Sinä joka kasvoit "pahan" isä/äitipuolen läsnä ollessa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se jättänyt jälkiä. Traumatisoitumisen jonka myötä tuli PTSD joka taas johti syömishäiriöön ja muuhun itsensä vahingoittamiseen, masennus ja ahdistuneisuushäiriö...putoan välillä sellaiseen olemattomuuden olotilaan ja jotain dissosiatiivisia oireitakin on ollut. Olen alisuoriutuja ja olen ravannut reilusti yli 10 vuotta terapiassa. Unihäiriöitä, vaikeuksia ihmissuhteissa, hyväksikäytön vaara oli pitkään, koska minulla ei ollut juuri mitään rajoja. Matalampi koulutus mihin älykkyys oikeasti riittäisi.

Äitipuoli vihasi meitä ja näytti sen sanoin ja teoin. Päivittäistä henkistä väkivaltaa, nälässä pitämistä, fyysistä väkivaltaa toisinaan, sadistista kiusaamista, haukkumista ja nolaamista. Tosin isä ei ollut yhtään sen parempi, kun joku kohta vinkuu, että isäs on yhtä syyllinen. Joo niin on, tiedän sen, mutta ei se poista äitipuolen syyllisyyttä omiin tekoihinsa.

Toisaalta olen jo antanut anteeksi. Ko. ihmisellä ei ole ollut mikään helppo elämä ja elämä isäni kanssa ei ole ollut helppoa. Kai he yrittivät parhaansa niillä vähäisillä taidoilla mitä heillä oli. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien nyt vain pitää antaa anteeksi ja ymmärtää, en missään nimessä. Anteeksi anto on henkilökohtainen asia eikä sitä voi kukaan vaatia. Se tulee jos on tullakseen ja jos asioita on päässyt käsittelemään riittävästi. Muutama vuosi sitten vihasin ja halveksin molempia.

Miten henkinenväkivalta ilmeni?

Entä missä tilanteissa käytti fyysistä väkivaltaa? Miten kiusasi?

Haukkumista ja alistamista. Huutamista, nolaamista. Olin tyh_mä, idi_ootti, hu_ora, lahjaton pa_ska. Jos erehdyin liikkumaan talossa kun äitipuoli tuli kotiin, hän kosti sen laittamalla siivoamaan. Teki ystävieni vierailusta sietämätöntä huutamalla ja haukkumalla. En kuitenkaan saanut liikkua ystävieni luona, vaan siitäkin rangaistiin epäauorasti esim. kieltämällä iltapalan syömisen. Rajoitti syömistä ja juomista, varasi ruokaa kotiin itselleen ja omille lapsilleen ja jos heidän ruokiaan söi, tuli rangaistus. Kotona ei välttämättä ollut ruokaa minulle ollenkaan ja sanoikin ihan suoraan, että minun ruokani on ruoka koulussa. Huvitti itseään sillä, että sai minut itkemään pahoinpitelemällä koiraa tai uhkaamalla sen tap_pamisella. Ei antanut särkylääkettä eikä uskonut, jos olin kipeä. Keksi minusta valheita (esim. olin muka tikkonut jotain tahallani ja tehdäkseni kiusaa ja vahinkoa heille) isälleni ja yritti saada isän käyttämään fyysistä väkivaltaa, sisarukseni päälle onnistui isän yllyttämään valehtelemalla siskoni tekemisistä niin, että isä lopulta repi siskon hiuksista portaita pitkin alakertaan, hakkasi vyön soljella ja lopuksi päätä seinään. Vähän ajan päästä hakkasi siskon naaman mustaksi, äitipuolen manipuloinnin tuloksena. Repi hiuksista ihan kaikista mahdollisista syistä ja löi jos pidin puoliani hänen lapsiensa kanssa. Tai jos yritin pitää. Sähisi että hänen lapsiinsahan sinä et koske millään tavalla lyönnin saattelemana. Sanoi ihan suoraan, kun isäni yritti hakata minutkin, että isäni olisi pitänyt hakata meitä vielä pahemmin että olisimme oppineet. Katui sitä että oli joskus mennyt väliin. Haukkui kaikille sukulaisille ja sanoi ihan avoimesti vihaavansa minua. Suunnitteli siskonsa kanssa minun laittamista sijaisperheeseen ensimmäistä kertaa jo neljännellä luokalla ja huo_ritteli ensimmäistä kertaa saman ikäisenä. Tässä joitakin juttuja, kaikkea en jaksa edes kirjoittaa, kun tulisi romaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.

Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.

Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.

Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.

Oma mieheni on taitava siinä, että saa näyttämään minut "pahalta" kun ei itse halua tavata lastaan ja vetoaa aina jotenkin minuun.

Kysymys kuuluu miksi haluat olla tuollaisen "miehen" kanssa? Minulle tuollainen käytös kertoo silkasta itsekkyydestä ja vastuuttomuudesta. En katselisi moista retaletta päivääkään! Mies/nainen, joka ei välitä omista lapsistaan on yksi saasta!

Koska en itsekään varsinaisesti halua lasta meille ja ymmärrän miehen tunteen.

Siinäpä vakka ja kansi sitten. Lasta ei mieti kumpikaan teistä tai pidä sen puolia :( ei kauheasti lapsesta välitetä. Tää on varmastikin yleistä, mutta ihan järkyttävää kyllä. Lapsi ei pysty pitämään omia puoliaan. Siksi aikuisten pitää laittaa se lapsi etusijalle. Lapsella menossa tärkeät kehitysvaiheet. Toivottavasti lapsen äiti on kuitenkin huolehtiva ja rakastava.

Mikä se miehen tunne oikein on, jonka "ymmärrät"? Ettei välitä omasta lapsesta tarpeeksi? Ettei laita lasta etusijalle? Haluaisi jatkaa omaa elämäänsä niin, että menneisyys jäisi taakse - myös se oma lapsi..?

