Ahdistaa kun lapset kasvaneet murrosikään. Miten te veditte murrosikäisten kasvatuksen läpi ja vielä onnistuen?

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ollut mitään ongelmia. Tytöt vain kasvoivat, kehittyivät, harrastivat ja opiskelivat. Vanhempi nyt yliopistossa, nuorempi abi. Kaikki sujui.

Meillä esikoinen täyttää kohta 17 v ja ihan mukavasti on mennyt koko ajan. Tietenkin monenlaista pientä sanaharkkaa ja riitaakin on ollut, mutta poika on aina viihtynyt perheen kanssa, hänellä on kivoja kavereita, koulu sujuu, pienenä aloitetut liikunta- ja musiikkiharrastukset jatkuu, keskusteluyhteys on säilynyt koko ajan hyvänä. Alkoholi jne eivät ole olleet kuvioissa mukana, kaveripiiri on sellainen että juomista, tupakointia ja huumeita pidetään ihan luuserien hommina. Eli kyllä murrosikä voi olla ihan iisi monien nuorten kohdalla. Ja tosiaan, kannattaa valita huolella taistelunsa kuten moni on jo sanonut. Oman huoneen siivoaminen, puekutuminen, nukkumaanmenoajat esim on sellaisia, joista en ala vääntämään. Haistattelua tai huonoa käytöstä en katsele ja teen sen selväksi.

Kaverit on aina meille tervetulleita, myös yökylään ja syömään. Itse jouduin murrosiässä häpeämään ongelmaista ja köyhää kotiani ja pyrin tarjoamaan omilleni kodin, missä on kiva viettää aikaa. Hyvin on näillä eväillä tähän asti pärjätty.

Pohja on luotu jo ennen murrosikää. Keskusteluyhteys koko ajan auki. Vanhemmilla Keijo Tahkakallion mukainen asenne: tiedämme, mikä on lapsillemme parasta emmekä kavahda sitä, vaikka se sattuisi. Rakkaus, hyväksyntä, avoimuus, napakkuus, rajat - koska rakkaus...Aikuinen tietää paremmin, koska on vanhempi: äiti /isä. Mokia sattuu kaikille. Näillä eväillä pärjäsimme hyvin.

Minusta on tärkeintä pienestä pitäen opettaa arvot, moraali ja ns. terve maalaisjärki ja se, että vanhempaan voi luottaa.

Olen pienestä pitäen selittänyt, miksi jotain asiaa ei voi tehdä. Eli kun meillä sanotaan ei, niin sille on syy ja perustelu. Olen lisäksi sanonut aina, että käyttäkää nyt aivojanne ihan itse ja miettikää seurauksia. Asioista on aina puhuttu suoraan. Ja johdonmukaisuus on a ja o, mutta ryppyotsaisuus ei ole.

Äläkä luota sinisilmäisesti kaikkeen. Esim yökyläilyt ja paikallaolon varmistamme vanhemmilta, että onhan se siellä missä sanoo. On hyvä tuntea lapsen kaverit ja vanhemmat. Meidän jälkikasvu tietää, että ns. kusettamisesta ei kunnian kukko laula ja sitä paitsi se on vaikeaa, koska osaamme kyllä kaivaa totuuden esiin, ja kaivettu on... Meihin voi luottaa, me ollaan rakkaus ja rajat, tuki ja turva. Olen joskus saanut kuulla olevani tyhmä lehmä, ja tuumannut siihen että tämän lehmä tisseistä se maito tulee, jolla sinäkin elät. Meillä on auktoriteetti, jossa toisen vanhemman nimittelyyn toinen puuttuu heti ja tehdään selväksi, että tässä pidetään yhteistä rintamaa. Kyllä ovet välillä paukkuu, mutta rauha on maassa parin tunnin päästä. Kompromissien tekotaito on myös tärkeää vanhemmille.

Mitään sinällään vaikeaa murrosikää tai teinivuosia ei ole ollut meillä, jälkikasvu nyt 18 v, 16 v ja 15 v, ja nuorin 7 v. Homma on hyvin, kun 18 v. poika tulee illalla ja pyytää rapsuttamaan selkäänsä.

