Ahdistaa kun lapset kasvaneet murrosikään. Miten te veditte murrosikäisten kasvatuksen läpi ja vielä onnistuen?

Vierailija kirjoitti:

en tiiä, mutta minä kyllä jo siisä vaiheessa lopetin kasvattamisen. Kyllähän se nyt on hoidettu siihen mennessä. Toki on jotain rajoja. Meillä ne oli että ei mitään päihteitä ja illalla kymmeneltä kotiin. Hyvin piti. mutta ei kai nyt teiniä enää tarvi muuten kasvattaa?

Tämä riippuu siitä miten kasvattamisen itse tulkitsee.

Teinin kanssa ei tarvitse vääntää peruskäytösjuttuja enää. Teini osaa ne asiat jo.

Se mikä on tärkeää, on henkinen tukeminen, jotta teini löytäisi oman tiensä.

Monessa perheessä riidellään mielestäni aivan turhaan ideologisista asioista, kun ei se teini haluakaan samanlaista elämää ja samoja asenteita kuin vanhemmat. Itse tunnen useita ihmisiä, joiden uravalintaa vanhemmat eivät ole pystyneet hyväksymään ja motkottavat siitä vielä aikuisillekin lapsilleen. Näissä perheissä eivät vanhemmat ole hoksanneet, että lapsella on oma elämä ja omat unelmat.

Tietysti silloin jos teini lähtee sivupoluille, tarvitsee asiaan puuttua. Jos tulee vaikka epäsosiaalista käytöstä, rikollisuutta, itsensä vahingoittamista, toisten vahingoittamista tmv. Silloin vanhempien tarvitsee olla tukena ja hakea apua jos omat keinot eivät riitä.

Oma poika lopetti opiskelemisen yläasteella ja minä päädyin sitten opettamaan asiat kotona. Onneksi kokeet oli merkitty Wilmaan niin tiesin milloin pitää lukea kokeisiin ja mitä alueita pitää kerrata. Siihen kertaamiseen saikin varata monta päivää, sillä usein teini ei ollut koulussa oppinut lainkaan kokeen asioita.

Se oli raskasta, mutta saatiin koearvosanat nousemaan kutosesta takaisin kasiin-ysiin.

Mulla on kaksi teinitytärtä. Nuorempi on rauhallinen ja itse suloisuus, mutta vanhempi... ei mitään pahempaa, mutta se vastaan haraamisen ja kinaamisen määrä. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Tyyliin valitse taistelusi. 

Esimerkki... jos on niin tollo, että haluaa mennä pakkaseen alle nilkan olevilla sukilla ja tennareilla niin menköön. Onneksi nyt on tullut muotiin Timberland tyyppiset kengät, joissa nilkan peittävä varsi...

Huumeet, kännäily, tupakanpoltto on sitten ehdoton ei. Eikä myöskään roikuta kylillä yötä myöden.

Läksyt pitää tehdä ja kokeisiin pitää lukea, tosin tämä näyttää tapahtuvan kovin myöhään illalla. Nukkumaan menee vasta 11-11.30, omasta mielestäni pitäisi mennä ainakin tuntia aikaisemmion. En kuitenkaan jaksa huutaa tästä kitapurjeet punaisena.

Koulussa menee hyvin.

Miten sä käytännössä toteutat noiden päihteiden kanssa ehdottoman ein? Ihan mielenkiinnosta kysyn. Eikö lapsi saa koskaan mennä esim. kaverille yökylään? Vai onko tärkeintä se, että SINÄ et tiedä mitä nuoresi puuhailee?

