"Pakonomainen haaveilu" - jollain muulla?

Hmm, minusta päänsisäiset maailmani ovat paljon kiinnostavampia kuin ns. tosimaailma, mutta minusta tämä ei ole sitten mikään ongelma. Miksei ihminen voisi valita keskittyä luomaan uusia maailmoita mielessään, ja jätttää ulkoisen vähemmälle? Itse ainakin olen näin 44-vuotiaana hyvin onnellinen ihminen näin. Vaikken siis ulkoisessa elämässä mitään ihmeempää ole saavuttanutkaan kun en ole halunnut. (Työ minulla kyllä on ja elätän itseni, mutta puolisoa ei, lapsia ei, harrastuksia ei, enkä halua)

Vierailija kirjoitti:

Mistä te haaveilette?

T. Mielinkuvitukseton...

Minä luon kokonaisia maailmoja luonnonlakeineen mielessäni. Erilaisia eri haaveiluilla. Esim. voi olla maailma jossa magia ta jumalolennot on totta. Tai todellisuus jossa ei ole aikaa ja materiaa samalla tavalla kuin ihmisten tosimaailmassa, vaan olennot ovat esim. aaltomuotoista energiaa. Olentoja jotka eivät ole ollenkaan niin ihmisenkaltaisia kuin ufojuttujen koomiset humanoidit jne.

Tänään olin haaveilussani jonkinlainen planetaarinen tietoisuus, jonka osia esim. ihmisten yksilötietoisuudet olivat. Ne olivat osa minua kuin minä olisin kangas ja ihmiset minusta ommeltuja vaatekappaleita, ja minä tunsin kaiken mitä nekin, olin niiden olemassaolo ja elämä. Nautin tunteesta, että jokaisen kasvin, kiven, ihmisen, eläimen elämä oli minussa ja minua. Mutta myös niiden tuska, kaikkien olevaisten tuska. 

- 41

Olen kärsinyt tästä jo vuosia ja nimenomaan kärsinyt. Mietin tilanteita joita ei koskaan ole tapahtunut tai tule tapahtumaan, mutta sen lisäksi jos jotain ikävää tapahtuu elämässäni, katkaisen tilanteen mielessäni ikävästä kohta ja keksin niin monta uutta loppua, että keksin sellaisen joka itseäni miellyttää, ja ajatuksissani korvaan aidon muiston tällä mieleiselläni versiolla. Toki tiedän ettei se ole todellinen, mutta tunteen tasolla pystyn elämään, niin kuin se olisi. 

Kun tätä jatkaa vuosikausia, ei tulos ole hyvä. Todellisen ja mielikuvituksen raja hämärtyy kokonaisuutena, vaikka yksittäiset tapahtumat pystyykin täysin erittelemään. Myöskään normaali unohtamisen prosessi ei toimi, vaan nämä tapahtumat jäävät pyörimään mieleeni ja tulevat takaisin jatkuvalla syötöllä. 

Meditoiminen on tuonut apua, mutta kehitys on hidasta. Todellisuuden hyväksyminen totuutena on kuitenkin helpottunut ja vääristelemisen sijaan mielikuvituksissani lähinnä nimenomaan "haaveilen". Kaikki näistä reissuista mielen maailmaan eivät todellakaan ole iloisia, vaan käyn usein läpi mm. olemista osana suuronnettomuuksissa. Onneksi mielikuvituksessani nään itseni hyvänä, avuliaana ihmisenä, joten sinänsä en ole näistä huolissani, koen ne enemmän valmistautumisena siihen, jos jotain oikeasti tapahtuisi. 

Tsemppiä kohtalotovereille! Suosittelen kokeilemaan joogaa ja meditaatiota. :)

Mindblow! Olen aina kuvitellut olevani jotenkin outo ja erilainen haavemaailmani ja haaveissa elämisen vuoksi. Muistan jo pienenä hakeneeni lohtua haavemaailmasta ja nähneeni todella vilkkaita unia ja päiväunia, usein uneni sisälsivät läheisiä ihmisiäni ja oli joskus hankala erottaa unta todesta. Myös koin hyvin todellisena unissa koetut tunteet. Yhä nytkin uneksin ja elän unelmia läpi, mutta enemmän tosielämään linkittyen mm.  elän läpi ensi kesää, tulevia häitä jne.