Ps. Meillä ei saa notkua kylillä arki-iltoina yli kahdeksaan ja viikonloppuina yli kymmeneen. Eikö ne edes kinaa siitä. Olen kertonut, että ulkona liikkuu epämääräistä sakkia ja torakat rakastavat pimeää. Joskus kysyvät, saako olla yhteentoista, ja annan luvan jos tiedän missä ovat ja mistä haemme.

Tupakkaa ei ole kokeiltu ja viinaakin olen antanut vähän maistaa, ettei se ole niin hohdokasta ja tuumannut että joskus voi ottaa mutta pitäs pitää varansa kun kännissä ihminen on helppoa riistaa torakoille, että älä juo itseäsi siihen tilaan kylillä.

Yritä puhua tervettä järkeä ja opettaa jonkunlaista kriittisyyttä ja itsesuojeluvaistoa. Opeta lapsi käyttämään päätään.

Muistan, että paras tapa suhtautua teiniin ja ajaa hänet raivarin partaalle olivat:

- alituinen vähättely, teinin valinnanvapauden mitätöinti "joo, kaveriltaan oppinut/matkinut" tai siis mikään poikkeava käytös tai mielipide ei ollut omaa. Vanhemman oli myös äärimmäisen vaikea sietää jos käyttäydyin kavereiden kesken asiallisesti "joo vieraskorea".

- samaan aikaan hoe teinille miten kaikki raivo, kiukku ja jopa normaali ärtymysvon sairasta

- lopputuloksena lapsi, joka äidin hyväksynnän puutteessa patoaa kaiken itseensä.

Voitte arvata kuinka kävi, kun tähän päälle äiti huusi, kiroili, lällätteli kuin lapsi ja nälvi äärimmäisen inhottavasti. Se sota mikä meille syttyi oli jotain sellaista, mihin tarvittiin yksi aikuinen mies lopukta väliin. Hänestä oli tärkeää koulia minusta kaikki teinipiirteet pois, mutta pieleen meni.

Emme tule toimeen edelleenkään.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on tärkeintä pienestä pitäen opettaa arvot, moraali ja ns. terve maalaisjärki ja se, että vanhempaan voi luottaa.

Olen pienestä pitäen selittänyt, miksi jotain asiaa ei voi tehdä. Eli kun meillä sanotaan ei, niin sille on syy ja perustelu. Olen lisäksi sanonut aina, että käyttäkää nyt aivojanne ihan itse ja miettikää seurauksia. Asioista on aina puhuttu suoraan. Ja johdonmukaisuus on a ja o, mutta ryppyotsaisuus ei ole.

Äläkä luota sinisilmäisesti kaikkeen. Esim yökyläilyt ja paikallaolon varmistamme vanhemmilta, että onhan se siellä missä sanoo. On hyvä tuntea lapsen kaverit ja vanhemmat. Meidän jälkikasvu tietää, että ns. kusettamisesta ei kunnian kukko laula ja sitä paitsi se on vaikeaa, koska osaamme kyllä kaivaa totuuden esiin, ja kaivettu on... Meihin voi luottaa, me ollaan rakkaus ja rajat, tuki ja turva. Olen joskus saanut kuulla olevani tyhmä lehmä, ja tuumannut siihen että tämän lehmä tisseistä se maito tulee, jolla sinäkin elät. Meillä on auktoriteetti, jossa toisen vanhemman nimittelyyn toinen puuttuu heti ja tehdään selväksi, että tässä pidetään yhteistä rintamaa. Kyllä ovet välillä paukkuu, mutta rauha on maassa parin tunnin päästä. Kompromissien tekotaito on myös tärkeää vanhemmille.

Mitään sinällään vaikeaa murrosikää tai teinivuosia ei ole ollut meillä, jälkikasvu nyt 18 v, 16 v ja 15 v, ja nuorin 7 v. Homma on hyvin, kun 18 v. poika tulee illalla ja pyytää rapsuttamaan selkäänsä.