Ei se helppoa ole ollut...  meillä on 4 lasta (joista kolme ovat poikia) ja pienin on kohta teini jo. Meillä lapset ovat aina urheilleet paljon, ja se on auttanut huomattavasti!! Urheilu pitää lapset ruodussa ja motivoi heitä sekä antaa tilaa unelmille. Sekä lasten isä että minä olemme vahvasti mukana arjessa ja harrastuksissa ja pyrimme siihen, että kotona keskustellaan kaikesta. Jokainen teini on kuitenkin yksilö, ja joillakin on täytynyt ottaa järeämmät keinot käyttöön. Kyllä se mopoikäinenkin gangsteri lopettaa kapinnoinnin, kun mopon avain on jäähyllä eikä kyytiä treeneihin heru =D Usein on kyllä pelkkä puhuttelu auttanut... =) Riippuu tietysti teinistä...

Vanhin poika oli kaikista vaikein. Hänen ollessa mopoiässä sai hakea milloin mistäkin kotiin, kun mopo oli ojassa / bensa loppu / poika ottanut kaljaa. Nuuskaaminenkin oli ongelma. Poika soitti aina kuitenkin itse kotiin ollessaan pulassa ja oli kiva huomata, että hän pystyi luottamaan vanhempiinsa =) Tyttären kanssa oli vaikeinta juuri se vastaan haraaminen ja kinaaminen, varsinkin kun kisat tai treenit olivat menneet huonosti tai oli paha päivä. Toiseksi nuorin poika on nyt mopoiässä ja meidän lapsista kiltein. Panostaa tosissaan urheiluun ja se pitää pojan poissa päihteistä ja rälläämisestä =) Eivät meidän nuoret mitään enkeleitä ole olleet, mutta ihan hyvin on pärjätty koulussa ja muutenkin... Tuetaan parhaamme mukaan heitä <3

Mun vinkkini on hartiahieronta. Harva siitä kieltäytyy. Samalla saa huomaamattomasti juteltua ja teini saa myös hyvänäpitoa, mikä on musta kaikille hyvästä, mutta tuossa iässä pelkkä halailu olis liian outoa.

Mulla on samanlainen fiilis kuin ap:lla, en tiedä miten selviän teinien kasvatuksesta. Poikani on kohta 14 ja hänessä on kuin kaksi persoonaa: se ihana, hauska, rakastava poika, jonka tunsin, ja sitten se v-sanaa hokeva, huutava "ei kiinnosta" -teinimonsteri. Koulu ei kiinnosta ja tuntuu kuin poika taantuisi välillä pikkulapsen tasolle, ei huolehdo hygieniasta eikä saa laitettua edes roskia roskikseen.

Pelkään yli kaiken sitä, kun se tuosta vielä kasvaa. Mitä jos se ei oikeasti tottele enää ollenkaan, sanoo vaan "sä et mahda mulle mitään", haistattelee ja menee ja tekee niin kuin huvittaa tai on tekemättä, jos ei huvita? MIten ihmeessä pidetään kuria 15-vuotiaalle, joka on itseä vahvempi ja jota ei voi mitenkään vahtia, en pysty mitenkään estämään, jos se todella päättää vaikka lähteä ulos keskellä yötä ties mitä tekemään :(.

Ahdistaa kamalasti. Odotan kauhulla seuraavia vuosia. Mitä jos en selviä tästä kasvatusvastuusta?

Vaikka nuori reagoi ja vaikka kannattaa antaa olla rauhassa, niin silti ei liikaakaan.

Ystäväni on luovuttanut "olkoon sitten" "jos ei käy koulua ja tee läksyjä niin omapa on elämänsä". 

Älkää ikinä antako viestiä, että se väärä elämäntapa on teille jees!! Aina pitää jaksaa kannustaa koulunkäyntiin yläkoululaisen kohdalla. Se on hänen työtään. Hänelle ei saa tulla mielikuvaa, että kukaan ei välitä ja että koulunkäynti ei ole tärkeää.

Kyllähän se valtaosa kasvatuksesta on tapahtunut ennen murkkuikää. 

Murkkuiän kupruista selviää oman kokemuksen mukaan johdonmukaisuudella, huumorintajulla ja lehmän hermoilla. Kaikesta ei tarvitse ottaa pulttia, eikä lasten kiukutteluihin tarvitse lähteä itse mukaan. Kotona kiukuttelu on turvallistakin lapselle.

t. kolmen jo aikuisen mutsi

Vierailija kirjoitti:

Vaikka nuori reagoi ja vaikka kannattaa antaa olla rauhassa, niin silti ei liikaakaan.

