Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tunnetko ihmisen, joka on jäänyt omaa nirsouttaan yksin elämässä?
09.11.2018 |
Pelkään, että jään yksin elämässäni. Minun on todella vaikea löytää kumppania, en vain kiinnostu kenestäkään kovin usein ja jos kiinnostun, niin se ei takaa että homma toimisi. Olen ollut todella ihastunut kolme kertaa elämässäni: ensimmäinen mies kuoli tapaturmaisesti kun olimme vähän aikaa tapailleet, toinen mies oli varattu joten en tietenkään ryhtynyt mihinkään, ja kolmatta tapailin kunnes hän jätti minut.
Olen 25-vuotias, nätti, ystävällinen luonteeltani, oma elämä (talous, koulutus ym.) on kunnossa, olen lapseton (haluaisin lapsia jos vaan mies löytyisi). Mielestäni minulla on kaikki edellytykset "saada" kumppani ja kyllähän minua lähestytäänkin, joten olenko vain liian rajoittunut itse?
Mietin, tulenko oikeasti jäämään yksin sen takia että olen jotenkin liian nirso tms... Minulle tullaan kyllä jutustelemaan välillä ja kun olin hetken aikaa deittipalvelussa, sain valtavasti viestejä. Juttelinkin ja tapasin joitakin miehiä, mutta kun ei vain sytytä :/ Olen varmasti nirso, mutta mielestäni kumppanin valinnassa tuleekin olla. Miksi jakaa elämä jonkun kanssa, joka on vaan ihan kiva? Haluan uskoa että sitä suurta rakkautta ja sielunkumppanuuttakin on olemassa.
Saatanko jäädä oikeasti yksin elämässä, kun haikailen tuollaisten tunteiden perään? Pitäisikö tyytyä vähempään?
Kommentit (344)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun prinssi löytyi kun olin jo 40v. Elin kyllä täysillä ne aiemmatkin vuodet, matkustelin, loin uraa, harrastin. Ei ollut mikään pakko saada perhettä, mutta ehdin senkin saada.
Koskaan kenenkään ei pitäisi vaan tyytyä, siitä ei tule kun onnettomuutta, avioeroja ja kurjasti voivia lapsia. Mieslapsi joka ottaa kenet tahansa naisen kun ei osaa yksinkään elää, ei pitäisi naista saada, ei hän ansaitse, kun parisuhteet on aikuisia varten, ei niitä varten jotka tarvitsevat äidin pyyhkimään pyllyä.
Niin, naisethan eivät tuohon naislapsisyndroomaan syyllistykään, ehei ollenkaan. Ehkä jopa huomattavasti enemmän kuin miehet. Näkeehän sen jo siitä keitä on enemmän sinkkuina, naisia vai miehiä.
Miehiä.
Naisia ja miehiä on suurinpiirtein saman verran, naisia ripauksen enemmän. Jos miehiä on enemmän sinkkuina, niin missä ne naiset on? Jonkun jalkavaimoina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun prinssi löytyi kun olin jo 40v. Elin kyllä täysillä ne aiemmatkin vuodet, matkustelin, loin uraa, harrastin. Ei ollut mikään pakko saada perhettä, mutta ehdin senkin saada.
Koskaan kenenkään ei pitäisi vaan tyytyä, siitä ei tule kun onnettomuutta, avioeroja ja kurjasti voivia lapsia. Mieslapsi joka ottaa kenet tahansa naisen kun ei osaa yksinkään elää, ei pitäisi naista saada, ei hän ansaitse, kun parisuhteet on aikuisia varten, ei niitä varten jotka tarvitsevat äidin pyyhkimään pyllyä.
Niin, naisethan eivät tuohon naislapsisyndroomaan syyllistykään, ehei ollenkaan. Ehkä jopa huomattavasti enemmän kuin miehet. Näkeehän sen jo siitä keitä on enemmän sinkkuina, naisia vai miehiä.
Miehiä.
Naisia ja miehiä on suurinpiirtein saman verran, naisia ripauksen enemmän. Jos miehiä on enemmän sinkkuina, niin missä ne naiset on? Jonkun jalkavaimoina?
