Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, vaille viisikymppinen. Olin eksän kanssa vajaa 30v eli teinistä, meille siunautui yksi lapsi, jonka jälkeen alkoi kaikki mättää. Vaimo teki lapselle eri ruuat josta syystä tämä on nykyään erittäin nirso ja syö ravintoköyhää ruokaa. Lasta ei vaimo koskaan halunnut laittaa hoitoon, jotenka emme käyneet ikinä enää kahdestaan missään. Jos sain kerta kolmeen vuoteen houkuteltua vaimon jonnekin, lapsi otettiin mukaan eikä yötä voinut olla missään vaan piti ajaa kotiin yöpymään. Prätkäni kyytiin vaimo ei tullut, vaikka ostin puvunkin hänelle, koska poikaa ei voinut jättää yksin kotiin edes toisella kymmenellä. Hoitoverkkoja olisi ollut yllin kyllin. Vaimo oli siivoushullu ja kun hän siivosi, hän huusi ja möykkäsi. Jalkoja ei saanut pitää pöydällä koska pöytä kuluu ym hullua. Töihin ei vaimo suostunut kuin ihan nuorena, eli minun siivellä ja lappasi surutta ostoskärryn täyteen ja odotti minun kaivavan lompakkoa.

Tossu olin kun kaikkeen suostuin, mutta katkesi se minunkin kamelini selkä lopulta. Otin ja laihdutin itseni lääkärin kehoituksesta nuoruuden kuntoon, samalla hävisi kolme kroonista sairautta. Kannustiko vaimo? Ei, vaan haukkui nälkiintyneen näköiseksi. Ajoin kaljuuntuvat hiukset kokonaan pois, jonka jälkeen näytin kuulemma keskitysleiriläiseltä. Samalla hänestä kuoriutui kuitenkin mustasukkainen ihminen, joka oli uusi piirre. Tutki puhelinta, kyttäsi tekemisiäni, haukkui ja heitteli tavaroilla. Ikinä en ollut katsellut muita naisia sillä silmällä saati pettänyt.

Kerran olin työporukalla toisessa kaupungissa. Muija soitteli vähän väliä ja piti kuulusteluja. Ajatus oli rentoutua äijien kanssa saunaosastolla ja mennä ajoissa maaten. Mutta kun puhelin soi koko ajan, meni hermot, vaihdoin saunatakin farkkuihin ja neuleeseen ja painui yökerhoon. Siellä tapasin nykyisen vaimoni. En yhtäkkiä halunnutkaan vastustella, kun kaunis nainen pyysi samaan pöytään. Tutustuimme ja illan päätteeksi vaihdoimme sähköpostiosoitteita.

En ole koskaan päivääkään katunut, että vaihdoin naista, mutta sitä olen, etten lähtenyt aiemmin. Nykyinen rouvani on itseäni hieman vanhempi muuten, ei mikään 2-kymppinen. Yhdessä olemme ajelleet moottoripyörällä, käyneet katsomassa elävää musiikkia, tanssineet, istuneet elokuvissa, käyneet matkoilla, reissanneet pitkin Pohjoismaita autolla ja kaikkea muuta mitä ehdottelin aikoinani eksälle.

Eksä ei ole paljon antanut tavata lasta, mutta joka päivä laittelemme viestiä. Lähtiessään eksä tyhjensi talon irtaimistosta, vei myös mm matontamppaustelineen, kaksi ruohonleikkuria, parikymmentä ämpäriä, saunan paskaiset rallit pieneen rivarikämppäänsä. Vei myös lähes kaikki vanhempieni perintötavarat. En jaksanut tapella, ajattelin että kunhan hänestä pääsee, niin hyvä. Talon pihaan on ollut pakko asentaa kamerat, koska hän hiippaili täällä tekemässä ilkivaltaa.

Totuus on joskus tarua ihmeellisempää, mutta minä olen nyt onnellinen mies. Vaikka minun ja nykyiseni juttu ei olisi jostain syystä toiminutkaan pitkän päälle, en ikinä milloinkaan olisi halunnut häntä takaisin, vaikka olisi viimeinen nainen maan päällä

Aivan huippu! Tuollaista selkärankaa ei suomalaisista miehistä tahdo löytyä!

Mikä se selkäranka tässä tarinassa oikein oli? Että "voin huonosti suhteessa, katson uuden valmiiksi ja lähden"?

Se ettei jää haaskaamaan ainoaa elämäänsä paskaan suhteeseen. Ihan sama miten siitä lähtee, kunhan lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Ei johdu vaan siitä, ettei kunnollisia ole vapaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen perheensä hylkääjä katuu. Olen saattohoitaja.