Ps. Meillä ei saa notkua kylillä arki-iltoina yli kahdeksaan ja viikonloppuina yli kymmeneen. Eikö ne edes kinaa siitä. Olen kertonut, että ulkona liikkuu epämääräistä sakkia ja torakat rakastavat pimeää. Joskus kysyvät, saako olla yhteentoista, ja annan luvan jos tiedän missä ovat ja mistä haemme.

Tupakkaa ei ole kokeiltu ja viinaakin olen antanut vähän maistaa, ettei se ole niin hohdokasta ja tuumannut että joskus voi ottaa mutta pitäs pitää varansa kun kännissä ihminen on helppoa riistaa torakoille, että älä juo itseäsi siihen tilaan kylillä.

Yritä puhua tervettä järkeä ja opettaa jonkunlaista kriittisyyttä ja itsesuojeluvaistoa. Opeta lapsi käyttämään päätään.

Onko 18-vuotiaallakin kotiintuloajat

Antamalla vastuuta aikuisten töistä. Meillä kehotettiin ottamaan vastuuta myös kaverista. Esimerkiksi yhtenä jouluna nuoret saivat tietää joulubudjetin ja pyysin heitä suunnittelemaan, mitä syödään ja mitä lahjoja ostetaan. Suut loksahtivat auki , kun ottivat selvää, mitä kaikki maksaa. Nuoret pitää ottaa mukaan normaaliin elämään. Meillä meni lopulta kaikki hyvin. Aika oli kuitenkin elämäni raskainta.

Mulla on kaksi teinityttöä, 17 ja 15. Vanhimmalla oli yläasteen aikana parhaat kaverit hyvin uskonnollisia, joten ei tullut mitään houkutuksia lähteä iltaisin kaupungille pyörimään kun kaverit olivat omissa jutuissaan. Oma lapseni ei kuitenkaan näistä uskontopiireistä välittänyt, kävi joskus tutustumassa. Oikeastaan sellaista kapinaa alkaa tulemaan vasta nyt lukiossa, mutta todella lievää... paitsi ne riidat siskon kanssa.

Nuorempi sitten taas on oikea perusteini. Sulkeutuu huoneensa, huutaa, kiukuttelee ja eniten tosiaan ottaa yhteen siskonsa kanssa. Koulu sujuu tosi hyvin ja hänenkin kaveripiirinsä on muotoutunut rauhalliseksi porukakseen. Vanhat kaverit ovat niitä iltaisin kaupungilla notkuvia ja humalassa usein. Olen heidän äitien kanssa jutellut asiasta, mutta en itsekään tiedä mitä tapahtui, että oma tyttöni jäi/jätettiin porukasta (olen siis itse tyytyväinen, haluaisin vain tietää mitä tapahtui). Mutta kuten täällä sanottiin, valitsen taisteluni huolella ja jos hän tahtoo olla rauhassa, annan olla.

Yksi hyvä tapa on ollut se, että vuorotellen käyn kummankin tytön kanssa kaksin jossain. Ihan vaikka kaupassa tai sitten elokuvissa, pizzalla jne. Välillä mukaan joutuu vähän pakottamaan, mutta loppujen lopuksi aina on hauskaa ja kuulee juttuja heidän elämästään. Juuri olin nuoremman kanssa kaupassa niin, että ei hän jutellut mitään ennen kuin kotimatkalla alkoi yhtäkkiä kertoa koulupäivästään vaikka mitä juttuja. En siis erikseen kysynyt, olin ollut ihan yhtä hiljaa kuin tyttökin siihen asti.

Vierailija kirjoitti:

Kuulin joskus, että parasta, mitä murrosikäisen vanhempi voi tehdä, on pysyä elossa. Siinä ajatuksessa on jotain vapauttavaa.

Omien lasteni teiniajoista on nyt jo yli 20 vuotta aikaa ja näin jälkikäteen on tietävinään, mitä tekisi nyt aivan eri tavalla. Aloittaisin jo ennen teinivuosia ja olisin ihan joka päivä ruokapöydän ääressä kiinnostunut siitä, miten päivä meni päiväkodissa, eskarissa ja alakoulussa.  

