Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka kasvoit "pahan" isä/äitipuolen läsnä ollessa...
03.01.2019 |
Mitä jälkiä se on jättänyt?
Minun isäpuoleni ei ollut paha sinänsä, vaan pääosin todella viileä ja jos kysyin neuvoa jossain hänen mielestään yksinkertaisessa tilanteessa hän vastasi töykeästi, siihen tyyliin että "oikeastiko palikka kysyt tuollaista". Joskus jos meillä oli vieraita, ja yritin osallistua keskusteluun, yksi isäpuolen katse riitti hiljentämään minut ja lähdinkin aina omaan huoneeseeni. Katseessa oli jotain todella pelottavaa. Joskus meillä oli mukavaa, käytiin kalassa yms ja kaikki oli hyvin, en tiedä mikä minussa sai hänet ärsyyntymään aina yhtäkkiä.
Nyt aikuisiällä koen että minun on todella vaikea yrittää saada aloitettua mitään, sillä tuntuu etten onnistu kuitenkaan. Apua en kehtaa pyytää, mihinkään. Jos joku katsoo minuun, tuntuu että pitäisi livistää takavasemmalle. Katsekontaktia en keskusteltaessa ole yrittänytkään hakea vuosiin. Mietin voiko tämä olla lapsuudesta peräisin? Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (312)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.
Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.
Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.
Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.
Oma mieheni on taitava siinä, että saa näyttämään minut "pahalta" kun ei itse halua tavata lastaan ja vetoaa aina jotenkin minuun.[/
Minkälainen nainen on tällaisen miehen kanssa??
Lentäisi mun seuralainen vaihtoon samantien, jos ei kantaisi vastuuta tai haluaisi nähdä lapsiaan. En voisi kunnioittaa sellaista ihmistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Meillä uusperhe (miehellä lapsi) ja on jääny pari työpaikkaa saamatta (mies haastattelija) kysynyt perheestä ja kun olen kertonut miehen lapsesta niin on käyty pitkä ja piinallinen keskustelu siitä, kuka jää kotiin kun lapsi on sairas. Vastaukseni on aina ollut mies, mutta haastattelun lopuksi on aina todettu "no tää ei oikein oo semmonen työ, mihin kannattaa tulla jos on lapsia".
Nii, no ei mulla ole lapsia.
"No sun mies tienaa varmasti paremmin nii iha taloudellisen tilanteen puolesta sä jäisit kotiin."
No opin tuostakin jotakin, en puhunut enää lapsesta mitään ja työllistyin heti.
Anopille vuorotyöni ei sopinut, koska se tarkoitti sitä, että lapsi joutuu menemään mummolaan kun isälle työ on niin tärkeää, ettei haittaa vaikka välillä työpäivä venähtää aamuyöstä iltamyöhään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Meillä uusperhe (miehellä lapsi) ja on jääny pari työpaikkaa saamatta (mies haastattelija) kysynyt perheestä ja kun olen kertonut miehen lapsesta niin on käyty pitkä ja piinallinen keskustelu siitä, kuka jää kotiin kun lapsi on sairas. Vastaukseni on aina ollut mies, mutta haastattelun lopuksi on aina todettu "no tää ei oikein oo semmonen työ, mihin kannattaa tulla jos on lapsia".
Nii, no ei mulla ole lapsia.
"No sun mies tienaa varmasti paremmin nii iha taloudellisen tilanteen puolesta sä jäisit kotiin."No opin tuostakin jotakin, en puhunut enää lapsesta mitään ja työllistyin heti.
Anopille vuorotyöni ei sopinut, koska se tarkoitti sitä, että lapsi joutuu menemään mummolaan kun isälle työ on niin tärkeää, ettei haittaa vaikka välillä työpäivä venähtää aamuyöstä iltamyöhään.
Sama homma oli meillä.
Minä olin lapsen kanssa jatkuvasti ja ystävistänikin oli outoa, että miehen lapsi oli pallo minun nilkassani.
Enkä aiemmin osannut edes ajatella, että puolisoni lapsi vaikuttaisi työllistymiseeni.