Haluan kyseenalaistaa tämän ajattelun, jossa se kuolinvuoteen ajatus olisi ns. lopullinen totuus. Silloin ihminen ei ole hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, luultavasti lääkityksellä, persoona on voinut muuttua jne. Miksi kuolinvuoteen mielipide olisi jotenkin painavampi kuin nelikymppisenä, täysissä tai lähes täysissä voimissa tehty ja toteutettu päätös?

Työskentelen myös terminaalivaiheessa olevien potilaiden parissa. Vanhan parin välinen kiintymys on liikuttavaa. Ihan muuta kuin ikäeroparin, jossa mies kuolee usein hätäisen vaimonsa läsnäollessa tai yksin. Se silmien tyhjyys.

Olen myös samassa työssä ja kyllä siellä paljon kadotaan elämätöntä elämää, ettei uskallettu lähteä ja toimia. Kadutaan kun jäätiin siihen liittoon missä ei ollut enää yhtään mitään. Kyllä siinä vuoteen vierellä tosiaan tyhjiä katseita on, kun viimeisiä sanoja sanotaan ihmiselle jonka kanssa on roikuttu koko elämä, jotta oltaisiin yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä ja pidettäisiin perhe kasassa. Sisältä nämä ihmiset ovat tyhjiä, kamalaa katsottavaa.

Et tiedä, mistä puhut. Kaikkea täällä yritetäänkin.

Todellakin tiedän.

Nimimerkki: Saattohoitotyötä takana 17 v.

Kummallkun on kovin vähän myötätuntoa ja liikaa yleistyksiä.

Klassisesti kumpikin näkee sitä mitä haluaa nähdä. Tämä tapa on ihmislajille tyypillistä käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Mä (eri) tiedän useita nelikymppisiäkin samoilla linjoilla. Myös itseni, jos nykyinen liitto päättyisi joskus niin, että jään yksin. Ei sillä ole tekemistä miesten kanssa, vaan sen kanssa, että elämä saman katon alla vaatii paljon kompromisseja ja vaivannäköä. Sitten kun suhteessa siihen punnitsee mitä siitä parisuhteesta saa, on helppo päätyä rusinat pullasta -ratkaisuun, kevytsuhteeseen omilla asunnoilla. Lapset on jo kasvatettu, vaikuttanee asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Nimenomaan. Miehet eivät enää viiskymppisinä halua yhtä vanhaa puolisoa vaan parikymmentä vuotta nuoremman. Yli viiskymppiset yksinäiset naiset jäävät yksinäisiksi ja eronneet ei enää saa uutta miestä. Ovat liian vanhoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että miehet katuu toisin kuin naiset.

Mies tajuaa lähdettyään ettei puhtaat vaatteet, siisti koti ja hyvä ruoka olekaan keijujen tekosia. Kun kaikki pitää tehdä itse, tupladuuni entiseen verrattuna.

Voi siinä tulla exää ikävä. Mieheni naureskelee näille kavereilleen 50+ ukoille jotka kusettavat koiraa 03 aamuyöllä ja avautuvat kyynelehtien facessa:)

Ex emäntä teki kaiken eteen, ei päästänyt mua keittiöön päinkään, kun teki ruokaa, pesi pyykit ja siivosi. Välillä yritin osallistua, mutta kun hänestä tein kaiken aina väärin ja sain pelkkää nalkutusta, ei jossain vaiheessa enää kiinnostanut. Kyllähän se oli iso syy olla liian pitkään siinä muuten huonoksi ajautuneessa suhteessa, kun pelotti että kukas sitten kaiken tekee. Jälkeenpäin naurattaa oma ajattelu tuolloin. Eron jälkeen entinen emäntä oli varma että tulisin häntä koipien välissä ruikuttamaan häntä takaisin. Mutta minä opettelin itse pesemään pyykkini, ostamaan kalsarini, käyttämään tiskikonetta ja siivoamaan. Ei se mitään ydinfysiikkaa ole.

Nykyään mulla on nainen, jonka kanssa tehdään yhdessä ruokaa ja jos ei jakseta, mennään ravintolaan. Yhdessä myös tehdään isommat siivoukset. Tiski- ja pyykkikonetta täyttää se kumpi milloinkin ehtii. Eipä ole entistä emäntää ikävä.

No sä olet löytänyt todellisen yksisarvisen, ehkä maailman ainoan naisen, jonka intohimo ovat kotityöt. Olisi mielenkiintoista tietää tarinan toinen puoli, kuinka entinen emäntä työnjaon koki, ja mistä nalkutus johtui.