Se on sitä miehen logiikkaa se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun prinssi löytyi kun olin jo 40v. Elin kyllä täysillä ne aiemmatkin vuodet, matkustelin, loin uraa, harrastin. Ei ollut mikään pakko saada perhettä, mutta ehdin senkin saada.
Koskaan kenenkään ei pitäisi vaan tyytyä, siitä ei tule kun onnettomuutta, avioeroja ja kurjasti voivia lapsia. Mieslapsi joka ottaa kenet tahansa naisen kun ei osaa yksinkään elää, ei pitäisi naista saada, ei hän ansaitse, kun parisuhteet on aikuisia varten, ei niitä varten jotka tarvitsevat äidin pyyhkimään pyllyä.
Niin, naisethan eivät tuohon naislapsisyndroomaan syyllistykään, ehei ollenkaan. Ehkä jopa huomattavasti enemmän kuin miehet. Näkeehän sen jo siitä keitä on enemmän sinkkuina, naisia vai miehiä.
Miehiä.
Naisia ja miehiä on suurinpiirtein saman verran, naisia ripauksen enemmän. Jos miehiä on enemmän sinkkuina, niin missä ne naiset on? Jonkun jalkavaimoina?
Se on sitä miehen logiikkaa se.
Tai osa tytöistä keskenään parisuhteissa? Ymmärtäisin hyvin mieskokemusten jälkeen :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän. Tuttavamies, joka erosi 5 vuotta sitten pitkäaikaisesta kumppanistaan koska tämä ei ollut "ulkonäöllisesti sopiva". Nainen oli ihan normaalinnäköinen ja kokoinen, mutta olisi pitänyt yhtäkkiä olla fitness, vaikka oli jo heidän tavatessaan samanlainen kuin erotessa. Noh, mies jäi metsästämään sitä fitnessiä, ja on tehnyt sitä siitä lähtien kun erosivat. Ei ole löytynyt. Se pitää vielä sanoa että mies ei itse tosiaan ole fitnsee, vaan kalju, mahakas kohta 5-kymppinen sairaseläkeläinen. Naisen pitäisi olla fitness, ja korkeakoulut käynyt, ja hyväpalkkaisessa työssä.
Auts. Ihmisten pitäisi edes tiedostaa omat rahkeensa ja todennäköisyydet tietynlaisen kumppanin löytämiselle. Jos on itse lihava ja vanha ja silti luulee voivansa todennäköisesti saada aivan päinvastaisen kumppanin, menee kyllä aika heikosti.
Itse haluan myös tietynlaisen kumppanin enkä halua tyytyä vähempään. Nykytilanteessa mahdollisuuteni ovat kohtalaiset ja siksi joko a) muutan itseäni mahdollisuuksia parantaakseni tai b) hyväksyn mahdollisuuden, etten ehkä löydä sopivaa.
Tämä. Olisi myös aika hirveä ajatus olla omalle kumppanille se tyydyttävä vaihtoehto, kun ei oman mielensä mukaista saanut. Ja kuten pari kirjoittajaa täällä onkin jo miettinyt, niin entäs sitten kun otat kumppaniksesi ihan-jonkun-vaan ja oletkin onnettomasti varattuna parisuhteessa, kun se oikeasti itseä miellyttävä käveleekin vastaan ja olisi jopa kiinnostunut?
Olen kyllä miettinyt kauemman aikaa että suomalaisen naisen nupissa ja seksuaalisuudessa on jotain pahasti vialla. Ei kyllä todellakaan ole mitään vikaa olla sen "tyydyttävän" vaihtoehdon kanssa. Miehille se on ihan arkipäivää jos ei ole joku huippukomee (alle 5% miehistä) tai valmis maksamaan seurasta. Kuitenkin samalla nykyisin naiset ovat todella ultravalikoivia. Yhdellekin tutulle joka kerta kun se menee yökerhoon niin sille tulee 1-5 miestä juttusille. Mikään ei kuitenkaan koskaan kelpaa. Eikä edes ole mikään kaunotar, aika tavis. Joku 7 tai kasin muija. Eli varmaan vuodessa montaa sataa tarjokkaita eikä kukaan kelpaa vaikkei paljoa itse tarjoa.
