Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mies lähtee toisen naisen matkaan, tämä EI voi tulla vaimolle yllätyksenä. Ei vain ole haluttu nähdä ongelmia ja nuorempana sitä kuvittelee että avioliitto kestää hautaan saakka.

Kyllä, jotkut saattavat katua että tuli heitettyä kaikki pois ja varsinkin jos uusi suhde ei toimi. Mutta tässä kohtaa täytyy muistaa ettei se avioliitto toiminut koska lähti toisen matkaan. Silloin on niin helppo kaivata sitä tuttua ja turvallista avioliittoa joka oli.

Mutta ei se rakkaus ole palannut, ei ongelmat kadonneet jne.

Täällä naiset nautiskelevat ajatuksella kuinka se ex katuu ja haluaisi juuri minut takaisin. Aikamoista itsepetosta. He kaipaavat sitä tuttua ja turvallista parisuhdetta koska ovat nyt tyhjän päällä. Suurin virhe tässä kohtaa on palata sen ex-vaimon luo ja löytää itsensä taas onnettomana samasta paikasta.

Ei toisiin rakastua ellei avioliitossa ole ongelmia!! Kukaan kolmas osapuoli ei mahdu hyvään parisuhteeseen!!

Olen nelikymppinen nainen jolla elämän kokemusta näistä asioista.

Kuka tahansa kolmas mahtuu sellaiseen suhteeseen, jossa vanhempi keksiikin, että perhe-elämä ei olekaan vastuusta vapaata kivaa.

Tuo on just se ero miehen ja naisen välillä. Mies haluaa elämän olevan hauskaa ja ottaa silti vastuun lapsista, mutta nainen ajattelee lapset vastuuna, joka ei ole kiva asia. Ja sittenkun mies lähtee, niin vaimosta tuntuu, että mies vain pakoilee vastuita.

Naiset ajattelevat perhe-elämästä paljon mustavalkoisemmin. Syynä varmaan kohtu, äiteys ja se, että naisten suurin avu elämässä on ollut ja on vieläkin, uusien ihmisten tekeminen ja hoiva. Kun on perhe perustettu niin oikein mitään muuta ei saisi olla. Onhan se nähty täällä esimerkiksi kymmenissä ketjuissa joissa ruoditaan miehen omia reissuja jätkien kanssa. (kerran vuodessa, kahdessa) Joka toinen nainen kirjoittaa "miksi edes haluta perhettä joka ei merkitse mitään ja kaikki muu vaan menee sen edelle".

Keskustele nyt tuommoisen kanssa.

Tuosta tulee mieleen eräs, jonka mielipiteet järkyttävät minua vieläkin. He olivat uusperhe, jossa naisella oli lapsi vuoroviikoin. Uusi mies keksi aina omia menoja, kun lapsi oli paikalla, ja nainen poti, että heidät pitää ottaa koko pakettina, ja yhdessä pitää tehdä asioita, ja miehen pitää ottaa lapsi kuin omakseen. 

Huh, vieläkin puistattaa...

No tuskin siinä tarkoitettiin, että miehen pitäusi ottaa lapsi omakeen, sillä onhan sillä lapsella jo isä jossakin. Kyllä se nainen ja lapsi vaan on sellainen paketti, ettei yhteiselämästä tule mitään, mikäli se toinen osapuoli ei sitä lasta mitenkään hyväksy ja huomio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Toinen pitkässä liitossa elävä. Meidän kohdalla asia on niin että sama kuvio ei toistu, vaan elämme suhteessamme eri vaiheita. Alun huuma ja tutustuminen toiseen ihmiseen, yhdessä olon rakentaminen ja samaan aikaan opiskelut ym., lapset ja työelämään siirtyminen, hieman myöhemmin vakaampi talous, työvuosia takana ja yksi lapsi lisää. Hetken aikaa pienlapsi elämää ja sitä perusarkea. Sitten lapset ovatkin jo isompia ja huomaa että talous on parantunut ja alkaa ihana vaihe matkusteluineen, perheen ja kahden kesken, iltamenoja taas jaksaa harrastaa kahdestaan ja välillä seksilomia hotellissa. Seurataan lasten kasvua aikuisuuteen, kannustamme heitä eri elämän osa-alueissa ja kannustamme opiskelemaan ahkerasta. Harrastamme yhdessä ja erikseen. Suunnittelemme mitä teemme tänään, huomenna, viikonloppuna, ensi kesänä ja jopa mitä silloin kun täytemme pyöreitä vuosia seuraavan kerran. Ja seksielämä, se jos mikä, on taas huippua. Olemme päässet toteuttamaan uusia juttuja ja olemme jälleen kuin nuoret, seksiä on jopa 4-5 kertaa viikossa. 

