Miksi olin niin tyhmä etten opiskellut itselleni kunnon ammattia...

Oppimattomuus on mielestäni yksi pahimmista asioista maailmassa. Ja auta armias jos vanhemmat ajattelevat että elämänkoululla pärjää. Ehkä heidän nuoruudessaan saattoi pärjätä mutta maailma muuttuu ja opiskelu on hyvän toimeentulon tae. Inhottaa kaikki ahdasmieliset ja sivistymättömät pöljät jotka eivät ikinä viitsineet puskea eteenpäin unelmiensa perään. Kaikkien ei tarvitse mennä samaa polkua opiskelussa, voit vanhempanakin vielä opiskella, voit opiskella oppisopimuksella yrityksessä, käydä koulua samoin kuin muut tai sitten opiskella itsenäisesti. Siihen on hyvä saada jo henkinen tuki perheeltä nuorena. En syytä ap:tä asiasta, tuntuu että hänen vanhempansa iskostivat hänen päähänsä sen kuinka muka opiskelu ei kannata...karseeta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdollisuudet ovat kaikilla samat mutta ei lähtökohdat. Kyllä lapsi ja nuori tarvitsee vanhempien tuen koulunkäynnilleen ja jatkokoulutussuunnitelmilleen. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi ja se on ap:ltä tässä asiassa puuttunut. Ja se on valtava puute joka leimaa helposti koko loppuelämää.

Täällä jotkut ei usko vanhemmista tällaista. Itse olen varmaan aika hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun on välinpitämättömät vanhemmat jotka ei huolehdi lastensa koulunkäynnistä eikä ole aidosti kiinnostuneita mistään. Tämä ja muut tapahtumat onkin poikinut elämääni niin monenlaista, että tästä saisi varmaan hyvän kirjan aikaan.

En ymmärrä tätä vanhempien pyhittämistä. Kyllä vanhemmilla on vastuu kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi. Jos ei siinä onnistuta, se on mielestäni vanhempien syy.

Omalla kohdalla oli vielä tuhoisampi yhdistelmä se, kun asuttiin pienellä kummallisella kylällä, jossa oli tällainen oikea uskonnollinen ja sukuihin perustuva hierarkia. Olin sieltä alimmasta päästä. Se teki oman osuutensa itsetunnon romahtamiseen. Valitettavasti myös opettaja (edusti tätä uskontokuntaa) oli kiusaaja.

Jotain meni mielessäni perusteellisen rikki. isäni ”sekosi” laman aikaan kun olin n.10v. Äiti kävi maanisesti töissä, (on ihan hyvä koulutus mitä ihmettelen) mutta lapset eli kuin pellossa. Luulen, että sairastuin masennukseen jo n. 13-vuotiaana. Sen jälkeen tuli anoreksia mitä ei vanhemmat edes tajunneet vaikka tein käytännössä kuolemaa.

Alamäki jatkui, sairastuin pelkotiloihin, en saanut koskaan peruskoulun päättötodistusta, aikuislukio keskeytyi ja en ole saanut ammattia. Olen sairastunut fyysisesti enkä pysty tällä hetkellä tekemään mitään edetäkseni mihinkään.

Mun älyssä ei ole koskaan ollut vikaa, päinvastoin. Mutta ihan aidosti koin ja tunsin jo lapsena, että minulle ei ole_mikään_mahdollista enkä pysty mihinkään, en osaa enkä pysty. Haaveilin kyllä eri ammateista mm. poliisin ja lääkärin. Olin hyvä muutamissa asioissa ja harrastuksissa, mutta siinä harrastuksessakin oli yksi itsetunnon linttaaja joka oli auktoriteetti mulle.

Se kyvyttömyyden tunne on edelleen. Ja se saa vain vahvistusta kaikesta sellaisesta, jos yritän vaikka hakea oppisopimuspaikkaa enkä pääse. Vajoan sellaisesta ihan alas.

Olen yhden lapsen äiti. Miten ihmeessä osaan tukea häntä oikein. Pelkään että tämä kaikki tarttuu lapseen eikä hänkään usko itseensä. Syytän nyt jo itseäni tässäkin asiassa.

Isäni on sanonut ihan avoimesti, että kun hänen isänsä pilasi hänen lapsuutensa, ei hänkään halua omille lapsilleen menestystä. Siitä voi varmaan päätellä aika hyvin.

Niin ja lisään tähän vielä yhden oleellisen. Kaikesta kyllä nalkutettiin negatiivisesti mutta aito läsnäolo ja myönteinen kannustus puuttui kokonaan. Isä edusti meille pelkästään turvattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Tein aloituksen aiheesta jo aiemmin, mutta se kai poistettiin, koska julkaisun jälkeen sitä ei en'ää löytynyt.

