Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Onnistuminen on asenne.

Aina se ei ulospäin hyvältä näyttävilläkään ihmisillä todellisuus ole sinnepäinkään. Monet salaavat ongelmansa ja pitävät vaan kulisseja pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

Aina se ei ulospäin hyvältä näyttävilläkään ihmisillä todellisuus ole sinnepäinkään. Monet salaavat ongelmansa ja pitävät vaan kulisseja pystyssä.

Olen eläkeläinen ja ikääkin 70v. Tiedän tuttujen ja sukulaisten kautta satamäärin elämänkohtaloita puhumattakaan työelämän kautta tulleista kokemuksista, tiedoista ja elämän opetuksista. En voi nimetä yhtäkään joilla/jolla olisi ollut tasainen, hyvä ja onnellinen elämä.

Jokaiselle tulee jossain elämänvaiheessa vastoinkäymisiä. Osa kykenee salaamaan kaikin tavoin ja siksi oletetaan, että noilla menee hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseensa voi. Mitä teet, kun kohtaat vaikeuksia? Alatko parkumaan että miks mulle kävi näin, miks taas mulle eikä naapurin Liisalle? Tiedätkö oikeasti, onko sillä Liisalla ollut niin helppo elämä, miltä näyttää?

Mulla ei ole ollut mitenkään helppo lapsuus, jos nyt ei ihan traagisinkaan (ei hyväksikäyttöä tms), lapsuus ja opiskeluajat oli köyhiä, mulla on kroonisia sairauksia, yksi vaikea leikkaus takana, useita läheisiä on kuollut, yksi teki itsemurhan, on kärsitty lapsettomuudesta jne.

Nyt olen varsin tavallinen virkanainen, naimisissa, pari lasta, asutaan hyvällä alueella jne. Elämä on onnellista ja näyttää varmasti ulospäin siltä helpolta elämältä. Käyn lenkillä naapurin rouvan kanssa ja kuuntelen jatkuvasti hänen valitustaan, miten juuri hänelle sattuu aina kaikki paha, hommat menee pieleen, on sairauksia ja siskokin kuoli jne. Ei ole tullut kerrottua, että on sitä itselläkin ollut jos jonkinlaista vaikeutta. Hän haluaa draamailla elämällään, niin draamailkoon. Minä yritän löytää hyvää jokaisesta päivästä. Vaikka minäkin kaipaan kuolleita läheisiäni, kärsin säryistä jne.

"Tiedätkö oikeasti, onko sillä Liisalla ollut niin helppo elämä, miltä näyttää?" Tätä samaa voisit pohtia kun puhut naapuristasi. Hän jakaa ehkä kanssasi osan huolistaan, mutta ei välttämättä sitä lapsuuden hyväksikäyttöä.

T. Nuori aikuinen, lapsena hyväksikäytetty/insestin uhri/mahdollisesti narsistinen perhe, joka antaa kaikkien ymmärtää kuinka paljon mun hyväksi on tehty jne että varmaan joku ulkopuolinen tai perhetuttu varmaan luulee että olen hemmoteltu. Oikeasti mietin itsemurhaa nykyisin lähes päivittäin. Usein pienet vastoinkäymiset tuntuu jopa pahemmalta kuin suuret, johtuen kenties voimien vähyydestä ja henkisen tukiverkon puutteesta.

Täälläkin osa on kommentoinut, että sitä ei voi tietää, mitä jollakin toisella on, kun kaikki eivät huutele niistä vaikeuksistaan. No ei sellaisella ihmisellä niitä kaikkein karmeimpia suruja sitten kuitenkaan ole, sillä kyllä omat sekä perheenjäsenten vakavat sairaudet, vammautumiset ja kuolemat näkyvät ulospäinkin.

Kommentti 141 huumenuorten vanhemmista osui niin täydellisesti asian ytimeen. Miten voikin Vauva palstan kommentti saada itkemään valtoimenaan, se oli ensimmäinen myötätunnon ilmaisu ja ihan tuntemattomalta! Huumenuoren vanhempana voin sanoa, tätä tätä on helvetti, mitään pahempaa en tule enää elämässäni kokemaan. Ehkä lapseni kuolee aineisiin, mutta sitten voin vain surra. Nyt suren, toivon, taistelen ja petyn uudestaan ja uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Asenne ratkaisee aina!