Haaveilu ei ole koskaan tuntunut pakonomaiselta vaikka onkin liki päivittäistä. Ongelmana itselläni ovat olleet etukäteisoletukset tosielämään liittyviin haaveisiin. Käyn varsinkin stressaavissa elämäntilanteissa keskustelua mm. pomon kanssa tai käyn yksityiselämän riidat jo etukäteen läpi eri kauhuskenaarioin. Tämä "etukäteisriitely" on ollut tosi raskasta läpi elämäni ja tästä olen nyt aktiivisesti pyristelemässä eroon. Teini-ikäisenä elin ennen usein haavemaailmassa suunnitellen tulevaa elämääni mm. kuuluisan jalkapalloilijan puolisona tai rikkaana mallina. Nykyään koitan keskittyä pohtimaan jo menneitä hyviä asioita ja muistelemaan enemmän kuin keksimään jotain "uutta". Enkä ole koskaan tästä kyllä kenellekkään puhunut, kun olen ajatellut, että tämä on aivan uniikkia mielen toimintaa! 

Olen kova haaveilemaan. Yleensä haaveilutarinani liittyvät johonkin ihastukseeni. Haaveilen erilaisista kohtaamisista ja seksistä ihastuksen kohteen kanssa. Kun on oikein hyvä tarina päässä meneillään, voin ajatella sitä myös töitä tehdessä. Normioloissa haaveilu sijoittuu nukkumaanmenon aikaan tai vapaapäivänä päiväuniin. Eli usein nukahdan haaveiluni keskelle, se on vähän kuin unisatu.

Kirjoitan myös tarinoita, mutta haaveilujani en kirjoita ylös, ne ovat satuja vain itselleni.

En koe kärsineeni haaveilusta, päin vastoin se on tuonut iloa. Toki joskus on harmittanut se, että haave on vain haave, ihastukseni kohde ei oikeasti välitä minusta.

No kylllä kun koet vttu sellaisen epämieelyttävän kokemuksen jita et vttua ainakaan halua kokea nin sittä alkaaa haaveilu.

Minulla taas on todettu dissosiaatio-oireita, näen paljon unia, olen usein ajatuksissani eikä minulla ole koskaan tylsää, enkä kuitenkaan hahmota mitä tuolla haaveilulla (tai vielä vähemmän päiväuneksinnalla) tarkoitetaan. Tuntuu jotenkin huonolta sanalta.

Minulla ei ole mielestäni koskaan ollut mitään unelmia tai haaveita enkä koskaan määrittelisi itseäni "uneksijaksi". Voin käyttää aikani uppoamalla ajatuksiin, jotka lähtevät ruohonleikkurista päätyen erilaisten assosiaatioiden kautta lasten nimiin (enkä halua lapsia). Ajantaju hämärtyy kun ajattelen mitä tahansa asioita ikään kuin varmuuden vuoksi etukäteen valmiiksi ja täydelliseksi. Onko se sitten kuitenkin haaveilua?

Vierailija kirjoitti:

Olen kova haaveilemaan. Yleensä haaveilutarinani liittyvät johonkin ihastukseeni. Haaveilen erilaisista kohtaamisista ja seksistä ihastuksen kohteen kanssa. Kun on oikein hyvä tarina päässä meneillään, voin ajatella sitä myös töitä tehdessä. Normioloissa haaveilu sijoittuu nukkumaanmenon aikaan tai vapaapäivänä päiväuniin. Eli usein nukahdan haaveiluni keskelle, se on vähän kuin unisatu.

Kirjoitan myös tarinoita, mutta haaveilujani en kirjoita ylös, ne ovat satuja vain itselleni.

En koe kärsineeni haaveilusta, päin vastoin se on tuonut iloa. Toki joskus on harmittanut se, että haave on vain haave, ihastukseni kohde ei oikeasti välitä minusta.

Minulle myös haaveilut ovat seksiunelmia. Harrastan seksiä ihmisten kanssa, jotka ovat tuottaneet minulle iloa. Ja toisaalta harrastan myös niitten kanssa, jotka ovat ilkeitä, pelottavia tai negatiivisia. Haaveilut päätyvät usein itsetyydytykseen ja orkkuihin, ja endorfiinihuumassa on hyvä elää, mikään ei enää tunnu pahalta. Paitsi tietysti se, että joku häiritsee ja "pakottaa" tähän todellisuuteen. Silloin se ei tietenkään haittaa, jos kyseessä on joku sopiva "runkkumateriaali". Työssäni onneksi on tällaista tarjolla pilvin pimein. Minulle riittää hyvin päänsisäinen seksi. En pyri mihinkään kenenkään kanssa oikeassa elämässä. Mieheni kanssa seksi on aina ollut surkeaa ja pysyttelen nykyään mokomasta kokonaan erossa.