Kun aloitin koulun ja kokoaika työn niin ei minulla ollut enää aikaa kodille ja mies ei työpäivänsä jälkeen jaksanut lapsensa kanssa olla. Puolisoni luopui huoltajuudesta ja lapsi muutti pois.
Minulla on ikävä lapsipuoltani, mutta tätähän ei äitipuolena ääneen saa sanoa, kun ei ole "oikea vanhempi" lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.
Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.
Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.
Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.
Oma mieheni on taitava siinä, että saa näyttämään minut "pahalta" kun ei itse halua tavata lastaan ja vetoaa aina jotenkin minuun.[/
Minkälainen nainen on tällaisen miehen kanssa??
Lentäisi mun seuralainen vaihtoon samantien, jos ei kantaisi vastuuta tai haluaisi nähdä lapsiaan. En voisi kunnioittaa sellaista ihmistäSyntyyhän niitä lapsia yhden illan jutuissakin.
Ainut ero on, että osa miehistä ei halua sitä "huonon isän" leimaa otsaansa ja näin esittävät olevansa kiinnostuneita lapsen hyvinvoinnista yms.
Kun tosipaikan tullen sattuukin, että lapsen esim. Pitäisi muuttaa isän luokse asumaan niin johan alkaa todellisuus paljastua.
Ensin saatetaan painostuksessa ja leiman pelossa ottaakin lapsi asumaan ja leikkiä "onnellista perhettä". "Kun äitipuoli ei lasta hoidakkaan ja miehen pitäisi seuraavat useat vuodet lasta hyysätä niin aika äkkiä se lapsi laitetaan eteenpäin menemään. Kuka mies omasta elämästä, harrastuksista ja urasta luopuisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Todennäköisempää on, että äitipuoli joutuu sitä lasta hoitamaan.
Isäpuolelta ei oleteta oikeastaan muuta kuin "ole kiva".
Äitipuolelta odotetaan kasvatusta, omistautumista ja rakkautta lasta kohtaan.
Meidän äitipuolelta ei odotettu mitään. Hän oli isän tyttöystävä ja silti jo heti tavatessa oli meille tyly. Ihan alusta asti omatoimisesti tehtiin kaikki. Onneks oli äiti kasvattanut meidät itsenäisiksi. Äiti puolta ei voinut edes miellyttää mitenkään kun aina oli naama väärinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.
Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.
Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.
Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.
Oma mieheni on taitava siinä, että saa näyttämään minut "pahalta" kun ei itse halua tavata lastaan ja vetoaa aina jotenkin minuun.[/
Minkälainen nainen on tällaisen miehen kanssa??
Lentäisi mun seuralainen vaihtoon samantien, jos ei kantaisi vastuuta tai haluaisi nähdä lapsiaan. En voisi kunnioittaa sellaista ihmistäSyntyyhän niitä lapsia yhden illan jutuissakin.
Ainut ero on, että osa miehistä ei halua sitä "huonon isän" leimaa otsaansa ja näin esittävät olevansa kiinnostuneita lapsen hyvinvoinnista yms.
Kun tosipaikan tullen sattuukin, että lapsen esim. Pitäisi muuttaa isän luokse asumaan niin johan alkaa todellisuus paljastua.
Ensin saatetaan painostuksessa ja leiman pelossa ottaakin lapsi asumaan ja leikkiä "onnellista perhettä". "Kun äitipuoli ei lasta hoidakkaan ja miehen pitäisi seuraavat useat vuodet lasta hyysätä niin aika äkkiä se lapsi laitetaan eteenpäin menemään. Kuka mies omasta elämästä, harrastuksista ja urasta luopuisi?Jep. Isäpuolena taasen ei tarvitse kantaa vastuuta tai luopua mistään. Voi olla "isä" kun itselle sopii.
Tämähän toimii joissain ydinperheissäkin missä nainen tekee kaiken ja isä istuu sohvalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun anoppi muotitti mua kokoajan "äitipuoleksi" vaikken sitä halunnut olla, lopulta kun pääsin kunnolla luomaan omaa uraa ja miehen olisi vihdoinkin pitänyt alkaa hoitamaan omaa lastaan päätti tämä, juuri sen "huono isä" leimankin pelossa, pistää lapsen eteenpäin muualle.