Ei se välttämättä intohimolla selity vaan kommunikaatiovaikeuksilla, luottamuspulalla ja näkemyseroilla. Naiset voivat joskus omia kotityöt tai lapsiin liittyvät asiat niin täysin omaan kontrolliinsa, etteivät anna miehelle edes tilaa ja vastuuta, vaikka tämä haluaisikin osallistua. Mikromanageeraavat, komentelevat ja vahtivat kaikkea, eivätkä hyväksy yhtään omastaan poikkeavia käytäntöjä tai aikataulutuksia. Delegointi on opeteltavissa oleva taito, mutta ei sitä luonnostaan kaikille kehity. Vaikka nainen olisikin päävastuullinen jostain kodin asiakokonaisuuksista, niin pitää opetella johtajuutta, jotta työt saadaan jaettua puolison kanssa. "Ite teen kaiken paremmin" -asenne ei pitkälle kanna.

Vähän sama juttu kuin sellainen, jos vaikkapa mies ei anna koskaan vaimon ajaa autoa yhteisillä matkoilla, vaan haluaa aina ajaa itse. Seurauksena on tietenkin se, että toiselle karttuu enemmän kokemusta ja vahvistuu vaan ennakkokäsitys siitä, että toinen ei osaa ja että ajaminen on toisen hommaa. Jos on vuosikausia menty näin, niin sen jälkeen on aika koomista mieheltä ruveta valittamaan päivittäin siitä, että kun nainen ei koskaan aja vaan hän joutuu itse aina olemaan ratissa. 

Aivan totta, hieno kommentti, joka avaa asioita toivottavasti myös niille, jotka kuvittelevat, että vaimo on joku pyhimys, kun on kaiken aina kotona tehnyt ja lapset hoitanut. Samalla kuitenkin estänyt miestä kehittämään yhtä hyvän suhteen lapsiinsa kuin äitiin ja tästä sitten erottuaan vaahtoaa, että eihän se äijänkutale ikinä edes vaippoja vaihtanut. Entä jos ei ikinä annettu vaihtaa? Vaimo on vallannut kodin eikä anna miehen osallistua. Ehkä jopa kuvittelee näin pitävänsä miehen varmasti itsellään, kun kuvittelee ettei mies pärjää ilman ihmiskotitalouskonetta. Ja hoitamalla kodin ja lapset oikeuttaa itselleen sen, ettei tarvitse kehittyä muilla aloilla ja ihmisenä.

Meikäläisen entinen kotirouva (omasta halustaan) ei suostunut mennä opiskelemaan, vaikka yritin vuosien mittaan ehdottaa monta kertaa, sillä hänellä ei ollut mitään ammattia. Ei halunnut ajaa ajokorttia, vaikka oisin maksanut ja asuimme kaukana kasvukeskuksista, ei halunnut harrastaa mitään koska ei halunnut jättää lapsia vaille omaa kaitsentaa, ei halunnut kestitä kuin omia sukulaisiaan, ei kiinnostanut pukeutuminen, kampaamokäynnit, kävelylenkit minun kanssa, ei niin mikään. Vain kodinhoito ja lastenhoito kiinnosti. Eron jälkeen on marmattanut kaikille kuinka kiittämätön lurjus olen, kun hän sentään teki kotona kaiken ja lihapullat ja muusi oli aina töistä tulevalle pöydässä. Mitään painoarvoa ei ollut sillä että meikäläinen kävi töissä, korjasi autot, kuskasi eukkoa kauppaan, maksoi laskut, hoiti pihan, hoiti remontit, korjasi lämmityksen, aurasi lumet, putsasi tukkiutuneen viemärin, vaihtoi uunin lampun, ajoi nurmikon, katkoi pensaat, hakkasi puut, lämmitti saunan, laatoitti kylppärin rouvan valitsemilla ylihintaisilla laatoilla, rakensi lisäosan taloon...Vain sillä oli painoarvoa, että eukko hoiti kodin ja lapset ja niihinkin olisin mielelläni osallistunut, vaan ei annettu kun en kuulemma mitään osannut tehdä oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Tämäkin vielä! :D Miehet ovat siis harhaisia ja pyytävät näkymättömiä naisia treffeille! Olen pahoillani, kultaseni - minun sinkkuuteni johtuu tasan siitä, että haluan olla sinkku. Samoin noiden ystävieni. Muista en tiedä. Minähän kun en myöskään voi nähdä näkymättömiä naisia, tai miehiäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Mä (eri) tiedän useita nelikymppisiäkin samoilla linjoilla. Myös itseni, jos nykyinen liitto päättyisi joskus niin, että jään yksin. Ei sillä ole tekemistä miesten kanssa, vaan sen kanssa, että elämä saman katon alla vaatii paljon kompromisseja ja vaivannäköä. Sitten kun suhteessa siihen punnitsee mitä siitä parisuhteesta saa, on helppo päätyä rusinat pullasta -ratkaisuun, kevytsuhteeseen omilla asunnoilla. Lapset on jo kasvatettu, vaikuttanee asiaan.