Itse seurustelin miehen kanssa, jolla oli lapsia. Tykkäsin hänen lapsistaan ihan valtavasti. Nähtiin kyllä paljon myös ilman lapsia, koska lapset olivat enemmän äidillään. Itse halusin myös laittaa nuo lapset etusijalle. Koska se on oikeudenmukaista. Ja niinkuin sanoin, aikuisten tehtävä on huolehtia lasten hyvinvoinnista, koska lapset eivät siihen itse kykene.

Suhde päättyi ihan muunlaisiin ongelmiin.

Sanoisin että jos alkaa seurustella ihmisen kanssa, jolla on lapsia, niin pitää aluasta asti tietoisesti ajatella tuo asia, että ne lapset ovat kiinteä ja tärkeä osa sitä toista ihmistä ja sen toisen ihmisen elämää. Ettei ala muunlaisiin kuvitelmiin alunalkaenkaan. Ne ovat se realiteetti ja todellisuus, jonka päälle ja jonka ehdoilla se uusi suhde rakentuu. Ja ne voivat olla ihan valtava rikkaus siihen suhteeseen ja elämään. Ei pidä lähteä suhteeseen, jossa haluaa lakaista entisen suhteen lapset jonnekin menneeseen ja ajatella niitä "välttämättönä pahana" tms. niinkuin moni ilmeisesti jollakin tavalla ainakin osaksi ajattelee.. järkyttävää.

Itsellä meni niin, että koska rakastin miestä niin minun oli hyvin helppo rakastaa alusta alkaen myös hänen lapsiaan, hänelle rakkaimpia. Ja sitten tietenkin kun lapsiin tutustuin, niin ihana omina itsenään heistä välitin. Olivat ihan mahtavia mun mielestä, kaikkine ongelmineen kaikkineen mitä heilläkin myös oli.

Hmmm... en minä ajattele, että aina on kyse siitä, että haluaa unohtaa menneen elämän tai on mustasukkainen. Harva meistä vain on tuollainen emotyyppi kuin sinä. Sinä olet lastentarhanopettajan tai hoitajan rotua. 90 % kansasta ei sitä ole. Et voi vääntää insinööriä tai teoreettista filosofia siihen, että viihtyy lasten kanssa. Oli ne lapset siskon tai puolison lapsia.

Ja siinä vaiheessa, kun sillä puolisolla ei ole syvää tunneyhteyttä lapsiinsa, niin se insinööri ei pysty alkaa sitä yhteyttä luomaan. Vaikka kuinka pohtisi oikeudenmukaisuutta. Se ei vain tule luonnostaan. Eikä se ole edes puolison tehtävä.

En kyllä koe olevani varsinaisesti mikään emotyyppi. Olen ehkä enemmän sellainen taiteijatyyppi, jos tyypitellään jotenkin. En ole itse asiassa kovin paljoa ollut lasten kanssa elämäni aikana tekemisissä, eikä omia lapsiakaan ole, (vielä ainakaan..ikää mittarissa kyllä alkaa olla jo luvattoman paljon jos niitä meinaisi vielä saada :/ ) En ole ammatinikaan puolesta lapsialalla enkä hoitaja. Mulle on oikeudenmukaisuus kyllä tärkeää ja olen empaattinen luonteeltani niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan. Tuskin sellainen siltä insinööriltäkään mitenkään automaattisesti on poissuljettua? (Eikä suurin osa ihmisistä ole myöskään niitä teoreettisia insinöörityyppejäkään.) Ihmisenä ihmisten joukossa täällä jokainen on.

Jos kuitenkin kokee, ettei voi viihtyä lasten kanssa, eikä voi olla heille reilu ja välittävä aikuinen, niin sitten tuskin kannattaa alkaa seurustelemaan miehen tai naisen kanssa, jolla on jo lapsia.. Eiköhän insinöörilläkin voi olla sen verra älliä, että tuollaisen asian hoksaisi  :)

Toki ymmärrän, (jos olet tuo, joka kertoi omasta tilanteestaan ja ymmärsi jostain kumman syystä (?!) miestään, joka ei välittänyt oikein lastaan tavata) että sun tilanne on vähän erikoinen siinä mielessä, että se on se lapsen oma isä, jolla ei ole kunnon yhteyttä omaan lapseensa eikä siihen halua panostaakaan.. mikä on kyllä valtavan surullista. Sun rooli jää aika pieneksi siinä yhtälössä siis muutenkin. Mutta yhtä kaikki, ei tuollainen kovin hyväksi sille lapselle kuitenkaan ole. Ja kyllä kun sitä oikeudenmukaisuutta se teoreetikkokin miettii, niin lopputulokseksi tulee, että ne aikuiset, siinä lapsen ympärillä huolehtii se lapsen hyvinvoinnista ja se lapsen etu tulee huolehtia ensin, koska lapsi siihen ei itse vielä pysty. Ihan loogista päättelyä. Teoreetikoillakin on myös ihan yleisesti se sydänkin olemassa. Suurimmalla osalla ihmisistä äly ja tunne eivät sulje toisiaan pois.

Itse en pystyisi olemaan miehen kanssa, joka ei hoida ja välitä omasta jälkikasvustaan kunnollisesti, enkä pystyisi hyväksymään sitä.

ps. En ihan ymmärtänyt sitäkään, miksei insinööri tai teoreettinen filosofi voisi pitää lapsista ja voisi haluta heistä huolehtia siinä missä kuka tahansa muukin...? En näe syytä miksi se olisi heille jotenkin vaikeampaa?

Eri vastaaja tässä..

Tietyn iän jälkeen suurimmalla osalla on lapsia, joten jos laittaa kumppanin kriteeriksi lapsettomuuden, voi olla ettei sopivaa löydy. Elämä kuljettaa meitä ja ikävä kyllä lapsia siunaantuu epävakaisiinkin suhteisiin. Itsekin sain lapseni jo 19-vuotiaana, jolloin kuvittelin sen teini-iän poikaystävän olevan elämäni rakkaus. Eipä ollut, ei.

Tapasin nykyisen mieheni 37-vuotiaana ja hänellä siis on lapsi. Minä kuitenkin halusin itselleni elämänkumppanin kaikkien näiden rakkaudettomien vuosien jälkeen. Olen laittanut lapseni etusijalle aina ja nyt hän aikuistuu. En edes uskonut tapaavani ketään nykyisen mieheni kaltaista. Kaikki on niin luontevaa ja rakkaus syvää. Mutta. Hänellä on se lapsi.

