Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tunnetko ihmisen, joka on jäänyt omaa nirsouttaan yksin elämässä?
09.11.2018 |
Pelkään, että jään yksin elämässäni. Minun on todella vaikea löytää kumppania, en vain kiinnostu kenestäkään kovin usein ja jos kiinnostun, niin se ei takaa että homma toimisi. Olen ollut todella ihastunut kolme kertaa elämässäni: ensimmäinen mies kuoli tapaturmaisesti kun olimme vähän aikaa tapailleet, toinen mies oli varattu joten en tietenkään ryhtynyt mihinkään, ja kolmatta tapailin kunnes hän jätti minut.
Olen 25-vuotias, nätti, ystävällinen luonteeltani, oma elämä (talous, koulutus ym.) on kunnossa, olen lapseton (haluaisin lapsia jos vaan mies löytyisi). Mielestäni minulla on kaikki edellytykset "saada" kumppani ja kyllähän minua lähestytäänkin, joten olenko vain liian rajoittunut itse?
Mietin, tulenko oikeasti jäämään yksin sen takia että olen jotenkin liian nirso tms... Minulle tullaan kyllä jutustelemaan välillä ja kun olin hetken aikaa deittipalvelussa, sain valtavasti viestejä. Juttelinkin ja tapasin joitakin miehiä, mutta kun ei vain sytytä :/ Olen varmasti nirso, mutta mielestäni kumppanin valinnassa tuleekin olla. Miksi jakaa elämä jonkun kanssa, joka on vaan ihan kiva? Haluan uskoa että sitä suurta rakkautta ja sielunkumppanuuttakin on olemassa.
Saatanko jäädä oikeasti yksin elämässä, kun haikailen tuollaisten tunteiden perään? Pitäisikö tyytyä vähempään?
Kommentit (344)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
gfgsdfgfd kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otsikon ja aloituksen perusteella ajattelin sinun olevan joku nelikymppinen, mutta 25 veelle tuo kolme ihastumista ja "sielunkumppanin' löytämättömyys on on ihan normaalia. Et ole nirso, miksi olisit jonkun kanssa joka on "ihan ookoo"? Itse olen ollut todella ihastunut kahdesti, olen 26. Oon nyt naimisissa, mutta en kummankaan "suuren ihastukseni" kanssa, vaan ihan ookoon miehen kanssa. Suosittelen kokemuksen syvällä rintaäänellä odottamaan "sitä oikeaa" äläkä tyydy siihen "ihan kivaan". En mä halua mieheni kanssa lapsia, vaikka hän varmasti olisi hyvä isä, koska en ole varma itsestäni. Haluan lapsille ehjän kodin, enkä todellakaan ole varma, tulenko olemaan "ihan ookoon" kanssa lopun ikäni vai tuleeko se täydellisesti kolahtava joskus vastaan.
Mutta mikä on se ihan OK? Mitä se tarkoittaa käytännössä?
OK tarkoittaa käytännössä varmaan sellaista kumppania, jonka kanssa ei ole mitään valtavia ongelmia. Ihan mukavasti menee ja arki rullaa, mutta siitä vain puuttuu se voimakas tunnepuoli ja intohimo, kokemus siitä että kaikista tarjokkaista haluan juuri tämän ihmisen, en halua olla ilman häntä. Ja sitten jos tuollainen tyyppi tuleekin vahingossa vastaan niin huhheijaa. Minäkin olen niitä ihmisiä, että pariudun vasta sitten kun rakastun ihan tosissani, muuten on parempi olla yksin. OK on kaikkein huonoin vaihtoehto, sitäkin olen nuoruudessa kokeillut kun en vielä asiaa ymmärtänyt.
M42
Mitäs sitten kun siitä intohimoisesta suhteen alusta tuleekin kymmenessä vuodessa se ok? Vaihtoon vain?