Anoppi tästä raivostui, syytti minua vaikka se oli kokonaan miehen yksin tekemä päätös ja päätti katkaista välit poikaansa.
Nyt anopin elämän tehtävä on kertoa koko suvulle ja puolitutuille, että minä olen hänen poikansa manipuloinut näin tekemään.
No, ainakin mies säästy p*ska isä- leimalta kokonaan kun kaikki on tämän "äitipuolen" syytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Todennäköisempää on, että äitipuoli joutuu sitä lasta hoitamaan.
Isäpuolelta ei oleteta oikeastaan muuta kuin "ole kiva".
Äitipuolelta odotetaan kasvatusta, omistautumista ja rakkautta lasta kohtaan.Meidän äitipuolelta ei odotettu mitään. Hän oli isän tyttöystävä ja silti jo heti tavatessa oli meille tyly. Ihan alusta asti omatoimisesti tehtiin kaikki. Onneks oli äiti kasvattanut meidät itsenäisiksi. Äiti puolta ei voinut edes miellyttää mitenkään kun aina oli naama väärinpäin.
Eikö isäsi vanhemmatkaan odottaneet mitään?
Monesti kun on se lapsi niin paljon jää kuulematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se jättänyt jälkiä. Traumatisoitumisen jonka myötä tuli PTSD joka taas johti syömishäiriöön ja muuhun itsensä vahingoittamiseen, masennus ja ahdistuneisuushäiriö...putoan välillä sellaiseen olemattomuuden olotilaan ja jotain dissosiatiivisia oireitakin on ollut. Olen alisuoriutuja ja olen ravannut reilusti yli 10 vuotta terapiassa. Unihäiriöitä, vaikeuksia ihmissuhteissa, hyväksikäytön vaara oli pitkään, koska minulla ei ollut juuri mitään rajoja. Matalampi koulutus mihin älykkyys oikeasti riittäisi.
Äitipuoli vihasi meitä ja näytti sen sanoin ja teoin. Päivittäistä henkistä väkivaltaa, nälässä pitämistä, fyysistä väkivaltaa toisinaan, sadistista kiusaamista, haukkumista ja nolaamista. Tosin isä ei ollut yhtään sen parempi, kun joku kohta vinkuu, että isäs on yhtä syyllinen. Joo niin on, tiedän sen, mutta ei se poista äitipuolen syyllisyyttä omiin tekoihinsa.
Toisaalta olen jo antanut anteeksi. Ko. ihmisellä ei ole ollut mikään helppo elämä ja elämä isäni kanssa ei ole ollut helppoa. Kai he yrittivät parhaansa niillä vähäisillä taidoilla mitä heillä oli. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien nyt vain pitää antaa anteeksi ja ymmärtää, en missään nimessä. Anteeksi anto on henkilökohtainen asia eikä sitä voi kukaan vaatia. Se tulee jos on tullakseen ja jos asioita on päässyt käsittelemään riittävästi. Muutama vuosi sitten vihasin ja halveksin molempia.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se jättänyt jälkiä. Traumatisoitumisen jonka myötä tuli PTSD joka taas johti syömishäiriöön ja muuhun itsensä vahingoittamiseen, masennus ja ahdistuneisuushäiriö...putoan välillä sellaiseen olemattomuuden olotilaan ja jotain dissosiatiivisia oireitakin on ollut. Olen alisuoriutuja ja olen ravannut reilusti yli 10 vuotta terapiassa. Unihäiriöitä, vaikeuksia ihmissuhteissa, hyväksikäytön vaara oli pitkään, koska minulla ei ollut juuri mitään rajoja. Matalampi koulutus mihin älykkyys oikeasti riittäisi.
Äitipuoli vihasi meitä ja näytti sen sanoin ja teoin. Päivittäistä henkistä väkivaltaa, nälässä pitämistä, fyysistä väkivaltaa toisinaan, sadistista kiusaamista, haukkumista ja nolaamista. Tosin isä ei ollut yhtään sen parempi, kun joku kohta vinkuu, että isäs on yhtä syyllinen. Joo niin on, tiedän sen, mutta ei se poista äitipuolen syyllisyyttä omiin tekoihinsa.
