Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Nimenomaan. Miehet eivät enää viiskymppisinä halua yhtä vanhaa puolisoa vaan parikymmentä vuotta nuoremman. Yli viiskymppiset yksinäiset naiset jäävät yksinäisiksi ja eronneet ei enää saa uutta miestä. Ovat liian vanhoja.

Nuoria naisia ei riitä edes nuorille miehille. Ei kannata uskotella peruspetrille, että vaihto nuorempaan onnistuu tuosta vaan. Kaikki tuntemani eronneet naiset ovat löytäneet kumppanikseen hieman nuoremman miehen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?

Sanon suoraa että minulle teki paskat oma ukko kun 27 vuoren jälkeen otti ja heitti pellolle vaikka olin tosiaankin hoitanu aina kotia ja tehny vielä voi leivätki aamuksi töihin. Kyllä siinä on yhrelle ihmiselle riittämiin kun siivuaa isoo taloa ja paapoo miestä ja tenavaa. Kiitokseksi äijä lähti eikä etes selittäny mikä tuli. Ikinä en pyytäny huushollin piros mitään apua en ikänä. En ymmärrä tällasta käytöstä ku yhres piti vanheta ja sitte heitetähän pihalle ku akka on parahat vuotesa antanu. En minä ketään enää löyrä ja yksinki on paha olla. Mutta äijä ei lastaan enää näe se on varma kun kaiken muun multa vei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?

Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Nimenomaan. Miehet eivät enää viiskymppisinä halua yhtä vanhaa puolisoa vaan parikymmentä vuotta nuoremman. Yli viiskymppiset yksinäiset naiset jäävät yksinäisiksi ja eronneet ei enää saa uutta miestä. Ovat liian vanhoja.

Nuoria naisia ei riitä edes nuorille miehille. Ei kannata uskotella peruspetrille, että vaihto nuorempaan onnistuu tuosta vaan. Kaikki tuntemani eronneet naiset ovat löytäneet kumppanikseen hieman nuoremman miehen.

Itse erosin luonnevikaisesta nuoremmasta miehestä ja otin tilalle oman ikäisen. Huvittavaa, että exä ei kestänyt perhe-elämää ollenkaan ja nyt hänellä on uusi nainen, jonka kanssa on molemmilla tahoillaan omia lapsia ja vielä yhteisiä vaippaikäisiä. Me taas nykyisen kanssa emme yhteisiä lapsia enää halua, vaan nautimme toisistamme ja elämästä. Nuoria kolleja olisi kyllä ollut tarjolla jonoksi, mutta hyvää oman ikäistä sai odotella tovin ennenkuin kohtalo hänet eteeni toi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

No miellän hänet tuttavaksi, kun emme ole sukua, naapureita, emmekä ystäviä. Aikuisten lastemme kautta näemme paljon esim. juhlissa ja kyläilemme samassa paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?

Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.

Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.

Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

No miellän hänet tuttavaksi, kun emme ole sukua, naapureita, emmekä ystäviä. Aikuisten lastemme kautta näemme paljon esim. juhlissa ja kyläilemme samassa paikassa.

Eikä heidän liitto päättynyt pettämiseen. Mies löysi uuden vasta kun alkoi matkustelemaan ja harrastamaan avioeron jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?

Mä en nyt oikein ymmärrä, että miten se ero (oli se ero avioliitosta tai avoliitosta) on helpompaa kun ensin pettää ja sitten jättää (tai tulee jätetyksi) kuin että vain jättäisi. Ne lasten tapaamiset on sovittava, ne lainat on sovittava, omistajuudet on sovittava molemmissa tapauksissa. Puoliso voi molemmissa tapauksissa heittäytyä hankalaksi, tuskin se pettäminen asioista sopimista mitenkään helpottaa. Korkeintaan mies lentää pihalle vähän helpommin, mut muuten asiat voi olla jopa vaikeampia kun kostetaan sekä pettämistä että jättämistä. 

Vierailija kirjoitti:

Jaksaa sitten ihmetyttää joidenkin ylimielisyys pitkässä liitossa olemisesta ”me kyllä korjataan kaikki eikä vaihdeta kumppania kuin sukkaa”. Ettekö ymmärrä että se ei ole teidän oman erinomaisuutenne ansiota vaan kiinni hyvin monesta asiasta, riittävästä yhteensopivuudesta ja siitä että molemmat sitoutuvat?