Voisi siis sanoa että olen nauttinut kaikista vaiheista parisuhteemme aikana, jokaisessa on sitä jotakin. Nyt on kyllä ihana vaihe menossa ja en malta odotaa myös sitä vaihetta kun lapset ovat lähteneet ja pääsemme toteuttamaan mieheni kanssa niitä asioita mitä tällä hetkellä suunnittelemme. 

Samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Toinen pitkässä liitossa elävä. Meidän kohdalla asia on niin että sama kuvio ei toistu, vaan elämme suhteessamme eri vaiheita. Alun huuma ja tutustuminen toiseen ihmiseen, yhdessä olon rakentaminen ja samaan aikaan opiskelut ym., lapset ja työelämään siirtyminen, hieman myöhemmin vakaampi talous, työvuosia takana ja yksi lapsi lisää. Hetken aikaa pienlapsi elämää ja sitä perusarkea. Sitten lapset ovatkin jo isompia ja huomaa että talous on parantunut ja alkaa ihana vaihe matkusteluineen, perheen ja kahden kesken, iltamenoja taas jaksaa harrastaa kahdestaan ja välillä seksilomia hotellissa. Seurataan lasten kasvua aikuisuuteen, kannustamme heitä eri elämän osa-alueissa ja kannustamme opiskelemaan ahkerasta. Harrastamme yhdessä ja erikseen. Suunnittelemme mitä teemme tänään, huomenna, viikonloppuna, ensi kesänä ja jopa mitä silloin kun täytemme pyöreitä vuosia seuraavan kerran. Ja seksielämä, se jos mikä, on taas huippua. Olemme päässet toteuttamaan uusia juttuja ja olemme jälleen kuin nuoret, seksiä on jopa 4-5 kertaa viikossa. 

Voisi siis sanoa että olen nauttinut kaikista vaiheista parisuhteemme aikana, jokaisessa on sitä jotakin. Nyt on kyllä ihana vaihe menossa ja en malta odotaa myös sitä vaihetta kun lapset ovat lähteneet ja pääsemme toteuttamaan mieheni kanssa niitä asioita mitä tällä hetkellä suunnittelemme. 

Täällä ollaan oltu myös yli 30 vuotta yhdessä. Eläkkeellä oltu puoli vuotta. Tulot pienenivät, mutta rakkaus ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Jätetty vaimo tuskin itse valitsi sitä ettei jaksa. Hoitamaton joku sairaus, mielen tai kehon tai molempia.

Kyllä jaksoi henkistä piinaa harrastaa miestään kohtaan. Ei ollut sairas muuten kuin ehkä masentunut, kun ei ollut ystäviä, eikä harrastanut mitään. Ja miehen olisi pitänyt masentua mukana. Ymmärrätkö, ettei mies enää osannut rakastaa vaimoaan, oli alkanut vihaamaan tätä.

Ai masennusko ei ole sairaus?

Ei ollut diagnoosia saanut, eikä nähnyt itsessään mitään vikaa. Eli oli vain laiska ja "masentui" kotona mitään tekemättä. Ulkopuolisen silmin masentava akka. Tuijotti televisiota 7-23 ja siinäpä sen elämä meni.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset naiset tuntuvat olevan ihan paniikissa kun miehet ostavat seksiä, jättävät keski-iässä ja syntyvyys laskee. Olisikohan sillä naisella mitään osuutta asiaan? Tätä palstaa kun lukee niin ei ihme että mammat valittaa. Kuka ihme näin lapsellisia naisia jaksaisi katsoa? Naisten henkinen taso on romahtanut parinkymmenen vuoden aikana pelottavasti. Some ja minä minä on kaiken ydin. Materialismi ja yksinkertaisuus valtaa alaa kaikkialla. Säälittävää.

Ja ostetun seksin henkinen taso on sitten minkalainen??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Olen eri, mutta jos kehitys on sinulle sitä että vaihdetaan kumppania kuin sukkia, niin minä jätän mielelläni sellaisen kehityksen väliin.