Alusta asti tämä jako oli selvä eli että minusta ei leivota mitään äitipuolta emmekä toivo yhteistä lasta. Iän vuoksi nämä piti tehdä selväksi heti. Mies saa minun puolestani nähdä lasta niin paljon kuin haluaa, mutta minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta elää pikkulapsiaikaa uudestaan. Omani asuu jo omillaan.

8

Eihän se elämä tosiaan mene monesti niinkuin suuunnittelee ja lapsiakin syntyy kaikenlaisiin tilanteisiin ja suhteisiin ja tulee eroja. Olet tavannut miehen ja teille on syntynyt hieno yhteys ja suhde. Mutta miehellä on se lapsi. Sun vaan pitää nyt osata joustaa ihanteistasi ja joistakin haluistasi jonkin verran sen asian takia! Ja lapsen pitää mennä edelle tarpeissaan. Lapsella on ilmeisesti kuitenkin äiti myös, niin ei sun äitipuoleksi tarvikaan alkaa. Mutta jos miehen kanssa meinaat elämäsi jakaa, niin on kyllä itsekästä ja epärealistista kuvitella ettei tuo miehen lapsi myös siihen pakettiin kuuluisi.

Olet sanojesi mukaan aikoinaan laittanut omankin lapsesi etusijalle, niin varmaan ymmärrät että miehenkin pitäisi nyt tehdä niin. Ei se poissulje tai estä teidän hienoa suhdetta mitenkään. Asutteko miehen kanssa yhdessä? Varmastikin miehen lapsi tulee myös siellä isänsä luona asumaan väillä, vai millainen tapaamisjärjestely heillä on? Olisi tässä tapauksessa kylmää tuota lasta kohtaan, jos et haluaisi luoda häneen lämmintä välittävää suhdetta, kun hän kuitenkin tulee kuulmaan teidän elämään.

Voittehan myös asua miehen kanssa erillään, niin sitten tapaat miehen lasta vain kun sulle sopii. Ja silloin olet lapselle se välittävä mukava miehen naisystävä?

Asumme yhdessä. Olemme asuneet jo vuosia. Lapsi käy täällä, mutta harvakseltaan. Silloin minä vetäydyn omiin juttuihini. Olen kommentoinut ketjuun monesti, mutta menköön vielä kerran: mies itse on se, joka jättää lapsen tapaamisia väliin. Hän on hyvä isä silloin kun jaksaa, mutta hän ei _halua_ olla koko aikaa isä aktiivisesti.

Mikäli asia muuttuisi, olisi se minulle ok kunhan säännöt kerrattaisiin. Eli että minä en ottaisi yhtään näkyvämpää roolia tässä. Annan tässä kovin kylmäkiskoisen kuvan, mutta olen ihan mukava ja kiltti ihminen. En vaan koe minkäänlaista tarvetta huolehtia toisen lapsesta, kun lapsella ne vanhemmat jo on.

8

8 - minäkin olen kirjoittanut tähän ketjuun lukemattomia kertoja. Olen se, joka korostaa, että isän pitää kantaa vastuu, ja äitipuoli ei saa mennä hoitajaksi. Tuntuu, että tämän korostaminen on nykyään elämäntehtäväni :-), minut löytää kaikista keskusteluista.

Meillä aivan sama tilanne. Minun lapseni ovat täysi-ikäisiä, vaikka vielä kotona. Miehen lapset alakoululaisia. Yhteisiä ei ole eikä voisikaan tulla. Teen omia juttujani, kun miehen lapset ovat meillä. Vain yhden kerran näiden vuosien aikana on tullu tilanne, että olen hoitanut miehen lapsia, kun mies joutui äkillisesti töihin. Sama juttu toisinpäin: minä hoidan omat lapseni. Vain kahdesti olen pyytänyt miehen apua, että nyt en teinin kanssa pärjää.

Tietenkin riippuu osapuolista, lasten iästä, ehkä yhteisistä lapsistakin ja siitä, miten paljon lapset asuvat huushollissa, mutta uskon, että tällä tavalla uusperhe saadaan toimimaan. Meillä ei ole ollut mitään uusperheongelmia. En tiedä mitään hyväksikäytöistä tai kiittämättömyyksistä. Miehen exästäkään en tiedä mitään.

Itse asiassa en edes kykene ymmärtämään, mikä tässä kuviossa häiritsee joitain? Picture this: mies leikkii lasten kanssa. Nainen käy lenkillä. Mies leipoo lasten kanssa. Nainen on ystäviensä kanssa. Illalla mies katsoo lasten kanssa leffaa. Nainen lukee kirjaa. Kenen kannalta tämä on huono juttu?

Tälläkin palstalla sanotaan, että jos ei halua olla lasten kanssa, niin sitten ei pidä muuttaa yhteen. Picture this: mies leikkii, leipoo ja katsoo leffaa lasten kanssa. Piste. Mikä ero edelliseen, kun lapsia miettii?

Sinulla ja minulla on miehet, jotka eivät välitä leikkiä ja leipoa. Ja siksi priorisoivat elämäänsä eri tavalla. Palstalla pohditaan, ettei sellaisia miehiä voi kunnioittaa. Tämä on hyvin mustavalkoista ajattelua, elämä on näiden ihmisten mielestä joko oikeaa tai väärää, eikä mitään siltä väliltä. Se kuuluu samaan kategoriaan, että ei voisi ottaa tupakoivaa miestä, tai sellaista, joka ei tykkää eläimistä. Arvo vain on eri.

Tälläkin palstalla vedotaan siihen, että jos ottaa miehen, niin ottaa koko paketin. Kyllä, mennyt elämä ja lapset pitää hyväksyä, kaikkia pitää kohdella asiallisesti ja kunnioittavasti, ja mies saa tehdä lastensa kanssa mitä haluaa - mutta ei siinä ”oteta” koko pakettia. Parisuhde on ihan oma pakettinsa. Miehen ja naisen välinen suhdetta ei pidä edes ydinperheessäkään sekoittaa lapsiin, ja uusperheessä sen asema vain korostuu. Se on aivan oma yksikkönsä.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...