Näin ajattelin itsekin tekeväni, kun yli 4-kymppisenä erosin. Kiva kevytsuhde. Mutta ei se ollutkaan niin kivaa. Olla aina yksin juhlapyhät, kun kaverit oli perheiden kanssa. Olla miehelle vain kevyt suhde. Käydä yksin lenkittämässä koira, käydä yksin salilla, tehdä itselleen ruokaa. Joten onnellinen olen, että löysinkin sitten ihanan miehen, jonka kanssa tehdä niitä kompromisseja, jakaa ilot ja surut, saada suukko aikaisin aamulla ja myöhään illalla ja siinä välissä monta, löylytellä yhdessä, ihastella kissanpentua yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Mä (eri) tiedän useita nelikymppisiäkin samoilla linjoilla. Myös itseni, jos nykyinen liitto päättyisi joskus niin, että jään yksin. Ei sillä ole tekemistä miesten kanssa, vaan sen kanssa, että elämä saman katon alla vaatii paljon kompromisseja ja vaivannäköä. Sitten kun suhteessa siihen punnitsee mitä siitä parisuhteesta saa, on helppo päätyä rusinat pullasta -ratkaisuun, kevytsuhteeseen omilla asunnoilla. Lapset on jo kasvatettu, vaikuttanee asiaan.

Näin ajattelin itsekin tekeväni, kun yli 4-kymppisenä erosin. Kiva kevytsuhde. Mutta ei se ollutkaan niin kivaa. Olla aina yksin juhlapyhät, kun kaverit oli perheiden kanssa. Olla miehelle vain kevyt suhde. Käydä yksin lenkittämässä koira, käydä yksin salilla, tehdä itselleen ruokaa. Joten onnellinen olen, että löysinkin sitten ihanan miehen, jonka kanssa tehdä niitä kompromisseja, jakaa ilot ja surut, saada suukko aikaisin aamulla ja myöhään illalla ja siinä välissä monta, löylytellä yhdessä, ihastella kissanpentua yhdessä.

Täysin eri kokemus. Lapset jo aikusia kun ”jätin perheen”. Olen nauttinut jokaisesta teeskentelemättömästä ja askeettisesta juhlapyhästä kun kaikki perhe-elämän kiemurat ovat ohi. Laitan hyvän ruoan, avaan laadukkaan viinin ja kanssani on vihdoin hiljaisuus - ilman vaateita ja hälinää. Olen vihdoin onnellinen.

Jaksaa sitten ihmetyttää joidenkin ylimielisyys pitkässä liitossa olemisesta ”me kyllä korjataan kaikki eikä vaihdeta kumppania kuin sukkaa”. Ettekö ymmärrä että se ei ole teidän oman erinomaisuutenne ansiota vaan kiinni hyvin monesta asiasta, riittävästä yhteensopivuudesta ja siitä että molemmat sitoutuvat?

Mä olen ollut ihminen joka ”ei koskaan eroa”. Yhteen sopimisen kanssa oli vähän niin ja näin, kommunikointi hankalaa ja seksikin melko hankalaa ja huonoa. Käytiin kahteen otteeseen pariterapiassa. Järjestin parisuhdeaikaa ja viikonloppumatkoja. Pyrin toteuttamaan miehen toiveita ja kertomaan hänelle aina positiivisia asioita hänestä. Aina vaivasi tyhjyys, seksin puute, vaikeus kokea itseä naiseksi kun ei saanut sellaista lämpöä ja rakkautta jota koko keho ja mieli kaipasi niin että sattui. Mutta minä olin sinnikäs ja minä taistelin säilyttääkseni avioliiton.

Kestin itselleni kasaantuneet vastuut kodin ja lasten hoidosta. Minä kestin. Pyysin mieheltä, en saanut, mutta kestin ja kestin ja kestin ja ajattelin että rakastan tuota miestä jonka olen valinnut.

Nelissäkymmenissä sitten kävi niin että rakastuin toiseen. Olen siitä vastuussa, annoin sen tapahtua. Eropäätös syntyi monien kuukausien piinan jälkeen. Paras päätös mitä voi olla.

Elän nyt tasavertaisessa hyvin seksuaalisessa suhteessa eikä minulta puutu mitään. Kun elän oikean ihmisen kanssa tajuan kirkkaasti miten väärä kumppani mulla avioliitossa oli.

Lapset toki menettivät ehjän ydinperheen. Se on surullista. Teemme kaikkemme että heillä olis mahdollisimman hyvä kasvaa tässäkin tilanteessa.