Ei kukaan ihminen kuitenkaan täydellinen ja täytä kaikkia niitä paska kriteereitä jota naisilla on. Elämä on kompromissejä. Ei se rakkaus niin synny että odotetaan vaan sitä täydellistä prinssiä. Yksin nämä lähipiirin muikkelit ovat vaikka sitä mitä tahansa älä anna periksi satuja täällä kerrotaisiin.
Onneksi itse ymmärsin jo nuorena hankkia naisen ulkomailta. Kyllä sitä alkujaan oli kaikenlaisia vaikeuksia mutta hyvin kasvettiin yhteen. Se kun oli tarpeeksi kypsä ettei antanut periksi, toisin kun suomalaiset muikkelit jotka sanoo heippa ekan vastoinkäymisen jälkeen. Nyt minulla onkin parempi nainen kun kavereilla jotka päätyivät suomalaisiin naisiin. Riitoja ja eroja niillä vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun prinssi löytyi kun olin jo 40v. Elin kyllä täysillä ne aiemmatkin vuodet, matkustelin, loin uraa, harrastin. Ei ollut mikään pakko saada perhettä, mutta ehdin senkin saada.
Koskaan kenenkään ei pitäisi vaan tyytyä, siitä ei tule kun onnettomuutta, avioeroja ja kurjasti voivia lapsia. Mieslapsi joka ottaa kenet tahansa naisen kun ei osaa yksinkään elää, ei pitäisi naista saada, ei hän ansaitse, kun parisuhteet on aikuisia varten, ei niitä varten jotka tarvitsevat äidin pyyhkimään pyllyä.
Niin, naisethan eivät tuohon naislapsisyndroomaan syyllistykään, ehei ollenkaan. Ehkä jopa huomattavasti enemmän kuin miehet. Näkeehän sen jo siitä keitä on enemmän sinkkuina, naisia vai miehiä.
Miehiä.
Naisia ja miehiä on suurinpiirtein saman verran, naisia ripauksen enemmän. Jos miehiä on enemmän sinkkuina, niin missä ne naiset on? Jonkun jalkavaimoina?
Wokkikeskusten orgioissa, turkissa, gambiassa ne naiset ovat. Ihmeen paljon helpompaa se on naisille hankkia ulkkarimies kun suomalaiselle miehelle hankkia ulkkarinainen. Niitä miehiä kun näköjään tuodaan tänne maahan rekkalavoittain ja niitä ovat täällä baarit täynnä. Ulkkarinaiset taas loistavat poissaolollaan. Ne harvat jotka näkyy taas ovat melkein poikkeuksetta rumia. Jotta mies saisi hyvän ulkkarinaisen hän joutuu matkustamaan ja tod näk oppia kieliäkin jotta välttyisi semihuorilta (kullankaivajat ja passin hakijat) ja täyskusituksilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän. Tuttavamies, joka erosi 5 vuotta sitten pitkäaikaisesta kumppanistaan koska tämä ei ollut "ulkonäöllisesti sopiva". Nainen oli ihan normaalinnäköinen ja kokoinen, mutta olisi pitänyt yhtäkkiä olla fitness, vaikka oli jo heidän tavatessaan samanlainen kuin erotessa. Noh, mies jäi metsästämään sitä fitnessiä, ja on tehnyt sitä siitä lähtien kun erosivat. Ei ole löytynyt. Se pitää vielä sanoa että mies ei itse tosiaan ole fitnsee, vaan kalju, mahakas kohta 5-kymppinen sairaseläkeläinen. Naisen pitäisi olla fitness, ja korkeakoulut käynyt, ja hyväpalkkaisessa työssä.
Auts. Ihmisten pitäisi edes tiedostaa omat rahkeensa ja todennäköisyydet tietynlaisen kumppanin löytämiselle. Jos on itse lihava ja vanha ja silti luulee voivansa todennäköisesti saada aivan päinvastaisen kumppanin, menee kyllä aika heikosti.