Toisaalta olen jo antanut anteeksi. Ko. ihmisellä ei ole ollut mikään helppo elämä ja elämä isäni kanssa ei ole ollut helppoa. Kai he yrittivät parhaansa niillä vähäisillä taidoilla mitä heillä oli. Enkä tällä tarkoita sitä, että kaikkien nyt vain pitää antaa anteeksi ja ymmärtää, en missään nimessä. Anteeksi anto on henkilökohtainen asia eikä sitä voi kukaan vaatia. Se tulee jos on tullakseen ja jos asioita on päässyt käsittelemään riittävästi. Muutama vuosi sitten vihasin ja halveksin molempia.
Miten henkinenväkivalta ilmeni?
Entä missä tilanteissa käytti fyysistä väkivaltaa? Miten kiusasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitipuoleni oli ihan siedettävä ja onneksi eivät tehneet yhteisiä lapsia. Toisin oli miehellä. Tehtiin kaksi yhteistä lasta ja edellisestä liitosta oli kaksi lasta. Sisarusten välille tehtiin selväksi raja. Jopa jopa eri ruuat ostettiin isän edellisille lapsille jääkaappiin. Uudet lapset saivat Oivariinia ja parempaa leikkelettä ja vanhat lapset halvinta margariinia ja leikkelettä. Mieheni lopetti käymästä isällään heti kun se oli mahdollista eikä ole enää missään tekemisissä isänsä ja tämän uuden perheen kanssa.
Itse tapasin tämän äitipuolen yhden ainoan kerran miehen sukujuhlissa eikä hän edes yrittänyt olla minulle ystävällinen. Minulle tuli vaikutelma välinpitämätön ja kylmä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.
Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.
Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.
Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.
Oma mieheni on taitava siinä, että saa näyttämään minut "pahalta" kun ei itse halua tavata lastaan ja vetoaa aina jotenkin minuun.
Minä, äitipuoli myöskin, liityn joukkoon. Mies ei tosin minun päälleni syytä laita, mutta voin kuvitella, että vastapuoli niin luulee. Fakta vain on, että mies ei siirrä omia menojaan lasten takia (enkä minä lapsia hoida).
Minä, entinen äitipuoli olen kokenut saman. Mies esim halusi mennä kesälomallaan festareille ryyppäämään, ja siksi ei ottanut lapsia lomalle. Eikä yleensä ajatellut, että pitäisi menojaan suunnitella lasten ehdoilla. Hyvät bileet menivät aina lapsiviikonlopun edelle. Niinpä en ole yhtään yllättynyt kun hän tekee samaa minun lapsien kanssa, kun olemme eronneet.
Ja kyllä, toivon etten olisi häneen haksahtanut, osasi olla tosi hauska ym ennen kuin arki tuli enkä tajunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.
Ymmärrän tuon marttyyriasenteen tavallaan, koska näinhän se on etenkin äitipuolien kohdalla, että mies turhan usein vain tyrkkää lapsen/t äitipuolen hoidettaviksi. Näin isänikin teki ja mielestäni se on väärin. Kuitenkin aikuinen ihminen ei ole mikään vanki suhteessa ja jos suhde ottaa enemmän kuin antaa ja etenkin jos huomaa, että vihaa toisen lapsia ja harjoittaa avuttomia lapsia kohtaan minkäänlaista väkivaltaa (meillä kirjaimellisesti nälässä pitämistä, ei annettu särkylääkettä jos sattui vaan katsottiin nauttien vierestä kun kärsin, laitettiin siivoamaan kuumeessa jo neljä vuotiaasta lähtien, revittiin hiuksista ja lyötiin...ja tässä vain pieni osa), niin silloin on ihan turha lässyttää mistään mustamaalaamisesta ja epäkiitollisuudesta. Ja tuossa vaiheessa moraalinen ihminen ymmärtää ottaa ja lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Todennäköisempää on, että äitipuoli joutuu sitä lasta hoitamaan.