Luit vissiin rivien välistä?

Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.

Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.

Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.

Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Ymmärrän tuon marttyyriasenteen tavallaan, koska näinhän se on etenkin äitipuolien kohdalla, että mies turhan usein vain tyrkkää lapsen/t äitipuolen hoidettaviksi. Näin isänikin teki ja mielestäni se on väärin. Kuitenkin aikuinen ihminen ei ole mikään vanki suhteessa ja jos suhde ottaa enemmän kuin antaa ja etenkin jos huomaa, että vihaa toisen lapsia ja harjoittaa avuttomia lapsia kohtaan minkäänlaista väkivaltaa (meillä kirjaimellisesti nälässä pitämistä, ei annettu särkylääkettä jos sattui vaan katsottiin nauttien vierestä kun kärsin, laitettiin siivoamaan kuumeessa jo neljä vuotiaasta lähtien, revittiin hiuksista ja lyötiin...ja tässä vain pieni osa), niin silloin on ihan turha lässyttää mistään mustamaalaamisesta ja epäkiitollisuudesta. Ja tuossa vaiheessa moraalinen ihminen ymmärtää ottaa ja lähteä.

Musta tuntuu, että harva äitipuoli on sadisti.

Ylipäätään varmaan harva haluaa katsoa lapsen kärsimystä.

Fakta on se, että kun ei olla tyytyväisiä niin on helppo syyttää "ulkopuolista" osapuolta.

Mutta nämäkin uusperheet missä nainen on puoliksi luopunut urastaan miehen lapsien vuoksi kun mies elää parasta elämää ja sitten ero koittaa.

Lopputulema on se, että nainen kiintynyt miehen lapsiin vuosien saatossa ja ei enää koskaan näe näitä ja paljosta on jäänyt paitsi.

Mies jatkaa entiseen malliin ja etsii uuden hoitajan.

Onhan näitä moniakin tapauksia, missä äitipuoli on ihan suoraan kiduttanut lasta. Varmasti suurin osa on muuta kuin sadisteja, mutta yllättävän moni äitipuoli kykenee silkkaan julmuuteen ja väkivaltaan vääriä lapsia kohtaan. Minusta aikuisen kohdalla ei pidä lässyttää mistään ulkopuolisten arvostelusta, aikuinen on itse vastuussa tekemisistään ja valinnoistaan. Lapsi on aina näissä kuvioissa syytön. Ongelmat on aikuisissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se jättänyt jälkiä. Traumatisoitumisen jonka myötä tuli PTSD joka taas johti syömishäiriöön ja muuhun itsensä vahingoittamiseen, masennus ja ahdistuneisuushäiriö...putoan välillä sellaiseen olemattomuuden olotilaan ja jotain dissosiatiivisia oireitakin on ollut. Olen alisuoriutuja ja olen ravannut reilusti yli 10 vuotta terapiassa. Unihäiriöitä, vaikeuksia ihmissuhteissa, hyväksikäytön vaara oli pitkään, koska minulla ei ollut juuri mitään rajoja. Matalampi koulutus mihin älykkyys oikeasti riittäisi.

Äitipuoli vihasi meitä ja näytti sen sanoin ja teoin. Päivittäistä henkistä väkivaltaa, nälässä pitämistä, fyysistä väkivaltaa toisinaan, sadistista kiusaamista, haukkumista ja nolaamista. Tosin isä ei ollut yhtään sen parempi, kun joku kohta vinkuu, että isäs on yhtä syyllinen. Joo niin on, tiedän sen, mutta ei se poista äitipuolen syyllisyyttä omiin tekoihinsa.

Toisaalta olen jo antanut anteeksi. Ko. ihmisellä ei ole ollut mikään helppo elämä ja elämä isäni kanssa ei ole ollut helppoa. Kai he yrittivät parhaansa niillä vähäisillä taidoilla mitä heillä oli. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien nyt vain pitää antaa anteeksi ja ymmärtää, en missään nimessä. Anteeksi anto on henkilökohtainen asia eikä sitä voi kukaan vaatia. Se tulee jos on tullakseen ja jos asioita on päässyt käsittelemään riittävästi. Muutama vuosi sitten vihasin ja halveksin molempia.

Miten henkinenväkivalta ilmeni?

Entä missä tilanteissa käytti fyysistä väkivaltaa? Miten kiusasi?

Haukkumista ja alistamista. Huutamista, nolaamista. Olin tyh_mä, idi_ootti, hu_ora, lahjaton pa_ska. Jos erehdyin liikkumaan talossa kun äitipuoli tuli kotiin, hän kosti sen laittamalla siivoamaan. Teki ystävieni vierailusta sietämätöntä huutamalla ja haukkumalla. En kuitenkaan saanut liikkua ystävieni luona, vaan siitäkin rangaistiin epäauorasti esim. kieltämällä iltapalan syömisen. Rajoitti syömistä ja juomista, varasi ruokaa kotiin itselleen ja omille lapsilleen ja jos heidän ruokiaan söi, tuli rangaistus. Kotona ei välttämättä ollut ruokaa minulle ollenkaan ja sanoikin ihan suoraan, että minun ruokani on ruoka koulussa. Huvitti itseään sillä, että sai minut itkemään pahoinpitelemällä koiraa tai uhkaamalla sen tap_pamisella. Ei antanut särkylääkettä eikä uskonut, jos olin kipeä. Keksi minusta valheita (esim. olin muka tikkonut jotain tahallani ja tehdäkseni kiusaa ja vahinkoa heille) isälleni ja yritti saada isän käyttämään fyysistä väkivaltaa, sisarukseni päälle onnistui isän yllyttämään valehtelemalla siskoni tekemisistä niin, että isä lopulta repi siskon hiuksista portaita pitkin alakertaan, hakkasi vyön soljella ja lopuksi päätä seinään. Vähän ajan päästä hakkasi siskon naaman mustaksi, äitipuolen manipuloinnin tuloksena. Repi hiuksista ihan kaikista mahdollisista syistä ja löi jos pidin puoliani hänen lapsiensa kanssa. Tai jos yritin pitää. Sähisi että hänen lapsiinsahan sinä et koske millään tavalla lyönnin saattelemana. Sanoi ihan suoraan, kun isäni yritti hakata minutkin, että isäni olisi pitänyt hakata meitä vielä pahemmin että olisimme oppineet. Katui sitä että oli joskus mennyt väliin. Haukkui kaikille sukulaisille ja sanoi ihan avoimesti vihaavansa minua. Suunnitteli siskonsa kanssa minun laittamista sijaisperheeseen ensimmäistä kertaa jo neljännellä luokalla ja huo_ritteli ensimmäistä kertaa saman ikäisenä. Tässä joitakin juttuja, kaikkea en jaksa edes kirjoittaa, kun tulisi romaani.

