Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka kasvoit "pahan" isä/äitipuolen läsnä ollessa...
03.01.2019 |
Mitä jälkiä se on jättänyt?
Minun isäpuoleni ei ollut paha sinänsä, vaan pääosin todella viileä ja jos kysyin neuvoa jossain hänen mielestään yksinkertaisessa tilanteessa hän vastasi töykeästi, siihen tyyliin että "oikeastiko palikka kysyt tuollaista". Joskus jos meillä oli vieraita, ja yritin osallistua keskusteluun, yksi isäpuolen katse riitti hiljentämään minut ja lähdinkin aina omaan huoneeseeni. Katseessa oli jotain todella pelottavaa. Joskus meillä oli mukavaa, käytiin kalassa yms ja kaikki oli hyvin, en tiedä mikä minussa sai hänet ärsyyntymään aina yhtäkkiä.
Nyt aikuisiällä koen että minun on todella vaikea yrittää saada aloitettua mitään, sillä tuntuu etten onnistu kuitenkaan. Apua en kehtaa pyytää, mihinkään. Jos joku katsoo minuun, tuntuu että pitäisi livistää takavasemmalle. Katsekontaktia en keskusteltaessa ole yrittänytkään hakea vuosiin. Mietin voiko tämä olla lapsuudesta peräisin? Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (312)
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Jos lasten onnea miettii, niin sitten ei pidä ylipäätään erota, eikä sählätä ydinperheessä mitään, vaan hoitaa parisuhteensa riittävän hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?
Juurikin näin.
Olen monesti miettinyt, millainen pääkoppa on näillä ”jos puoliso on tärkein, niin lapset hylätään”- ihmisillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Jos lasten onnea miettii, niin sitten ei pidä ylipäätään erota, eikä sählätä ydinperheessä mitään, vaan hoitaa parisuhteensa riittävän hyväksi.
Nimenomaan (poislukien ydinperheet, missä toinen vanhemmista on vaarallinen tavalla tai toisella). Jos aidosti välittää lasten onnesta eikä aja itsekkäästi omaa etuaan, niin ei lähde pyörittämään mitään uusperhekuviota. Kyllähän sen näistäkin kommenteista näkee, että häviäjinä ja väliinputoajina on lapset, jotka myös kärsivät kaikista eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?Juurikin näin.
Olen monesti miettinyt, millainen pääkoppa on näillä ”jos puoliso on tärkein, niin lapset hylätään”- ihmisillä.
Näinkö minä väitin? Kyllä puoliso voi olla tärkeä mutta se aikuisten tärkeys ja onni ei saa mennä lasten edelle ja vahingoittaa lapsia. Onko tätä niin vaikea käsittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
No juuri tuon takia panostetaan siihen vanhempipuolikkaaseen, että tämäkin tuntee olonsa kotoisaksi uusperheessä ja tutustuu lapsiin.
Onko ihmekkään jos isäpuoli käyttäytyisi kylmästi lapsia kohtaan jos aina kun nämä tulevan kylään niin kodista tulee paikka missä sinä itse olet ulkopuolinen.Ydinperheessäkin joku voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi, se ei ole vain uusperhe juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?Juurikin näin.
Olen monesti miettinyt, millainen pääkoppa on näillä ”jos puoliso on tärkein, niin lapset hylätään”- ihmisillä.
Näinkö minä väitin? Kyllä puoliso voi olla tärkeä mutta se aikuisten tärkeys ja onni ei saa mennä lasten edelle ja vahingoittaa lapsia. Onko tätä niin vaikea käsittää?
Saat asian kuulostamaan siltä, että isä ja äitipuoli hyppelevät onnellisesti käsikkäin leffaan unohtaen pienet lapset kotiin pimeään?
Ei se "perhe" onnellisuus mene minkään lapsien tarpeiden ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?