Itse haluan myös tietynlaisen kumppanin enkä halua tyytyä vähempään. Nykytilanteessa mahdollisuuteni ovat kohtalaiset ja siksi joko a) muutan itseäni mahdollisuuksia parantaakseni tai b) hyväksyn mahdollisuuden, etten ehkä löydä sopivaa.
Tämä. Olisi myös aika hirveä ajatus olla omalle kumppanille se tyydyttävä vaihtoehto, kun ei oman mielensä mukaista saanut. Ja kuten pari kirjoittajaa täällä onkin jo miettinyt, niin entäs sitten kun otat kumppaniksesi ihan-jonkun-vaan ja oletkin onnettomasti varattuna parisuhteessa, kun se oikeasti itseä miellyttävä käveleekin vastaan ja olisi jopa kiinnostunut?
Olen kyllä miettinyt kauemman aikaa että suomalaisen naisen nupissa ja seksuaalisuudessa on jotain pahasti vialla. Ei kyllä todellakaan ole mitään vikaa olla sen "tyydyttävän" vaihtoehdon kanssa. Miehille se on ihan arkipäivää jos ei ole joku huippukomee (alle 5% miehistä) tai valmis maksamaan seurasta. Kuitenkin samalla nykyisin naiset ovat todella ultravalikoivia. Yhdellekin tutulle joka kerta kun se menee yökerhoon niin sille tulee 1-5 miestä juttusille. Mikään ei kuitenkaan koskaan kelpaa. Eikä edes ole mikään kaunotar, aika tavis. Joku 7 tai kasin muija. Eli varmaan vuodessa montaa sataa tarjokkaita eikä kukaan kelpaa vaikkei paljoa itse tarjoa.
Ei kukaan ihminen kuitenkaan täydellinen ja täytä kaikkia niitä paska kriteereitä jota naisilla on. Elämä on kompromissejä. Ei se rakkaus niin synny että odotetaan vaan sitä täydellistä prinssiä. Yksin nämä lähipiirin muikkelit ovat vaikka sitä mitä tahansa älä anna periksi satuja täällä kerrotaisiin.
Onneksi itse ymmärsin jo nuorena hankkia naisen ulkomailta. Kyllä sitä alkujaan oli kaikenlaisia vaikeuksia mutta hyvin kasvettiin yhteen. Se kun oli tarpeeksi kypsä ettei antanut periksi, toisin kun suomalaiset muikkelit jotka sanoo heippa ekan vastoinkäymisen jälkeen. Nyt minulla onkin parempi nainen kun kavereilla jotka päätyivät suomalaisiin naisiin. Riitoja ja eroja niillä vaan on.
Ei sinulla mitään vaimoa ole, jos olisi, et käyttäisi päiviäsi täällä naisten haukkumiseen. Muuten oikein hyvä esimerkki miehestä, joka i kelpaa, ja jonka ei pidäkään kelvata.
Ulkonäöllisesti en todellakaan ole kaunis nainen. En meikkaa. Olen kuitenkin empaattinen, kohtuullisen älykäs ja iloinen. En viihdy baareissa enkä juurikaan juo alkoholia. Nuoruudessani ei ollut vielä nettiä käytössä.
Jotenkin jo nuorena minulle oli selvää että en seurustelisi kenen tahansa kanssa. Minulle miehen ulkonäöllä ei ole ollut isoa merkitystä. Mutta luonteella ja arvoilla sitäkin enemmän. Ekan kerran seurustelin 19 v iässä. Mutta vasta 4 seurustelukumppani oli se oikea. Ja hänet tapasin 28 vuotiaana. Meillä on lapsia ja ollaan oltu naimisissakin jo 17 vuotta. Meidän kohdalle on osunut paljon sairastelua ja monia vaikeuksia. Silti yhä onnellisesti yhdessä. Ja varmaankin suurelta osin juuri yhteisten arvojen vuoksi.