Varmasti, mutta positiivisen asenteen säilyttäminen vaikeuksien keskellä kertoo ensisijaisesti siitä, että ihmisellä on voimavaroja. Jossain vaiheessa jokaiselle tulee se piste, minkä jälkeen ei enää nousta ylös, jos vaikeudet vain kaiken aikaa kerääntyvät.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on suhtautumisesta asioihin. Palstalla joku kirjoitti, kuinka kaikki ihmiset ovat kamalia ja katalia ja toinen lisäsi, ettei hymyilläkään saa ja elämä on vain pahuutta jne.

Uskon, että he ovat joko hyvin nuoria (maailmantuska) tai  masentuneita, koska maailma on mukava paikka.

Kaikilla meillä on elämässä  sekä hyviä ja huonoja asioita, mutta moni asia on kiinni siitä, miten asioihin reagoi.

Jonkun mielestä elämäni on hirveää, koska sairastuin vakavasti ja olin vuosia sairaana. Itse ajattelin, että "ai, tällaista tällä kertaa" ja jatkoin elämistä. Olen kiinnostunut monista asioista, pystyin kävelemään ja mm. luen valtavasti. Olin onnekas siinä, etten pääni kesti kaikki murheet ja koettelemukset.

Ihmiset ovat erilaisia persoonaltaan, kivun kokemukseltaan, tukiverkostoiltaan,jne.. kaikki ei ole asenteesta kiinni. Esim. Masennus ja ahdistus eivät ole asennekysymyksiä niinkuin moni luulee (miksi?? Sitä ihmettelen aina), vaan liittyvät mm. aivon kemialliseen tasapainoon esim välittäjäaineiden määrään tai hermostoon (joka on ns ylivirittynyt/herkistynyt esim lapsuuden trauman myötä).

Anteeksi, mutta inhottaa joskus nämä toki hyvääkon tarkoittavat "elämästä selviytymisen reseptit", joissa kuvitellaan että kun jokin tapa on itsellä toiminut niin se toimii kaikilla.

Itse olen huomannut, että pelkään pienempiä vastoinkäymisiä jopa enemmän kuin noita suuria.

Ennen aikuistumista kuvittelin ettei hyväksikäytö vaikuttanut muhun niin paljon kuin luulin. Lisäksi mulla oli sellainen asenne että jopa arvostin koettelemuksia, kun koin niiden tekevän musta vahvemman ja jopa viisaamman tai antavan elämänkokemusta.. koettelemusten jälkeen oli jopa voittajaolo.. kunnes sitten tuli eräs ikävä vastoinkäyminen, siitä alkoi paniikkikohtaukset ja lopulta se täydellinen toivottomuuden kokemus.. ja kaikki tsemppaamiset on käytetty. Liikuntaa harrastanut, terapiassa käynyt, jne.. usein ystäville olen puhunut vain arkipäiväisistä vastoinkäymisistä mutten itsemurha-ajatuksista jne. Meni yli 20 vuotta ennen kuin kerroin parhaalle ystävälleni lapsuuden hyväksikäytöstä.

T. 608

90% asenteesta kiinni loput huonoa/hyvää tuuria ja ulkopuolista näkemystä. Yleensä ihmiset jotka hallitsevat paremmin elämäänsä ja tekevät jotain sen eteen voivat myös paremmin, tämä ei tietenkään näy niille jotka ajattelevat kaiken olevan onnen kauppaa. Itse käyn esimerkiksi lenkeillä jotta pysyisin kunnossa fyysisesti sekä henkisesti ja paino ei nousisi, mutta joillekin se näyttää ilmaiselta asialta. Välillä joutuu todella ponnistelemaan ja uskomaan itseensä jotta jaksaisi ja ero onkin siinä katsooko elämänsä sen arvoiseksi.