Mutta oikeasti aidosti pohdin sitä miten olin niin tyhmä ja tietämätön, etten opiskellut nuorena. Olin täysin pihalla siitä mitä tai miten voisi opiskella, mikä tuntuu aivan hullulta nyt.

Olen syntynyt v. -75 ja kun ikäiseni kertovat olevansa vaikka lääkäreitä, psykologeja, sairaanhoitajia tms. Niin olen ihmeissäni ja mietin, miten he osasivat nuorena opiskella, mitä he ajattelivat, miten he ymmärsivät hakeutua eteenpäin.

Omat vanhempani eivät ole kansakoulun jälkeen käyneet mitään kouluja, vaan menneeet 15-vuotiaana suoraan töihin. He eivät ikinä olleet kiinnostuneita koulunkäynnistäni, muistan että yriitn pyytää heitä kyselemään kokeisiini tai tarkistamaan läksyjäni, mutta sain vaan naurua osakseni. Olin peruskoulussa ihan hyvä, keskiarvo oli aina yli 8.

Peruskoulun jälkeen menin lukioon ja se olikin vanhemmilleni kova pala, minulta kysyttiin että luulenko olevani herrojen lapsi ja titteleidenkö perässä juoksen.

He eivät maksaneet kirjojani joten kun pääsin sitten eräälle kioskille töihin niin siinä iässä, sen aikaisen fiksuuteni (eli tyhmyyteni) perusteella ajattelin, että on järkevää jättää lukio kesken ja tehdä töitä, kun siitä saa rahaa.

Niin sitten lukio jäi kesken ja tein töitä ja perustin perheen. Isäni vielä moneen otteeseen kehui, että olen fiksu kun olen ottanut sellaisen miehen joka elättää minua.

Eli siinä tosiaan se ajatusmaaailma mihin kasvoin, minun koulutustani ei mitenkään tuettu ja olin niin täydellisen uuvatti etten ymmärtänyt ajatella toisin, ottaa selvää mahdollisuuksistani tms.

Nyt olen matalapalkka-alalla ja haluaisin toki opiskella vihdoin, mutta tuleva eläkkeeni on niin pieni etten tiedä voinko olla 3-4 vuotta pois työelämästä ja olla kerryttämättä eläkettä ja muutenkaan tällä hetkellä, kun omat lapset ovat lukioiässä niin palkkaani tarvitaan siihen, että saan heidän kirjansa maksettua ja heille jotain parempaa mitä itse sain.

Että näin, ei ihan oikeesti täällä ole kaikilla samat mahdollisuudet tai samat lähtökohdat vaikka niin yritetään aina väittää.

Tyhmyydestäänkin saa maksaa, kuten mina eli vaikka olisi ollut mahdollista opiskella niinkuin joku tähänkin ketjun tulee minua sättimään, niin tyhmyydelleni en voinut mitään, en voi sitä infoa jälkikäteen 17-vuotiaan päähäni laittaa ja valitsemaan toisin, kun silloin en muusta tiennyt.

Siis voit kyllä opiskella vielä. Jos sinulla ei ole keskiasteen tutkintoa vielä hommattuna, niin se ensin ja sitten korkeammalle asteelle amk tai mahdollisesti yliopisto. Jos viimeisin opinahjo on ollut joku lukio 80- luvulla niin vaihtoehtona on ammattitutkinto jostain kiinnostavasta alasta. Opiskelu työn ohessa onnistuu myös. Pienten lasten äidit ja isät tekee tutkintoja työn ohessa alvariinsa - järjestelty kysymys.

40-50 vuotiaana opiskelu ei ole mitään sen kummempaa kuin nuoremmassa iässä opiskelu. Viime syksynä ohjasin työssäni 51 vuotiasta naisopiskelijaa, joka valmistuu ensi keväänä sairaanhoitajaksi. Myös insinööriopiskelijoita, iältään siinä 50v, on tullut tavattua. Ongelmana on usein vain kouluun pääsy, siihenkin on keinonsa. Pitää vain olla pitkäjänteinen. 3-4 vuotta opiskelijaelämässä on kyllä pieni hinta jostain eläkkeestä, jos vaakakupissa on ikuinen harmistuminen siitä, että on jotain itselleen oleellista jättänyt elämässään tekemättä. 