Ehkä olisin elänyt ihan onnellisen elämän jonkun muunkin miehen kanssa mutta jotenkin mieheni kanssa kaikki on niin vaivatonta ja toimivaa. Hän on paitsi mieheni niin myös paras ystäväni. Itse koen että kannattaa oikeasti satsata kunnolliseen parisuhteeseen erityisesti jos on tarkoitus hommata lapsia. Ydinperheessä elämien on kuitenkin helpompaa kuin uusperheen elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nirsoutta on se, jos on liikkeellä ison listan kanssa. Täytyy olla rikas ja komea ja tummatukkainen ja mitä vielä, ja pienen pienet inhimilliset viat kaatavat koko paketin. Jos sen sijaan henkilökemiaa ei vain ole monen kanssa, ei se ole nirsoa, vaan ihminen vaan ihastuu harvoin. Itsekin olen tällainen, ja siten yksin, kun suurella todennäköisyydellä se toinen on joko varattu tai ei kiinnostunut vastavuoroisesti.
Kyllä voi olla liian nirso monella tapaa.
Ehkä sen kannalta kannattaa pitää silmät auki, että se sopiva kumppani ei välttämättä ole sellainen mitä on kuvitellut. Jos on mielessä joku tietty tyyppi, niin monet hyvät menee sivusuun.
No, jotkut tietää mikä heille sopii, mutta itse koen, että en tiennyt täysin omaa parastani ja tutustuin hyvin monenlaisiin ihmisiin.
Tapasin miehen, johon koin suurta vetovoimaa, mutta hän ei ollut yhtään sellainen kuin olisin toivonut kumppanilta. Ihailin häntä joissain asioissa, esim rohkeudessa, mutta en suoraan sanottuna kelpuuttanut häntä.
Annoin mahdollisuuden tuon vetovoiman takia. Me tutustuttiin, muututtiin ihmisinä tosi paljon alkuvuosina. Vaikutettiin toisiimme. Kiinnyttiin ja rakastuttiin. Se alun vetovoima säilyi.
Koin siis sen, että yhdessä toisen kanssa voi kasvaa, eikä tarvitse olla täydellinen paketti heti. Me kasvetaan edelleen. Ehkä se tässä jutussa onkin kiinnostavaa.
Nyt koen että olin alunperin nirso. Tämä hyvä kumppani oli minulle täys nou nou, koska ajattelin oman arvoni olevan paljon parempi. Kuvittelin saavani aina vaan jotain parempaa. Olinko edes saanut? No en.
Nyt ymmärrän että me ollaan aika samantasoiset loppujen lopuksi.
Tosin kyllä se vaati sen fyysisen vetovoiman, jotta halusin tutustua. Kyllä jotain vetovoimaa pitää olla, joka pitää yhdessä.
Pakko lisätä vielä etten huomannut vetovoimaa heti, ehkä 2-3 kerran tavatessa.
Joskus on hyvä antaa oman intuition päättää, eikä ajatella liikaa.
Tässä on kuitenkin tärkeää se itsensä tunteminen. Jos toinen tuntuu sellaiselta ettei siihen halua edes koskea muutaman tapaamisen jälkeen, niin lopeta koko juttu.
Jos taas et ole ihan varma, mutta teidän välillä on JOTAIN niin anna mennä! Ei tässä elämässä mistään voi olla varma. Välillä täytyy vähän kokeilla että tietää sitten mistä tykkää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avopuoliso lähti, kun olin 25, enkä arvannut, että menee 11 vuotta, että tapaan seuraavan ”oikean”. Tapasin ja treffailin miehiä siinä välissä, mutta en vain voinut tyytyä keneen vain. Rakkauteen ensisilmäyksellä en suosittele uskomaan, vaan kannattaa tavata useampi kerta, jos yhtään aattelee, että tyypi on kiva.
Mua helpotti toki se, että ei oo ikinä ollut vauvakuumetta, vaikka joskus aattelin, että olisin voinut tehdä lapsia, mutta sen takia ei tarvinnut tehdä hätiköityjä liikkeitä. Nyt oon ollut superonnellinen nykyisen mieheni kanssa seitsemän vuotta.