Isäpuolelta ei oleteta oikeastaan muuta kuin "ole kiva".
Äitipuolelta odotetaan kasvatusta, omistautumista ja rakkautta lasta kohtaan.Meidän äitipuolelta ei odotettu mitään. Hän oli isän tyttöystävä ja silti jo heti tavatessa oli meille tyly. Ihan alusta asti omatoimisesti tehtiin kaikki. Onneks oli äiti kasvattanut meidät itsenäisiksi. Äiti puolta ei voinut edes miellyttää mitenkään kun aina oli naama väärinpäin.
Eikö isäsi vanhemmatkaan odottaneet mitään?
Monesti kun on se lapsi niin paljon jää kuulematta.
Eivät kun heitä ei juuri ikinä kiinnostanut omat lapsen lapset. Ehkä kerran vuodessa näimme heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Eikös suhde toiseen lapsen tehneeseen ihmiseen ole täysin vapaaehtoista? jostain syystä se äidin kanssa asuva isäpuoli hyväksyy sen lapsen paremmin kuin isän kanssa asuva äitipuoli. Varsinkin vaikeuksia tuntuu enemmän olevan viikonloppu isien luona asuvilla naisilla. Lapsi näyttää rikkovan sen "rakkaus suhteen" joka kerta kun käy. Äitipuoli kokee sen lapsen rasitteena.
Johtuisko siitä et päävastuu yleensä edelleen on äidillä sekä kodin rutiineista että lapsista. Miehen on paljon helpompi asettua siihen valmiiseen kotiin, jossa äiti hoitaa suuren osan kotitöistä ja lapsensa yleensä kokonaan. Arki rullaa, pyykinpesut ja ruuanlaitot ja muu. Mies voi halutessaan osallistua. Se ex-mies on usein aika etä, eikä pahemmin sotke perheen elämää lapsia hakiessaan. Sama toisinpäin: Mies on enempivähempi kädetön, jos kyseessä viikonloppuisä, hänellä ei ole mitään rutiineja lasten hoidosta ja muusta. Lasten asiat toimii tasan miten hänen exänsä, se lähi päättää. Vaimon pitää ottaa kotiinsa tämä toimimaton, exä elämän nmuotoinen lapsi tai lapset. Lapset tulevat sotkemaan hänen kotinsa ja sen systeemit. Naisen pitää siis yrittää sovittaa yhteen se oma kotinsa ja miehen exän vanhemmuuden seuraukset, miehen säätäessä apuhommissa, usein taantuen siihen miten siellä hänen ex-perheessään toimittiin. Kun se vanhemmuus sen uuden perheen systeemien mukaan ei niin vain vakiinnu. Tarvitaan todella fiksu mies ja hyvä parisuhde ja mielellään myös miehen ex jonka kanssa on suht hyvät välit, jotta siinä on vaimolla ok olla. Siltikin kyse on usein siitä, et hänen pyörittämäänsä kotiin ja hänen "reviirilleen" löntystelee toisen naisen lapset tuoden mukanaan hänen vanhemmuutensa, kasvstuksensa, siisteyskäsityksensä, jopa kotinsa ominaishajun. Jos miehen ex vielä on konrollinhaluinen, katkera tms, tilanne on aika kurja. Vähempikin v****taa.