Vierailija kirjoitti:

Oppimattomuus on mielestäni yksi pahimmista asioista maailmassa. Ja auta armias jos vanhemmat ajattelevat että elämänkoululla pärjää. Ehkä heidän nuoruudessaan saattoi pärjätä mutta maailma muuttuu ja opiskelu on hyvän toimeentulon tae. Inhottaa kaikki ahdasmieliset ja sivistymättömät pöljät jotka eivät ikinä viitsineet puskea eteenpäin unelmiensa perään. Kaikkien ei tarvitse mennä samaa polkua opiskelussa, voit vanhempanakin vielä opiskella, voit opiskella oppisopimuksella yrityksessä, käydä koulua samoin kuin muut tai sitten opiskella itsenäisesti. Siihen on hyvä saada jo henkinen tuki perheeltä nuorena. En syytä ap:tä asiasta, tuntuu että hänen vanhempansa iskostivat hänen päähänsä sen kuinka muka opiskelu ei kannata...karseeta.

Jep, eipä ole tajunnut opiskella myöhemminkään. Ennen saattoi kohota juoksupojasta johtajaksi, nyt ei pääse ilman opintoja sinne perustason töihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdollisuudet ovat kaikilla samat mutta ei lähtökohdat. Kyllä lapsi ja nuori tarvitsee vanhempien tuen koulunkäynnilleen ja jatkokoulutussuunnitelmilleen. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi ja se on ap:ltä tässä asiassa puuttunut. Ja se on valtava puute joka leimaa helposti koko loppuelämää.

Täällä jotkut ei usko vanhemmista tällaista. Itse olen varmaan aika hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun on välinpitämättömät vanhemmat jotka ei huolehdi lastensa koulunkäynnistä eikä ole aidosti kiinnostuneita mistään. Tämä ja muut tapahtumat onkin poikinut elämääni niin monenlaista, että tästä saisi varmaan hyvän kirjan aikaan.

En ymmärrä tätä vanhempien pyhittämistä. Kyllä vanhemmilla on vastuu kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi. Jos ei siinä onnistuta, se on mielestäni vanhempien syy.

Omalla kohdalla oli vielä tuhoisampi yhdistelmä se, kun asuttiin pienellä kummallisella kylällä, jossa oli tällainen oikea uskonnollinen ja sukuihin perustuva hierarkia. Olin sieltä alimmasta päästä. Se teki oman osuutensa itsetunnon romahtamiseen. Valitettavasti myös opettaja (edusti tätä uskontokuntaa) oli kiusaaja.

Jotain meni mielessäni perusteellisen rikki. isäni ”sekosi” laman aikaan kun olin n.10v. Äiti kävi maanisesti töissä, (on ihan hyvä koulutus mitä ihmettelen) mutta lapset eli kuin pellossa. Luulen, että sairastuin masennukseen jo n. 13-vuotiaana. Sen jälkeen tuli anoreksia mitä ei vanhemmat edes tajunneet vaikka tein käytännössä kuolemaa.

Alamäki jatkui, sairastuin pelkotiloihin, en saanut koskaan peruskoulun päättötodistusta, aikuislukio keskeytyi ja en ole saanut ammattia. Olen sairastunut fyysisesti enkä pysty tällä hetkellä tekemään mitään edetäkseni mihinkään.

Mun älyssä ei ole koskaan ollut vikaa, päinvastoin. Mutta ihan aidosti koin ja tunsin jo lapsena, että minulle ei ole_mikään_mahdollista enkä pysty mihinkään, en osaa enkä pysty. Haaveilin kyllä eri ammateista mm. poliisin ja lääkärin. Olin hyvä muutamissa asioissa ja harrastuksissa, mutta siinä harrastuksessakin oli yksi itsetunnon linttaaja joka oli auktoriteetti mulle.

Se kyvyttömyyden tunne on edelleen. Ja se saa vain vahvistusta kaikesta sellaisesta, jos yritän vaikka hakea oppisopimuspaikkaa enkä pääse. Vajoan sellaisesta ihan alas.

Olen yhden lapsen äiti. Miten ihmeessä osaan tukea häntä oikein. Pelkään että tämä kaikki tarttuu lapseen eikä hänkään usko itseensä. Syytän nyt jo itseäni tässäkin asiassa.

Isäni on sanonut ihan avoimesti, että kun hänen isänsä pilasi hänen lapsuutensa, ei hänkään halua omille lapsilleen menestystä. Siitä voi varmaan päätellä aika hyvin.

Niin ja lisään tähän vielä yhden oleellisen. Kaikesta kyllä nalkutettiin negatiivisesti mutta aito läsnäolo ja myönteinen kannustus puuttui kokonaan. Isä edusti meille pelkästään turvattomuutta.