Yksi pyyntö olisi: älkää käyttäkö jäädä-sanaa ihmisistä joita ette tunne. Se on alentavaa. Jäädä sinkuksi, jäädä yksin jne. Itse olen esimerkiksi valikoiva ja introvertti, mutta en ole jäänyt miksikään koska en ole kauheasti yrittänytkään pariutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs hyvä naisystäväni on tällainen. Hän seurusteli joskus 20-vuoden paikkeilla muutaman vuoden, mutta he erosivat, koska mies oli väkivaltainen sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ymmärrän, että tämä vaikuttaa varmasti vahvasti siihen, millaisen ihmisen uskaltaa päästää lähelleen. Mutta tämän ystäväni "nirsoilu" on jo ihan naurettavaa - esimerkiksi mies heivataan, jos hänellä on typerä nimi. Hän jutteli kerran tinderissä mun vieressä istuskellessani yhden tosi komean, kouluttautuneen ja mukavalta tuntuvan miehen kanssa, mutta poisti hänet, kun mies kysyi: "mistäs lomailet? :)" Ystäväni oli kertonut nauttivansa tänään alkavasta kesälomasta. Ystäväni ei ymmärtänyt kysymystä, joten totesi siinä ääneen että "ei tulis mitään tämmösestä etten edes ymmärrä mitä toinen puhuu". Nyt on kolmekymppinen, asuu yksin kolmenkymmenen neliön yksiössä, käy salilla ja töissä ja istuu kotona. Ei siinä mitään jos sellaisesta nauttii, mutta tiedän hänen olevan parisuhdeihmisiä.
Hassua että tällainen keskustelu on elänyt 16 sivun verran. Ihan kuin ulkopuolinen voisi tietää, mitä kenenkin elämässä on meneillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.
M36
Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.
Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.
M36
Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.
Nettideittailu on vastaus tuohon ongelmaan. Monilla tosin on esteenä ennakkoluuloinen ja negatiivinen asenne kaikkeen "uuteen", vaikka nettideittailu ei mikään kovin uusi juttu enää ole.
Kokeilin, mutta ei se kyllä ollut mun juttu. En osaa ottaa hyviä kuvia itsestä, yms. Eli varmasti jään yksin jos ei joku hae kotoa.
M36
No jää sitten yksin. Valokuvaamoja tietysti on olemassa, kuten tiedät, mutta kukin tekee omat valintansa.
En mä ihan oikeasti kyllä nettideittejä varten lähde valokuvaamoon. Eikä se ole nuo kuvat ainoa syy, en oikein tunne omaksi tuota tapaa tutustua netissä. Tapaisin mieluiten kasvotusten, mutta ne naiset kenen kanssa juttelin nettideittisivustolla eivät livenä halunneet tavata. Tinderiäkin kokeilin, mutta en saanut siellä mätsejä.
M36
Niin. No, jos et tunne omaksi tapaa tutustua netissä niin ei sinulle jää vaihtoehtoja. Kun ainut tapa miten joku sinut kotoa hakisi on juuri sen netin kautta. Eipä sinua kumppanin löytäminen edes näytä kiinnostavan, kun valokuvaajalle maksaminen on jo ihan liikaa.
Pakko kysyä, että onko monellakin miehellä valokuvaajien ottamia kuvia siellä? Itse en ainakaan huomannut naisilla.
M36
Selkeästi valokuvaajan ottama kuva olisi kyllä itselleni kummastuksen aihe. Parhaita ja vetävimpiä kuvia ovat kaverin jossakin tilanteessa ottamat kuvat, tai itse otetut kuvat, jotka näyttävät siltä.
Ei taida olla vika kuvassa, vaan vätystelyssä. Liian rankkaa hankkia edes yksi hyvä kuva, liian vaikeaa kirjoitella ilman kuvaa, kaikki on liian rankkaa.
Minä en ymmärrä, jos oikeasti haluaa parisuhteen joka on niitä elämän todella isoja asioita, mutta ei voi nähdä YHTÄÄN vaivaa. Onko samanlainen kaikessa, ei koulutusta ei työpaikkaa, kun pitää nähdä vaivaa?
