Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka kasvoit "pahan" isä/äitipuolen läsnä ollessa...
03.01.2019 |
Mitä jälkiä se on jättänyt?
Minun isäpuoleni ei ollut paha sinänsä, vaan pääosin todella viileä ja jos kysyin neuvoa jossain hänen mielestään yksinkertaisessa tilanteessa hän vastasi töykeästi, siihen tyyliin että "oikeastiko palikka kysyt tuollaista". Joskus jos meillä oli vieraita, ja yritin osallistua keskusteluun, yksi isäpuolen katse riitti hiljentämään minut ja lähdinkin aina omaan huoneeseeni. Katseessa oli jotain todella pelottavaa. Joskus meillä oli mukavaa, käytiin kalassa yms ja kaikki oli hyvin, en tiedä mikä minussa sai hänet ärsyyntymään aina yhtäkkiä.
Nyt aikuisiällä koen että minun on todella vaikea yrittää saada aloitettua mitään, sillä tuntuu etten onnistu kuitenkaan. Apua en kehtaa pyytää, mihinkään. Jos joku katsoo minuun, tuntuu että pitäisi livistää takavasemmalle. Katsekontaktia en keskusteltaessa ole yrittänytkään hakea vuosiin. Mietin voiko tämä olla lapsuudesta peräisin? Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (312)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisesti en huomaa isäpuoleni käytöksen vaikuttaneen elämääni juurikaan. Seksistä puhuminen ja siinä heittäytyminen on vaikeaa, enkä tykkää käydä äidin ja hänen luonaan. Muuta en tiedosta ainakaan.
Hän hyväksikäytti mua ollessani 11-15-vuotias ja oli noin muutenkin inhottava ihminen. Hän heitti mut joskus ulos kodistani kun asuin vielä hänen ja äidin luona (olin sanonut olevani viikonlopun poissa, suunnitelmat muuttui ja tulinkin kotiin. Jos olen ilmoittanut olevani poissa viikonlopun, kuuluu mun olla poissa. Yövyin kaverilla). Vihasi silloista poikaystävääni, heitti hänet monta kertaa pihalle ja kielsi tulemasta meille. Joskus 15-vuotiaana pelailin simssiä meidän perheen koneella kun ei ollut vielä tavallista, että kaikilla on oma kone. Kone sattui sijaitsemaan sellaisessa "välihuoneessa", jonka läpi kävellään saunaan mennessä. Heitti mut pois pelaamasta, koska oli menossa saunomaan. Häiritsin hänen rauhassaoloaan kuulemma, ja minun pitäisi ostaa oma kone. Kun kysyin, että millä rahalla, hän sanoi "No vi*** meeppä vaikka töihin."
En ole ikinä voinut ymmärtää miten äitini kaltainen ihana, positiivinen ihminen on ollut tämän ihmisen kanssa jo 20 vuotta.
Mitä ihmettä teit saunan eteisessä isäpuolesi saunoessa?
Pelasin, kuten kommentissani mainitsin. Ihan normaali käytäntö meillä, oli saunassa kuka vaan ja koneella kuka vaan. Ei siihen saunomiseen kolmea huonetta tarvita, kylppäri ja sauna riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mun mies laittaisi mun syyksi sen, ettei tahdo /kerkeä tavata lapsiaan, se olisi ex-mies. Toisaalta jos mieheni ei haluais tavata lapsiaan niin se ei olis mun mies. Vastenmielistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Voi sinua parkaa. Mutta kun miehesi on mennyt tekemään lapsia ja sinä mennyt ottamaan miehen jolla on lapsia, niin seuraukset on kärsittävä.
Sinähän pääset helposti eroonkin kyllä.
Toki oma kokemus on antanut osviittaa, mut yleisesti kyllä puhuin, mitä siellä pinnan alla tapahtuu ja mikä ei naapuriin näy. Omassa elämässäni valitsin miehen, mutren lapsia-tulivat kaupan päälle halusin tai en-enkä varsinkaan valinnut exää. Meillä mies on onneksi vuosien varrella laittanut exälle rajat, ja lapsistaankin huolehtii itse ja oma-aloitteisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisesti en huomaa isäpuoleni käytöksen vaikuttaneen elämääni juurikaan. Seksistä puhuminen ja siinä heittäytyminen on vaikeaa, enkä tykkää käydä äidin ja hänen luonaan. Muuta en tiedosta ainakaan.