Sulla on ollut rankkaa, samoin itselläni. Taustani varmisti sen etten ole voinut rakentaa elämääni terveellä tavalla ja hyödyntää potentiaaliani. Nyt se on jo myöhäistä. Päihdeperhe, huono itsetunto, vakavat mielenterveysongelmat. Lähtökohdat vaikuttavat paljon ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdollisuudet ovat kaikilla samat mutta ei lähtökohdat. Kyllä lapsi ja nuori tarvitsee vanhempien tuen koulunkäynnilleen ja jatkokoulutussuunnitelmilleen. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi ja se on ap:ltä tässä asiassa puuttunut. Ja se on valtava puute joka leimaa helposti koko loppuelämää.

Täällä jotkut ei usko vanhemmista tällaista. Itse olen varmaan aika hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun on välinpitämättömät vanhemmat jotka ei huolehdi lastensa koulunkäynnistä eikä ole aidosti kiinnostuneita mistään. Tämä ja muut tapahtumat onkin poikinut elämääni niin monenlaista, että tästä saisi varmaan hyvän kirjan aikaan.

En ymmärrä tätä vanhempien pyhittämistä. Kyllä vanhemmilla on vastuu kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi. Jos ei siinä onnistuta, se on mielestäni vanhempien syy.

Omalla kohdalla oli vielä tuhoisampi yhdistelmä se, kun asuttiin pienellä kummallisella kylällä, jossa oli tällainen oikea uskonnollinen ja sukuihin perustuva hierarkia. Olin sieltä alimmasta päästä. Se teki oman osuutensa itsetunnon romahtamiseen. Valitettavasti myös opettaja (edusti tätä uskontokuntaa) oli kiusaaja.

Jotain meni mielessäni perusteellisen rikki. isäni ”sekosi” laman aikaan kun olin n.10v. Äiti kävi maanisesti töissä, (on ihan hyvä koulutus mitä ihmettelen) mutta lapset eli kuin pellossa. Luulen, että sairastuin masennukseen jo n. 13-vuotiaana. Sen jälkeen tuli anoreksia mitä ei vanhemmat edes tajunneet vaikka tein käytännössä kuolemaa.

Alamäki jatkui, sairastuin pelkotiloihin, en saanut koskaan peruskoulun päättötodistusta, aikuislukio keskeytyi ja en ole saanut ammattia. Olen sairastunut fyysisesti enkä pysty tällä hetkellä tekemään mitään edetäkseni mihinkään.

Mun älyssä ei ole koskaan ollut vikaa, päinvastoin. Mutta ihan aidosti koin ja tunsin jo lapsena, että minulle ei ole_mikään_mahdollista enkä pysty mihinkään, en osaa enkä pysty. Haaveilin kyllä eri ammateista mm. poliisin ja lääkärin. Olin hyvä muutamissa asioissa ja harrastuksissa, mutta siinä harrastuksessakin oli yksi itsetunnon linttaaja joka oli auktoriteetti mulle.

Se kyvyttömyyden tunne on edelleen. Ja se saa vain vahvistusta kaikesta sellaisesta, jos yritän vaikka hakea oppisopimuspaikkaa enkä pääse. Vajoan sellaisesta ihan alas.

Olen yhden lapsen äiti. Miten ihmeessä osaan tukea häntä oikein. Pelkään että tämä kaikki tarttuu lapseen eikä hänkään usko itseensä. Syytän nyt jo itseäni tässäkin asiassa.

Isäni on sanonut ihan avoimesti, että kun hänen isänsä pilasi hänen lapsuutensa, ei hänkään halua omille lapsilleen menestystä. Siitä voi varmaan päätellä aika hyvin.

Ihan kuin omalta näppikseltäni. Varsinkin se, että on tunne, että mikään työ ei ole minulle, eikä mikään koulutus. Ikää on 36, eikä koulutusta ole. Eikä enää toivoa sitä saada.

Vierailija<strong> kirjoitti:

Iltalukion kautta, sitä voi suorittaa töiden ohella, ja nythän teillä on kirjojakin valmiina lasten jäljiltä.

Sitten valitset mieleisen alan, jossa järkevät työllisyysnäkymät. Nykyään eläkettä kertyy hiukan myös opintojen aikana, toisin kuin ennen. Jos palkka on opintojen jälkeen selvästi parempi kuin nyt, saat eläkekertymän kurottua kiinni parissa vuodessa. Se ei siis ole mikään este opinnoille. Paremmasta palkasta saat myös suoraan säästöön rahaa eläkepäiviäsi varten.