Ystäväni on luovuttanut "olkoon sitten" "jos ei käy koulua ja tee läksyjä niin omapa on elämänsä". 

Älkää ikinä antako viestiä, että se väärä elämäntapa on teille jees!! Aina pitää jaksaa kannustaa koulunkäyntiin yläkoululaisen kohdalla. Se on hänen työtään. Hänelle ei saa tulla mielikuvaa, että kukaan ei välitä ja että koulunkäynti ei ole tärkeää.

Samaa mieltä tästä. Koulu on lapsen työ ja tulevaisuus rakentuu sen varaan. 

Miehen pojalla alkoi murkkuiku kutosen keväällä. Silloin se oli sellaista istumalakkoa ja eitä kaikkeen. Rajoja oli kokeillut jatkuvasti eskarista lähtien eli oli aika vaikea. Syystäkin.

Seiskaluokalla alkoi lintsailu, ysillä oli satoja tunteja pois koulusta. Amiksen syksy meni perseelleen ja meni valma-luokalle. Siinä pikkuhiljaa alkoi kasailla itseään. Haki apua ja tukea itse.

Nyt menee ihan ok, on täysi-ikäinen. Ei käytä päihteitä, ei ole itsetuhoinen, ei mitään ihmempiä ongelmia. Laiskimus on, mutta pakolliset hoitaa niinkuin pitääkin. On väleissä vanhempien kanssa nyt taas, välissä pitkiä aikoja että oli vain punaista luuria ja tuntui ettei mikään auta.

Ei kannata ainakaan uhkailla sillä kotoa pois muuttamisella. Meillä äidillä sattui vaihdevuodet samaan aikaan kuin kaikkien lasten murrosikä, joten hormonihuuruista tappelua käytiin koko ajan. Itse patosin huonon olon sisääni, kun riitatilanteissa joko äiti uhkasi lähteä tai muistutti, että sillä sekunnilla kun täytetään 18v, hän ei enää elätä. Vanhimpana tyttärenä oli jatkuva huoli äidin jaksamisesta ja nuoremmista sisaruksista. Meillä ei siis mitään päihteilyä tai työttömyyttä, mutta silti yliherkkänä oireilin ja masennuin. Parikymppisenä kotoa muuton jälkeen laitoin välit poikki.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samanlainen fiilis kuin ap:lla, en tiedä miten selviän teinien kasvatuksesta. Poikani on kohta 14 ja hänessä on kuin kaksi persoonaa: se ihana, hauska, rakastava poika, jonka tunsin, ja sitten se v-sanaa hokeva, huutava "ei kiinnosta" -teinimonsteri. Koulu ei kiinnosta ja tuntuu kuin poika taantuisi välillä pikkulapsen tasolle, ei huolehdo hygieniasta eikä saa laitettua edes roskia roskikseen.

Pelkään yli kaiken sitä, kun se tuosta vielä kasvaa. Mitä jos se ei oikeasti tottele enää ollenkaan, sanoo vaan "sä et mahda mulle mitään", haistattelee ja menee ja tekee niin kuin huvittaa tai on tekemättä, jos ei huvita? MIten ihmeessä pidetään kuria 15-vuotiaalle, joka on itseä vahvempi ja jota ei voi mitenkään vahtia, en pysty mitenkään estämään, jos se todella päättää vaikka lähteä ulos keskellä yötä ties mitä tekemään :(.

Ahdistaa kamalasti. Odotan kauhulla seuraavia vuosia. Mitä jos en selviä tästä kasvatusvastuusta?