Minulle avioliitto on kuin rakentamista. Joku haluaa ehkä kuluttaa elämänsä siihen, että rakentelee aina vaan uusia taloja ja pistää ne matalaksi heti kun kyllästyy. Minä taas rakennan mieluummin tähän yhteen taloon lisäkerroksia ja -siipiä. Sinulle kehitys on kai sitä, että kuusikymppisenä ollaan jälleen kerran valamassa elämän perustuksia uusiksi. Minulle se on sitä, että on siirrytty tuosta vaiheesta jo pitkälle eteenpäin.

Tämän aloituksen otsikko oli: "Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?" Vastaajat ketjussa ovat suurilta osin katkeria ex vaimoja, ei yhtään keski-ikäistä miestä näyttäisi olevan. Uusi keskustelu on avattu:

"Petetty ja jätetty ex-vaimo".

Ei ainakaan mun työkaverimies näytä katuvan, viisvitonen tyyppi. Heitti samanikäisen vaimonsa pihalle pari vuotta sitten kun rakastui itseään reilusti nuorempaan naiseen. Käsittääkseni kuitenkin oli ollut sivusuhteessa sen kanssa vielä pitempään kun heillä oli yhteinen harrastus raveissa. Mies kukoistaa ja vaikuttaa ikionnelliselta ja on kyllä sanonutkin että uusi rakkaus nuorentaa eikä ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Näkee päällepäin. Eksänsä sen sijaan on parissa vuodessa vanhentunut seittemänkymppisen näköiseksi ja tukkakin harmaantunut. Ei ikinä uskoisi. Tosin miehen kertoman mukaan eksällä on pahoja mielenterveysongelmia eikä hän jaksanut olla mielenterveyshoitajana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Olen eri, mutta jos kehitys on sinulle sitä että vaihdetaan kumppania kuin sukkia, niin minä jätän mielelläni sellaisen kehityksen väliin.

Minulle avioliitto on kuin rakentamista. Joku haluaa ehkä kuluttaa elämänsä siihen, että rakentelee aina vaan uusia taloja ja pistää ne matalaksi heti kun kyllästyy. Minä taas rakennan mieluummin tähän yhteen taloon lisäkerroksia ja -siipiä. Sinulle kehitys on kai sitä, että kuusikymppisenä ollaan jälleen kerran valamassa elämän perustuksia uusiksi. Minulle se on sitä, että on siirrytty tuosta vaiheesta jo pitkälle eteenpäin.

Voit puhua vain omasta kokemuksesta. Et voi kuitenkaan tuomita toisen ihmisen ratkaisua. Joissakin parisuhteissa on koettu enemmän vastoinkäymisiä ja voi olla vaikka kuinka suuria ongelmia, eikä "rakentaminen" enää onnistu saman ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tämän aloituksen otsikko oli: "Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?" Vastaajat ketjussa ovat suurilta osin katkeria ex vaimoja, ei yhtään keski-ikäistä miestä näyttäisi olevan. Uusi keskustelu on avattu:

"Petetty ja jätetty ex-vaimo".

Niinhän sinä naiseton luulet. Keskustele sitten kun on kokemusta muustakin kun huorissakäymisestä.

Osa täällä on niitä, jotka ovat lapsena kokeneet sen miten hienoa on, kun isä keksii että perhe-elämä ei ollutkaan häntä varten. Ja silti perustaa useamman perheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Olen eri, mutta jos kehitys on sinulle sitä että vaihdetaan kumppania kuin sukkia, niin minä jätän mielelläni sellaisen kehityksen väliin.

Minulle avioliitto on kuin rakentamista. Joku haluaa ehkä kuluttaa elämänsä siihen, että rakentelee aina vaan uusia taloja ja pistää ne matalaksi heti kun kyllästyy. Minä taas rakennan mieluummin tähän yhteen taloon lisäkerroksia ja -siipiä. Sinulle kehitys on kai sitä, että kuusikymppisenä ollaan jälleen kerran valamassa elämän perustuksia uusiksi. Minulle se on sitä, että on siirrytty tuosta vaiheesta jo pitkälle eteenpäin.

Voit puhua vain omasta kokemuksesta. Et voi kuitenkaan tuomita toisen ihmisen ratkaisua. Joissakin parisuhteissa on koettu enemmän vastoinkäymisiä ja voi olla vaikka kuinka suuria ongelmia, eikä "rakentaminen" enää onnistu saman ihmisen kanssa.