Kun ikää on jo tuon verran, kannattaa ala valita kuitenkin tietoisesti niin, että painottaa kiinnostavuutta hiukan vähemmän kuin jos edessä olisi 40 vuotta kyseisellä alalla, ja laittaa vastaavasti enemmän painoa sille, että alalta tosiaan saa työpaikan, oma työkyky riittää työskentelyyn kyseisellä alalla aika vanhaksi asti, eikä ikäsyrjintä heitä työttömäksi kun 50 v tulee täyteen. Yleensä mikä tahansa asia osoittautuu kiinnostavaksi, kun siihen perehtyy tarpeeksi hyvin.

Ihan ohiksena kysyttävä, että tosiaanko meinaat matalapalkka-alojen töiden olevan virka-aikana 8-16? 

Kiitos ap tästä aloituksesta. Itse olen aivan samassa tilanteessa ja ihmetellyt aivan samaa asiaa viimeiset pari vuotta. Ei näistä 90-luvun alussa koulussakaan puhuttu.

N41

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdollisuudet ovat kaikilla samat mutta ei lähtökohdat. Kyllä lapsi ja nuori tarvitsee vanhempien tuen koulunkäynnilleen ja jatkokoulutussuunnitelmilleen. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi ja se on ap:ltä tässä asiassa puuttunut. Ja se on valtava puute joka leimaa helposti koko loppuelämää.

Täällä jotkut ei usko vanhemmista tällaista. Itse olen varmaan aika hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun on välinpitämättömät vanhemmat jotka ei huolehdi lastensa koulunkäynnistä eikä ole aidosti kiinnostuneita mistään. Tämä ja muut tapahtumat onkin poikinut elämääni niin monenlaista, että tästä saisi varmaan hyvän kirjan aikaan.

En ymmärrä tätä vanhempien pyhittämistä. Kyllä vanhemmilla on vastuu kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi. Jos ei siinä onnistuta, se on mielestäni vanhempien syy.

Omalla kohdalla oli vielä tuhoisampi yhdistelmä se, kun asuttiin pienellä kummallisella kylällä, jossa oli tällainen oikea uskonnollinen ja sukuihin perustuva hierarkia. Olin sieltä alimmasta päästä. Se teki oman osuutensa itsetunnon romahtamiseen. Valitettavasti myös opettaja (edusti tätä uskontokuntaa) oli kiusaaja.

Jotain meni mielessäni perusteellisen rikki. isäni ”sekosi” laman aikaan kun olin n.10v. Äiti kävi maanisesti töissä, (on ihan hyvä koulutus mitä ihmettelen) mutta lapset eli kuin pellossa. Luulen, että sairastuin masennukseen jo n. 13-vuotiaana. Sen jälkeen tuli anoreksia mitä ei vanhemmat edes tajunneet vaikka tein käytännössä kuolemaa.

Alamäki jatkui, sairastuin pelkotiloihin, en saanut koskaan peruskoulun päättötodistusta, aikuislukio keskeytyi ja en ole saanut ammattia. Olen sairastunut fyysisesti enkä pysty tällä hetkellä tekemään mitään edetäkseni mihinkään.

Mun älyssä ei ole koskaan ollut vikaa, päinvastoin. Mutta ihan aidosti koin ja tunsin jo lapsena, että minulle ei ole_mikään_mahdollista enkä pysty mihinkään, en osaa enkä pysty. Haaveilin kyllä eri ammateista mm. poliisin ja lääkärin. Olin hyvä muutamissa asioissa ja harrastuksissa, mutta siinä harrastuksessakin oli yksi itsetunnon linttaaja joka oli auktoriteetti mulle.

Se kyvyttömyyden tunne on edelleen. Ja se saa vain vahvistusta kaikesta sellaisesta, jos yritän vaikka hakea oppisopimuspaikkaa enkä pääse. Vajoan sellaisesta ihan alas.

Olen yhden lapsen äiti. Miten ihmeessä osaan tukea häntä oikein. Pelkään että tämä kaikki tarttuu lapseen eikä hänkään usko itseensä. Syytän nyt jo itseäni tässäkin asiassa.

Isäni on sanonut ihan avoimesti, että kun hänen isänsä pilasi hänen lapsuutensa, ei hänkään halua omille lapsilleen menestystä. Siitä voi varmaan päätellä aika hyvin.

Ihan kuin omalta näppikseltäni. Varsinkin se, että on tunne, että mikään työ ei ole minulle, eikä mikään koulutus. Ikää on 36, eikä koulutusta ole. Eikä enää toivoa sitä saada.