Mä olen ollut ihminen joka ”ei koskaan eroa”. Yhteen sopimisen kanssa oli vähän niin ja näin, kommunikointi hankalaa ja seksikin melko hankalaa ja huonoa. Käytiin kahteen otteeseen pariterapiassa. Järjestin parisuhdeaikaa ja viikonloppumatkoja. Pyrin toteuttamaan miehen toiveita ja kertomaan hänelle aina positiivisia asioita hänestä. Aina vaivasi tyhjyys, seksin puute, vaikeus kokea itseä naiseksi kun ei saanut sellaista lämpöä ja rakkautta jota koko keho ja mieli kaipasi niin että sattui. Mutta minä olin sinnikäs ja minä taistelin säilyttääkseni avioliiton.

Kestin itselleni kasaantuneet vastuut kodin ja lasten hoidosta. Minä kestin. Pyysin mieheltä, en saanut, mutta kestin ja kestin ja kestin ja ajattelin että rakastan tuota miestä jonka olen valinnut.

Nelissäkymmenissä sitten kävi niin että rakastuin toiseen. Olen siitä vastuussa, annoin sen tapahtua. Eropäätös syntyi monien kuukausien piinan jälkeen. Paras päätös mitä voi olla.

Elän nyt tasavertaisessa hyvin seksuaalisessa suhteessa eikä minulta puutu mitään. Kun elän oikean ihmisen kanssa tajuan kirkkaasti miten väärä kumppani mulla avioliitossa oli.

Lapset toki menettivät ehjän ydinperheen. Se on surullista. Teemme kaikkemme että heillä olis mahdollisimman hyvä kasvaa tässäkin tilanteessa.

Ei ole mikään paremmuuden merkki että avioliitto ei hajoa. Se on paljon hyvää onnea kun on kumppani joka on itselle oikea ja pysyy sellaisena läpi elämän. Kaikille niin ei käy. Eikä siinä, että väkisin epäonnistumisen pelossa pysyy yhdessä väärän ihmisen kanssa ole todellakaan mitään ihailtavaa. Sitä puolta näiden koko elämän kestäviä liittoja ylistävien pitäisi joskus pysähtyä miettimään.

On naistyyppi, joille jo hyvin nuorena on tärkeintä elämässä saada poikaystävä ja mies ja päästä naimisiin. Nämä juuri valitsevat sen väärän kumppanin, kun tärkeintä on vain saada joku, kenen kanssa saa ne häät ja parisuhteen, kun se on elämän tavoite.

Sitten valitetaan, kun on surkeaa ja puoliso on väärä. Hups ja ihastutaan ja löydetään se oikea ja sitten puolustellaan, että minkä sille voi, kun oli väärä puoliso.

Asialle olisi voinut jotain, kun ei heti sille ensimäiselle poikaystävälle olisi alettu lapsia tekemään ja perustettu perhettä sen kanssa, vaan olisi tutustuttu rauhassa ja jo siinä vaiheessa mietitty, että onko muuta yhteistä, kuin se, että pääsee kaveriporukasta ekana naimisiin ja saa ne häät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?

Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.

Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.

Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.

Tottakai teillä oli erikoistilanne. Sinä et kyennyt hoitamaan asioitasi kuten aikuinen. Sulla ei ollut siihen munaa. Jos ero onnistuu pettämisen jälkeen, onnistuu se myös sitä ennen. Kaikki muu on pelkkää selittelyä, minkä itsekin tiedät sen. Siksi sä keksit näitä erikoistilanteita. Joiden takia oli ihan pakko pettää. Joopa joo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.

Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä. 

Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.

Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?

Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti. 

Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?

Mä en nyt oikein ymmärrä, että miten se ero (oli se ero avioliitosta tai avoliitosta) on helpompaa kun ensin pettää ja sitten jättää (tai tulee jätetyksi) kuin että vain jättäisi. Ne lasten tapaamiset on sovittava, ne lainat on sovittava, omistajuudet on sovittava molemmissa tapauksissa. Puoliso voi molemmissa tapauksissa heittäytyä hankalaksi, tuskin se pettäminen asioista sopimista mitenkään helpottaa. Korkeintaan mies lentää pihalle vähän helpommin, mut muuten asiat voi olla jopa vaikeampia kun kostetaan sekä pettämistä että jättämistä. 

Reilu ero on helpompi kuin pettämisen kautta tehty ero. Ensin ero ja sitten vasta uusi suhde. Tämä myös lasten kannalta parasta.

Toivon että mieheni muuttaisi toisaalle ja eroaisi musta. Oon liian laiska ja mukavuudenhalun tehdä eroalotetta itse,

Vierailija kirjoitti:

Toivon että mieheni muuttaisi toisaalle ja eroaisi musta. Oon liian laiska ja mukavuudenhalun tehdä eroalotetta itse,

Ollaan oltu kohta 30 v. yhdessä,lapset aikuisia ja ollaan ku veli ja sisko.

