Taas on "sovittu", että minä ostan kuusi joululahjaa ja kukaan ei osta mitään minulle

No lapset nyt laittaa niihin pukinkirjeisiinsä ihan mitä vaan, muistan itsekin lapsena toivoneeni elävää poroa lemmikiksi ja muuta yhtä älytöntä.  Se on eri asia kuin vanhempien sukulaisille ja kummeille esittämä vaatimuslista.  Minua vaadittiin aikoinaan ostamaan kummilapselleni sukset ja luistimet, vaikka minun piti ostaa ne samat myös samanikäiselle omalle lapselleni.  Jotain siinä ei mielestäni ollut oikein.  Luistimia en ostanutkaan, mutta sukset taisin sitten ostaa.

Lapset on vain nykyään opetettu siihen, että he saavat kaiken haluamansa, mutta keskitetään ne sitten siihen jouluun, jolloin muut ihmiset joutuvat tulemaan tähän rumbaan mukaan.  

Eräs ystäväni muutti Venäjältä Suomeen yli 20 vuotta sitten.  Heidät pyydettiin suomalaiseen sukulaisperheeseen viettämään joulua, siis tämä äiti ja hänen silloin alle kouluikäinen poikansa.  Hän kertoi myöhemmin minulle, ettei ole koskaan ollut niin järkyttynyt kuin silloin.  Poikakin oli pyytänyt, että lähdetään äiti kotiin.  Ne perheen lapset sai niin älyttömät määrät lahjoja, etteivät viitsineet enää edes avata niitä, vaan potkivat niitä paketteja sohvien ja sänkyjen alle, kiukuttelivat väsymystään.  Lahjoja oli yksinkertaisesti liikaa.  Tämä venäläisäitikin oli laittanut pienistä rahoistaan jotain näille lapsille, nämä oli vain paiskoneet paketit jonnekin avaamatta, kun ei ne olleet tarpeeksi isoja ja painavia, että niitä viitsisi edes avata.  Että sellaista meininkiä.  Tämä on ehkä vähän off-topic tästä aiheesta siis, mutta kuvastaa jotain meidän ahneesta yhteiskunnastamme.  Kun kaikkea pitää olla, siihen kaikkeen pitää olla myös varaa.  Ja kun ei ole, niin kummit ja mummit ja sukulaiset kehiin!

Itse en saanut lapsena koskaan niitä nukenvaunuja, joita olisin halunnut.  Siinä sitä oppi sen, että kaikkea ei vaan saa.   

Vierailija kirjoitti:

No lapset nyt laittaa niihin pukinkirjeisiinsä ihan mitä vaan, muistan itsekin lapsena toivoneeni elävää poroa lemmikiksi ja muuta yhtä älytöntä.  Se on eri asia kuin vanhempien sukulaisille ja kummeille esittämä vaatimuslista.  Minua vaadittiin aikoinaan ostamaan kummilapselleni sukset ja luistimet, vaikka minun piti ostaa ne samat myös samanikäiselle omalle lapselleni.  Jotain siinä ei mielestäni ollut oikein.  Luistimia en ostanutkaan, mutta sukset taisin sitten ostaa.

Lapset on vain nykyään opetettu siihen, että he saavat kaiken haluamansa, mutta keskitetään ne sitten siihen jouluun, jolloin muut ihmiset joutuvat tulemaan tähän rumbaan mukaan.  

Eräs ystäväni muutti Venäjältä Suomeen yli 20 vuotta sitten.  Heidät pyydettiin suomalaiseen sukulaisperheeseen viettämään joulua, siis tämä äiti ja hänen silloin alle kouluikäinen poikansa.  Hän kertoi myöhemmin minulle, ettei ole koskaan ollut niin järkyttynyt kuin silloin.  Poikakin oli pyytänyt, että lähdetään äiti kotiin.  Ne perheen lapset sai niin älyttömät määrät lahjoja, etteivät viitsineet enää edes avata niitä, vaan potkivat niitä paketteja sohvien ja sänkyjen alle, kiukuttelivat väsymystään.  Lahjoja oli yksinkertaisesti liikaa.  Tämä venäläisäitikin oli laittanut pienistä rahoistaan jotain näille lapsille, nämä oli vain paiskoneet paketit jonnekin avaamatta, kun ei ne olleet tarpeeksi isoja ja painavia, että niitä viitsisi edes avata.  Että sellaista meininkiä.  Tämä on ehkä vähän off-topic tästä aiheesta siis, mutta kuvastaa jotain meidän ahneesta yhteiskunnastamme.  Kun kaikkea pitää olla, siihen kaikkeen pitää olla myös varaa.  Ja kun ei ole, niin kummit ja mummit ja sukulaiset kehiin!