Eikö teillä muilla kysytä joka päivä miten koulussa meni, oliko kivaa, mitä teitte?

Tai olla kiinnostuneita siitä kenen kanssa on ja missä pyörivät?

Meillä tehtiin selväksi heti kun saivat yksin kulkea ulkona,että meidän vanhempien pitää tietää kenen kanssa liikkuvat.

Nyt teininä kertovat tyyliin: meen x:n kaa ulos. Meen z:n kaa heseen.

Taistella saa kyllä meilläkin, mutta taistelut pyritään valitsemaan. Kotiin tullaan sovittuun aikaan, läksyt on tehtävä, sovitut kotityöt hoidettava.

Raastavaa aikaa mutta lyhyt jakso elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Paras neuvo olisi minullekin ollut tuo, joka oli tässä ketjussa eli "valitse taistelusi". Oliko sen pojan huoneen siisteys muka NIIN tärkeää, hänen sänkynsä alusta ei sentään pursunnut likaisia astioita, kuten olen kuullut joillain olleen. Olisi vaan pitänyt sulkea sen huoneen ovi, kuten hän viisaasti kehotti.

Mä olen joka keinoin yrittänyt nuorta siivoamaan huoneensa. Lattia on täynnä kaikkea.

Nykyään kysyn pilkkeellä, että ”oletko vaihtanut järjestystä?” ... jos on vaikka liikahtanut keksipaketin paperi vaatemytyn keskelle. Ei se raivo ainakaan auta. Eikä auta marttyyrina kommentointi.

Minulla oli kyllä oma huone ihan samanlainen.

Tyttö sanoi kerran, että oon mä kuitenkin kotona ja harrastan ja hoidan koulun hyvin, enkä oo kartsalla kännäämässä.

Niinpä.

”Valitse taistelusi” on hyvä neuvo.

Vierailija kirjoitti:

Millä ne rajat pysyy? Miten voi luottaa, jos luottamus petetään jatkuvasti?

Olisiko keskustelu ensin ja jälkeen lapsesi kanssa? Joku sanktio.

Mä tajusin ottaa kännykän päiväksi pois, kun poika kehoituksesta huolimatta ei tuonut illalla kännykkää pois ja sitten, kun toi, niin hämäsi latauksen ... vain latauspiuha lehden alla.

Pitkään katselin eri tilanteissa läpi sormien. Teki se rajan veto hyvää molemmille.

Olisiko sinulla toista/toisia aikuisia jakamaan vastuuta ja tarkkailemaan poikasi käytöstä? Se jakaminen auttaisi sinua. Kerro että yrität ja kerro vaikka ongelma. Muillakin vanhemmilla on samoja. Voisitte tehdä yhteistyötä.

...Kavereitten vanhemmat, koulun aikuiset, nuorisotalon, harrastusten aikuiset ym.

Joku raja olisi hyvä löytää ja pitää se. Siitä tulee turvaa ja ryhtiä...sekä lapsellesi että sinulle.

Nuorelle on hyvä huomata, että aikuiset ympärillä puhaltaa yhteen hiileen ja tekee yhteistyötä.

Eniten ellotti teinijortikasta Marimekon lakanoille roiskitut mällit. Js joskus kun poika äänenmurroksessaan kiekuiselän takana niin ihan säikähdin. Ja nauratti niin siitäkös rieha syntyi.

Minulla on sellainen taktiikka että Lähen Tallinnaan aina viikonlopuksi jos teini aiheuttaa kähinää. Siinäpä sitten kokkailevat keskenään ja tappelevat keskenään. Minulla on lonkero nenän alla.

Vierailija kirjoitti:

Tyyliin valitse taistelusi. 

Esimerkki... jos on niin tollo, että haluaa mennä pakkaseen alle nilkan olevilla sukilla ja tennareilla niin menköön. Onneksi nyt on tullut muotiin Timberland tyyppiset kengät, joissa nilkan peittävä varsi...