Jotenkin lohdullista että ei ole yksin. Tietenkään samaan aikaan kelleen ei toivo tällaista kohtaloa. Olen samanikäinen. Iän puolesta kyllä ehditään vielä, mutta siihen tarvisi varmana monenlaista apua. Nyky-yhteiskunta on niin vaativa että se omalta osaltaan syrjäyttää ihmiset.

Monesti mietin miten lasu olisi hakenut meidät lapset jos olisi puututtu siihen aikaan kuin puututaan nyt. Kouluun lähtemättömyys, vanhemman riehuminen pitkin kyliä.. Miten tämä voikin olla näin ääripäästä toiseen.

”Eläkettä kertyy opintojen aikana ikään kuin saisit saisit 728,34 (v. 2018) euron kuukausipalkkaa. Summa on lainsäätäjien sopima, ja se tarkistetaan vuosittain palkkakertoimella.” Esim yliopistotutkinto kerryttää 5 vuoden ajan jokaiselta kuukaudelta.

Jos palkkasi on nyt vaikka 1800 e ja jos pystyisit vaikka kesät työskentelemään/osa-aikatyötä, niin ei eläke juuri putoa, että sen menetyksen pelossa ei kannata jättää opiskelematta. Puhumattakaan siitä, että koulutuksen myötä parempi ansio kirii ”menetetyn” eläkkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketä mä nyt syyttelen paitsi itseäni?

Ap

No, minä sanoisin, että syytät n. 80% vanhempiasi. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.

Niin sitten? Mikä pointti tässä nyt on? Kasvatuksella siis ei ole mitään merkitystä vai? Olin tyhmä koska  vaan satuin olemaan tyhmä, en siis siksi ettei minulle mitään kerrottu.

Ja en tarvi neuvoa mitä tästä eteenpäin, nykyään tunnen kyllä reitin yliopostoon ja AMK.hon, tiedät avoimet väylät ja tiedät muut, se ei ollut tässä aiheena. Kunhan mietin että miten muut saivat tiedon näisät silloin nuorena.

Mutta turha täällä palstalla selittää sen enempää kun ihmiset haluaa lytätä ja keskittyä epäolennaisuuksiin. hävetkää. ääliöt

Ei niistä varmaan juuri kellekään vanhemmat kertoneet. Ihan itse piti minunkin avata kirjastossa netti ja tutkia asioita. Nykyäänkin pitää aivan itse selvittää mitä haluaa tehdä ja miten se saavutetaan. Tiesin, että mua kiinnostaa opettajan ammatti. Siispä ysiluokalla menin koulun kirjastoon ja hain tietoa mikä koulutus siihen vaaditaan. Samalla tuli tutkittua kotikaupungin yliopiston muukin tarjonta.

Viime kädessä kaikki on itsestä kiinni elämässä. Mutta on valtava etu, jos vanhemmat ovat kiinnostuneet lapsen tulevaisuudesta ja käyvät yhdessä läpi eri koulutusmahdollisuuksia sekä niiden hyviä ja huonoja puolia. Nuoret unohtavat usein etenkin tulevaisuuden työllisyystilanteen ja alan palkkakehityksen. Naiset eivät ehkä uskalla hakeutua matemaattisille ja IT-aloille jne. Kannustavat vanhemmat valavat uskoa ja kasvattavat itsetuntoa.

Olisipa mulla ollut tällaiset vanhemmat! Päätö olis ollut (onneks on edelleen) vaikka sinne lukioon ja yliopistoon, päättötodistuksen ka 8,5 90-luvun loppupuolella. Mutta ei, ohjaudyin lähihoitajaksi. Onneksi tuon jälkeen on kaksi AMK tutkintoa, keskimääräistä parempi palkka omaan alaan nähden. Silti harmittaa jo perheellisenä miettiä niitä yliopisto-opintoja.. onneks on avoin yliopisto ja ikää alle 35-vuotta

Ymmärrän niin täysin aloittajaa.  Surettaa, että vielä nykyaikana on meitä, jotka nuorena on kotona nujerrettu kehittämästä itseään.  Olen syntynyt 50-luvulla pientilallismökkiin.  Keskikouluun isä päästi

ruinaamisen jälkeen.  Olin aina luokkani priimus, opiskelu tuntui helpolta, keskiarvo yli 9.  Lukioon

pääsin hakijoiden jälkijoukossa vasta sitten, kun koulun ja kunnan delegaatio kävi puhumassa isälleni

järkeä.  Pankinjohtaja oli mukana lupaamassa opiskeluun lainaa.  Lukio oli kotipaikkakunnallani, joten

matkaongelmaakaan ei ollut.  Ylioppilaaksi päästyäni seurustelin, ja siitä suivaantuneena isä sanoutui

irti kaikesta jatko-opiskelun tukemisesta.  Minulla ei ollut rohkeutta hakeutua opiskelemaan, sillä

puolisonikin vastusti ankarasti jatko-opintoja. Jälkeenpäin ymmärsin, että syy oli mustasukkaisuudessa.