Kuulostaa enemmän siltä, että sun äitipuolella, että isällä on ollut mielenterveysongelmia.

Olisiko isäsi pitänyt ostaa sinun ruoat, jos heillä oli erillään olevat raha-asiat? Koska ilmeisesti sinun äitipuolesi on joskus puolustanut sinua kunnes on itsekkin alistunut isäsi puolelle?

Olisiko se ollut maailmanloppu päätyä nelosluokalla sijaiskotiin parempaan paikkaan kuin tuo missä lopulta jouduit olemaan?

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...

Luit vissiin rivien välistä?

Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.

Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.

Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.

Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.

No ehkä ei kannata tulla huutelemaan lapsiperhe tai varsinkaan uusperhe asioista jos ei niistä oikeasti ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.

Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.

Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.

Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.

Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.

Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.

Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.

Kaikilla isillä ei tosiaankaa oo viikko-viikko tai edes jokatoinen v-loppu sopimuksia.

Osalla ne ovat satunnaisia tapaamisia silloin kun itseä sattuu kiinnostamaan.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.

Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.

Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.

Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.

Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.

Pikkulapsi arki on eriasia kuin teinit ja taas eriasia kuin aikuiset "lapset".

Lapsettoman pitäisi tuo ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.

Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.

Tästä syystä käy usein myös niin, että uusperhe toimii silloin kun vain naisen lapset ovat paikalla. Nainen kun kantaa useimmiten sen arjen työ-ja tunnevastuun, järkkää yhteistä kivaa, ratkoo ongelmia jne. Kun miehen lapset tulevat ja tuovat sen oman ja äitinsä maailman mukanaan ja mies taantuu jonnekin, uusperheen me-henki on tiessään. Tästä syystä uusperhe-oppaissa varotetaan siitä ettei perhe jakautuisi bioligisiin leireihin. Mutta kun sekään ei ole vain naisen vastuulla, vaan myös miehen joka ei vaivaudu näitä miettimään, miehen lapset tullessaan aiheuttaa sen leirijaon. Jollakin tasolla. Joten vaikka kuinka hyvin yrittäisi toimia, jossain syvällä sisimmässä miehen hoitoviikonloput ja lasten tuleminen harmittaa, koska se tosiaan tarkoittaa sitä et se hyvä yhteinen perhe-elämä jää niiden lasten jalkoihin, muuttuu poikkeustilaksi, ei integroidu osaksi perhettä, ja nainen on ulkopuolinen omassa kodissaan ja perheessään. Tämän tapahtumaketjun estäminen olisi miehen homma. Hänen pitäisi lastensa tullessa erityisesti huomioida vaimonsa ja pyrkiä yhteistyöhön. Näin ei useinkaan tapahdu. Ja sit vaimo tekee päätöksen ettei osallistu miehen lasten elämään. Kun siinä ei mikään suju, paha mieli vaan tulee. Ja niin miehen lapsista tulee naiselle rasite jota vaan pitää yrittää jossain ulkokehällä sietää. Lasten vika tämä ei tietenkään ole.

Jos lapset tulevat vain joka toinen viikonloppu, niin mahdotonta siitä on ”perhettä” saada aikaiseksi ikinä. Vaikka mies tietäisi mitä tehdä. Ulkopuoliset tavat ovat aina ulkopuolisia. Yhteinen perhekulttuuri vaatii yhdessäoloa, etäsuhteena sellaista ei voi syntyä. Näin ollen viikonloppulapset ovat aina sekoittavia. Vuoroviikoin jotain voi muuttuakin.

Minun lapseni elivät 8 vuotta vuoroviikkolapsina isänsä luona, jossa oltiin todella, todella perhekeskeisiä. He tekivät kaikkea yhdessä, kehittivät omaa koodikieltä. 2+2 lasta olivat suht samanikäiset.

Lopputuloksena minun lapseni halusivat muuttaa sieltä pois. Eivät jaksaneet sitä perheleikkiä.

Uusperheen muotoutuminen kestää tutkimusten mukaan 4-7 vuotta. Mutta minun lasteni tapauksessa ei edes 8 vuotta riittänyt.

Nyt lapseni asuvat minun uusperheessäni, jota ei yritetä perheeksi änkeä. Me molemmat kannamme vastuun omista lapsistamme. Ja toinen poika on ilmoittanut elävänsä meidän kanssa 40 vuotiaaksi asti.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...

Luit vissiin rivien välistä?

Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.

Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.

Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.

Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.

Uusperhettä ei ole jos ei ole hyvää parisuhdetta. Parisuhde menee kaiken edelle, jos haluaa sen perheen lapsillaan säilyttää. Tietysti lasten tarpeisiin pitää vastata. Mut jos parisuhde lakkaa olemasta kun lapset tulevat, ei mene kauaa kun lakkaa se perhekin olemasta. Eiväthän ne vakituisesti paikalla olevat ole este parisuhteelle. Kun ne muualla asuvat lapset saapuvat, he tulevat siihen arkeen mikä kodissa muutenkin on. Ei niin et heidän tullessa kodista tulee hoploppi, parisuhde lakkaa jne. Semmoinen touhu rikkoo sen perheen. Etälapsilla ei ole mitään erityisasemaa suhteessa muihin perheenjäseniin.