Jos itse laitan kuvia (vaikkakin huonoja) sekä kirjoitan mietityn profiilitekstin niin kyllä mä olettaisin, että vastapuolellakin olisi kuva kun itsekin olen laittanut. Jos ei tekstiäkään jakseta kirjoittaa niin olkoon sitten vätystelyä, mutta mihin tuollaisessa profiilissa pitäisi tarttua? "Olipaa sulla kivan tyhjä profiili, tutustutaanko? " Eikö vätystelijä ole nimenomaan se kuvaton profiili kun ei viitsitä panostaa?
M36
Minulle ykkösvaihtoehto on aina ollut täydellinen unelmien mies joka vie jalat alta, ja toiseksi paras vaihtoehto on yksinolo. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Hassua että tällainen keskustelu on elänyt 16 sivun verran. Ihan kuin ulkopuolinen voisi tietää, mitä kenenkin elämässä on meneillään.
Tämä oli mielenkiintoinen ketju lukea. Nythän tässä jo tietää paljon enemmän mitä joidenkin randomien ihmisten elämässä on meneillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua että tällainen keskustelu on elänyt 16 sivun verran. Ihan kuin ulkopuolinen voisi tietää, mitä kenenkin elämässä on meneillään.
Tämä oli mielenkiintoinen ketju lukea. Nythän tässä jo tietää paljon enemmän mitä joidenkin randomien ihmisten elämässä on meneillään.
No silloin kyllä, kun joku yksin elävä/elänyt kertoo omasta elämästään. Se että joku ulkopuolinen arvioi jonkun tuttavansa olevan nirso, ei perustu muuhun kuin projektioon tai arvailuun.
Itse koen että on parempi olla yksin kuin sellaisen kanssa, joka ei tunnu itsestä hyvältä. Olen yrittänyt olla sellaisen kanssa, johon en ollut kovin ihastunut ja lopulta pelkkä viestin saaminen tältä ihmiseltä sai ahdistumaan joten oli paljon reilumpaa häntä kohtaan katkaista suhde. Tuskin kukaan haluaa olla suhteessa sellaisen kanssa, joka ns. tyytyy toiseen vain koska yksin oleminen on kamalaa.
Vierailija kirjoitti:
Eräs hyvä naisystäväni on tällainen. Hän seurusteli joskus 20-vuoden paikkeilla muutaman vuoden, mutta he erosivat, koska mies oli väkivaltainen sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ymmärrän, että tämä vaikuttaa varmasti vahvasti siihen, millaisen ihmisen uskaltaa päästää lähelleen. Mutta tämän ystäväni "nirsoilu" on jo ihan naurettavaa - esimerkiksi mies heivataan, jos hänellä on typerä nimi. Hän jutteli kerran tinderissä mun vieressä istuskellessani yhden tosi komean, kouluttautuneen ja mukavalta tuntuvan miehen kanssa, mutta poisti hänet, kun mies kysyi: "mistäs lomailet? :)" Ystäväni oli kertonut nauttivansa tänään alkavasta kesälomasta. Ystäväni ei ymmärtänyt kysymystä, joten totesi siinä ääneen että "ei tulis mitään tämmösestä etten edes ymmärrä mitä toinen puhuu". Nyt on kolmekymppinen, asuu yksin kolmenkymmenen neliön yksiössä, käy salilla ja töissä ja istuu kotona. Ei siinä mitään jos sellaisesta nauttii, mutta tiedän hänen olevan parisuhdeihmisiä.
Ystävälläsi on joku kehityshäiriö/vamma..ikävää
Ei taida olla vika kuvassa, vaan vätystelyssä. Liian rankkaa hankkia edes yksi hyvä kuva, liian vaikeaa kirjoitella ilman kuvaa, kaikki on liian rankkaa.
Minä en ymmärrä, jos oikeasti haluaa parisuhteen joka on niitä elämän todella isoja asioita, mutta ei voi nähdä YHTÄÄN vaivaa. Onko samanlainen kaikessa, ei koulutusta ei työpaikkaa, kun pitää nähdä vaivaa?