Ei ole mikään paremmuuden merkki että avioliitto ei hajoa. Se on paljon hyvää onnea kun on kumppani joka on itselle oikea ja pysyy sellaisena läpi elämän. Kaikille niin ei käy. Eikä siinä, että väkisin epäonnistumisen pelossa pysyy yhdessä väärän ihmisen kanssa ole todellakaan mitään ihailtavaa. Sitä puolta näiden koko elämän kestäviä liittoja ylistävien pitäisi joskus pysähtyä miettimään.

Vierailija kirjoitti:

Myönnän, että olisi ollut fiksumpaa erota ensin ja sitten vasta ottaa uusi nainen, mutta en osannut.

"Kiitti mulle riitti, kiitos näistä vuosista ja soitellaan kun pitää lapsen tapaamisasiat sopia. Tossa mun uusi osoite. Kaikkea hyvää."

Onhan se kyllä aika haastavaa.

Entinen mieheni tuskin katuu. Alunperin jätti minut ja pojan yli 15 vuoden yhdessäolon jälkeen nuoremman naisen takia. Miehen ja nuorikon suhde nyt kesti vain pari vuotta. Sen jälkeen ukolla on ollut kainalossa aina vaihtuva nuorempi edustuspimu, normaalisti joku virolainen tms. Toki jokainen noista naisista on ollut minua nuorempi, timmimpi ja kauniimpi, joten ainakaan ei ukon tarvitse katsellea 5-kymppistä kurttunaamaa. Nyt jo lukioikäinen 17-vuotias poikamme on tunnustanut tapaavansa ukkoa vain rahan takia. Isä on aina ollut hyvä maksamaan. Maksanut kalliit harrastukset, saattaa antaa 200e:n setelin taskurahaksi, maksanut kielikurssit, ulkomaan matkat ja nyt pojan autokoulun. Silti poika sanoo, ettei miellä ukkoa isäkseen. Alunperin edes viikonlopputapaamiset ei onnistuneet, koska mies laittoi uransa ja biletyksen etusijalle. Nykyisin tapaavat yleensä jossain ravintolassa ja isällä saattaa olla joku nuorempi pimu mukanaan. Pojan mielestä se on kiusallista, mutta hän jaksaa teatteria rahan takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että miehet katuu toisin kuin naiset.

Mies tajuaa lähdettyään ettei puhtaat vaatteet, siisti koti ja hyvä ruoka olekaan keijujen tekosia. Kun kaikki pitää tehdä itse, tupladuuni entiseen verrattuna.

Voi siinä tulla exää ikävä. Mieheni naureskelee näille kavereilleen 50+ ukoille jotka kusettavat koiraa 03 aamuyöllä ja avautuvat kyynelehtien facessa:)

Ex emäntä teki kaiken eteen, ei päästänyt mua keittiöön päinkään, kun teki ruokaa, pesi pyykit ja siivosi. Välillä yritin osallistua, mutta kun hänestä tein kaiken aina väärin ja sain pelkkää nalkutusta, ei jossain vaiheessa enää kiinnostanut. Kyllähän se oli iso syy olla liian pitkään siinä muuten huonoksi ajautuneessa suhteessa, kun pelotti että kukas sitten kaiken tekee. Jälkeenpäin naurattaa oma ajattelu tuolloin. Eron jälkeen entinen emäntä oli varma että tulisin häntä koipien välissä ruikuttamaan häntä takaisin. Mutta minä opettelin itse pesemään pyykkini, ostamaan kalsarini, käyttämään tiskikonetta ja siivoamaan. Ei se mitään ydinfysiikkaa ole.

Nykyään mulla on nainen, jonka kanssa tehdään yhdessä ruokaa ja jos ei jakseta, mennään ravintolaan. Yhdessä myös tehdään isommat siivoukset. Tiski- ja pyykkikonetta täyttää se kumpi milloinkin ehtii. Eipä ole entistä emäntää ikävä.

No sä olet löytänyt todellisen yksisarvisen, ehkä maailman ainoan naisen, jonka intohimo ovat kotityöt. Olisi mielenkiintoista tietää tarinan toinen puoli, kuinka entinen emäntä työnjaon koki, ja mistä nalkutus johtui.

Ei se välttämättä intohimolla selity vaan kommunikaatiovaikeuksilla, luottamuspulalla ja näkemyseroilla. Naiset voivat joskus omia kotityöt tai lapsiin liittyvät asiat niin täysin omaan kontrolliinsa, etteivät anna miehelle edes tilaa ja vastuuta, vaikka tämä haluaisikin osallistua. Mikromanageeraavat, komentelevat ja vahtivat kaikkea, eivätkä hyväksy yhtään omastaan poikkeavia käytäntöjä tai aikataulutuksia. Delegointi on opeteltavissa oleva taito, mutta ei sitä luonnostaan kaikille kehity. Vaikka nainen olisikin päävastuullinen jostain kodin asiakokonaisuuksista, niin pitää opetella johtajuutta, jotta työt saadaan jaettua puolison kanssa. "Ite teen kaiken paremmin" -asenne ei pitkälle kanna.