Hän hyväksikäytti mua ollessani 11-15-vuotias ja oli noin muutenkin inhottava ihminen. Hän heitti mut joskus ulos kodistani kun asuin vielä hänen ja äidin luona (olin sanonut olevani viikonlopun poissa, suunnitelmat muuttui ja tulinkin kotiin. Jos olen ilmoittanut olevani poissa viikonlopun, kuuluu mun olla poissa. Yövyin kaverilla). Vihasi silloista poikaystävääni, heitti hänet monta kertaa pihalle ja kielsi tulemasta meille. Joskus 15-vuotiaana pelailin simssiä meidän perheen koneella kun ei ollut vielä tavallista, että kaikilla on oma kone. Kone sattui sijaitsemaan sellaisessa "välihuoneessa", jonka läpi kävellään saunaan mennessä. Heitti mut pois pelaamasta, koska oli menossa saunomaan. Häiritsin hänen rauhassaoloaan kuulemma, ja minun pitäisi ostaa oma kone. Kun kysyin, että millä rahalla, hän sanoi "No vi*** meeppä vaikka töihin."
En ole ikinä voinut ymmärtää miten äitini kaltainen ihana, positiivinen ihminen on ollut tämän ihmisen kanssa jo 20 vuotta.
Mitä ihmettä teit saunan eteisessä isäpuolesi saunoessa?
Pelasin, kuten kommentissani mainitsin. Ihan normaali käytäntö meillä, oli saunassa kuka vaan ja koneella kuka vaan. Ei siihen saunomiseen kolmea huonetta tarvita, kylppäri ja sauna riittää.
No selittää kyllä paljon teidän perheen ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhosin lapsena äitipuoltani, lähinnä ehkä siksi, että hän oikeasti oli joka tavalla parempi vanhempi kuin oma äitini. Aikuisena olen pyytänyt anteeksi kiukutteluani, joka oli paikka paikoin aika hirveää. Olemme nykyään ihan okei väleissä.
Vastaava hyvä äitipuoli, paha äiti, yhteiset lapsituhkimot ja jalustalle itsensä nostava lapsipuoliprinsessa toistuu meidänkin perheessä. Äiti on mielisairas (mm. Bipo ja epävakaa) ja narsistinen alkoholisti, jonka takia tyttärensä on lastensuojelun asiakas. Tytär käyttäytyy ikävästi kotona ja minua ja pieniä sisaruspuoliaan kohtaan, mitä on kestettävä vuodesta toiseen. Meihin on hyvä purkaa kaikki paha olo, vaikka olemme siihen täysin syyttömiä. Ei paljoa lohduta jos myöhemmin pyytää anteeksi, että on pilannut toisilta lapsuuden ja minulta ison osan elämääni.
Et voi väittää mitenkään, ettet itse olisi vapaaehtoisesti mennyt tuohon kuvioon ja tehnyt niitä lapsia vielä lisää siihen. Sitten syytät tuota miehen lasta kaikesta? Kyllä ne on ne aikuisten päätökset, jotka nämä tilanteet alunperin luo.
Minkä ikäinen tuo miehesi edellisen liiton lapsi muuten silloin oli kun aloit seurustelemaan alunperin hänen isänsä kanssa? Miten asiat silloin aluksi sujuivat ja miten tulit silloin tuon lapsen kanssa toimeen? Kuinka paljon lapsi on teidän luonanne ja kuinka paljon äitinsä luona?