Asennemuutos, sulla? En oo ikinä uskonut kuriin vaan rajoihin ja luottamukseen. Sähän oot jo valmiiks taisteluasemassa, peloissasi. Sunhan pitäs olla pojalle luotettava, turvallinen aikuinen, joka pysyy vahvana silloin kun häntä ahdistaa, ja turvallisena vastaanottamaan hänen viha, ahdistus yms kun hän irtautuu lapsuudestaan. Voisitko hakea itselles tukea? Vois hyödyttää lastasi aika paljon

Äitini toi isäni itsemurh an jälkeen ..2 viikkoa hautajaisista meille uuden isän.

Uusi isä vei kaikki rahat..näin nälk'ää.

Olin 14 vuotias tyttö...koulun jälkeen tilan töitä.

Jos en tehnyt sain turp iini.

Muutin pois heti kun pääsin lukioon toiselle paikkakunnalle.

kävin kerran psykiatrilla

Setä sanoi: syö, lue läksyt, nuku

En mennyt toista kertaa

Vierailija kirjoitti:

Äitini toi isäni itsemurh an jälkeen ..2 viikkoa hautajaisista meille uuden isän.

Uusi isä vei kaikki rahat..näin nälk'ää.

Olin 14 vuotias tyttö...koulun jälkeen tilan töitä.

Jos en tehnyt sain turp iini.

Muutin pois heti kun pääsin lukioon toiselle paikkakunnalle.

kävin kerran psykiatrilla

Setä sanoi: syö, lue läksyt, nuku

En mennyt toista kertaa

Ei kannata ainakaan uhkailla sillä kotoa pois muuttamisella.

Meillä äidillä sattui vaihdevuodet samaan aikaan kuin kaikkien lasten murrosikä, joten hormonihuuruista tappelua käytiin koko ajan. Itse patosin huonon olon sisääni, kun riitatilanteissa joko äiti uhkasi lähteä tai muistutti, että sillä sekunnilla kun täytetään 18v, hän ei enää elätä. Vanhimpana tyttärenä oli jatkuva huoli äidin jaksamisesta ja nuoremmista sisaruksista. Meillä ei siis mitään päihteilyä tai työttömyyttä, mutta silti yliherkkänä oireilin ja masennuin. Parikymppisenä kotoa muuton jälkeen laitoin välit poikki.

Vierailija kirjoitti:

Äitini toi isäni itsemurh an jälkeen ..2 viikkoa hautajaisista meille uuden isän.

Uusi isä vei kaikki rahat..näin nälk'ää.

Olin 14 vuotias tyttö...koulun jälkeen tilan töitä.

Jos en tehnyt sain turp iini.

Muutin pois heti kun pääsin lukioon toiselle paikkakunnalle.

kävin kerran psykiatrilla

Setä sanoi: syö, lue läksyt, nuku

En mennyt toista kertaa

Juuri näin meidänkin teineistä tuli aikuisia. Nyt on kaikki omillaan ja hyvin pärjää elämässään.

Eihän siinä voi onnistua. Joko musertaa lapsen liian kiltiksi liian tiukoilla rajoilla (Ei meillä ollut mitään vaikeuksia. Teini oli kiltti, kävi koulua ja piti turpansa kiinni.) tai ei saa teiniä sitten millään järkiinsä (kokeilee kaiken kielletyn ja vähän vielä lisää). Vain aika tuo onnistumisen.

Vierailija kirjoitti:

Äitini toi isäni itsemurh an jälkeen ..2 viikkoa hautajaisista meille uuden isän.

Uusi isä vei kaikki rahat..näin nälk'ää.

Olin 14 vuotias tyttö...koulun jälkeen tilan töitä.

Jos en tehnyt sain turp iini.