Vähän sama juttu kuin sellainen, jos vaikkapa mies ei anna koskaan vaimon ajaa autoa yhteisillä matkoilla, vaan haluaa aina ajaa itse. Seurauksena on tietenkin se, että toiselle karttuu enemmän kokemusta ja vahvistuu vaan ennakkokäsitys siitä, että toinen ei osaa ja että ajaminen on toisen hommaa. Jos on vuosikausia menty näin, niin sen jälkeen on aika koomista mieheltä ruveta valittamaan päivittäin siitä, että kun nainen ei koskaan aja vaan hän joutuu itse aina olemaan ratissa. 

Ei anna asioiden mennä noi vuosikausia. Mikä ihmisiä vaivaa, päivistä ja viikoista ja kuukausista toiseen kuunnellaan kun toinen marmattaa että et osaa et saa et pysty miksi et pska osallistu, miksi helvetissä? Mulle tulisi mitta täyteen jo ekan kuukauden jälkeen. Miksi jäädä vuosiksi tuohon? Syyllistä saa kyllä hakea siinä vaiheessa myös peilistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, vaille viisikymppinen. Olin eksän kanssa vajaa 30v eli teinistä, meille siunautui yksi lapsi, jonka jälkeen alkoi kaikki mättää. Vaimo teki lapselle eri ruuat josta syystä tämä on nykyään erittäin nirso ja syö ravintoköyhää ruokaa. Lasta ei vaimo koskaan halunnut laittaa hoitoon, jotenka emme käyneet ikinä enää kahdestaan missään. Jos sain kerta kolmeen vuoteen houkuteltua vaimon jonnekin, lapsi otettiin mukaan eikä yötä voinut olla missään vaan piti ajaa kotiin yöpymään. Prätkäni kyytiin vaimo ei tullut, vaikka ostin puvunkin hänelle, koska poikaa ei voinut jättää yksin kotiin edes toisella kymmenellä. Hoitoverkkoja olisi ollut yllin kyllin. Vaimo oli siivoushullu ja kun hän siivosi, hän huusi ja möykkäsi. Jalkoja ei saanut pitää pöydällä koska pöytä kuluu ym hullua. Töihin ei vaimo suostunut kuin ihan nuorena, eli minun siivellä ja lappasi surutta ostoskärryn täyteen ja odotti minun kaivavan lompakkoa.

Tossu olin kun kaikkeen suostuin, mutta katkesi se minunkin kamelini selkä lopulta. Otin ja laihdutin itseni lääkärin kehoituksesta nuoruuden kuntoon, samalla hävisi kolme kroonista sairautta. Kannustiko vaimo? Ei, vaan haukkui nälkiintyneen näköiseksi. Ajoin kaljuuntuvat hiukset kokonaan pois, jonka jälkeen näytin kuulemma keskitysleiriläiseltä. Samalla hänestä kuoriutui kuitenkin mustasukkainen ihminen, joka oli uusi piirre. Tutki puhelinta, kyttäsi tekemisiäni, haukkui ja heitteli tavaroilla. Ikinä en ollut katsellut muita naisia sillä silmällä saati pettänyt.

Kerran olin työporukalla toisessa kaupungissa. Muija soitteli vähän väliä ja piti kuulusteluja. Ajatus oli rentoutua äijien kanssa saunaosastolla ja mennä ajoissa maaten. Mutta kun puhelin soi koko ajan, meni hermot, vaihdoin saunatakin farkkuihin ja neuleeseen ja painui yökerhoon. Siellä tapasin nykyisen vaimoni. En yhtäkkiä halunnutkaan vastustella, kun kaunis nainen pyysi samaan pöytään. Tutustuimme ja illan päätteeksi vaihdoimme sähköpostiosoitteita.

En ole koskaan päivääkään katunut, että vaihdoin naista, mutta sitä olen, etten lähtenyt aiemmin. Nykyinen rouvani on itseäni hieman vanhempi muuten, ei mikään 2-kymppinen. Yhdessä olemme ajelleet moottoripyörällä, käyneet katsomassa elävää musiikkia, tanssineet, istuneet elokuvissa, käyneet matkoilla, reissanneet pitkin Pohjoismaita autolla ja kaikkea muuta mitä ehdottelin aikoinani eksälle.