Mielestäni asenne, että lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita kielii siitä, että lapsia laiminlyödään tavalla taikka toisella. Ei tunkeutujiin suhtauduta lempeydellä ja rakkaudella, yleensä hoidetaan minimit ja that’s it. Minimipanostuksella lapsi selviää kyllä hengissä, mutta jää vaille henkistä ja rakkaudellista pääomaa. Ja voi aiheuttaa kiintymyssuhteeseen peruuttamatonta vauriota mikä taas vaikuttaa kaikkeen lapsen elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isäpuoli oli ja on (olen 27v) todella ihana, mutta hänen perheensä ei.. Mua ei oikein koskaan ole hyväksytty osaksi sukua. Aina lapsena mut hiljennettiin esim. kahvipöydässä yms. Sitten kun olin 18, ajattelin, että hei, kyllä ne nyt kuuntelee. Kerran puhuttiin jostain mielenterveysongelmiin liittyvästä asiasta ja vasta aiheesta lukeneena yritin liittyä keskusteluun. Mulle naurettiin (vaikka heidän mielipiteensä olivat tyyliin vuodelta 1950) ja sanottiin oikein kauniisti, että pitäisköhän sun jo mennä nukkumaan. En taipunut, vaan kerroin lukeneeni Sen ja Sen tutkimusta (osana silloista psykologian kurssia) ja oppineeni näin. Sain vastaani naurunremakan ja tämän:"Ei susta psykologia tule vaikka lukisit miten monta kirjaa, tyttö pieni menehän omiin hommiisi."
No ei toisaan tullut. En koskaan uskaltanut hakea. Ja edelleen inhoan ja vihaan tuota puolta perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Meinasitko lisääntyä kyseisen miehen kanssa? Miten pystyt arvostamaan tai rakastamaan tuollaista aikuista, joka käytännössä hylkää omat lapsensa? Kyllä lapset kaipaavat isäänsä, vaikka isä olisikin etäinen ja hylännyt omat lapsensa. Lapselle on aika iso paikka se, että jompi kumpi vanhemmista hylkää, yleensä lapsi syyttää siitä itseään, että on liian arvoton ja huono, kun ei kelpaa omalle vanhemmalle.
Hieno mies sinulla, pakko myöntää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Jos lasten onnea miettii, niin sitten ei pidä ylipäätään erota, eikä sählätä ydinperheessä mitään, vaan hoitaa parisuhteensa riittävän hyväksi.
Nimenomaan (poislukien ydinperheet, missä toinen vanhemmista on vaarallinen tavalla tai toisella). Jos aidosti välittää lasten onnesta eikä aja itsekkäästi omaa etuaan, niin ei lähde pyörittämään mitään uusperhekuviota. Kyllähän sen näistäkin kommenteista näkee, että häviäjinä ja väliinputoajina on lapset, jotka myös kärsivät kaikista eniten.
Olen samaa mieltä, vaikka itsekin olen eronnut. Olen ehdottomasti ns. Turhia eroja vastaan, eli kun erotaan, kun toinen ei siivoa sukkia, tai ei enää sytytä kuten alussa, tai tekee liian pitkää työpäivää.
Nuo ovat pikkujuttuja sen rinnalla, kun aletaan riitelemään elareista, ja selviytymään siinä, kun lapsi ei halua isänsä uusperheeseen mennä.
Itse on hyvä luvata, ettei ikinä perusta uusperhettä, koska haluan lapsilleni sitä ja tätä, mutta ikinä et voi tietää, mitä toisen vanhemman luona tapahtuu. Ja kaikki vain siksi, että mies ei jaksanut keksiä viikonloppuisin mitään tekemistä perheenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Meinasitko lisääntyä kyseisen miehen kanssa? Miten pystyt arvostamaan tai rakastamaan tuollaista aikuista, joka käytännössä hylkää omat lapsensa? Kyllä lapset kaipaavat isäänsä, vaikka isä olisikin etäinen ja hylännyt omat lapsensa. Lapselle on aika iso paikka se, että jompi kumpi vanhemmista hylkää, yleensä lapsi syyttää siitä itseään, että on liian arvoton ja huono, kun ei kelpaa omalle vanhemmalle.
Hieno mies sinulla, pakko myöntää...
Toivottavasti en. Olen 50 v.
Ei hän heitä ole hylännyt. Haki oikeuden kautta, että saa nähdä lapsiaan. Äiti ei antanut lapsia eron jälkeen kuin kahdeksi tunniksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?Juurikin näin.
Olen monesti miettinyt, millainen pääkoppa on näillä ”jos puoliso on tärkein, niin lapset hylätään”- ihmisillä.