Erosin itse, kun kaikki mahdollinen oli liiton eteen tehty. Toinen osapuoli ei suostunut puhumaan mistään ongelmista, ei halunnut pariterapiaan, oli äreä ja ikävä tyyppi viimeiset vuodet, edes fyysistä läheisyyttä ei ollut. Löysin erottuani uuden ihmissuhteen, joka oli vielä liitossa. Hänen kumppaninsa oli samanlainen kuin minun exäni, ei halunnut hoitaa suhdetta kuntoon ja oli hyvin hankala tyyppi.

Nykyään kun minä ja uusi kumppanini olemme olleet jo pitkään onnellisia yhdessä, ovat exämme katkeria ja inhottavia, käyttävät lapsia katkeruutensa välikappaleena.

Aina ei sitä vanhaa suhdetta saa kuntoon, yksin kun ei kahden ihmisen työtä voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Olen eri, mutta jos kehitys on sinulle sitä että vaihdetaan kumppania kuin sukkia, niin minä jätän mielelläni sellaisen kehityksen väliin.

Minulle avioliitto on kuin rakentamista. Joku haluaa ehkä kuluttaa elämänsä siihen, että rakentelee aina vaan uusia taloja ja pistää ne matalaksi heti kun kyllästyy. Minä taas rakennan mieluummin tähän yhteen taloon lisäkerroksia ja -siipiä. Sinulle kehitys on kai sitä, että kuusikymppisenä ollaan jälleen kerran valamassa elämän perustuksia uusiksi. Minulle se on sitä, että on siirrytty tuosta vaiheesta jo pitkälle eteenpäin.

Voit puhua vain omasta kokemuksesta. Et voi kuitenkaan tuomita toisen ihmisen ratkaisua. Joissakin parisuhteissa on koettu enemmän vastoinkäymisiä ja voi olla vaikka kuinka suuria ongelmia, eikä "rakentaminen" enää onnistu saman ihmisen kanssa.

Erosin itse, kun kaikki mahdollinen oli liiton eteen tehty. Toinen osapuoli ei suostunut puhumaan mistään ongelmista, ei halunnut pariterapiaan, oli äreä ja ikävä tyyppi viimeiset vuodet, edes fyysistä läheisyyttä ei ollut. Löysin erottuani uuden ihmissuhteen, joka oli vielä liitossa. Hänen kumppaninsa oli samanlainen kuin minun exäni, ei halunnut hoitaa suhdetta kuntoon ja oli hyvin hankala tyyppi.

Nykyään kun minä ja uusi kumppanini olemme olleet jo pitkään onnellisia yhdessä, ovat exämme katkeria ja inhottavia, käyttävät lapsia katkeruutensa välikappaleena.

Aina ei sitä vanhaa suhdetta saa kuntoon, yksin kun ei kahden ihmisen työtä voi tehdä.

Miksi on pitänyt perustaa perhe katkeran ja inhottavan ihmisen kanssa?

Varmasti katuu jos vaimo antaa siihen tilaisuuden. On sellaisia liittoja joissa ei anneta anteeksi yhtäkään syrjähyppyä vaikka yhden illan satunnainen tuttavuus. Sitten joku voi katsoa sivusuhdetta pitkään ja uskoa, että mies haluaa sen oikeasti lopettaa. Sitten kun saa toisen kerran kiinni kun pöly on laskeutunut, voi olla vaikeampi rakentaa luottamusta uudelleen. Mies kyllä mielellään palaa hyvin hoidettuun kotiin vaimon lihapatojen ääreen jos siihen vaimo suostuu, sitten lähtee kun joutuu lähtemään, istuisivat hyvin mielellään kahdella pallilla jos siihen antaa mahdollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eräs tuttu oli naimisissa melkein 20 vuotta ja lapset 16-17 vuotiaita. Mies läheni 50 ja kriisiä pukkasi. Ei kestänyt enää perhe-elämää. Ei muutenkaan koskaan ollut mikään osallistuva isä.. Tapasin nuoremman naisen, jätti vaimonsa ja lapsensa ja aloitti uuden elämän tämän naisen kanssa. Nainen alkoi vaatimaan avioliittoa ja lapsia, mies joutui nyörtymään. Nyt lähemmäs 60 vuotiaana, koti-isänä (koska YT:t) kahdelle päiväkoti-ikäiselle. Ei todellakaan ole onnellinen :) Ex-vaimo elää vapaata ja kivaa elämää, kun omat lapset jo lähemmäs 30 vuotiaita ja voi nauttia rauhallisesta elämästä. 