Mä taas olen huomannut omassa elämässäni sen, että kun ihastun täysillä, ihastun miehessä sellaisiin juttuihin, joiden mukana tulee sellaisia asioita joiden kanssa en pysty elämään. Tästä syystä olen nyt elämäni pisimmässä suhteessa "ok"-miehen kanssa, eikä paremmin voisi mennä. Koko tänä aikana en ole ihastunut keneenkään toiseen, vaikka näin ilmeisesti voisi luulla, koska emme elä näin viiden vuoden jälkeen mitään OOOH; IHANAA!-aikaa enää. Uskon että ihastumiseni on laantunut siksi, että elämästäni on tuolloin ihastuessani jatkuvasti, muuttnut se, että varmaan paikkailin noilla ihastumisillani jotain muuta asiaa elämässäni. Kun valtaisa ihastuminen elkoi muuttua pikkuhiljaa parisuhteessa, niin tilaa tuli uudelle ihastumiselle, ja kierre oli valmis. "jouduin" eroamaan, koska en vain voinut mitään sille että ihastuin toiseen.
Olisin voinut myös tehdä niin, että en vain enää seurustele, mutta onnekseni päätin näin, sillä en ole koskaan ollut onnellisempi kuin nyt mieheni kanssa.
Minäkin olen huomannut niiden itselleni vastustamattomimpien piirteiden löytyvän lähinnä ihmisistä, jotka sitten muuten ovat sen luonteisia, ettei heidän kanssaan mistään pitkällisemmästä tule mitään. Ei ainakaan onnellista yhteiseloa.
En ole vielä kohdannut sellaista OK:ta, johon voisin sitoutua ajatellen, että hänen ohitseen ei kukaan mene. En tahdo pilata omaa ja toisen elämää lähtemällä leikkiin, jonka tiedetään päättyvän siihen, että ihastun toisaalle. Tuntuu paremmalta olla kokonaan yksin.
Vierailija kirjoitti:
gfgsdfgfd kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otsikon ja aloituksen perusteella ajattelin sinun olevan joku nelikymppinen, mutta 25 veelle tuo kolme ihastumista ja "sielunkumppanin' löytämättömyys on on ihan normaalia. Et ole nirso, miksi olisit jonkun kanssa joka on "ihan ookoo"? Itse olen ollut todella ihastunut kahdesti, olen 26. Oon nyt naimisissa, mutta en kummankaan "suuren ihastukseni" kanssa, vaan ihan ookoon miehen kanssa. Suosittelen kokemuksen syvällä rintaäänellä odottamaan "sitä oikeaa" äläkä tyydy siihen "ihan kivaan". En mä halua mieheni kanssa lapsia, vaikka hän varmasti olisi hyvä isä, koska en ole varma itsestäni. Haluan lapsille ehjän kodin, enkä todellakaan ole varma, tulenko olemaan "ihan ookoon" kanssa lopun ikäni vai tuleeko se täydellisesti kolahtava joskus vastaan.
Mutta mikä on se ihan OK? Mitä se tarkoittaa käytännössä?
OK tarkoittaa käytännössä varmaan sellaista kumppania, jonka kanssa ei ole mitään valtavia ongelmia. Ihan mukavasti menee ja arki rullaa, mutta siitä vain puuttuu se voimakas tunnepuoli ja intohimo, kokemus siitä että kaikista tarjokkaista haluan juuri tämän ihmisen, en halua olla ilman häntä. Ja sitten jos tuollainen tyyppi tuleekin vahingossa vastaan niin huhheijaa. Minäkin olen niitä ihmisiä, että pariudun vasta sitten kun rakastun ihan tosissani, muuten on parempi olla yksin. OK on kaikkein huonoin vaihtoehto, sitäkin olen nuoruudessa kokeillut kun en vielä asiaa ymmärtänyt.
M42
Mitäs sitten kun siitä intohimoisesta suhteen alusta tuleekin kymmenessä vuodessa se ok? Vaihtoon vain?