Ilmoitin isäpuolelleni, kun hän yritti vuosia piinattuaan alkaa kaveriksi ja isovanhemmaksi, kun tulin isäksi, että jos näen sitä ukkoa vielä kerran, niin vedän turpaan. On ymmärtänyt pysyä pois. Äitiin välit on olemassa, mutta ei varmasti niin lämpimät, jos ei olisi tuota ”elämänsä suurta rakkautta” meille tuonut.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...

Luit vissiin rivien välistä?

Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.

Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.

Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.

Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.

No sittenhän on hyvä, että voit loppuelämäsi olla taka-alalla ja seurata sivusta miehen perhe elämää.

Kaikille ei toimi tuo omassa kodissa ulkopuolisena oleminen.

Voihan olla, että lapsista teillä on niin kivaa, että tahtovat tulla sinne asumaankin.

Mutta varmaan myös ymmärrät, että se mikä sopii sinulle, ei sovi kaikille.

Miltä tuntuu katsella miestä, jota et omaksi tunnistaisi kun tästä tulee lasten läsnäollessa välinpitämätön sinua kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se jättänyt jälkiä. Traumatisoitumisen jonka myötä tuli PTSD joka taas johti syömishäiriöön ja muuhun itsensä vahingoittamiseen, masennus ja ahdistuneisuushäiriö...putoan välillä sellaiseen olemattomuuden olotilaan ja jotain dissosiatiivisia oireitakin on ollut. Olen alisuoriutuja ja olen ravannut reilusti yli 10 vuotta terapiassa. Unihäiriöitä, vaikeuksia ihmissuhteissa, hyväksikäytön vaara oli pitkään, koska minulla ei ollut juuri mitään rajoja. Matalampi koulutus mihin älykkyys oikeasti riittäisi.

Äitipuoli vihasi meitä ja näytti sen sanoin ja teoin. Päivittäistä henkistä väkivaltaa, nälässä pitämistä, fyysistä väkivaltaa toisinaan, sadistista kiusaamista, haukkumista ja nolaamista. Tosin isä ei ollut yhtään sen parempi, kun joku kohta vinkuu, että isäs on yhtä syyllinen. Joo niin on, tiedän sen, mutta ei se poista äitipuolen syyllisyyttä omiin tekoihinsa.

Toisaalta olen jo antanut anteeksi. Ko. ihmisellä ei ole ollut mikään helppo elämä ja elämä isäni kanssa ei ole ollut helppoa. Kai he yrittivät parhaansa niillä vähäisillä taidoilla mitä heillä oli. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien nyt vain pitää antaa anteeksi ja ymmärtää, en missään nimessä. Anteeksi anto on henkilökohtainen asia eikä sitä voi kukaan vaatia. Se tulee jos on tullakseen ja jos asioita on päässyt käsittelemään riittävästi. Muutama vuosi sitten vihasin ja halveksin molempia.

Miten henkinenväkivalta ilmeni?

Entä missä tilanteissa käytti fyysistä väkivaltaa? Miten kiusasi?

Haukkumista ja alistamista. Huutamista, nolaamista. Olin tyh_mä, idi_ootti, hu_ora, lahjaton pa_ska. Jos erehdyin liikkumaan talossa kun äitipuoli tuli kotiin, hän kosti sen laittamalla siivoamaan. Teki ystävieni vierailusta sietämätöntä huutamalla ja haukkumalla. En kuitenkaan saanut liikkua ystävieni luona, vaan siitäkin rangaistiin epäauorasti esim. kieltämällä iltapalan syömisen. Rajoitti syömistä ja juomista, varasi ruokaa kotiin itselleen ja omille lapsilleen ja jos heidän ruokiaan söi, tuli rangaistus. Kotona ei välttämättä ollut ruokaa minulle ollenkaan ja sanoikin ihan suoraan, että minun ruokani on ruoka koulussa. Huvitti itseään sillä, että sai minut itkemään pahoinpitelemällä koiraa tai uhkaamalla sen tap_pamisella. Ei antanut särkylääkettä eikä uskonut, jos olin kipeä. Keksi minusta valheita (esim. olin muka tikkonut jotain tahallani ja tehdäkseni kiusaa ja vahinkoa heille) isälleni ja yritti saada isän käyttämään fyysistä väkivaltaa, sisarukseni päälle onnistui isän yllyttämään valehtelemalla siskoni tekemisistä niin, että isä lopulta repi siskon hiuksista portaita pitkin alakertaan, hakkasi vyön soljella ja lopuksi päätä seinään. Vähän ajan päästä hakkasi siskon naaman mustaksi, äitipuolen manipuloinnin tuloksena. Repi hiuksista ihan kaikista mahdollisista syistä ja löi jos pidin puoliani hänen lapsiensa kanssa. Tai jos yritin pitää. Sähisi että hänen lapsiinsahan sinä et koske millään tavalla lyönnin saattelemana. Sanoi ihan suoraan, kun isäni yritti hakata minutkin, että isäni olisi pitänyt hakata meitä vielä pahemmin että olisimme oppineet. Katui sitä että oli joskus mennyt väliin. Haukkui kaikille sukulaisille ja sanoi ihan avoimesti vihaavansa minua. Suunnitteli siskonsa kanssa minun laittamista sijaisperheeseen ensimmäistä kertaa jo neljännellä luokalla ja huo_ritteli ensimmäistä kertaa saman ikäisenä. Tässä joitakin juttuja, kaikkea en jaksa edes kirjoittaa, kun tulisi romaani.

Kuulostaa enemmän siltä, että sun äitipuolella, että isällä on ollut mielenterveysongelmia.

Olisiko isäsi pitänyt ostaa sinun ruoat, jos heillä oli erillään olevat raha-asiat? Koska ilmeisesti sinun äitipuolesi on joskus puolustanut sinua kunnes on itsekkin alistunut isäsi puolelle?

Olisiko se ollut maailmanloppu päätyä nelosluokalla sijaiskotiin parempaan paikkaan kuin tuo missä lopulta jouduit olemaan?