Niin minusta tuli sitten alkoholistin vaimo ja konttorirotta.  Onneksi on kuitenkin töitä riittänyt vakituisessa

työpaikassa eikä työttömyyttä ole tarvinnut kärsiä.  Tienestit olisivat koulutuksen myötä olleet aivan toiset.

Vaikka onkin turhaa murehtia menneitä, on todella kaduttanut, että annoin ihmisten aikoinaan alistaa

itseäni, ja tyydyin osaani.  Mielestäni minulla olisi ollut kykyjä menestyä opinnoissa.  Tällaista tilannetta

on ulkopuolisen vaikeaa ymmärtää,  mutta olin kasvanut "tynnyrissä", maaseudulla eristyksissä vanhempien määräysvallan alla, eikä ollut voimia pyristellä irti.  Kun meilläkin vannotettiin, että töihin

vaan, koulunkäynti on turhaa vouhotusta.

Älkää hyvät vanhemmat jarruttako nuorten opiskelua vaan päinvastoin potkikaa heitä eteenpäin

vaikka puoli väkisin.  Saatte vielä heiltä kiitosta jälkeenpäin.  Opiskelu on oikeastaan ainut varma reitti parempaan tulevaisuuteen.

Ihme lyttäystä aloittajaa kohtaan tässä keskustelussa. Kyllähän sillä koti-ilmapiirillä on ihan hemmetisti väliä! Turha väheksyä. 

Veljeni ei varmaan olisi selvinnyt edes peruskoulusta, elleivät vanhemmat olisi tukeneet (ja myös painostaneet) koulun käynnissä. Opiskeli vielä amiksessa itselleen tutkinnon, jonka ansiosta nyt on töissä.

T. akateemisesti koulutettujen lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdollisuudet ovat kaikilla samat mutta ei lähtökohdat. Kyllä lapsi ja nuori tarvitsee vanhempien tuen koulunkäynnilleen ja jatkokoulutussuunnitelmilleen. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi ja se on ap:ltä tässä asiassa puuttunut. Ja se on valtava puute joka leimaa helposti koko loppuelämää.

Täällä jotkut ei usko vanhemmista tällaista. Itse olen varmaan aika hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun on välinpitämättömät vanhemmat jotka ei huolehdi lastensa koulunkäynnistä eikä ole aidosti kiinnostuneita mistään. Tämä ja muut tapahtumat onkin poikinut elämääni niin monenlaista, että tästä saisi varmaan hyvän kirjan aikaan.

En ymmärrä tätä vanhempien pyhittämistä. Kyllä vanhemmilla on vastuu kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi. Jos ei siinä onnistuta, se on mielestäni vanhempien syy.

Omalla kohdalla oli vielä tuhoisampi yhdistelmä se, kun asuttiin pienellä kummallisella kylällä, jossa oli tällainen oikea uskonnollinen ja sukuihin perustuva hierarkia. Olin sieltä alimmasta päästä. Se teki oman osuutensa itsetunnon romahtamiseen. Valitettavasti myös opettaja (edusti tätä uskontokuntaa) oli kiusaaja.

Jotain meni mielessäni perusteellisen rikki. isäni ”sekosi” laman aikaan kun olin n.10v. Äiti kävi maanisesti töissä, (on ihan hyvä koulutus mitä ihmettelen) mutta lapset eli kuin pellossa. Luulen, että sairastuin masennukseen jo n. 13-vuotiaana. Sen jälkeen tuli anoreksia mitä ei vanhemmat edes tajunneet vaikka tein käytännössä kuolemaa.

Alamäki jatkui, sairastuin pelkotiloihin, en saanut koskaan peruskoulun päättötodistusta, aikuislukio keskeytyi ja en ole saanut ammattia. Olen sairastunut fyysisesti enkä pysty tällä hetkellä tekemään mitään edetäkseni mihinkään.

Mun älyssä ei ole koskaan ollut vikaa, päinvastoin. Mutta ihan aidosti koin ja tunsin jo lapsena, että minulle ei ole_mikään_mahdollista enkä pysty mihinkään, en osaa enkä pysty. Haaveilin kyllä eri ammateista mm. poliisin ja lääkärin. Olin hyvä muutamissa asioissa ja harrastuksissa, mutta siinä harrastuksessakin oli yksi itsetunnon linttaaja joka oli auktoriteetti mulle.