Onko varastaminen, valehtelu, ilkeileminen ja toisten henkinen pahoinpitely koskaan oikein? "Olen mennyt vapaaehtoisesti tähän kuvioon ja tehnyt siihen lapsiakin. " Joten nyt on ok kohdella minua ja lapsiani huonosti? Oletko tosissasi. Pian tytärpuoleni on aikuinen. Hänen käytöksensä tuskin muuttuu. Onko se silloinkin hyväksyttävää. Viestistäsi paistaa täysi tietämättömyys mielenterveyden sairauksista, alkoholismista ja niiden vaikutuksista ihmissuhteisiin. Uusperheessä on osa-alueita, joihin äitipuoli ei pysty parhaalla tahdollakaan vaikuttamaan. Valitettavasti tytärpuolessani on paljon äitinsä piirteitä ja hän on ammattiavun tarpeessa. Sitä on hänelle hankittu siinä rajoissa kun hän on ollut valmis ottamaan vastaan. Ymmärrän hänen käytöksensä lähtökohtia, mutta mikään ei poista näiden asioiden vaikutusta minuun ja lapsiini, jotka todella olemme "syyttömiä" tilanteeseen.
Olen tavannut mieheni hänen erottuaan jo silloin pahasti oireilleesta vaimostaan. Tytär on aina asunut isällään ja vain tavannut äitiään. Välillä tapaamisten välillä on ollut puolikin vuotta. Olen ollut tässä kuviossa melkein 15 vuotta ja toiminut tytärtä kohtaan koko ajan siten kuin olisin toivonut omaa lastani kohtaan toimittavan. Olen pitänyt huolta, saattanut tarhaan, kouluun, harrastuksiin, lohduttanut, kanssaelänyt hetket, joina normaalisti äiti olisi ollut paikalla, tukenut ja ollut läsnä. Kiitos tästä kaikesta on karvas. Viimeiset vuodet hänen äitipuolenaan ovat olleet yhtä helvettiä. Pienistä sisaruksistaan hän ei välitä pätkääkään, vaatii vaan jatkuvasti rahaa, vaatteita, ulkomaanmatkoja, erikoiskohtelua yms.
Kirjoitin viestini ihan siksi, että pahan äitipuolen -stereotypia ei todellakaan sovellu yhteenkään tuntemaani uusperheeseen. Päinvastoin. Äitipuolta on helppo haukkua ja syyllistää biologisten vanhempien virheistä. Kuten esimerkiksi henkilö, jonka viestiin alunperin vastasin, on tehnyt.
okei. Olen pahoillani raskaasta tilanteestasi joka on jatkunut jo pitkään. Lapsesi tietenkin ovat syyttömiä päätöksiin, joita ennen heidän syntymäänsä on tehty tai siihen että siskopuoli ilkeilee ja terrorisoi.
Se, että toista kohtelee huonosti ja ilkeästi, ei tietenkään ole oikein. (sitä en tarkoittanut) Ja tuo lapsi on ilmeisestikin jo niin iso, että hänellä kyllä on jo myös oma vastuunsa käytöksestään. Toisaalta hän taitaa olla nyt murrosiässä vielä. Aivot kehittyvät vielä monta vuotta. (Ja "syytön" hänkin on omaan taustaansa ja äitinsä kohteluun.)
Mutta entä oma osuutesi siihen, että päätit tuollaisen miehen kanssa perustaa alunperin perheen? Eivätkö ongelmat olleet silloin vielä ollenkaan nähtävillä? Entä miehesi vastuu sitten ongelmien synnyssä? Hänhän on valinnut aikoinaan lisääntyä tasapainottoman alkoholistin kanssa? eikö näin? En usko siihen, että voisi osoittaa sormella vain ongelmaista lasta. Hänen ongelmansa johtuu osaksi ainakin aikuisten aiemmista valinnoista. Olet tehnyt parhaasi, siitä pisteet. Mutta kokonaan osaton tai "syytön" et sinäkään kuitenkaan tämän tilanteen/uusperheen synnyssä ole.
Valitettavasti tiedän kyllä paljonkin alkoholismista, päihdeongelmista ja mielenterveysongelmista. Olen nähnyt sellaista läheltä ja kaukaa. Useamman vuoden kovinkin läheltä. Siinä satuit osumaan arvauksessasi vikaan.