Itse en saanut lapsena koskaan niitä nukenvaunuja, joita olisin halunnut.  Siinä sitä oppi sen, että kaikkea ei vaan saa.   

Oppihan siinä, nimittäin pettymyksen, kun ei koskaan saanut sitä mitä kaikkein eniten toivoi. Mutta eipä tämä turruttava tavarapaljous ole yhtään sen parempi. Olisi edes kestävää tavaraa, mutta ei. Legot taitaa edelleen olla ainoita oikeasti hyvälaatuisia leluja.

Vierailija kirjoitti:

Mä en muutenkaan tajua sitä että lapsille niitä lahjoja pitää ostaa ihan tuhottomat määrät. Varsinkin kun heillä kaikkea tuntuisi olevan enemmän kuin tarpeeksi ja isot kasat leluja myydään kirppiksellä, kun ei niillä kukaan leiki ja pitää kai tehdä tilaa taas uusille leluille.

Sen lisäksi että vanhemmat hankkii useamman lahjan itse sovitaan vielä sukulaistenkin sanssa, että kuka mitäkin ostaa toivomuslistalta. Ja sama toistuu jokaisen lapsen syntymäpäivänä uudestaan. Oikeasti ei kiinnostaisi ostaa mitään lahjoja, tuntuu että on sellaista pakkopullaa koko touhu, eikä tuosta jää mitään antamisen iloakaan kun valitset suoraan listalta jonkun lahjoista...ihan sama olisi antaa rahaa

Vastaan nyt tähän, mutta samalla monelle muulle. Itselleni tämä lahjalista-touhu on aivan vierasta. Minulla on 5 lasta eikä listoja ole milloinkaan lähetelty eikä annettu kenellekään.

Päinvastoin. Minulle rimputellaan mitä ostaisin-puheluita? Ei auta se etteivät tarvitse mitään ihmeellistä.Eli jos ostavat niin ostaisivat ihan mitä itse haluavat antaa. Mielenkiintoisempaakin niin päin lapselle, saada jotain toisen ajatuksella hankkimaa ja juuri hänelle ajateltua...siis jos haluaa.

Olen itsekin hankkinut lahjan aina lapselle (esim.kummipojalleni) sellaista mitä en ole nähnyt hänellä ehkä olevan ja tahtonut kokemuksen/paketin antaa.

En listan mukaan. En ole listoja saanut, sillä en alunperinkään ole älynnyt sellaisia noudattaa.

Jo ristiäisiä ennen sain äidiltä viestin, että ajattelivat minun hankkivan kummilusikan.

Olimme saaneet kummatkin vauvan saman viikon aikana enkä minä ollut esittänyt hänelle minkäänlaista toivetta, vaikka kummiksi hänkin ryhtyi meidän lapselle. Mieheni oli jäänyt juuri ennen vauvan syntymää työttömäksi/lomautetuksi. ja itselläni oli pieni äitiyspäiväraha kun olin ollut sairaslomalla jo ennen odotusaikaa ja yllättäen jouduin jo ennen puoltaväliä raskautta uudelle sairaslomalle. Heillä oli täysin erilainen tilanne, 2 työssäkäyvää ennen lasta.