Näinkö minä väitin? Kyllä puoliso voi olla tärkeä mutta se aikuisten tärkeys ja onni ei saa mennä lasten edelle ja vahingoittaa lapsia. Onko tätä niin vaikea käsittää?
Saat asian kuulostamaan siltä, että isä ja äitipuoli hyppelevät onnellisesti käsikkäin leffaan unohtaen pienet lapset kotiin pimeään?
Ei se "perhe" onnellisuus mene minkään lapsien tarpeiden ohi.
Hyvin usein se menee, valitettavasti. Työskentelen lastensuojelussa ja tuttavia työskentelee lastenvalvojina. Aikuisten itsekkyys ja lasten laiminlyönti oman onnellisuuden ja parisuhteen takia on ihan käsittämätöntä. Ja se käsittämätön itsekkyys ja laiminlyönti on valitettavasti sääntö eikä poikkeus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Tähän vielä lisäyksenä:
Se edellinen puoliso, jonka kanssa lapset alunperin tehtiin, oli olemassa ennen lapsia.
Tuo "lapset oli ensin" ei todista mitään.
Ei ydinperheessäkään pärjää, jos lapset on aina edellä ja parisuhdetta ei hoideta. Tämän vuoksi näitä uusperheitä on niin paljon. Onneksi oman puolisoni lapset olivat jo aikuisia kun tapasin mieheni. Rakastuin mieheen, en lapsiin. Tpki olen hänen lapsilleen ystävällinen kun tulevat käymään, mutta voin rehellisedti sanoa ettei heillä ole mitään kummempaa roolia minun elämässä; he ovat aikuisia ja heillä oma elämä, oma äiti ja isä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?Mielestäni asenne, että lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita kielii siitä, että lapsia laiminlyödään tavalla taikka toisella. Ei tunkeutujiin suhtauduta lempeydellä ja rakkaudella, yleensä hoidetaan minimit ja that’s it. Minimipanostuksella lapsi selviää kyllä hengissä, mutta jää vaille henkistä ja rakkaudellista pääomaa. Ja voi aiheuttaa kiintymyssuhteeseen peruuttamatonta vauriota mikä taas vaikuttaa kaikkeen lapsen elämässä.
Ei kukaan lapsi tarvitse maksimaalista panostusta 24/7. Välillä voi antaa lapsen leikkiä yksinkin - ja voin luvata sinulle, että ei tule vaurioita - ja keskittyä silloin puolisoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?Juurikin näin.
Olen monesti miettinyt, millainen pääkoppa on näillä ”jos puoliso on tärkein, niin lapset hylätään”- ihmisillä.
Nämä tulee sieltä ex-akselilta. Jos uusi puoliso saa jotakin niin hän syöttää lapsille katkeruuttaan ja kateuttaan, oikein alleviivaten kuinka he eivät nyt tuota saaneet
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Meinasitko lisääntyä kyseisen miehen kanssa? Miten pystyt arvostamaan tai rakastamaan tuollaista aikuista, joka käytännössä hylkää omat lapsensa? Kyllä lapset kaipaavat isäänsä, vaikka isä olisikin etäinen ja hylännyt omat lapsensa. Lapselle on aika iso paikka se, että jompi kumpi vanhemmista hylkää, yleensä lapsi syyttää siitä itseään, että on liian arvoton ja huono, kun ei kelpaa omalle vanhemmalle.
Hieno mies sinulla, pakko myöntää...
Toivottavasti en. Olen 50 v.
Ei hän heitä ole hylännyt. Haki oikeuden kautta, että saa nähdä lapsiaan. Äiti ei antanut lapsia eron jälkeen kuin kahdeksi tunniksi.
Olet hyvin ristiriitainen. Ensin kerrot, että mies ei ole ollut lasten elämässä alunperinkään, vaan on ollut lähes aina töissä. Ja nyt sanot, että mies ei ole lapsia hylännyt ja että äiti olisi estänyt miehen tapaamiset. Jotenkin ei nyt ihan mätsää asiat, vaikuttaa siltä että näet miehesi vaaleanpunaisten lasien läpi. Itse en voisi arvostaa tuollaista ”miestä”.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?