Toivottavasti saat apua jaksamiseseesi esimerkiksi terapiassa? Ja toivottavasti myös miehesi kantaa kortensa kekoon. Kuulosti mielestäni kuitenkin (kaikesta huolimatta) epäoikeudenmukaiselta syyttää teidän tilanteestanne ja ongelmista vain tuota miehen tytärtä, että "hän on pilannut toisilta lapsuuden ja minulta ison osan elämääni." Mielestäni voisi auttaa itseäsikin, kun hyväksyt oman lusikkasi myös sopan synnyssä. Sekä ylipäätään olosuhteiden vaikutuksen. Se voisi avata muitakin näkökulmia kuin marttyyrin katkeruus tuota tytärtä kohtaan. Olet itse kaikesta huolimatta valinnut perustaa tuon uusperheen. Yksi syntipukki on helppo osoittaa, perhetilanteenne kokonaisuudessaan on kuitenkin syntynyt monen palasen summana. (Minkälainen suhde tällä tyttärellä muuten on isäänsä?)
Joka tapauksessa voimia teille koko perheelle ja jaksamista. En ole sinua vastaan mitenkään ja olet ilmeisestikin koittanut parhaasi ja ollut myös se hyvä äitipuoli. Mutta eihän sekään yksin takaa harmonista uusperhe-elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pääsin "nauttimaan" äitipuolen seurasta 13-30 ikävuoden välissä. Tuloksena huono itsetunto ja epävarmuus miesten seurassa.
Äitipuoleni oli mustasukkainen isäni menneisyydestä. Isäni taas oli ihan tossun alla. En tiedä oliko äitipuoli syy vanhempieni eroon, mutta äitini hajosi erossa. Silti äitipuoli soitteli mustasukkaisena äidilleni ja kävi jopa ovellamme "esittäytymässä". Änkesi kutsumatta rippijuhliini. Äitipuoli mitätöi minua. Soitti perääni tai tuli kotiini riehumaan, että isäni ei osaa sanoa minulle mihinkään ei. Näissä tilanteissa oli kysymys auton lainaamisesta tai jostain muusta pienestä avusta. Isäni kävi luonani salaa ja saattoi joskus jopa sanoa, että "Sirpalle" ei saa tästä kertoa sitten mitään. Olin sekaisin, kun en ymmärtänyt lapsena/nuorena, että miksi aikuinen ihminen toimi minua kohtaan noin. Lisäksi tuntui, etten kelvannut isälleni enää sellaisena kuin olen. Etäännyin isästäni ja vasta isäni erottua olen tutustunut häneen uudelleen. Luoja miten vihaan tuota naista. Nyt isäni on kolmannen kerran naimisissa ja minulla on ihana äitipuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Meinasitko lisääntyä kyseisen miehen kanssa? Miten pystyt arvostamaan tai rakastamaan tuollaista aikuista, joka käytännössä hylkää omat lapsensa? Kyllä lapset kaipaavat isäänsä, vaikka isä olisikin etäinen ja hylännyt omat lapsensa. Lapselle on aika iso paikka se, että jompi kumpi vanhemmista hylkää, yleensä lapsi syyttää siitä itseään, että on liian arvoton ja huono, kun ei kelpaa omalle vanhemmalle.
Hieno mies sinulla, pakko myöntää...
Toivottavasti en. Olen 50 v.
Ei hän heitä ole hylännyt. Haki oikeuden kautta, että saa nähdä lapsiaan. Äiti ei antanut lapsia eron jälkeen kuin kahdeksi tunniksi.
Olet hyvin ristiriitainen. Ensin kerrot, että mies ei ole ollut lasten elämässä alunperinkään, vaan on ollut lähes aina töissä. Ja nyt sanot, että mies ei ole lapsia hylännyt ja että äiti olisi estänyt miehen tapaamiset. Jotenkin ei nyt ihan mätsää asiat, vaikuttaa siltä että näet miehesi vaaleanpunaisten lasien läpi. Itse en voisi arvostaa tuollaista ”miestä”.
Yritän kirjoittaa lyhyesti, mutta jos haluat koko elämäntarinan, niin tässä se tulee:
Mies oli parisuhteessaan yrittäjänä aina töissä. Sitten tapahtui lama, ja mies oli vielä enemmän töissä. Ja vaimo päätti erota ja sanoi, että lapsiasi et saa nähdä, ellet maksa kipeitä xxx elareita.