Tästä syystä käy usein myös niin, että uusperhe toimii silloin kun vain naisen lapset ovat paikalla. Nainen kun kantaa useimmiten sen arjen työ-ja tunnevastuun, järkkää yhteistä kivaa, ratkoo ongelmia jne. Kun miehen lapset tulevat ja tuovat sen oman ja äitinsä maailman mukanaan ja mies taantuu jonnekin, uusperheen me-henki on tiessään. Tästä syystä uusperhe-oppaissa varotetaan siitä ettei perhe jakautuisi bioligisiin leireihin. Mutta kun sekään ei ole vain naisen vastuulla, vaan myös miehen joka ei vaivaudu näitä miettimään, miehen lapset tullessaan aiheuttaa sen leirijaon. Jollakin tasolla. Joten vaikka kuinka hyvin yrittäisi toimia, jossain syvällä sisimmässä miehen hoitoviikonloput ja lasten tuleminen harmittaa, koska se tosiaan tarkoittaa sitä et se hyvä yhteinen perhe-elämä jää niiden lasten jalkoihin, muuttuu poikkeustilaksi, ei integroidu osaksi perhettä, ja nainen on ulkopuolinen omassa kodissaan ja perheessään. Tämän tapahtumaketjun estäminen olisi miehen homma. Hänen pitäisi lastensa tullessa erityisesti huomioida vaimonsa ja pyrkiä yhteistyöhön. Näin ei useinkaan tapahdu. Ja sit vaimo tekee päätöksen ettei osallistu miehen lasten elämään. Kun siinä ei mikään suju, paha mieli vaan tulee. Ja niin miehen lapsista tulee naiselle rasite jota vaan pitää yrittää jossain ulkokehällä sietää. Lasten vika tämä ei tietenkään ole.
Isäpuolta inhoan. Syynä se, että piti olla ilmaisena työvoimana sen firmassa siihen asti, kun lähdin kotoa. En ole käynyt neljään vuoteen. Välit ovat menneet äitiinkin, koska roikkuu tuossa ukossa.
Elin isäpuoleni kanssa ikävuodet 13-18. Hän riehui, räyhäsi, huusi, löi, tukisti, haukkui huoraksi ja lutkaksi. Möi tavatoitani. Piilotti äitin laskuja, ja kaikki meni ulosottoon. Kaikki loppui kun hän joutui vankilaan. Silti hän ehti pilata elämäni. Ennen häntä olin urheilullinen, kunnes vähitellen itsetuntoni romahti. Käyn edelleen terapiassa. Elämä on terapian avulla kuitenkin mennyt ihan hyvin ja siitä avusta olen kiitollinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa aletaan puhua äiti- ja isäpuolien hukkaan menneistä vuosista?
Kaikki on annettu ja paljosta luovuttu toisen lapsen vuoksi ja mitä siitä itselle käteen jää?
Ei mitään muuta kuin mustamaalaamista ja epäkiitollisuutta.Ymmärrän tuon marttyyriasenteen tavallaan, koska näinhän se on etenkin äitipuolien kohdalla, että mies turhan usein vain tyrkkää lapsen/t äitipuolen hoidettaviksi. Näin isänikin teki ja mielestäni se on väärin. Kuitenkin aikuinen ihminen ei ole mikään vanki suhteessa ja jos suhde ottaa enemmän kuin antaa ja etenkin jos huomaa, että vihaa toisen lapsia ja harjoittaa avuttomia lapsia kohtaan minkäänlaista väkivaltaa (meillä kirjaimellisesti nälässä pitämistä, ei annettu särkylääkettä jos sattui vaan katsottiin nauttien vierestä kun kärsin, laitettiin siivoamaan kuumeessa jo neljä vuotiaasta lähtien, revittiin hiuksista ja lyötiin...ja tässä vain pieni osa), niin silloin on ihan turha lässyttää mistään mustamaalaamisesta ja epäkiitollisuudesta. Ja tuossa vaiheessa moraalinen ihminen ymmärtää ottaa ja lähteä.
Musta tuntuu, että harva äitipuoli on sadisti.
Ylipäätään varmaan harva haluaa katsoa lapsen kärsimystä.
Fakta on se, että kun ei olla tyytyväisiä niin on helppo syyttää "ulkopuolista" osapuolta.
Mutta nämäkin uusperheet missä nainen on puoliksi luopunut urastaan miehen lapsien vuoksi kun mies elää parasta elämää ja sitten ero koittaa.
Lopputulema on se, että nainen kiintynyt miehen lapsiin vuosien saatossa ja ei enää koskaan näe näitä ja paljosta on jäänyt paitsi.
Mies jatkaa entiseen malliin ja etsii uuden hoitajan.
Todennäköisempää on, että äitipuoli joutuu sitä lasta hoitamaan.
Isäpuolelta ei oleteta oikeastaan muuta kuin "ole kiva".
Äitipuolelta odotetaan kasvatusta, omistautumista ja rakkautta lasta kohtaan.