Tuulastaja kirjoitti:

90% asenteesta kiinni loput huonoa/hyvää tuuria ja ulkopuolista näkemystä. Yleensä ihmiset jotka hallitsevat paremmin elämäänsä ja tekevät jotain sen eteen voivat myös paremmin, tämä ei tietenkään näy niille jotka ajattelevat kaiken olevan onnen kauppaa. Itse käyn esimerkiksi lenkeillä jotta pysyisin kunnossa fyysisesti sekä henkisesti ja paino ei nousisi, mutta joillekin se näyttää ilmaiselta asialta. Välillä joutuu todella ponnistelemaan ja uskomaan itseensä jotta jaksaisi ja ero onkin siinä katsooko elämänsä sen arvoiseksi.

Olen täysin eri mieltä... ei ole asennekysymys kuin tiettyyn pisteeseen asti. Jos pystyy vielä asenteeseensa vaikuttamaan, ei ole vielä siellä ääripisteessä.

Mäkin olen ponnistellut itseni kovasta masennuksesta ilman lääkkeitä ja kenellekään kertomatta, lenkillä käyden ja liimailemalla positiivisia tsemppilauseita seinälle kiinnittämällä ja samanaikaisesti rakastumalla.. mutta nyt olen samassa pisteesdä kuin aiemmin.. syynä vastoinkäymiset.

Ja koko elämäni olen pyrkinyt elämään ns. oikein, opiskellut korkeakoulussa, en ole käyttänyt huumeita tai alkoholia, en ole ottanut pikavippejä, en ole rakastunut renttuihin.. mutta silti minusta riippumattomat tapahtumat ovat vieneet toivon huomiseen enkä jaksa enää.

Jos on vielä voimavaroja, voi asenteella vielä vaikuttaa.. mutta kun nekin on kulutettu niin ei ole enää mistä repiä sitä positiivisuutta.

Todennäköisesti siksi, että tasan ei käy onnen lahjat. Joillekin sattuu enemmän paskaa kuin joillekin toisille. Asenteeseen se ei liity vähääkään, saako sairauksia, lapsettomuutta, yksineloa ym. paskaa osakseen vai ei. Jännä, kun monet vetoavat asenteeseen, koska se liittyy vain siihen, miten näihin asioihin suhtautuu - asioihin, joita siis joku toinen ei saa yhtäkään osakseen. 

Erikoista se kyllä on, että tuntuu, että usein niin hyvä kuin huono kumuloituu. 

No itse olen avioeroperheestä jossa alkoholisti isä hakkasi äitiäni ja pisti minut melkein juomaan kustani vauvana. Voisin kertoa tästä eteenpäin paljon elämänvaiheita jotka olen käynyt läpi ja jotka perheeni kävi läpi, en olisi hengissä ellen olisi yrittänyt ja joka päivä taistelen itseni sängystä ylös ihmisten pariin. Ainoa asia joka saa minut yrittämään on kunnioitus elämääni kohtaan.

Asenne. Mikä ihana sana. Olen mennyt lävitse lasisen lapsuuden, insestin, koulukiusaamisen. Avoliiton narsistisen pettäjän kanssa, sairauksia ja lasten vakavia sairauksia.

Silti ihmiset hokee minulle ja ovat kateellisia, kun minulla on ollut niin helppo elämä. Joskus mietin, että kun tämä joskus helpottaisi, sillä kauaa en jaksa enää asennetta pitää yllä, vaan romahdan ja lopetan, ellei tämä muuten lopu. 

Mitähän tässä vielä olisi pitänyt käydä lävitse, ettei olisi ollut helppoa elämää. Asenne ei ole paljon vaikuttanut lapsuuteeni ja fyysisiin sairauksiini ja lasten sairauksiin. Ainoa, mihin olisin voinut vaikuttaa, olisi ollut tietous narsimista ja henkisestä väkivallasta. Mutta siitä en nuorena tiennyt mitään, joten lankesin mieheen, jonka luulin olevan niin ihana, ettei se voi tottakaan olla. Ja eihän se ollut totta.

Muihin ei asenteella olisi voinut vaikuttaa.

Kolmekymppiseksi luulin minäkin olevani voittamaton. Olen alkoholistiäidin lapsi, mutta selviytynyt näennäisesti hyvin ja pidin itseäni vahvana. Tuli vastoinkäyminen, paha sellainen. Nousin siitä, mutta elämä heitti lisää kapuloita rattaisiin. Tuli sairautta ja kuolemaa, asenne ei auttanut paskan vertaa. En ollutkaan vahva. Nyt olen taas rämpimässä pystyyn, mutta musta tuntuu, etten jaksa enää. En usko elämän tarjoavan mulle mitään sellaista, mikä korvaisi menetykseni . Eihän täällä toki kenellekään ole oikeudenmukaisuutta luvattu, mutta jotain kohtuutta toivoisi joskus.