Mies teki eron jälkeen paljon töitä saadakseen elämänsä raiteilleen. Kävi leikkimässä pari tuntia viikossa lasten kanssa, ja lopun ajan teki töitä. Minä tulin kuvioon. Mies teki töitä. Parin vuoden päästä työt alkoivat sujumaan, ja mies veti elatusavun ja tapaamiset oikeuteen. Ennen kuin tämä meni oikeuteen, kului vielä yksi vuosi. Sitä odotellessa mies sain nähdä lapsia kaksi tuntia viikossa.
Oikeus antoi viikonlopputapaamiset ja kohtuulliset elarit. Sen jälkeen mies on tavannut lapsia joka toinen viikonloppu.
Summa summarum: ennen eroa mies näki lapsiaan joskus viikonloppuisin. Kolme vuotta eron jälkeen mies näki lapsiaan kaksi tuntia viikossa. Viimeiset kolme vuotta hän on nähnyt lapsia joka toinen viikonloppu.
Mikä tässä on ristiriitaista?
No esimerkiksi se että lapsiaan näki vain pari tuntia viikossa mutta ehti kuitenkin hankkia uuden puolison ( sinut) jossain ihmeen välissä.
Kai te nyt edes vähän seurustelitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Näinhän se menee. Jos nainen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta haluaa muuttaa yhteen miehen kanssa, miten se voi tulla yllätyksenä, että kyllä se on osan ajasta sitten myös niiden lasten koti. Jos tätä ei pysty hyväksymään, on paras jatkaa parisuhdetta kahdesta eri kodista käsin. Yhteen ei ole mikään pakko muuttaa.
Minun miehelläni on kaksi lasta, tosin jo isoa, mutta meille he saavat tulla aina. Laitan ruuat ja siivoan eikä todellakaan tulisi mieleenkään valittaa.
Minä olen aikuinen, joka on valinnut tämän tilanteen.[/quoteIsot lapset on ihan eri asia kuin pienet. Käytännössä taitaa myös olla niin et jos lapset käyt joka toinen viikonloppu, ovat enemmänkin vieraita kuin perheen jäseniä. Muutama päivä kuukaudessa ei riitä perheytymiseen, ihan aikuisten oikeasti, eikä siihen et kodista tulisi oikeasti lasten yoinen koti. Lähinnä riittää siihen et lasten suhde toiseen vanhempaan säilyy.
Lapsethan ovat olleet ennen sitä vanhempipuolta. Että jos joku on ulkopuolinen siinä kombossa, niin kyllä se on se vanhempipuoli, eikä lapset. Lapsille vanhemmat ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen kehityksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Jaksan aina ihmetellä aikuisia, jotka laittavat omat tarpeensa täysin itsekkäästi lasten edelle. Kun mikään pakko ei ole alkaa mihinkään uusperhekuvioihin, jos asenne on tuo, että toisen lapset ovat vain vierailijoita ja arjen sotkijoita, jotka eivät kuulu perheeseen. Lapsi ei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä samalla tavalla mitä aikuinen voi. Aikuinen voi tietoisesti valita toisin ja vaikka hakea apua perheneuvolasta, jos uusperhekuvio ei ota toimiakseen. Tai lähteä suhteesta ja antaa lapsille sen mikä lapsille kuuluu.
Teoriassa noin, mutta ei käytännössä.
Minun mieheni erosi lasten ollessa 2 v ja 4 v. Sitä ennen hän oli aina töissä. Kirjaimellisesti.
Me tapasimme puoli vuotta myöhemmin.
Sittemmin lapsista tuli viikonloppulapsia.Mies on ollut lasten kanssa yhdessä koko elämänsä aikana -sanotaan 100 tuntia. Minun kanssani 5000 tuntia. Mitä luulet, kumpaan on syvempi tunneyhteys? Kuka tuntuu läheisemmältä?
