaamaan. Ja nämä kiusaamistilanteet tuovat esiin sitten sen hermostumisen ja suuttumisen, jota ei osaa hallita. Ei ole ollut väkivaltainen kavereita kohtaan, mitä olen leikkejä seurannut. Ennemminkin on se, että pitää olla jonkun muistuttamassa, että leikitään välillä jotain kaverinkin haluamaa. Ja isoja porukoita vierastaa. Siksi jäi kai koulussa heti yksin. Muut leikkivät porukassa ja yksi ei siihen osaa mukaan mennä ilman pyytämistä/ohjausta.

Harmi, että teillä on tuollainen kokemus.

Vanhemmilla on aina liian ruusuinen käsitys omasta lapsesta. Siksi kannattaa tietoisesti ajatella, että luultavasti lapsesi toimii hionommin kuin kuvittelet. Kotona tulee harvoin näkyviin se, millainen kaveri lapsi oikeasti on. Kannattaa opettaa lapselle sosiaalisia taitoja ja näin olette myös tehneetkin. Tehosta tätä lukemalla kirjoja ja keskustelemalla niistä, käykää lävitse miten toimia tilanteessa, jossa tekee mieli tulistua tai tilanteessa, jossa joku nimittelee. Lapselle mielestäni voi ihan suoraan sanoa, että muista saattaa tuntua hankalalta olla sellaisen kaveri, joka suuttuu helposti. Vastuuta lasta omasta käytöksestä, mutta tottakai myös muiden huono käytös ei saa jäädä käsittelemättä.

Itse lähtisin myös konkreettisesti edistämään kaverisuhteita. Usein pienet koululaiset ovat yllättävän taitamattomia luomaan ja ylläpitämään kaverisuhteita. Kutsu joku lapsen mielestä mukava luokkakaveri teidän kanssa leffaan mukaan tai johonkin muuhun kivaan paikkaan. Sitten vierestä kuuntelet ja puutut heti, jos lapsesi käyttäytyy yhtään huonosti. Anteeksi pyytäminen on oleellinen osa kaikkia kaverisuhteita. Kutsukaa tätä lasta useammin ja ehkä vähitellen lapset ystävystyvät aidosti.

Äiti minäkin kirjoitti:

Jatkuu...

Ja missään vaiheessa ei tapahtunut mitään ”ihmettä” , että hän muuttui ja sai kavereita, vaikka sellaista ihmettä rukoilin joka päivä! Kiusaaminen kun saatiin poikki ja tuli uusi opettaja, joka näki lapsen herkkyyden ja kuinka kipeästi hän kaipasi itsetunnon kohotusta niin pikkuhiljaa asiat alkoivat sujumaan ja hän halusi kutsua kavereita kylään. Kahden äidin kanssa olin todella rehellinen ja avoin meidän tilanteesta ja he olivat onneksi niin sydämellisiä ihmisiä, että uskalsivat kutsua myös meidän poikaa kylään ja synttäreille. Harjoittelimme myös paljon kotona niitä haastavia tilanteita, ja kuinka mennä mukaan muiden juttuihin. Ehkä kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että yrityksen ja erehdyksen kautta tajusimme, että lapsen pitää saada kokea olevansa juuri oikeanlainen vanhemmilleen, että he hyväksyvät hänet vaikka koko muu maailma olisi vastaan!

Tsemppiä tosi paljon teille ❤️

Kiitos ❤️ Tämä kuulosti ihan opettajaa myöden niin tutulta! Toivottavasti meillä asiat menevät tulevaisuudessa yhtä hyvin. Meidän pitää varmasti kokeilla jotain lapsi-vanhempi harrastusta. Joukkuelajit eivät todellakaan tälle lapselle sovellu, se on jo huomattu.

Ap

Ehdin jo kirjoittaa omat kommentit ja kokemukset tuonne myöhemmin, mutta nyt luin lisää näitä sinun kirjoituksiasi, niin laitan tähän jos helpompi ja nopeampi lukea tästä, että tutustu sellaiseen luonteenpiirteeseen kuin erityisherkkyys. Ja sitten terapeutti/psykologi tai toimintaterapeutti, joka osaa auttaa teitä ja lasta asian kanssa on siinä sitten tätä herkkyyttä tai ei.

Koulun kanta on todella ikävä, siksi olisi hyvä saada joltain taholta jotain kirjallista ”ohjetta” millaista apua/tukea lapsia kaipaa/tarvitsee ja on oikeutettu!

Äläkä syytä itseäsi, silmätikuksi joutuminen ei ole lapsesi vika! Tämän takia lasten kesken on kiusaamista ja eriarvoisuutta ja ryhmädynamiikan kanssa ongelmia, kun jo kotona annetaan toisille lapsille se malli, että vain tietynlaiset ovat ”normaaleja” ja hyväksyttyjä ja muiden yli saa kävellä. Kun pitäisi opettaa empatiaa ja toisen asemaan astumista! Tein tätä itse liian kauan ja se meinasi viedä voimat kokonaan. Ole lapsesi tuki, turva ja puolusta viimeiseen asti, vaikka kuinka tuntuisi silmien tuijotusta selässä!