Muutin pois heti kun pääsin lukioon toiselle paikkakunnalle.

kävin kerran psykiatrilla

Setä sanoi: syö, lue läksyt, nuku

En mennyt toista kertaa

Joskus ihmettelen, miten se tytön kasvattaminen onnistui. Murrosikä oli vaikeahko, varsinkin koulussa, vaikka pärjäsi hyvin eikä lintsannut. Ehkä hän reagoi isän puutteeseen, en tiedä. Mutta sitten lukiossa tyttö oli jo muuttunut, ja ymmärsi varmaan, että oma elämä on kyseessä. Opettajia ei tosiaan kiinnostanut yläasteella edes ottaa yhteyttä koteihin. Kyllä minä raivosinkin, ja yritin saada poikaa tekemään kotitöitä ja siivoamaan navettaa. Pelkäsin, ettei hän pärjää ollenkaan sitten kun joutuu asumaan poissa kotoa. Turhaan, kyllä se elämä opetti jo 18-vuotiaana lukiopaikkakunnalle muuttaneelle, että kotona tiskataan, ja hoidetaan eläimet , sekä peltotyöt. Ja jos äiti sattuu tulemaan kylään, tehdään "megasiivous". Tähän tulee varmaan kommentteja, että meillä kyllä teinit sitä ja tätä, mutta haluan lohduttaa heitä, jotka tuntevat nyt voimattomuutta teininsä kanssa. Asiat voivat muuttua, muistakaa kuitenkin kurittaa sitä laiskaa tyttöä.

Minä en tiedä. Yritin kauheasti, ja epäonnistuin surkeasti. Pojasta tuli huumeiden käyttäjä ja rikollinen. Eikä näytä millään lailla hyvältä tulevaisuus. Vanhat kaverit ovat jääneet, kun alkoivat elämään tavanomaista elämää. Uudet kaverit ovat samanlaisia kuin itse. Tytöt ovat lähinnä käyttöä varten. Emme näe usein. Rakastan häntä ja muistoja lapsuudestaan, mutta en pidä hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samanlainen fiilis kuin ap:lla, en tiedä miten selviän teinien kasvatuksesta. Poikani on kohta 14 ja hänessä on kuin kaksi persoonaa: se ihana, hauska, rakastava poika, jonka tunsin, ja sitten se v-sanaa hokeva, huutava "ei kiinnosta" -teinimonsteri. Koulu ei kiinnosta ja tuntuu kuin poika taantuisi välillä pikkulapsen tasolle, ei huolehdo hygieniasta eikä saa laitettua edes roskia roskikseen.

Pelkään yli kaiken sitä, kun se tuosta vielä kasvaa. Mitä jos se ei oikeasti tottele enää ollenkaan, sanoo vaan "sä et mahda mulle mitään", haistattelee ja menee ja tekee niin kuin huvittaa tai on tekemättä, jos ei huvita? MIten ihmeessä pidetään kuria 15-vuotiaalle, joka on itseä vahvempi ja jota ei voi mitenkään vahtia, en pysty mitenkään estämään, jos se todella päättää vaikka lähteä ulos keskellä yötä ties mitä tekemään :(.

Ahdistaa kamalasti. Odotan kauhulla seuraavia vuosia. Mitä jos en selviä tästä kasvatusvastuusta?

Asennemuutos, sulla? En oo ikinä uskonut kuriin vaan rajoihin ja luottamukseen. Sähän oot jo valmiiks taisteluasemassa, peloissasi. Sunhan pitäs olla pojalle luotettava, turvallinen aikuinen, joka pysyy vahvana silloin kun häntä ahdistaa, ja turvallisena vastaanottamaan hänen viha, ahdistus yms kun hän irtautuu lapsuudestaan. Voisitko hakea itselles tukea? Vois hyödyttää lastasi aika paljon

Millä ne rajat pysyy? Miten voi luottaa, jos luottamus petetään jatkuvasti?

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyttekö te siis kiroilua ja haukkumista teineiltänne? Siis että huutavat teille vaikka että "vi**n ääliö ole hiljaa!". Minä en tällaista hyväksy, ei ole missään tilanteessa oikein huutaa toiselle ja kaiken lisäksi solvaten.

Riippuu tilanteesta. Joskus pitää antaa mennä vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus voi huutaa takaisin samalla mitalla. Lapsi voi haukkua, puoliso tai kukaan muu aikuinen ei, lapsella on vielä itsehillinnässä parantamisen varaa, aikuisella pitää olla jo hallussa.