Huumeet, kännäily, tupakanpoltto on sitten ehdoton ei. Eikä myöskään roikuta kylillä yötä myöden.

Läksyt pitää tehdä ja kokeisiin pitää lukea, tosin tämä näyttää tapahtuvan kovin myöhään illalla. Nukkumaan menee vasta 11-11.30, omasta mielestäni pitäisi mennä ainakin tuntia aikaisemmion. En kuitenkaan jaksa huutaa tästä kitapurjeet punaisena.

Koulussa menee hyvin.

No jo on nukkumaanmenoaika!

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samanlainen fiilis kuin ap:lla, en tiedä miten selviän teinien kasvatuksesta. Poikani on kohta 14 ja hänessä on kuin kaksi persoonaa: se ihana, hauska, rakastava poika, jonka tunsin, ja sitten se v-sanaa hokeva, huutava "ei kiinnosta" -teinimonsteri. Koulu ei kiinnosta ja tuntuu kuin poika taantuisi välillä pikkulapsen tasolle, ei huolehdo hygieniasta eikä saa laitettua edes roskia roskikseen.

Pelkään yli kaiken sitä, kun se tuosta vielä kasvaa. Mitä jos se ei oikeasti tottele enää ollenkaan, sanoo vaan "sä et mahda mulle mitään", haistattelee ja menee ja tekee niin kuin huvittaa tai on tekemättä, jos ei huvita? MIten ihmeessä pidetään kuria 15-vuotiaalle, joka on itseä vahvempi ja jota ei voi mitenkään vahtia, en pysty mitenkään estämään, jos se todella päättää vaikka lähteä ulos keskellä yötä ties mitä tekemään :(.

Ahdistaa kamalasti. Odotan kauhulla seuraavia vuosia. Mitä jos en selviä tästä kasvatusvastuusta?

Heti ensimmäisenä korjaat tuon järkyttävän asenteesi ja alat kohdella nuorta fiksuna ja vastuullisena ihmisenä. Hän ei ole enää pikkuvauva jota pitää vahtia joka hetki. Jo parin vuoden päästä hänen pitäisi pärjätä omillaan ilman että äiti on vahtimassa ja ohjeistamassa. On korkea aika aloittaa harjoittelu itsenäistä elämää kohti.

Ei 15-vuotiaalle voi eikä tarvitse "pitää kuria". Mitä sitten jos teini päättää lähteä yöllä tekemään "ties mitä", sitten tekee ja vastaa seurauksista. Tuollaiset pelot kertovat enemmän sinusta kuin lapsestasi. Päästä irti, höllää liekaa ja katso kuinka fiksu ja vastuullinen lapsesi toimii. Jos kiristää kuria, oirehtiminen vaan voimistuu.

Kun lapsi hankalalla tuulella, on annettava olla.

Muistan omastakin nuoruudestani että koin sen henkisenä väkivaltana kun ei annettu rauhassa analysoida ajatuksiaan vaan aina väkisin vaadittiin tekemään tiliä: mitä nyt?

Uskon lapsen kokevan turhaa häpeää jos ei saisi ilmaista yhtään tunteitaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ainakin pahin oli n 14-17 (pojilla) sitten alkoi helpottaa vähän. Tytöllä 12-13 alkanut eikä loppua näy...

Meillä pahin on ollut siellä 2-3-vuotiaana. Sen jälkeen on ollut yllättävänkin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin yleiseen ahdistuneisuushäiriöön. En kestänyt kaikkea huolta ja pelkoja mitkä liittyi nuoren kapinaan. Mukana alkoholi, viiltely, epämääräiset kaverit. Teimme kaikkemme ja nyt asiat on hyvin mutta seurauksena jäi ahdistus.

Minunkin teinien murrosiät olivat/ovat hyvin vaikeita.  Edelleen tilanne haastava ja olen itse sitä myötä sairastunut masennukseen ja ahdistushäiriöön.