Miksi aloittaa se hiton rumba alusta jos ekalla kerralla se ei tuntunut kivalta? 

Käykö ikinä mielessä, että se ”rumba” voi tuntua erilaiselta, kun vierellä on oikeanlainen puoliso? Parisuhteesta se kaikki lähtee.

Pointti taisi kuitenkin olla se, että miehet lähtevät koska omien sanojensa mukaan eivät jaksa perhe-elämää, ja parisuhde kuoli ruuhkavuosien alle jne. Jos kyse onkin siitä ettei haluttu olla enää vaimon kanssa yhdessä, ei rakastettu, vaan haluttiin erota nimen omaan vaimosta, niin sittenhän asia on ihan eri, kuin selitellessä että perhe-elämä uuvutti, kun vuoden päästä odotetaan jo uuden perheen esikoista?

Omasta vaimosta kuoriutui ihan eri ihminen synnytettyään. Hän eli vain lapselle eikä mikään muu kiinnostanut enää. Toki ymmärrän, että se kuuluu asiaan, kun lapset ovat pieniä, mutta siinä vaiheessa kun nuorimmainen oli jo 10v eikä edelleenkään kiinnostanut mikään muu, olin aika väsyksissä tilanteeseen. Yhdessä ei halunnut käydä missään, lapsia ei saanut laittaa koskaan edes isovanhempien luo hoitoon (asuivat kiven heiton päässä), meillä ei saanut käydä vieraita, yksin en saanut käydä missään. Vaimo ei harrastanut mitään, ei halunnut enää töihin, hän ei tavannut kuin yhtä kaveriaan, joka eli tismalleen samanlaista elämää perheineen. Yhdessä he jotenkin markkinoivat toisilleen tämän elämäntavan. Eihän sitä jossain vaiheessa enää jaksanut ja halusin eron. Vaimosta tuli järjetön marttyyri ja syyttää edelleen minua itsekkääksi siaksi ja vastuunpakoilijaksi. Hän ei anna tavata lapsia kuin tunnin kaksi harvakseltaan, muille ihmisille selittää ettei minua kiinnosta hoitaa isän velvollisuuksia. Muuttaessaan pois minun omistamastani talosta ja vietyään ns tuhkatkin pesästä, hän jätti kirjeen, jossa sanoi, että olin hänen elämänsä rakkaus. Kummallinen tapa osoittaa se. Eroa en ole katunut. Eron jälkeen hänestä tuli vielä entistäkin ilkeämpi ja hankalampi, joten hyvä vaan että ei tarvitse jakaa ainutkertaista elämää hänen kanssaan.

Kyllä kaikki tietämäni tapaukset on katuneet ja nimenomaan hylkää lapsensakin, kuuluu miesten luonteeseen usein, aukko kiinnostaa, ei lapset ja ihmiset noin yleensä, paitsi, jos voi hyötyä jotenkin toisisista.

Isäni kuuluu tuohon joukkoon myös, eikä ymmärrä nyt vanhana miksi me lapset ei olla tekemisissä sen kanssa, sillä on kuulemma vaikeaa, niin oli meilläkin ilman isää lapsena, kun se upotteli vehjettään nuorempaan aukkoon innoissaan.....

🐷💩👌

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman mustavalkoista ajattelua! Pystyn näkemään heti teksteistä n. 30v naiset jotka uskovat ikuiseen avioliittoon ja samalla pelkäävät miehen lähtevän.

Sitten on näitä n. 40v naisia joilla kokemusta, avarakatseisuutta ja itsevarmuutta. Senkin näkee teksteistä :)

Olen 43v eronnut nainen. Avioero oli rankka kokemus mutten ikipäivänä palaisi tuoksi mustavalkoiseksi kolmekymppiseksi!

No itse olen se 55v nainen, joka uskoo parisuhteeseen. Itse olen ollut hyvässä parisuhteessa yli 35 v ja tiedän sen siis mahdolliseksi. Ihmetyttää kyllä tämä sarjamonogamia eli ajetaan suhde umpikujaan ja sitten vaan aletaan uusi ja kohta ollaan taas samassa pisteessä. Mitään kehitystä ei siellä korvien välissä tapahdu. Toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen sen sijaan , että kukin miettisi sitä omaa panostaan ja vastuutaan tilanteen kehittymisessä. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö huonosta suhteesta saisi lähteä. Nykyisin vaan se tuntuu olevan se helpoin tie.