Vierailija kirjoitti:

Jaksaa sitten ihmetyttää joidenkin ylimielisyys pitkässä liitossa olemisesta ”me kyllä korjataan kaikki eikä vaihdeta kumppania kuin sukkaa”. Ettekö ymmärrä että se ei ole teidän oman erinomaisuutenne ansiota vaan kiinni hyvin monesta asiasta, riittävästä yhteensopivuudesta ja siitä että molemmat sitoutuvat?

Mä olen ollut ihminen joka ”ei koskaan eroa”. Yhteen sopimisen kanssa oli vähän niin ja näin, kommunikointi hankalaa ja seksikin melko hankalaa ja huonoa. Käytiin kahteen otteeseen pariterapiassa. Järjestin parisuhdeaikaa ja viikonloppumatkoja. Pyrin toteuttamaan miehen toiveita ja kertomaan hänelle aina positiivisia asioita hänestä. Aina vaivasi tyhjyys, seksin puute, vaikeus kokea itseä naiseksi kun ei saanut sellaista lämpöä ja rakkautta jota koko keho ja mieli kaipasi niin että sattui. Mutta minä olin sinnikäs ja minä taistelin säilyttääkseni avioliiton.

Kestin itselleni kasaantuneet vastuut kodin ja lasten hoidosta. Minä kestin. Pyysin mieheltä, en saanut, mutta kestin ja kestin ja kestin ja ajattelin että rakastan tuota miestä jonka olen valinnut.

Nelissäkymmenissä sitten kävi niin että rakastuin toiseen. Olen siitä vastuussa, annoin sen tapahtua. Eropäätös syntyi monien kuukausien piinan jälkeen. Paras päätös mitä voi olla.

Elän nyt tasavertaisessa hyvin seksuaalisessa suhteessa eikä minulta puutu mitään. Kun elän oikean ihmisen kanssa tajuan kirkkaasti miten väärä kumppani mulla avioliitossa oli.

Lapset toki menettivät ehjän ydinperheen. Se on surullista. Teemme kaikkemme että heillä olis mahdollisimman hyvä kasvaa tässäkin tilanteessa.

Ei ole mikään paremmuuden merkki että avioliitto ei hajoa. Se on paljon hyvää onnea kun on kumppani joka on itselle oikea ja pysyy sellaisena läpi elämän. Kaikille niin ei käy. Eikä siinä, että väkisin epäonnistumisen pelossa pysyy yhdessä väärän ihmisen kanssa ole todellakaan mitään ihailtavaa. Sitä puolta näiden koko elämän kestäviä liittoja ylistävien pitäisi joskus pysähtyä miettimään.

Olitko kirjoittanut minun tarinan ;)

Juuri näin!

Huvittavaa tässä kun puhutaan, että mies "jättää" vaimonsa. Kyllä se nainenkin voi kyllästyä passaamaan, laittamaan ruokaa, käymään kaupassa, siivoamaan ja pesemään kalsareita oman, vaativankin työn ohessa. Joskus olisi kiva laittaa koti ihan naisellisen kauniisti kuin ennen "tyttönä". Kaikki 50-kymppisetkään eivät ole kurttuisia ja rupsahtaneita, itse olen 50 v ja ihmiset joilla on hyvä näkö ja käyneet optikolla, sanovat että kävisin kyllä ihan 30 v. Olenkin terveellä tavalla itsekäs, hoidan ja laitan rahaa myös itseeni, enemmän kyllä lapseemme, hän saa kaikki mitä en koskaan itse saanut. Ei ole epätoivoinen olo, että jos mies lähtee ja jättää, jäisin yksin, kyllä näitä aktiivisesti seuraan pyrkiviä saa melkein hätistellä kun jonnekin matkoille tms. lähtee. Itse asiassa se nainen joka on meidän suhteessa kolmantena pyöränä on nuorempi mutta häviää joka sektorilla minulle, ei ole minulle kilpailija eikä uhka, näin on mies myöntänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksaa sitten ihmetyttää joidenkin ylimielisyys pitkässä liitossa olemisesta ”me kyllä korjataan kaikki eikä vaihdeta kumppania kuin sukkaa”. Ettekö ymmärrä että se ei ole teidän oman erinomaisuutenne ansiota vaan kiinni hyvin monesta asiasta, riittävästä yhteensopivuudesta ja siitä että molemmat sitoutuvat?