Mitä luilet, mikä on lasten tunneyhteys isäänsä? Miten he tuntevat kuuluvansa meidän perheeseen?Juu, lapset ovat olleet olemassa ennen minua, mutta kaikki ihmissuhteet ovat tunnekysymyksiä, ei geeneihin liittyviä.
Meinasitko lisääntyä kyseisen miehen kanssa? Miten pystyt arvostamaan tai rakastamaan tuollaista aikuista, joka käytännössä hylkää omat lapsensa? Kyllä lapset kaipaavat isäänsä, vaikka isä olisikin etäinen ja hylännyt omat lapsensa. Lapselle on aika iso paikka se, että jompi kumpi vanhemmista hylkää, yleensä lapsi syyttää siitä itseään, että on liian arvoton ja huono, kun ei kelpaa omalle vanhemmalle.
Hieno mies sinulla, pakko myöntää...
Toivottavasti en. Olen 50 v.
Ei hän heitä ole hylännyt. Haki oikeuden kautta, että saa nähdä lapsiaan. Äiti ei antanut lapsia eron jälkeen kuin kahdeksi tunniksi.
Olet hyvin ristiriitainen. Ensin kerrot, että mies ei ole ollut lasten elämässä alunperinkään, vaan on ollut lähes aina töissä. Ja nyt sanot, että mies ei ole lapsia hylännyt ja että äiti olisi estänyt miehen tapaamiset. Jotenkin ei nyt ihan mätsää asiat, vaikuttaa siltä että näet miehesi vaaleanpunaisten lasien läpi. Itse en voisi arvostaa tuollaista ”miestä”.
Yritän kirjoittaa lyhyesti, mutta jos haluat koko elämäntarinan, niin tässä se tulee:
Mies oli parisuhteessaan yrittäjänä aina töissä. Sitten tapahtui lama, ja mies oli vielä enemmän töissä. Ja vaimo päätti erota ja sanoi, että lapsiasi et saa nähdä, ellet maksa kipeitä xxx elareita.
Mies teki eron jälkeen paljon töitä saadakseen elämänsä raiteilleen. Kävi leikkimässä pari tuntia viikossa lasten kanssa, ja lopun ajan teki töitä. Minä tulin kuvioon. Mies teki töitä. Parin vuoden päästä työt alkoivat sujumaan, ja mies veti elatusavun ja tapaamiset oikeuteen. Ennen kuin tämä meni oikeuteen, kului vielä yksi vuosi. Sitä odotellessa mies sain nähdä lapsia kaksi tuntia viikossa.
Oikeus antoi viikonlopputapaamiset ja kohtuulliset elarit. Sen jälkeen mies on tavannut lapsia joka toinen viikonloppu.
Summa summarum: ennen eroa mies näki lapsiaan joskus viikonloppuisin. Kolme vuotta eron jälkeen mies näki lapsiaan kaksi tuntia viikossa. Viimeiset kolme vuotta hän on nähnyt lapsia joka toinen viikonloppu.
Mikä tässä on ristiriitaista?
No esimerkiksi se että lapsiaan näki vain pari tuntia viikossa mutta ehti kuitenkin hankkia uuden puolison ( sinut) jossain ihmeen välissä.
Kai te nyt edes vähän seurustelitte.Kyllä. Pointti onkin siinä, että ex ei kieltänyt meitä (siis minua ja miestä) näkemästä toisiaan. Ex lielsi vain isää ja lapsia näkemänsä toisiaan.
En ole äiti- enkä isäpuoli eikä minulla ole ollut kumpaakaan, mutta olen mielenkiinnosta lukenut tätä keskusteluketjua lasten kokemuksista äiti/isäpuolistaan. Monta erilaista, mielenkiintoista tarinaa tässä ketjussa onkin näiden lasten kertomana. Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet kokemuksensa, joita aloituksessa pyydettiin.