Ei äitipuoleni minua muutoin puolustanut, päin vastoin teki kaikkensa että sai isäni vihaamaan ja halveksimaan minua. Kerran meni väliin kun isä yritti käydä päälle, koska säikähti itsekin sitä raivoa ja väkivaltaisuutta ja tiesi, että joutuisi itsekin ongelmiin pahasta väkivallasta. Tosin tämän väliintulon jälkeen sanoi katuvansa sitä ettei antanut isän hakata minua silloin pahemmin. Isäni ei ollut juuri koskaan kotona, hän teki töitä 24/7 ja jos oli kotona, joi ja oli väkivaltainen ja pelottava. Jos yritin mistään epäkohdista isälleni kertoa, hän ei koskaan uskonut minua, vaan äitipuoleni valheita. Olen kertonut tämän ennenkin täällä, mutta erään kerran äitipuoleni heitti koiramme niskaperseotteella ovesta autotielle saatesanoin, että toivottavasti jää alle ja kuolee, kun en kolmannella luokalla ollut tajunnut sitä, että koiran hoitaminen on meidän lasten vastuulla. Menin täysin paniikkiin ja soitin isälleni töihin, itkin ja huusin puhelimeen, mitä äitipuoleni oli kouralle tehnyt ja pyysin että isä tulisi pelastamaan koiran. Äitipuoli kuunteli toisessa puhelimessa hiljaa ja puuttui keskusteluun selittämällä isälleni huvittuneena, että häntän vain päästi koiran ulos tarpeilleen, kun minä en ollut käyttänyt koira rukkaa koko päivänä. Mitä se lapsi siellä oikein selittää ihan höpöhöpö-juttuja. Ja arvaa kumpaa isäni uskoi? Ei ainakaan minua. Teki vastaavanlaista kiusaa koiralla useita kertoja.

Molemmilla oli ja on mt-ongelmia ja traumatisoitumista. Piirteitä narsismista ja sadismista. Olisin halunnut pois kotoa jo aika pienenä ja lopulta lähdin sisarukseni avustuksella lastensuojelun puheille, jota kautta pääsin viimein laitokseen asumaan. Laitosasuminen ei ollut mitään herkkua, mutta tuhat kertaa parempaa mitä ”kotona”.

Kirjoitinkin tuossa aikaisemmin, että olen jo antanut heille anteeksi. Kumpikin oli ja ovat todella rikkinäisiä ihmisiä joiden ei koskaan olisi pitänyt lisääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...

Luit vissiin rivien välistä?

Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.

Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.

Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.

Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.

Uusperhettä ei ole jos ei ole hyvää parisuhdetta. Parisuhde menee kaiken edelle, jos haluaa sen perheen lapsillaan säilyttää. Tietysti lasten tarpeisiin pitää vastata. Mut jos parisuhde lakkaa olemasta kun lapset tulevat, ei mene kauaa kun lakkaa se perhekin olemasta. Eiväthän ne vakituisesti paikalla olevat ole este parisuhteelle. Kun ne muualla asuvat lapset saapuvat, he tulevat siihen arkeen mikä kodissa muutenkin on. Ei niin et heidän tullessa kodista tulee hoploppi, parisuhde lakkaa jne. Semmoinen touhu rikkoo sen perheen. Etälapsilla ei ole mitään erityisasemaa suhteessa muihin perheenjäseniin.

Juurikin tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se jättänyt jälkiä. Traumatisoitumisen jonka myötä tuli PTSD joka taas johti syömishäiriöön ja muuhun itsensä vahingoittamiseen, masennus ja ahdistuneisuushäiriö...putoan välillä sellaiseen olemattomuuden olotilaan ja jotain dissosiatiivisia oireitakin on ollut. Olen alisuoriutuja ja olen ravannut reilusti yli 10 vuotta terapiassa. Unihäiriöitä, vaikeuksia ihmissuhteissa, hyväksikäytön vaara oli pitkään, koska minulla ei ollut juuri mitään rajoja. Matalampi koulutus mihin älykkyys oikeasti riittäisi.

Äitipuoli vihasi meitä ja näytti sen sanoin ja teoin. Päivittäistä henkistä väkivaltaa, nälässä pitämistä, fyysistä väkivaltaa toisinaan, sadistista kiusaamista, haukkumista ja nolaamista. Tosin isä ei ollut yhtään sen parempi, kun joku kohta vinkuu, että isäs on yhtä syyllinen. Joo niin on, tiedän sen, mutta ei se poista äitipuolen syyllisyyttä omiin tekoihinsa.

Toisaalta olen jo antanut anteeksi. Ko. ihmisellä ei ole ollut mikään helppo elämä ja elämä isäni kanssa ei ole ollut helppoa. Kai he yrittivät parhaansa niillä vähäisillä taidoilla mitä heillä oli. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien nyt vain pitää antaa anteeksi ja ymmärtää, en missään nimessä. Anteeksi anto on henkilökohtainen asia eikä sitä voi kukaan vaatia. Se tulee jos on tullakseen ja jos asioita on päässyt käsittelemään riittävästi. Muutama vuosi sitten vihasin ja halveksin molempia.

Miten henkinenväkivalta ilmeni?

Entä missä tilanteissa käytti fyysistä väkivaltaa? Miten kiusasi?