Mä olen ollut ihminen joka ”ei koskaan eroa”. Yhteen sopimisen kanssa oli vähän niin ja näin, kommunikointi hankalaa ja seksikin melko hankalaa ja huonoa. Käytiin kahteen otteeseen pariterapiassa. Järjestin parisuhdeaikaa ja viikonloppumatkoja. Pyrin toteuttamaan miehen toiveita ja kertomaan hänelle aina positiivisia asioita hänestä. Aina vaivasi tyhjyys, seksin puute, vaikeus kokea itseä naiseksi kun ei saanut sellaista lämpöä ja rakkautta jota koko keho ja mieli kaipasi niin että sattui. Mutta minä olin sinnikäs ja minä taistelin säilyttääkseni avioliiton.

Kestin itselleni kasaantuneet vastuut kodin ja lasten hoidosta. Minä kestin. Pyysin mieheltä, en saanut, mutta kestin ja kestin ja kestin ja ajattelin että rakastan tuota miestä jonka olen valinnut.

Nelissäkymmenissä sitten kävi niin että rakastuin toiseen. Olen siitä vastuussa, annoin sen tapahtua. Eropäätös syntyi monien kuukausien piinan jälkeen. Paras päätös mitä voi olla.

Elän nyt tasavertaisessa hyvin seksuaalisessa suhteessa eikä minulta puutu mitään. Kun elän oikean ihmisen kanssa tajuan kirkkaasti miten väärä kumppani mulla avioliitossa oli.

Lapset toki menettivät ehjän ydinperheen. Se on surullista. Teemme kaikkemme että heillä olis mahdollisimman hyvä kasvaa tässäkin tilanteessa.

Ei ole mikään paremmuuden merkki että avioliitto ei hajoa. Se on paljon hyvää onnea kun on kumppani joka on itselle oikea ja pysyy sellaisena läpi elämän. Kaikille niin ei käy. Eikä siinä, että väkisin epäonnistumisen pelossa pysyy yhdessä väärän ihmisen kanssa ole todellakaan mitään ihailtavaa. Sitä puolta näiden koko elämän kestäviä liittoja ylistävien pitäisi joskus pysähtyä miettimään.

On naistyyppi, joille jo hyvin nuorena on tärkeintä elämässä saada poikaystävä ja mies ja päästä naimisiin. Nämä juuri valitsevat sen väärän kumppanin, kun tärkeintä on vain saada joku, kenen kanssa saa ne häät ja parisuhteen, kun se on elämän tavoite.

Sitten valitetaan, kun on surkeaa ja puoliso on väärä. Hups ja ihastutaan ja löydetään se oikea ja sitten puolustellaan, että minkä sille voi, kun oli väärä puoliso.

Asialle olisi voinut jotain, kun ei heti sille ensimäiselle poikaystävälle olisi alettu lapsia tekemään ja perustettu perhettä sen kanssa, vaan olisi tutustuttu rauhassa ja jo siinä vaiheessa mietitty, että onko muuta yhteistä, kuin se, että pääsee kaveriporukasta ekana naimisiin ja saa ne häät.

Mä olen kulkenut tuollaisen tien. Traumatausta ja erittäin huono itsetunto nuoruuden painolastina. Valitsin ensimmäisellä kerralla väärin siksi, etten tiennyt paremmasta, siksi, että pääsisin irti kodistani ja siksi, että olisin edes kokenut perhe-elämän, kävi miten kävi. En odottanut onnea.

Löysin sen onnen sitten myöhemmin, toisessa liitossani, kun olin eronnut siitä väärästä puolisosta ja jo valmistautunut elämään kaksin lapsen kanssa. Sinänsä hyvä, että lapsi oli ensimmäisestä liitosta, häntä ei olisi muuten lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon että mieheni muuttaisi toisaalle ja eroaisi musta. Oon liian laiska ja mukavuudenhalun tehdä eroalotetta itse,

Ollaan oltu kohta 30 v. yhdessä,lapset aikuisia ja ollaan ku veli ja sisko.

Mistä tommonen 'joku toinen naikkonen'löytys mun äijälle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako moni 5kymppinen nainen elellä yksin eron jälkeen ihan siksi ettei halua uutta miestä saman katon alle. Vapaus ja oma elämä voikin olla ihanaa. Kun yhdestä pääsee eroon niin miksi ottaa uusi mies vaivoikseen ;)

Minä olen juuri tuollainen viiskymppinen nainen. Minulla on myös pari ystävää, jotka ovat samassa tilanteessa - emme ottaisi mistään hinnasta mitään äijää nurkkiimme vaivoiksi pyörimään :D Toki on niitäkin, jotka haluavat uuden kumppanin, en osaa yhtään sanoa, kumpia on enemmän.