Mä taas olen huomannut omassa elämässäni sen, että kun ihastun täysillä, ihastun miehessä sellaisiin juttuihin, joiden mukana tulee sellaisia asioita joiden kanssa en pysty elämään. Tästä syystä olen nyt elämäni pisimmässä suhteessa "ok"-miehen kanssa, eikä paremmin voisi mennä. Koko tänä aikana en ole ihastunut keneenkään toiseen, vaikka näin ilmeisesti voisi luulla, koska emme elä näin viiden vuoden jälkeen mitään OOOH; IHANAA!-aikaa enää. Uskon että ihastumiseni on laantunut siksi, että elämästäni on tuolloin ihastuessani jatkuvasti, muuttnut se, että varmaan paikkailin noilla ihastumisillani jotain muuta asiaa elämässäni. Kun valtaisa ihastuminen elkoi muuttua pikkuhiljaa parisuhteessa, niin tilaa tuli uudelle ihastumiselle, ja kierre oli valmis. "jouduin" eroamaan, koska en vain voinut mitään sille että ihastuin toiseen.
Olisin voinut myös tehdä niin, että en vain enää seurustele, mutta onnekseni päätin näin, sillä en ole koskaan ollut onnellisempi kuin nyt mieheni kanssa.
No tuosta en osaa sanoa, en ole koskaan ollut niin pitkään rakastumissuhteessa että se rakastuminen olisi mennyt jotenkin ohi, suhde on päättynyt muihin ristiriitoihin. Nyt olen rakastuneempi kuin koskaan ennen, mutta suhde on kovin tuore joten saapa nähdä miten käy vaikka tarkoitus olisi olla loppuelämä tämän ihmisen kanssa. Jotkut viisaammat sanovat, että rakastuminen muuttuu pitkällä juoksulla rakastamiseksi, eli se alkuajan kuuma liekki ilmeisesti sitten muuttuu vähän miedommaksi, mutta kestävämmäksi lämmöksi. Toivotaan niin.
Itsestäni tiedän vain sen, että ilman sitä rakastumista suhde on aivan varmasti tuomittu alusta asti. Kaksi kertaa olen mennyt naisen perässä OK-suhteeseen ja se on johtanut lopulta eroon siksi, että ei ole lopulta kiinnostanut koko suhde enää pätkääkään. Matkan varrella kivoina bonuksina jatkuva muiden naisten vilkuilu ja flirttailu ja kerran pettäminenkin. Eli minulle OK ei ole OK.
M42
Mitäs sitten kun siitä intohimoisesta suhteen alusta tuleekin kymmenessä vuodessa se ok? Vaihtoon vain?
Mä taas olen huomannut omassa elämässäni sen, että kun ihastun täysillä, ihastun miehessä sellaisiin juttuihin, joiden mukana tulee sellaisia asioita joiden kanssa en pysty elämään. Tästä syystä olen nyt elämäni pisimmässä suhteessa "ok"-miehen kanssa, eikä paremmin voisi mennä. Koko tänä aikana en ole ihastunut keneenkään toiseen, vaikka näin ilmeisesti voisi luulla, koska emme elä näin viiden vuoden jälkeen mitään OOOH; IHANAA!-aikaa enää. Uskon että ihastumiseni on laantunut siksi, että elämästäni on tuolloin ihastuessani jatkuvasti, muuttnut se, että varmaan paikkailin noilla ihastumisillani jotain muuta asiaa elämässäni. Kun valtaisa ihastuminen elkoi muuttua pikkuhiljaa parisuhteessa, niin tilaa tuli uudelle ihastumiselle, ja kierre oli valmis. "jouduin" eroamaan, koska en vain voinut mitään sille että ihastuin toiseen.
Olisin voinut myös tehdä niin, että en vain enää seurustele, mutta onnekseni päätin näin, sillä en ole koskaan ollut onnellisempi kuin nyt mieheni kanssa.