Luulen että se 35 vuoden avioliitto on tulos juuri siitä, ettei kehitystä siellä korvien välissä tapahdu ja toistetaan samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.

Olen eri, mutta jos kehitys on sinulle sitä että vaihdetaan kumppania kuin sukkia, niin minä jätän mielelläni sellaisen kehityksen väliin.

Minulle avioliitto on kuin rakentamista. Joku haluaa ehkä kuluttaa elämänsä siihen, että rakentelee aina vaan uusia taloja ja pistää ne matalaksi heti kun kyllästyy. Minä taas rakennan mieluummin tähän yhteen taloon lisäkerroksia ja -siipiä. Sinulle kehitys on kai sitä, että kuusikymppisenä ollaan jälleen kerran valamassa elämän perustuksia uusiksi. Minulle se on sitä, että on siirrytty tuosta vaiheesta jo pitkälle eteenpäin.

Voit puhua vain omasta kokemuksesta. Et voi kuitenkaan tuomita toisen ihmisen ratkaisua. Joissakin parisuhteissa on koettu enemmän vastoinkäymisiä ja voi olla vaikka kuinka suuria ongelmia, eikä "rakentaminen" enää onnistu saman ihmisen kanssa.

Erosin itse, kun kaikki mahdollinen oli liiton eteen tehty. Toinen osapuoli ei suostunut puhumaan mistään ongelmista, ei halunnut pariterapiaan, oli äreä ja ikävä tyyppi viimeiset vuodet, edes fyysistä läheisyyttä ei ollut. Löysin erottuani uuden ihmissuhteen, joka oli vielä liitossa. Hänen kumppaninsa oli samanlainen kuin minun exäni, ei halunnut hoitaa suhdetta kuntoon ja oli hyvin hankala tyyppi.

Nykyään kun minä ja uusi kumppanini olemme olleet jo pitkään onnellisia yhdessä, ovat exämme katkeria ja inhottavia, käyttävät lapsia katkeruutensa välikappaleena.

Aina ei sitä vanhaa suhdetta saa kuntoon, yksin kun ei kahden ihmisen työtä voi tehdä.

Miksi on pitänyt perustaa perhe katkeran ja inhottavan ihmisen kanssa?

Eihän exämme aina ole olleet inhottavia ja katkeria, vaan ihan normaali suhde oli molemmilla vuosikaudet, kunnes jotain tapahtui (en edelleenkään ymmärrä mitä) ja nämä huonot piirteet alkoivat vahvistua ja olivat lopulta sietämättömiä.

Jätin vaimoni, en koko perhettäni.

t. Keski-iän kriisi äijä -67

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Eräs tuttu oli naimisissa melkein 20 vuotta ja lapset 16-17 vuotiaita. Mies läheni 50 ja kriisiä pukkasi. Ei kestänyt enää perhe-elämää. Ei muutenkaan koskaan ollut mikään osallistuva isä.. Tapasin nuoremman naisen, jätti vaimonsa ja lapsensa ja aloitti uuden elämän tämän naisen kanssa. Nainen alkoi vaatimaan avioliittoa ja lapsia, mies joutui nyörtymään. Nyt lähemmäs 60 vuotiaana, koti-isänä (koska YT:t) kahdelle päiväkoti-ikäiselle. Ei todellakaan ole onnellinen :) Ex-vaimo elää vapaata ja kivaa elämää, kun omat lapset jo lähemmäs 30 vuotiaita ja voi nauttia rauhallisesta elämästä. 

Miksi aloittaa se hiton rumba alusta jos ekalla kerralla se ei tuntunut kivalta? 

Käykö ikinä mielessä, että se ”rumba” voi tuntua erilaiselta, kun vierellä on oikeanlainen puoliso? Parisuhteesta se kaikki lähtee.

Pointti taisi kuitenkin olla se, että miehet lähtevät koska omien sanojensa mukaan eivät jaksa perhe-elämää, ja parisuhde kuoli ruuhkavuosien alle jne. Jos kyse onkin siitä ettei haluttu olla enää vaimon kanssa yhdessä, ei rakastettu, vaan haluttiin erota nimen omaan vaimosta, niin sittenhän asia on ihan eri, kuin selitellessä että perhe-elämä uuvutti, kun vuoden päästä odotetaan jo uuden perheen esikoista?