Mikään ei ole lapselle tärkeämpää kuin että vanhemmat hyväksyvät hänet juuri sellaisen kuin hän on. ❤️

Mun pikkusiskoni on tällainen tapaus. Itsekeskeinen ja hermostuu herkästi, jos joku asia ei mene hänen suunnitelmien mukaan. Ala-asteelta asti ongelmia saada ystäviä, koska kukapa tuollaisen kanssa haluaisi ystävystyä, kun kaikkien pitää tanssia hänen pillinsä mukaan. Iän myötä on hieman helpottunut, mutta aikamoinen tapaus on edelleen. Sanomattakin selvää, ettei meidän sisarustenkaan välit ole kovin lämpöiset. Valitettavasti sisko ei saanut samanlaista kasvatusta kuin minä, ja nämä käytösongelmat on kyllä täysin yhdistettävissä lapsuuden rajattomuuteen ja lellimiseen.

Löysi lopulta yhden ystävän, jonka kanssa ovat olleet pitkään keskenään. Toinen on vähän hiljaisempi hissukka, niin sisko saa jatkaa pomotustaan.

https://www.mll.fi/vanhemmille/toiminta-lapsiperheille/kaveritoiminta/

Olisiko tästä hyötyä?

Faktahan on, että jos lapsi on hankala persoona, niin eihän ketään voi pakottaa leikkimään hänen kanssaan. Kyllä sen lapsen tulee sitten opetella käytöstapoja. Ei se, että suojelee itseään räjähdysherkältä "minäminä" tyypiltä pysymällä kaukana ole kiusaamista.

Tuli ikävä olo tästä ketjusta. Toivottavasti oma lapsi on sitten myöhemmin sellainen täydellisesti massaan sulautuva  super sosiaalinen lahjakkuus joka mieluummin asettuu sen kiusaajaan puolelle ihan jo asemansa puolesta.Herätys ei sittenkään sentään vaan järki kuitenkin voitti ja toivon hänen olevan muut huomioon ottava ja empaattinen sekä olen vaan ylpeä jos asettuu puolustamaan muita. Ja sitten taas jos hän sattuisi olemaan se kiusattu niin en tiedä. Tulisi ne omat ikävät kokemukset mieleen, mutta sen tiedän että puolustaisin häntä viimeiseen asti, kun minua ei auttanut kukaan. Jos hän taas olisi kiusaaja niin varmasti kertoisin sata kertaa kuinka pahalta se toisesta tuntuu. Terveisin  aikoinaan yksin jäänyt. Itsekin kuulemma viihdyin yksin ja en osannut toimia muiden kanssa, vaikka todellisuus oli se ettei kukaan ottanut minua porukkaan ja jäin pakosta yksin. Ne muut olivat sitten niitä sosiaalisia ja minä en, vaikka  he sitten kiusasivat minua joka hetki, kun opettajan silmä vältti. Mutta minun vikanihan se kaikki oli.

Tästä ketjusta näkee selvästi, miten vaikeaa joskus on päättää onko lapsi kiusaaja vai kiusattu. Kiusaaminen tuomitaan jyrkästi, mutta todellisessa elämässä kiusaamiset on harvoin mustavalkoisia.

Vierailija kirjoitti:

Tuli ikävä olo tästä ketjusta. Toivottavasti oma lapsi on sitten myöhemmin sellainen täydellisesti massaan sulautuva  super sosiaalinen lahjakkuus joka mieluummin asettuu sen kiusaajaan puolelle ihan jo asemansa puolesta.Herätys ei sittenkään sentään vaan järki kuitenkin voitti ja toivon hänen olevan muut huomioon ottava ja empaattinen sekä olen vaan ylpeä jos asettuu puolustamaan muita. Ja sitten taas jos hän sattuisi olemaan se kiusattu niin en tiedä. Tulisi ne omat ikävät kokemukset mieleen, mutta sen tiedän että puolustaisin häntä viimeiseen asti, kun minua ei auttanut kukaan. Jos hän taas olisi kiusaaja niin varmasti kertoisin sata kertaa kuinka pahalta se toisesta tuntuu. Terveisin  aikoinaan yksin jäänyt. Itsekin kuulemma viihdyin yksin ja en osannut toimia muiden kanssa, vaikka todellisuus oli se ettei kukaan ottanut minua porukkaan ja jäin pakosta yksin. Ne muut olivat sitten niitä sosiaalisia ja minä en, vaikka  he sitten kiusasivat minua joka hetki, kun opettajan silmä vältti. Mutta minun vikanihan se kaikki oli.

No kenen vika se sitten on, että et osannut toimia muiden kanssa ja olit epäsosiaalinen? Ei ainakaan niiden muiden.

On karhunpalvelus "puolustaa" oman lapsen väärää käytöstä "loppuun saakka". Minäkin laittaisin lapsen johonkin harrastukseen, jossa toiminta on ohjattua ja pääsee harjoittelemaan sitä itsehillintää ja muiden kanssa olemista ohjatusti.

Vierailija kirjoitti:

Faktahan on, että jos lapsi on hankala persoona, niin eihän ketään voi pakottaa leikkimään hänen kanssaan. Kyllä sen lapsen tulee sitten opetella käytöstapoja. Ei se, että suojelee itseään räjähdysherkältä "minäminä" tyypiltä pysymällä kaukana ole kiusaamista.

Taas vanhempi joka hyväksyy kiusaamisen. Eikös ap kirjoittanut että lasta on alettu nimittelemään, onko se sinusta ok??