Haukkumista ja alistamista. Huutamista, nolaamista. Olin tyh_mä, idi_ootti, hu_ora, lahjaton pa_ska. Jos erehdyin liikkumaan talossa kun äitipuoli tuli kotiin, hän kosti sen laittamalla siivoamaan. Teki ystävieni vierailusta sietämätöntä huutamalla ja haukkumalla. En kuitenkaan saanut liikkua ystävieni luona, vaan siitäkin rangaistiin epäauorasti esim. kieltämällä iltapalan syömisen. Rajoitti syömistä ja juomista, varasi ruokaa kotiin itselleen ja omille lapsilleen ja jos heidän ruokiaan söi, tuli rangaistus. Kotona ei välttämättä ollut ruokaa minulle ollenkaan ja sanoikin ihan suoraan, että minun ruokani on ruoka koulussa. Huvitti itseään sillä, että sai minut itkemään pahoinpitelemällä koiraa tai uhkaamalla sen tap_pamisella. Ei antanut särkylääkettä eikä uskonut, jos olin kipeä. Keksi minusta valheita (esim. olin muka tikkonut jotain tahallani ja tehdäkseni kiusaa ja vahinkoa heille) isälleni ja yritti saada isän käyttämään fyysistä väkivaltaa, sisarukseni päälle onnistui isän yllyttämään valehtelemalla siskoni tekemisistä niin, että isä lopulta repi siskon hiuksista portaita pitkin alakertaan, hakkasi vyön soljella ja lopuksi päätä seinään. Vähän ajan päästä hakkasi siskon naaman mustaksi, äitipuolen manipuloinnin tuloksena. Repi hiuksista ihan kaikista mahdollisista syistä ja löi jos pidin puoliani hänen lapsiensa kanssa. Tai jos yritin pitää. Sähisi että hänen lapsiinsahan sinä et koske millään tavalla lyönnin saattelemana. Sanoi ihan suoraan, kun isäni yritti hakata minutkin, että isäni olisi pitänyt hakata meitä vielä pahemmin että olisimme oppineet. Katui sitä että oli joskus mennyt väliin. Haukkui kaikille sukulaisille ja sanoi ihan avoimesti vihaavansa minua. Suunnitteli siskonsa kanssa minun laittamista sijaisperheeseen ensimmäistä kertaa jo neljännellä luokalla ja huo_ritteli ensimmäistä kertaa saman ikäisenä. Tässä joitakin juttuja, kaikkea en jaksa edes kirjoittaa, kun tulisi romaani.

Kuulostaa enemmän siltä, että sun äitipuolella, että isällä on ollut mielenterveysongelmia.

Olisiko isäsi pitänyt ostaa sinun ruoat, jos heillä oli erillään olevat raha-asiat? Koska ilmeisesti sinun äitipuolesi on joskus puolustanut sinua kunnes on itsekkin alistunut isäsi puolelle?

Olisiko se ollut maailmanloppu päätyä nelosluokalla sijaiskotiin parempaan paikkaan kuin tuo missä lopulta jouduit olemaan?

Ei äitipuoleni minua muutoin puolustanut, päin vastoin teki kaikkensa että sai isäni vihaamaan ja halveksimaan minua. Kerran meni väliin kun isä yritti käydä päälle, koska säikähti itsekin sitä raivoa ja väkivaltaisuutta ja tiesi, että joutuisi itsekin ongelmiin pahasta väkivallasta. Tosin tämän väliintulon jälkeen sanoi katuvansa sitä ettei antanut isän hakata minua silloin pahemmin. Isäni ei ollut juuri koskaan kotona, hän teki töitä 24/7 ja jos oli kotona, joi ja oli väkivaltainen ja pelottava. Jos yritin mistään epäkohdista isälleni kertoa, hän ei koskaan uskonut minua, vaan äitipuoleni valheita. Olen kertonut tämän ennenkin täällä, mutta erään kerran äitipuoleni heitti koiramme niskaperseotteella ovesta autotielle saatesanoin, että toivottavasti jää alle ja kuolee, kun en kolmannella luokalla ollut tajunnut sitä, että koiran hoitaminen on meidän lasten vastuulla. Menin täysin paniikkiin ja soitin isälleni töihin, itkin ja huusin puhelimeen, mitä äitipuoleni oli kouralle tehnyt ja pyysin että isä tulisi pelastamaan koiran. Äitipuoli kuunteli toisessa puhelimessa hiljaa ja puuttui keskusteluun selittämällä isälleni huvittuneena, että häntän vain päästi koiran ulos tarpeilleen, kun minä en ollut käyttänyt koira rukkaa koko päivänä. Mitä se lapsi siellä oikein selittää ihan höpöhöpö-juttuja. Ja arvaa kumpaa isäni uskoi? Ei ainakaan minua. Teki vastaavanlaista kiusaa koiralla useita kertoja.

Molemmilla oli ja on mt-ongelmia ja traumatisoitumista. Piirteitä narsismista ja sadismista. Olisin halunnut pois kotoa jo aika pienenä ja lopulta lähdin sisarukseni avustuksella lastensuojelun puheille, jota kautta pääsin viimein laitokseen asumaan. Laitosasuminen ei ollut mitään herkkua, mutta tuhat kertaa parempaa mitä ”kotona”.

Kirjoitinkin tuossa aikaisemmin, että olen jo antanut heille anteeksi. Kumpikin oli ja ovat todella rikkinäisiä ihmisiä joiden ei koskaan olisi pitänyt lisääntyä.

Hyvä, että olet siirtynyt elämässä eteenpäin.

Voimia ja kaikkea hyvää sinulle, paljon olet joutunut läpi käymään.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.

Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.

Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.

Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.

Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quote

Isot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...

Luit vissiin rivien välistä?

Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.

Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.

Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.

Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.

Uusperhettä ei ole jos ei ole hyvää parisuhdetta. Parisuhde menee kaiken edelle, jos haluaa sen perheen lapsillaan säilyttää. Tietysti lasten tarpeisiin pitää vastata. Mut jos parisuhde lakkaa olemasta kun lapset tulevat, ei mene kauaa kun lakkaa se perhekin olemasta. Eiväthän ne vakituisesti paikalla olevat ole este parisuhteelle. Kun ne muualla asuvat lapset saapuvat, he tulevat siihen arkeen mikä kodissa muutenkin on. Ei niin et heidän tullessa kodista tulee hoploppi, parisuhde lakkaa jne. Semmoinen touhu rikkoo sen perheen. Etälapsilla ei ole mitään erityisasemaa suhteessa muihin perheenjäseniin.

Kaffepullako tätä alapeukutti?

Etälapsia nimenomaan pitää kohdella tasa-arvoisesti muihin perheenjäseniin nähden.

Vai onko kaffepullalla aina lasten vieraillessa hoplop meininki?

Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?

Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?

Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.

Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.

Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.

Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.

Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.

Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quote

Isot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.

Tämä.