Kiinnostava ketju! Voisipa tällaisista asioista keskustella livenä jonkun kanssa. Aina minulle silloin nimittäin kommentoidaan, että nyt puheet menevät taas liian ihmeellisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kova haaveilemaan. Yleensä haaveilutarinani liittyvät johonkin ihastukseeni. Haaveilen erilaisista kohtaamisista ja seksistä ihastuksen kohteen kanssa. Kun on oikein hyvä tarina päässä meneillään, voin ajatella sitä myös töitä tehdessä. Normioloissa haaveilu sijoittuu nukkumaanmenon aikaan tai vapaapäivänä päiväuniin. Eli usein nukahdan haaveiluni keskelle, se on vähän kuin unisatu.

Kirjoitan myös tarinoita, mutta haaveilujani en kirjoita ylös, ne ovat satuja vain itselleni.

En koe kärsineeni haaveilusta, päin vastoin se on tuonut iloa. Toki joskus on harmittanut se, että haave on vain haave, ihastukseni kohde ei oikeasti välitä minusta.

Minulle myös haaveilut ovat seksiunelmia. Harrastan seksiä ihmisten kanssa, jotka ovat tuottaneet minulle iloa. Ja toisaalta harrastan myös niitten kanssa, jotka ovat ilkeitä, pelottavia tai negatiivisia. Haaveilut päätyvät usein itsetyydytykseen ja orkkuihin, ja endorfiinihuumassa on hyvä elää, mikään ei enää tunnu pahalta. Paitsi tietysti se, että joku häiritsee ja "pakottaa" tähän todellisuuteen. Silloin se ei tietenkään haittaa, jos kyseessä on joku sopiva "runkkumateriaali". Työssäni onneksi on tällaista tarjolla pilvin pimein. Minulle riittää hyvin päänsisäinen seksi. En pyri mihinkään kenenkään kanssa oikeassa elämässä. Mieheni kanssa seksi on aina ollut surkeaa ja pysyttelen nykyään mokomasta kokonaan erossa.

Täällä myös yksi. Fantasioideni miehiä ei ole edes olemassa, ovat siis fiktiivisiä tai historiallisia hahmoja, joihin verrattuna todellisuus on aina ollut aika laimeaa. Tämä onkin haaveilussa parasta; ei ole mitään rajaa sille, kuka voi olla, mitä tehdä ja kenen kanssa. Mulla on kyllä edelleen hyvä tosielämän seksielämäkin, se ei vaan yksin riitä. Olen ihan diagnosoidun päävikaisen kasvattama ja dissosioin. Työssäni siitä on etua, että olen irti tunteistani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kova haaveilemaan. Yleensä haaveilutarinani liittyvät johonkin ihastukseeni. Haaveilen erilaisista kohtaamisista ja seksistä ihastuksen kohteen kanssa. Kun on oikein hyvä tarina päässä meneillään, voin ajatella sitä myös töitä tehdessä. Normioloissa haaveilu sijoittuu nukkumaanmenon aikaan tai vapaapäivänä päiväuniin. Eli usein nukahdan haaveiluni keskelle, se on vähän kuin unisatu.

Kirjoitan myös tarinoita, mutta haaveilujani en kirjoita ylös, ne ovat satuja vain itselleni.

En koe kärsineeni haaveilusta, päin vastoin se on tuonut iloa. Toki joskus on harmittanut se, että haave on vain haave, ihastukseni kohde ei oikeasti välitä minusta.

Minulle myös haaveilut ovat seksiunelmia. Harrastan seksiä ihmisten kanssa, jotka ovat tuottaneet minulle iloa. Ja toisaalta harrastan myös niitten kanssa, jotka ovat ilkeitä, pelottavia tai negatiivisia. Haaveilut päätyvät usein itsetyydytykseen ja orkkuihin, ja endorfiinihuumassa on hyvä elää, mikään ei enää tunnu pahalta. Paitsi tietysti se, että joku häiritsee ja "pakottaa" tähän todellisuuteen. Silloin se ei tietenkään haittaa, jos kyseessä on joku sopiva "runkkumateriaali". Työssäni onneksi on tällaista tarjolla pilvin pimein. Minulle riittää hyvin päänsisäinen seksi. En pyri mihinkään kenenkään kanssa oikeassa elämässä. Mieheni kanssa seksi on aina ollut surkeaa ja pysyttelen nykyään mokomasta kokonaan erossa.