Omasta vaimosta kuoriutui ihan eri ihminen synnytettyään. Hän eli vain lapselle eikä mikään muu kiinnostanut enää. Toki ymmärrän, että se kuuluu asiaan, kun lapset ovat pieniä, mutta siinä vaiheessa kun nuorimmainen oli jo 10v eikä edelleenkään kiinnostanut mikään muu, olin aika väsyksissä tilanteeseen. Yhdessä ei halunnut käydä missään, lapsia ei saanut laittaa koskaan edes isovanhempien luo hoitoon (asuivat kiven heiton päässä), meillä ei saanut käydä vieraita, yksin en saanut käydä missään. Vaimo ei harrastanut mitään, ei halunnut enää töihin, hän ei tavannut kuin yhtä kaveriaan, joka eli tismalleen samanlaista elämää perheineen. Yhdessä he jotenkin markkinoivat toisilleen tämän elämäntavan. Eihän sitä jossain vaiheessa enää jaksanut ja halusin eron. Vaimosta tuli järjetön marttyyri ja syyttää edelleen minua itsekkääksi siaksi ja vastuunpakoilijaksi. Hän ei anna tavata lapsia kuin tunnin kaksi harvakseltaan, muille ihmisille selittää ettei minua kiinnosta hoitaa isän velvollisuuksia. Muuttaessaan pois minun omistamastani talosta ja vietyään ns tuhkatkin pesästä, hän jätti kirjeen, jossa sanoi, että olin hänen elämänsä rakkaus. Kummallinen tapa osoittaa se. Eroa en ole katunut. Eron jälkeen hänestä tuli vielä entistäkin ilkeämpi ja hankalampi, joten hyvä vaan että ei tarvitse jakaa ainutkertaista elämää hänen kanssaan.

Kuulostaa siltä, että sun vaimolle tuli klassinen baby blues masennus, jota ei hoidettu ja se pääsi jatkumaan.

Siihen kannattaa edelleen ehdottaa sille avun hakemista, teidän lasten takia, masennus on aika ikävä juttu kroonistuessaan ja pitkittyessään.

Harmi ettei kukaan huomannut sitä aikoinaan, se on nykyään hyvin hoidettavissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies, vaille viisikymppinen. Olin eksän kanssa vajaa 30v eli teinistä, meille siunautui yksi lapsi, jonka jälkeen alkoi kaikki mättää. Vaimo teki lapselle eri ruuat josta syystä tämä on nykyään erittäin nirso ja syö ravintoköyhää ruokaa. Lasta ei vaimo koskaan halunnut laittaa hoitoon, jotenka emme käyneet ikinä enää kahdestaan missään. Jos sain kerta kolmeen vuoteen houkuteltua vaimon jonnekin, lapsi otettiin mukaan eikä yötä voinut olla missään vaan piti ajaa kotiin yöpymään. Prätkäni kyytiin vaimo ei tullut, vaikka ostin puvunkin hänelle, koska poikaa ei voinut jättää yksin kotiin edes toisella kymmenellä. Hoitoverkkoja olisi ollut yllin kyllin. Vaimo oli siivoushullu ja kun hän siivosi, hän huusi ja möykkäsi. Jalkoja ei saanut pitää pöydällä koska pöytä kuluu ym hullua. Töihin ei vaimo suostunut kuin ihan nuorena, eli minun siivellä ja lappasi surutta ostoskärryn täyteen ja odotti minun kaivavan lompakkoa.

Tossu olin kun kaikkeen suostuin, mutta katkesi se minunkin kamelini selkä lopulta. Otin ja laihdutin itseni lääkärin kehoituksesta nuoruuden kuntoon, samalla hävisi kolme kroonista sairautta. Kannustiko vaimo? Ei, vaan haukkui nälkiintyneen näköiseksi. Ajoin kaljuuntuvat hiukset kokonaan pois, jonka jälkeen näytin kuulemma keskitysleiriläiseltä. Samalla hänestä kuoriutui kuitenkin mustasukkainen ihminen, joka oli uusi piirre. Tutki puhelinta, kyttäsi tekemisiäni, haukkui ja heitteli tavaroilla. Ikinä en ollut katsellut muita naisia sillä silmällä saati pettänyt.