Se kyvyttömyyden tunne on edelleen. Ja se saa vain vahvistusta kaikesta sellaisesta, jos yritän vaikka hakea oppisopimuspaikkaa enkä pääse. Vajoan sellaisesta ihan alas.

Olen yhden lapsen äiti. Miten ihmeessä osaan tukea häntä oikein. Pelkään että tämä kaikki tarttuu lapseen eikä hänkään usko itseensä. Syytän nyt jo itseäni tässäkin asiassa.

Isäni on sanonut ihan avoimesti, että kun hänen isänsä pilasi hänen lapsuutensa, ei hänkään halua omille lapsilleen menestystä. Siitä voi varmaan päätellä aika hyvin.

Ihan kuin omalta näppikseltäni. Varsinkin se, että on tunne, että mikään työ ei ole minulle, eikä mikään koulutus. Ikää on 36, eikä koulutusta ole. Eikä enää toivoa sitä saada.

Jotenkin lohdullista että ei ole yksin. Tietenkään samaan aikaan kelleen ei toivo tällaista kohtaloa. Olen samanikäinen. Iän puolesta kyllä ehditään vielä, mutta siihen tarvisi varmana monenlaista apua. Nyky-yhteiskunta on niin vaativa että se omalta osaltaan syrjäyttää ihmiset.

Monesti mietin miten lasu olisi hakenut meidät lapset jos olisi puututtu siihen aikaan kuin puututaan nyt. Kouluun lähtemättömyys, vanhemman riehuminen pitkin kyliä.. Miten tämä voikin olla näin ääripäästä toiseen.

Unohtui sekin, että onko teillä ollut mielessä voisiko kyvyttömyyteen opiskella myös vaikuttaa ADHD tai ADD. Sekinhän oli vielä 90-luvulla tunnistamaton.

Itselle oirekuva sopii täysin, olen lähes varma, että alisuoriuduin jo koulussa myös tämän takia. Eli uskon, että taustalla on myös aina ollut tunnistamaton add. Tällainen lapsi tai nuori tarvitsee valtavasti kannustusta ja ohjausta menestyäkseen.

Mulla on toiminnanohjauksessa pahoja puutteita vähän joka alueella.

Lapsella näkyy olevan hieman samoja piirteitä, onneksi se nykyään tutkitaan.

En kyllä täysin usko, että se opiskelu ja työ toisi kaikille sen auvoisen onnen.

Vastuullinen työ on henkisesti raskasta. Ja stressaavaa. Olisitteko te kaikki päätyneet niihin upeisiin huippuvirkoihin? Kilpailu on kovaa. Ja peli myös.

Mies on ollut yrittäjä ja voin sanoa, että huippukoulutettu ystäväni ei olisi kestänyt sitä kaikkea stressiä mitä yrittäjyys vaatii.

Aikuislukion voi suorittaa helposti nopeasti, jopa vuodessa. Kandin tutkinnon tai amk-opinnot siihen päälle, max neljä vuotta. Maisteriksi ehtii hyvin viidessä vuodessa.

Kannattaako siis jossitella paria vuotta, kun siinä ajassa olisi jo vähintään se yotodistus kourassa, mahdollisesti opinnotkin hyvällä alulla?! Ei todellakaan ole liian myöhäistä ainakaan alle viisikymppisille!

Elämä on kovaa ja ihmiset vielä kovempia.

Voi se mennä toisinkin päin eli vanhempani painostivat hirveästi koulun käyntiin. Kumminkin vain se takia, että voivat ottaa kunnon itselleen.

Kouluja onkin sitten käyty eli yhdellä kaksi akateemista tutkintoa, toisella neljä tutkintoa (yksi akateeminen) ja minulla kaksi (ei akateemista).

Eli aivopestyjä opiskelun suhteen.

Tavallaan olen kiitollinen että nykyään jo pienillä lapsilla on varsin kova kilpailuvietti ja porvarillisuutta ihaillaan.

Ei tuokaan sairaalloinen kilpailu hirveän hyvää tee. Minä teen 4h päivässä kouluhommia ja olemme säästäneet aika suuria summia preppauskursseihin ja valmentaviin koulutuksiin ja elämä pyörii jatkuvasti suorittamisen ympärillä. Täytyy olla rikkaampi, parempi, koulutetumpi ja terveempi kuin luokkatoverit. Pienilläkin lapsilla ihanteena Susanna Koski. Keskitie on se paras tie. Minä yritän kestää tämän 3,5 vuoden rutistuksen ja sitten uskon että helpottaa. Haaveena oikis.