Minä fantasioin myös seksistä varsinkin ovulaation aikaan. Itse en ole edes halunnut tosielämän kumppania, olen liian erakkoluonne mitään miestä haluamaan. Enkä edes nauti "oikeasta" seksistä, se lähinnä pitkästyttää.

Mutta fantasiaseksi, aah. Ei tarvitse tosiaan rajoittua todellisten mahdollisuuksien rajoihin eikä siihen mikä on mitenkään sallittua tai tosielämässä mukavaa. Esim. voi fantasioida tulevansa väkivaltaisesti avaruusolioiden raiskaamaksi tai sekstailevansa Aleksanteri Suuren kanssa yläilmoissa taialla leijuen, ihan mitä vaan. 

- 41

Mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus ja tietty lukeminen yms vain lisää "haaveilua". Hyvän kirjan jälkeen saatan elää siinä toisessa todellisuudessa päiviä vaikka normihommat kotona teenkin.

En ole koskaan ajatellut sitä rasitteena vaan luovuuden lähteenä ja miksei srlviytymiskeinonakin. Ennen aina sanoin että mulla on 101 haavetta päivässä; jos niistä yhdenkin saan vietyä seuraavaan päivään se on lähempänä toteutumista.

Enemmän mua huolestuttaa nyt sairaana ja väsyneenä se ettei jaksa edes haaveilla! Tuntuu kuin olisin luovuttanut jo

Minulla. Jos olisin lapsi tänä päivänä, minulla todettaisiin luultavasti ADD tai joku vastaava, ei kuitenkaan ADHD. Olin ylirauhallinen lapsi, mutta en kuitenkaan pelokas. Minua sanottiin ujoksi, mutta en ole pelännyt jutella aikuisille.

Minulla oli lapsena naapureissa paljon leikkikavereita, mutta sen lisäksi paras ystävä oli mielikuvitusystävä. Siinä on se hyvä puoli, etten jää murehtimaan menneitä ja tämä on varmaan osin seuraus koulukiusauseksta, että on  jäänyt päälle, osin syy siihen kiusaamiseen perhesyiden lisäksi ja toisaalta taas unelmoinnin avulla olen selvinnyt siitä, kun olen kuvitellut itseni positiivisempiin tilanteisiin. Minulla on myös valtavasti ideoita, mutta en saa toteutettua niitä, kun kohta jo haaveilen seuraavasta.

Olen esimerkiksi vuosia haaveillut yliopistotutkinnosta ja niin pitkälle, että kuvittelen jopa itseni luennoille. Jäin aivan pienen päähän paikasta, sitten tuli perhe ja miehen työn takia muutettiin paikkakunnalle, mistä lähimpään oli pitkä matka. Nyt olen tätä haavetta toteuttamassa, kun verkossa voi opiskella avoimessa ja lasten kasvettua voin lähteä kauemmaksikin. Eli osa haaveista toteutuukin. 

Niin pienestä kuin muistan, olen voinut tuntikausia vain olla ja haaveilla. Minulla oli monia mielikuvitusmaailmoja joissaa seikkailin. 12h lento oli peace of cake, ilman mitään tekemistä. Ihanaa kun si vain olla ja haaveilla, eikä tarvinnut keskeyttää minkään "tärkeämmän" tekemisen takia. Ihan luvalla sai vain olla ja haaveilla! Noita maailmoja oli vielä tuonne kolmekymppiseksi, ja yli, mutta sitten tuli iin raskas elämäntilanne että lopetin maailmoissa käymisen, ja nyt en enää pääse niihin takaisin :(

Edelleenkään en silti esim. 4h junamatkalla "tee" muuta kuin "katselen ikkunasta ulos, tai lepuutan silmiäni", eli en räplää älylaitteita, enkä muuta. Että jonkunnäköinen sisäinen maailma vielä löytyy. Nykyään se vaan on enemmän semmoinen että mietin jonkun todellisen tai keksityn asian ja tilanteen, ja lähden lähestymään sitä eri kanteilta, ottaen aina eri tahon, joka asiaa tarkastelee, miettien kaikkien asianosaisten kohdalta miten he ajattelisivat ja tekisivät, ja jos tekisivät näin, niin mitä siten seuraisi, ja jos tekisivätkin noin, niin mitä siitä seuraisi. Näistä ulee pitkiä ja monimutkaisia vyyhtejä, joihin ei 1-2h edes riitä :D

Bussimatkat tai vastaavat kun ei ole kummoista tekemistä, aika menee täysin haaveillessa. Helposti menee oman pysäkin ohi samalla...