Eksä ei ole paljon antanut tavata lasta, mutta joka päivä laittelemme viestiä. Lähtiessään eksä tyhjensi talon irtaimistosta, vei myös mm matontamppaustelineen, kaksi ruohonleikkuria, parikymmentä ämpäriä, saunan paskaiset rallit pieneen rivarikämppäänsä. Vei myös lähes kaikki vanhempieni perintötavarat. En jaksanut tapella, ajattelin että kunhan hänestä pääsee, niin hyvä. Talon pihaan on ollut pakko asentaa kamerat, koska hän hiippaili täällä tekemässä ilkivaltaa.

Totuus on joskus tarua ihmeellisempää, mutta minä olen nyt onnellinen mies. Vaikka minun ja nykyiseni juttu ei olisi jostain syystä toiminutkaan pitkän päälle, en ikinä milloinkaan olisi halunnut häntä takaisin, vaikka olisi viimeinen nainen maan päällä

Aivan huippu! Tuollaista selkärankaa ei suomalaisista miehistä tahdo löytyä!

Mikä se selkäranka tässä tarinassa oikein oli? Että "voin huonosti suhteessa, katson uuden valmiiksi ja lähden"?

Se ettei jää haaskaamaan ainoaa elämäänsä paskaan suhteeseen. Ihan sama miten siitä lähtee, kunhan lähtee.

Selkäranka = ihan sama vaikka pettää ennen kuin lähtee

Niinpä tietysti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että miehet katuu toisin kuin naiset.

Mies tajuaa lähdettyään ettei puhtaat vaatteet, siisti koti ja hyvä ruoka olekaan keijujen tekosia. Kun kaikki pitää tehdä itse, tupladuuni entiseen verrattuna.

Voi siinä tulla exää ikävä. Mieheni naureskelee näille kavereilleen 50+ ukoille jotka kusettavat koiraa 03 aamuyöllä ja avautuvat kyynelehtien facessa:)

Ex emäntä teki kaiken eteen, ei päästänyt mua keittiöön päinkään, kun teki ruokaa, pesi pyykit ja siivosi. Välillä yritin osallistua, mutta kun hänestä tein kaiken aina väärin ja sain pelkkää nalkutusta, ei jossain vaiheessa enää kiinnostanut. Kyllähän se oli iso syy olla liian pitkään siinä muuten huonoksi ajautuneessa suhteessa, kun pelotti että kukas sitten kaiken tekee. Jälkeenpäin naurattaa oma ajattelu tuolloin. Eron jälkeen entinen emäntä oli varma että tulisin häntä koipien välissä ruikuttamaan häntä takaisin. Mutta minä opettelin itse pesemään pyykkini, ostamaan kalsarini, käyttämään tiskikonetta ja siivoamaan. Ei se mitään ydinfysiikkaa ole.

Nykyään mulla on nainen, jonka kanssa tehdään yhdessä ruokaa ja jos ei jakseta, mennään ravintolaan. Yhdessä myös tehdään isommat siivoukset. Tiski- ja pyykkikonetta täyttää se kumpi milloinkin ehtii. Eipä ole entistä emäntää ikävä.

No sä olet löytänyt todellisen yksisarvisen, ehkä maailman ainoan naisen, jonka intohimo ovat kotityöt. Olisi mielenkiintoista tietää tarinan toinen puoli, kuinka entinen emäntä työnjaon koki, ja mistä nalkutus johtui.

Ei se välttämättä intohimolla selity vaan kommunikaatiovaikeuksilla, luottamuspulalla ja näkemyseroilla. Naiset voivat joskus omia kotityöt tai lapsiin liittyvät asiat niin täysin omaan kontrolliinsa, etteivät anna miehelle edes tilaa ja vastuuta, vaikka tämä haluaisikin osallistua. Mikromanageeraavat, komentelevat ja vahtivat kaikkea, eivätkä hyväksy yhtään omastaan poikkeavia käytäntöjä tai aikataulutuksia. Delegointi on opeteltavissa oleva taito, mutta ei sitä luonnostaan kaikille kehity. Vaikka nainen olisikin päävastuullinen jostain kodin asiakokonaisuuksista, niin pitää opetella johtajuutta, jotta työt saadaan jaettua puolison kanssa. "Ite teen kaiken paremmin" -asenne ei pitkälle kanna.

Vähän sama juttu kuin sellainen, jos vaikkapa mies ei anna koskaan vaimon ajaa autoa yhteisillä matkoilla, vaan haluaa aina ajaa itse. Seurauksena on tietenkin se, että toiselle karttuu enemmän kokemusta ja vahvistuu vaan ennakkokäsitys siitä, että toinen ei osaa ja että ajaminen on toisen hommaa. Jos on vuosikausia menty näin, niin sen jälkeen on aika koomista mieheltä ruveta valittamaan päivittäin siitä, että kun nainen ei koskaan aja vaan hän joutuu itse aina olemaan ratissa. 