5kymppinen nainen on käytännössä näkymätön miehille. Eiköhän teidän sinkkuus johdu siitä.

Nimenomaan. Miehet eivät enää viiskymppisinä halua yhtä vanhaa puolisoa vaan parikymmentä vuotta nuoremman. Yli viiskymppiset yksinäiset naiset jäävät yksinäisiksi ja eronneet ei enää saa uutta miestä. Ovat liian vanhoja.

Ja tämä näkyy siinä, että laumoittain kolmikymppiset naiset menevät naimisiin viiskikymppisten eronneiden äijien kanssa ja perustavat heidän kanssaan perheitä ja elävät onnellisina elämän loppuun.

Hassua, kun oikeassa elämässä tämä ei näy. Kyllä ne parikymmentä vuotta nuoremmat naiset ihan ikäistensä kanssa perheitä perustaa, eikä heidän mielestään vanhojen ukkojen.

Itse muuten kuulun myös niihin naisiin, että jos eroaisimme, en ikinä enää ukkoa saman katon alle ottaisi. Mukavaa olisi joskus seksiä saada ja kaveri olla, kenen kanssa puuhata jotain. Mutta tarvitsen niin paljon tilaa itselleni ja omaa aikaa, että en taatusti outoa ihmistä saman katon alle enää ottaisi asumaan ja alkaisi opettelemaan alusta hänen kanssaan yhteistä elämää.

Niitä suukotteluja ja juhlapyhiä saisi kyllä ihan erillään asumallakin,jos haluaa.

Mutta yksi erikoinen asia, mikä on pistänyt silmään, on nämä seitsemänkymppiset leskinaiset. Hyvä kun miehensä ovat ehtineet haudata, kun alkaa ukkoa ramppaamaan oven takana ja tyrkyttämässä itseään ja anomassa parisuhteeseen. Eikös näillä seittemänkymppisillä ukoilla pitänyt olla kaikilla se hemaiseva nuori nainen, joka hoitaa heitä, eikä heidän tarvitsisi hakea ikäistään mummelia itselle viime vuosien elämänkumppaniksi

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa tässä kun puhutaan, että mies "jättää" vaimonsa. Kyllä se nainenkin voi kyllästyä passaamaan, laittamaan ruokaa, käymään kaupassa, siivoamaan ja pesemään kalsareita oman, vaativankin työn ohessa. Joskus olisi kiva laittaa koti ihan naisellisen kauniisti kuin ennen "tyttönä". Kaikki 50-kymppisetkään eivät ole kurttuisia ja rupsahtaneita, itse olen 50 v ja ihmiset joilla on hyvä näkö ja käyneet optikolla, sanovat että kävisin kyllä ihan 30 v. Olenkin terveellä tavalla itsekäs, hoidan ja laitan rahaa myös itseeni, enemmän kyllä lapseemme, hän saa kaikki mitä en koskaan itse saanut. Ei ole epätoivoinen olo, että jos mies lähtee ja jättää, jäisin yksin, kyllä näitä aktiivisesti seuraan pyrkiviä saa melkein hätistellä kun jonnekin matkoille tms. lähtee.

Ainakin omassa suvussa olen nähnyt, että monet naiset odottaa kärsivällisesti sen miehen kuolevan, ja sitten elävät tyytyväisinä itsekseen ilman kenenkään palvelemista. Vain mummoni on ollut surullinen miehensä kuolemasta (oltiin kyllä kaikki surullisia, vaari oli 100% hyvä ihminen), kaikki muut tuntemani naiset ovat olleet tyytyväisiä miehensä kuoltua.

Pari naista on suvussani jätetty miehen lähdettyä nuoremman mukaan, ja ainakin ne naiset on olleet helpottuneita, toisella niistä on fwb nuorempi mies (joka on välillä ollut mukana meidän sukujuhlissa) ja toinen on tyytyväinen itsekseen. Ehkä monet toivookin, että se mies lähtee.

Ovat kertoneet, että niitä yrittää miehet ikävälillä 25-50v, joten en oikein tiedä tuosta onko vanhemmat naiset niin näkymättömiä miehille. Yhdenkin perässä juoksi kaksi parikymppistä aika sinnikkäästi. Taitaa milfjutut kiinnostaa monia, eikä nykyään ikäerot ole niin tabuja?