Suurin osa ketjusta on kuitenkin spämmiä kahdelta äitipuolelta, jotka märisevät ja jankkaavat aina uudelleen ja uudelleen omaa agendaansa. Jos olette niin hyviä ihmisiä kuin väitätte olevanne, niin miksi sitten tulette tälkaiseen lapsipuolten kokemuksia käsittelevään ketjuun a. kehumaan itseänne, b. haukkumaan isiä, äitejä, lapsia, eksiä ja jopa näitä ihmisiä, jotka kertoivat ketjun aiheeseen liittyvän lapsuustarinansa. Jos että ymmärrä niin yksinkertaista asiaa kuin keskusteluketjun aiheessa pysymistä, tuntuu vaikealta ottaa todesta noita kertomuksianne äitipuolikokemuksistannekaan. Kannattaa panostaa luetun ymmärtämiseen täällä netissä ja kuuntelemiseen ja kuullun ymmärtämiseen siellä perhe-elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole äiti- enkä isäpuoli eikä minulla ole ollut kumpaakaan, mutta olen mielenkiinnosta lukenut tätä keskusteluketjua lasten kokemuksista äiti/isäpuolistaan. Monta erilaista, mielenkiintoista tarinaa tässä ketjussa onkin näiden lasten kertomana. Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet kokemuksensa, joita aloituksessa pyydettiin.
Suurin osa ketjusta on kuitenkin spämmiä kahdelta äitipuolelta, jotka märisevät ja jankkaavat aina uudelleen ja uudelleen omaa agendaansa. Jos olette niin hyviä ihmisiä kuin väitätte olevanne, niin miksi sitten tulette tälkaiseen lapsipuolten kokemuksia käsittelevään ketjuun a. kehumaan itseänne, b. haukkumaan isiä, äitejä, lapsia, eksiä ja jopa näitä ihmisiä, jotka kertoivat ketjun aiheeseen liittyvän lapsuustarinansa. Jos että ymmärrä niin yksinkertaista asiaa kuin keskusteluketjun aiheessa pysymistä, tuntuu vaikealta ottaa todesta noita kertomuksianne äitipuolikokemuksistannekaan. Kannattaa panostaa luetun ymmärtämiseen täällä netissä ja kuuntelemiseen ja kuullun ymmärtämiseen siellä perhe-elämässä.
Minun äitipuoleni käytössä ei selitä mikään "joutui huolehtimaan miehen lapsista, ilkeä ex, hankalat lapset jne" koska hänen käytöksensä oli syvältä 20 vuotta. Lapset ei pysy pieninä ikuisesti eikä me oltu kovin pieniä kun hänet tapasin. Silti osoitti hyvin että olemme koiraakin alempana.
Vierailija kirjoitti:
En ole äiti- enkä isäpuoli eikä minulla ole ollut kumpaakaan, mutta olen mielenkiinnosta lukenut tätä keskusteluketjua lasten kokemuksista äiti/isäpuolistaan. Monta erilaista, mielenkiintoista tarinaa tässä ketjussa onkin näiden lasten kertomana. Kiitos kaikille, jotka ovat jakaneet kokemuksensa, joita aloituksessa pyydettiin.
Suurin osa ketjusta on kuitenkin spämmiä kahdelta äitipuolelta, jotka märisevät ja jankkaavat aina uudelleen ja uudelleen omaa agendaansa. Jos olette niin hyviä ihmisiä kuin väitätte olevanne, niin miksi sitten tulette tälkaiseen lapsipuolten kokemuksia käsittelevään ketjuun a. kehumaan itseänne, b. haukkumaan isiä, äitejä, lapsia, eksiä ja jopa näitä ihmisiä, jotka kertoivat ketjun aiheeseen liittyvän lapsuustarinansa. Jos että ymmärrä niin yksinkertaista asiaa kuin keskusteluketjun aiheessa pysymistä, tuntuu vaikealta ottaa todesta noita kertomuksianne äitipuolikokemuksistannekaan. Kannattaa panostaa luetun ymmärtämiseen täällä netissä ja kuuntelemiseen ja kuullun ymmärtämiseen siellä perhe-elämässä.
Nimenomaan! Sen sijaan, että olisi lukenut 5 sivua noita juttuja, niin piti kahlata läpi tää 20-sivua jankkaamista ja etsiä sieltä joukosta ne oikeet lasten puheenvuorot.
Usein se on shokki myös sille kakaraksi jääneelle curling-isälle.