Ei anna asioiden mennä noi vuosikausia. Mikä ihmisiä vaivaa, päivistä ja viikoista ja kuukausista toiseen kuunnellaan kun toinen marmattaa että et osaa et saa et pysty miksi et pska osallistu, miksi helvetissä? Mulle tulisi mitta täyteen jo ekan kuukauden jälkeen. Miksi jäädä vuosiksi tuohon? Syyllistä saa kyllä hakea siinä vaiheessa myös peilistä.

Niinpä, ihmettelen edelleen miten en älynnyt lähteä aiemmin, mutta meihin on iskostettu ideaali siitä, että kun on yhteen menty ja lapsia tehty, niin kaiken se kestää ja kärsii. Tässä keskusteluketjussa voi huomata kuinka paljon tällä lapiolla on ihmisiä lyöty päähän. Pitkissä liitoissa pysyneet kiillottelevat kruunuaan, jätetyt suoltavat törkyä näppiksiltään haukkuen jättäjiä sioiksi ja moraalittomiksi. Ja ihan livenäkin on jotkut katkoneet välit eivätkä edes kaupassa tervehdi, kun lopulta otin ja lähdin kuuntelemasta sitä motkotusta, narinaa, haukkumista ja alentamista.

Vierailija kirjoitti:

Perhettä ei jätetä, vaan puoliso. Ärsyttää tuo sanonta ”jättää perhe”. En tunne yhtäkään miestä, joka olisi lapsensa jättänyt erottuaan eukostaan.

Minä tunnen valitettavasti montakin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän, että olisi ollut fiksumpaa erota ensin ja sitten vasta ottaa uusi nainen, mutta en osannut.

"Kiitti mulle riitti, kiitos näistä vuosista ja soitellaan kun pitää lapsen tapaamisasiat sopia. Tossa mun uusi osoite. Kaikkea hyvää."

Onhan se kyllä aika haastavaa.

Noinkohan se menee tosielämässä?

Vierailija kirjoitti:

Voiko olla oikeesti niin, että osa ihmisistä ei omaa kykyä ajatella, että niin paljon kuin on ihmisiä, niin paljon on erilaisia kokemuksia? Varmasti joku katuu erottuaan, toinen ei. Joku jopa ottaa kotoa lähteneen ja siipiä kokeilleen siipan takaisin, aika moni ei. Jos joku/jotkut ovat onnistuneet olemaan 35v samassa liitossa, voi toinen pitkä liitto olla hyvin onnellinen ja toinen onneton. Ihmiset myös eroavat eri syistä. Todellisuudessa on erittäin ilkeitä miehiä ja naisia, joista on ilo päästä eroon. On myös hyviä miehiä ja naisia, jotka kuitenkin päätyvät jättäjiksi tai jätetyiksi. On ihmisiä, jotka eivät eron jälkeen pidä lapsiinsa yhteyttä ja enemmän heitä jotka pitävät. On myös exiä, jotka eivät eronneen tavata lapsia. On yksinhuoltajia, jotka ehdottomasti haluavat sitä olla ja ovat tyytyväisiä, on myös yksinhuoltajia olosuhteiden pakosta ja ovat uupuneita ja tyytymättömiä.

Suurin osa perustaa perheen juuri sen itse valitsemansa ihmisen kanssa. Ennen kuin perhe on perustettu, on mahdotonta arvioida millainen dynamiikka silloin kehittyy. Suurin osa vanhemmista kasvavat rooleihinsa ja suoriutuvat kyllin hyvin. Jotkut miehet ja naiset eivät kasva ja hakevat kodin ulkopuolelta huvitusta itselleen. Joskus äiti masentuu, joskus isä. Jotkut hakevat apua ja selviävät, toiset eivät. Jotkut eroavat, toiset eivät.

Ei ole mitään kaavaa, että kaikki kuolinvuoteellaan katuvat jotain tiettyä asiaa tai että kaikki eronneet haikailevat vanhaa tai etteivät haikaile. Ihminen on yksilö, kullakin yksilöllä on yksilöllinen historiansa, kokemusmaailmansa ja tapansa. Joistain tulee erottuaan onnellisia, joistain onnettomia.

On tietenkin sääli, että joku ei pärjää eron jälkeen tai joku tulee epäreilusti jätetyksi, mutta eniten säälin ihmisiä, jotka eivät kykene ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, vaan heidän tapansa ajatella ja kokea on se ainut oikea. He valitettavan usein ovatkin niitä, jotka tultuaan jätetyiksi kokevat elämän sietämättömän raskaaksi ja kohtuuttomaksi, he elävät omissa voimafantasioissaan ja kuluttavat voimansa negaatioiden pyörteissä.

Aamen. Jos olisin jaksanut, olisin kirjoittanut juuri näin. Kiitos kun kirjoitit minunkin puolestani. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.