Kerran olin työporukalla toisessa kaupungissa. Muija soitteli vähän väliä ja piti kuulusteluja. Ajatus oli rentoutua äijien kanssa saunaosastolla ja mennä ajoissa maaten. Mutta kun puhelin soi koko ajan, meni hermot, vaihdoin saunatakin farkkuihin ja neuleeseen ja painui yökerhoon. Siellä tapasin nykyisen vaimoni. En yhtäkkiä halunnutkaan vastustella, kun kaunis nainen pyysi samaan pöytään. Tutustuimme ja illan päätteeksi vaihdoimme sähköpostiosoitteita.

En ole koskaan päivääkään katunut, että vaihdoin naista, mutta sitä olen, etten lähtenyt aiemmin. Nykyinen rouvani on itseäni hieman vanhempi muuten, ei mikään 2-kymppinen. Yhdessä olemme ajelleet moottoripyörällä, käyneet katsomassa elävää musiikkia, tanssineet, istuneet elokuvissa, käyneet matkoilla, reissanneet pitkin Pohjoismaita autolla ja kaikkea muuta mitä ehdottelin aikoinani eksälle.

Eksä ei ole paljon antanut tavata lasta, mutta joka päivä laittelemme viestiä. Lähtiessään eksä tyhjensi talon irtaimistosta, vei myös mm matontamppaustelineen, kaksi ruohonleikkuria, parikymmentä ämpäriä, saunan paskaiset rallit pieneen rivarikämppäänsä. Vei myös lähes kaikki vanhempieni perintötavarat. En jaksanut tapella, ajattelin että kunhan hänestä pääsee, niin hyvä. Talon pihaan on ollut pakko asentaa kamerat, koska hän hiippaili täällä tekemässä ilkivaltaa.

Totuus on joskus tarua ihmeellisempää, mutta minä olen nyt onnellinen mies. Vaikka minun ja nykyiseni juttu ei olisi jostain syystä toiminutkaan pitkän päälle, en ikinä milloinkaan olisi halunnut häntä takaisin, vaikka olisi viimeinen nainen maan päällä

Aivan huippu! Tuollaista selkärankaa ei suomalaisista miehistä tahdo löytyä!

Vielä kun olis löytynyt sitä selkärankaa sen ekan liiton aikana. Vaimohan tuntui tekevän perheessä kaiken, hoiti lapsen ja pilasi sen totaalisesti jne. Missä miehen ja isän vastuu?

Selkärankaa olis myöntää, että siinä ekassakin liitossa oli kaksi ihmistä. Kaikki vika ei ollut vaimon. Mutta siihen ei tämän herran selkäranka vielä riitä, peiliin ei ole katsottu. Exä on se hullu ja kauhea, joka kaiken yksinään pilasi. Se jos mikä kertoo omaa kieltään.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että miehet katuu toisin kuin naiset.

Mies tajuaa lähdettyään ettei puhtaat vaatteet, siisti koti ja hyvä ruoka olekaan keijujen tekosia. Kun kaikki pitää tehdä itse, tupladuuni entiseen verrattuna.

Voi siinä tulla exää ikävä. Mieheni naureskelee näille kavereilleen 50+ ukoille jotka kusettavat koiraa 03 aamuyöllä ja avautuvat kyynelehtien facessa:)

Ex emäntä teki kaiken eteen, ei päästänyt mua keittiöön päinkään, kun teki ruokaa, pesi pyykit ja siivosi. Välillä yritin osallistua, mutta kun hänestä tein kaiken aina väärin ja sain pelkkää nalkutusta, ei jossain vaiheessa enää kiinnostanut. Kyllähän se oli iso syy olla liian pitkään siinä muuten huonoksi ajautuneessa suhteessa, kun pelotti että kukas sitten kaiken tekee. Jälkeenpäin naurattaa oma ajattelu tuolloin. Eron jälkeen entinen emäntä oli varma että tulisin häntä koipien välissä ruikuttamaan häntä takaisin. Mutta minä opettelin itse pesemään pyykkini, ostamaan kalsarini, käyttämään tiskikonetta ja siivoamaan. Ei se mitään ydinfysiikkaa ole.

Nykyään mulla on nainen, jonka kanssa tehdään yhdessä ruokaa ja jos ei jakseta, mennään ravintolaan. Yhdessä myös tehdään isommat siivoukset. Tiski- ja pyykkikonetta täyttää se kumpi milloinkin ehtii. Eipä ole entistä emäntää ikävä.