Vierailija kirjoitti:

Mitenkä seksiasioista puhuminen sitten. Onko vanhemman tehtävä ottaa asia puheeksi ja milloin? Enkö edistä siihen tutustumista jos alan siitä jutteleen lapselle varoittaen sukupuolitaudeista ja kehoittaen käyttämään kondomia? Voi luoja näitä.

Seksiasioista puhutaan koulussa jo ala-asteen puolella jatkuen yläasteen puolelle. Lapsi/teini on ottanut itsekin asiaa puheeksi, kun jäänyt jotain kysyttävää tunnilla käsitellystä aiheesta. Porno vs. seksi, pornon vääristämä kuva seksistä on ollut puheena myös koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä mulla oli sitä huumoria siinä(kin) kohtaa. Kun tuttavaperheet tuskailivat vaikeiden murkkujensa kanssa, kerroin kaikille että meidän tenaville ei tule sellaista laisinkaan.

Että vaikeeta ikää ei ole olemassakaan.😉 Taisivat lapset ottaa todesta kun sen niin moneen kertaan kuulivat. Olivat silloin 10v kieppeillä, tytär ja kaksi poikaa.

Tosi helposti meni, pojille ei tullut mitään hankalaa vaihetta. Tytölle lukion ekalla vuoden mittainen mökötys kotiintuloajoista. Sekin meni iisisti ohi.

Nyt he kaikki ovat nuoria aikuisia ja perheellisiä. Sanovat käyttävänsä samaa konstia omiin lapsiinsa.

Huumorinkukka kukkii ja kukoistaa!🌹

Saa nähdä meneekö iisisti pitemmän päälle. Mä oon pian nelikymppinen nainen ja mutsi luulee varmaankin sun tavoin että onnistui timantisti kasvatuksessa kun mitään tappelu- tai sekoiluvaihetta ei teini-iässä tullut. Äiti piti musta sellaisen henkisen otteen koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, etten tohtinut häntä järkyttää kapinoimalla. Nyt aikuisena suunnilleen vihaan koko ihmistä ja olen tekemisissä mahdollisimman vähän. En koskaan kasvattaisi omaa lastani samalla tavalla, enkä missään tapauksessa pyrkisi siihen että vanhempi ja lapsi on läpi lapsen teini-iän mitä parhaassa harmoniassa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulin joskus, että parasta, mitä murrosikäisen vanhempi voi tehdä, on pysyä elossa. Siinä ajatuksessa on jotain vapauttavaa.

Omien lasteni teiniajoista on nyt jo yli 20 vuotta aikaa ja näin jälkikäteen on tietävinään, mitä tekisi nyt aivan eri tavalla. Aloittaisin jo ennen teinivuosia ja olisin ihan joka päivä ruokapöydän ääressä kiinnostunut siitä, miten päivä meni päiväkodissa, eskarissa ja alakoulussa.  

Minun äitini oli jatkuvasti kiinnostunut miten päivä meni. Murrosiässä valehtelin paljon, koska kysymykset tuntuivat lähinnä utelulta ja kontrolloimiselta. Kyseli mm. aina mitä oli ollut ruokana, jolla pyrki varmistamaan että olin käynyt syömässä. Monesti lueskelin vain listaa ruokalan ovesta ja kerroin sen perusteella (minulla ei siis ollut mitään suurempaa syömisongelmaa tms).

Kiinnostunut kannattaa kyllä olla, muttei pommittaa kysymyksillä tai vaatia keskustelua. Enemmän kannattaa panostaa siihen, että alusta lähtien on hyvä keskusteluyhteys lapseen ja lapsella turvallinen olo tulla kertomaan ongelmatilanteista. Peräänkuulutan suhtautumista murrosikäiseen kuin ihmiseen. Aikuisten pitäisi myös hyväksyä se, että lapsesta saattaa kasvaa erilainen kuin mitä on siitä omasta mussukastaan olettanut. Itse koen, etteivät vanhempani ole koskaan tunteneet minua, koska ovat keskittyneet luomaan minusta vain sen omanlaisensa mielikuvan eivätkä tutustumaan todelliseen persoonaani.