Olen itse tehnyt tätä ihan lapsesta asti, mutta tähän pakonomainen haaveilu -termiin törmäsin ensimmäistä kertaa vasta aikuisena. Tämän ilmiön taustalla ovat kohdallani varmastikin psyyken ongelmat. Lapsena olin yksinäinen sekä kiusattu ja teini-ikäisestä lähtien olen sairastanut kausittain masennusta. Ahdistus ja stressi puolestaan ovat jatkuvasti läsnä. Olen kyllä muutoinkin melko mielikuvituksekas ja luova persoona, joten sekin saattaa liittyä tähän.

Pisimmät haavetarinat ovat kestäneet jopa vuosia. Teemat ovat luonnollisesti muuttuneet iän karttuessa. Lapsena haaveet olivat siihen ikäkauteen sopivia, nuorena ja aikuisena haaveisiin on alkoi tulemaan myös seksuaalisia piirteitä. Hahmot ovat lähes aina keksittyjä. Joskus olen kuitenkin kohdannut tosielämässä tätä kuvitteellista hahmoa vastaavan henkilön, ja alan ottamaan myös tämän realistisen hahmon piirteitä haaveisiini.

Juuri tällä hetkellä tämä ominaisuus kuormittaa minua, vaikka yleisesti ottaen se on voimavara. Keino paeta arjen murheita. Harrastan haaveilua esimerkiksi lenkkeillessä, mutta myös ennen nukkumaanmenoa ja heräämisen jälkeen. Haavemaailmassa oleminen on etenkin viimeaikoina tehnyt minut erittäin poissaolevaksi ja lähden maailmaan välillä liian voimakkaasti mukaan ja saatan esimerkiksi ilmeillä tai nauraa kuvitelmilleni.

Yksi mielenkiintoisimmista piirteistä on se, että minulla on kyky kokea selkounia. Minulla on siis mahdollisuus yhdistää tämä mielikuvitusmaailma unimaailmaani ja ne kokemukset ovat todella voimakkaita. Esimerkiksi näissä unitilanteissa tapahtuvat seksuaaliset kanssakäymiset ovat todella mahtavia kokemuksia. Nautin niistä paljon enemmän kuin oikeasta seksistä.

Tätä ilmiötä pitäisi tutkia enemmän, kunnon tutkimustietoa ei taida nykyisellään olla.

Erittäin mielenkiintoinen aloitus!

Olen joskus yrittäessäni saada unta tehnyt "mielikuvitusmatkoja". Etenkin kun elämäntilanne stressaa käytän näitä mielikuvitusjuttuja jonkinlaisena kontrollin saavuttamiskeinona: kun elämä tuntuu heittelevän ihan miten sattuu, ainakin mielikuvituksessa minä määrään. Ajatukset näissä mielikuvitusmatkoissa ovat usein aika aggressiivisia.

Linkin listalta olevista oireista minulla on muutamia, ja minulla on jonkin verran ADD-piirteitä.

Minulla ei ole pakkohaaveita. En oikein muista unianikaan, tai jos muistan, niin ovat aika tylsiä. Ihan normaaleja, arkisia tilanteita. Tämä on tavallaan erikoista, koska työskentelen luovalla alalla.

Uskon, että jokainen rakentaa itse elämänsä. Tähän perustuen ajattelen elämäni olevan sellainen, millaiseksi olen itse sen rakentanut. Siksi en voivottele tai harmittele mitään. Omat valintani ovat ohjanneet minut tähän.

Samalla minulla on voimakas kohtalonusko, joka on ristiriidassa omien valintojen avulla toimimiseen. Tämän voi selittää myös niin, että elämä antaa ainekset ja sitten ihminen omilla valinnoillaan ja teoillaan ohjaa elämäänsä haluamaansa suuntaan.

Ihmisille annetaan lahjoja ja kykyjä ja kaikki eivät osaa tai uskalla käyttää niitä. Tämä on sääli, sillä paljon potentiaalia jää käyttämättä.

Oho, täytyy sanoa että nyt kyllä yllätyin miten monta meitä on. Itse en tätä tajunnut aluksi edes tehneeni ja ajattelin vain, että se on ihan normaalia unelmointia jota kaikki silloin tällöin tekee. Kolmisen vuotta sitten vasta ymmärsin että teen tätä päivittäin ja saatan olla pääni sisällä monta tuntia kerrallaan. Hallitsee kyllä elämääni aika lailla, mutten osaa lopettaa. Välillä tuntuu siltä, että se oikea elämä tapahtuu pääni sisällä.