Siksi en oikein ymmärtänyt miten pyysi minulta sitä kalleinta toivettaan, vaikken ollut edes sylikummi. Ostin muuta. Ihan arvokasta, mutta en niin kallista. Lahjani oli ajatuksella hankittu ja en ollut lupautunut lusikkaa ostamaan, mutta oli kurjaa kuinka äidin naama venähti silti lahjan saatuaan (olipa vielä sellainen mitä muilla lapsillaan oli, mutta ilman tätä hankintaa olisi tämä yksi ollut ilman). Sen jälkeen en ole saanut lahjalistoja. On esitetty alkuvaiheessa mm.rahatoive, mutta en sellaista tälle lapselle antaisi ennen kuin täyttää 18v. En myöskään mitään mitä voisi myydä. Aluksi hankin, mutta en koskaan nähnyt niitä hänellä/heillä niin tuli vaan tunne, että myivät ne. Siksi joudun miettimään myöskin ettei lahja ole sellainen mitä voisi tai kannattaisi realisoida. Olisin mielelläni keräillyt hänelle sellaista mikä olisi ollut minusta ihana muisto lapsuudesta aikuisena, mutta minkä olisi voinut sitten halutessaan myydä arvokkaammalla pois.

Tuli tuosta mieleen, että oletteko koskaan ajatellut jos lahjan hankkija ei halua antaa mitään muutaan kuin lapsen toivomaa lelua tai harrastetavaraa, että hän voisi pelätä lahjan joutuvan muualle kun lapselle?

Toki raha olisi ok lahja muuten, eikä nurkkiin kertyisi ylimääräistä ellei itse lahjan saaja niin tahdo. Taitaa vaan monelle iskeä ramppikuume senkin lahjan antamisessa kun ei kehtaa vitosta tai kymppiä antaa? Usein vaan lukenut täältäkin kuinka pitää antaa vähintään 20-50€. Varmaan eri tyypit sitten vastailevat niihin ketjuihin...

Ettekö aikuisina osaa avata suutanne ajoissa ja sopia että ette osta mitään sisarusten ja tuttavien lapsille?

Vain oman ydinperheen lapsille kun ostaa niin säästyy rahaa ja hermoja. Kummilapsetkin voi alusta asti

opettaa siihen ettette ole lahja-automaatteja vaan muistatte muuten- viemällä ulkoilemaan tai muuta

maksutonta. Ehkä siitä saa pihin ja sydämettömän maineen mutta mitäpä siitä. 

Meillä päin lahjatoivomukset koetaan avuksi valinnan vaikeudessa, ei miksikään määräyksiksi. Omat ideat ovat ilman muuta tervetulleita. Meillä vedetään myös aikuisten ja isojen lasten kesken arpaa, kuka ostaa kenellekin parin kympin lahjan suvun joulunviettoon. (Teinimme saavat meiltä jouluostosrahaa.) Oman perheen kesken annamme itse myös lapsillemme lahjoja, miehen kanssa annamme toisillemme jotakin pientä ja tarpeellista, jossa pointtina on lähinnä se ele, että ajattelin sinua, kun yhteisissä rahoissa nyt kuitenkin eletään. Lastemme serkuille ostan myös lahjan, mutten mitään kovin suurellista ja kallista, kylläkin toivon mukaan jotakin kivaa ja kyseiselle lapselle sopivaa.

Kuinka monia jo aikuisena hävettää lahjatoiveet lapsena jotka vanhemmat ovat toteuttaneet hiukan hampaat irvessä ja vanhemmat ovat sitten tinkineet omista menoistaan?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monia jo aikuisena hävettää lahjatoiveet lapsena jotka vanhemmat ovat toteuttaneet hiukan hampaat irvessä ja vanhemmat ovat sitten tinkineet omista menoistaan?

Minulla ei itse asiassa tällaisia muistoja ole, en muista mitään tiettyä esinettä tulisesti joululahjaksi toivoneeni (tai sitten olen unohtanut sen, koska se ei lopulta ollutkaan niin tärkeää...) 70-luvulla ei tainnut markkinointi vielä tavoittaa pienä lapsia samalla tavalla kuin nyt eikä lapsuudenkodissani vallinnut kovin materialistinen mentaliteetti. Tehtiin myös selväksi, ettei kaikkea noin vain saa. Rahaakaan ei tosin ollut silloin rajattomasti. Aikuisenakaan en oikein välitä lahjoista, jokin immateriaalinen jää paljon enemmän mieleeni kuin tavarat.

Toisaalta kasvatusmielessä voisi olla hyväkin lapsen oppia tietämään mitä haluaa, harkinnan ja puntaroinnin jälkeen, tietenkin. Tämä asia ei ole itselläni vahvimpia puolia. En toki suosittele joka impulssin ruinaamista, vaan nimenomaan valitsemisen ja priorisoimisen opettelua.