Jahas tässä on näköjään ymmärretty tämä ”asenne” sana täysin väärin, tarkoitin sitä, että ihmiset joiden elämä näyttää tasaiselta ovat asennoituneet menemään läpi vaikeuksista huolimatta. Ihmiset jotka jatkuvasti itkevät vastoinkäymisiään 24/8 ovat yleensä myös niitä jotka eivät ole valmiita yrittämään tarpeeksi. Jokaisella on jossain kohtaa elämäänsä vaikeaa ja jollain enemmän, mutta ne joilla on todella vaikeaa ovat kuitenkin marginaali n. 10%. Kukaan ei näe sisäistä oloasi etkä sinä näe miltä toisista elämä tuntuu, itse kuulun noihin 10% ihmisiin joiden on pakko yrittää ja vääntää hymy naamalle.

Erinomaisessa Todd Solontzin Happinesss -elokuvassa on tämä kirjailijahahmo, joka on kaunis, tarpeeksi fiksu (ainakin jenkkikeskiluokkaan), jolla on turvaa, perhe ja ystäviä, ei terveys- tai rahahuolia, globaalisti ajateltuna etuoikeutettu ja jolle ei koskaan satu mitään pahaa.

Ja joka ahdistuu siitä, että on niin keskinkertainen, jolle koskaan ei tapahdu ikinä mitään, jolla ei ole oikeasti mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa, joka tietää itsekin olevan puuduttavan tylsä, keskinkertainen ja teennäinen kirjoittaja, joka kirjoittaa muiden elämistä, muiden kokemuksista vailla minkäänlaista kokemisen tai kokemuksen tuomaa pohjaa. *Voi kun minut olisi edes raiskattu lapsena', on hänen toiveensa maailmantuskassaan. Hän ei pysty/osaa/kykene ajattelemaan, että ehkä sillä lapsena raiskatulla on ihan muita ongelmia kuin että miten tämän 'kokemuksen' saisi jalostettua kirjaksi. 

Hän haluaisi olla Suuri Kirjailija suurine aiheineen, mutta hänestä on ainesta vain pieniin aiheisiin ja keskiluokan ei-niin-kauhean-mielenkiintoisiin- ja-pinnallisiin-juttuihin, kuten hassunhauskoihin keittokirjoihin (myyvät ihan hyvin), ironisiin hassunhauskoihin sisustusaiheisiin (myyvät ihan hyvin), tai keskiluokkaisen kaveriporukan hassunhauskoihin sattumuksiin (myy todella hyvin). Tai ehkä hän pitää yllä hassunhauskaa blogia.

(Minulle tuosta hahmosta tulee aina mieleen Anna-Leena Härkönen. Roolin vetäisevä Lara Flynn Boyle sattuu vielä olemaan Mirrin oloinen, heh.)

Tuon juuri se asia mikä tapahtuu kun ei ole kokenut mitään, jollet ole repinyt ihoasi juostessa läpi okapensaiden pakoon kauhua et ole kokenut mitään joka on elämää.

Itsellä se tyypillinen tarina. Eli jouduin kiusatuksi. Olen aina ollut melko ujo lapsi, mutta alakoulussa oli vielä joitakin kavereita. Sen jälkeen muutto ja yläkoulusta alkanut kiusaaminen joka jatkui vielä lukiossakin. Koko tämän ajan olin myös todella yksinäinen ja lähes ilman kavereita. Oli kamalaa olla ihan näkymätön koulussa ja jos yritti päästä porukkaan niin kukaan ei huolinut. Muut eivät muistaneet nimeäni ja olinkin aina vaan se. Opettajatkin välillä todistivat kiusaamista, mutta eivät puuttuneet ja pari opettajaa jopa hauskuutti muita esim kyselemällä nimeäni toistuvasti eri tunneilla niin , että koko luokka sai taas nauraa. Tuntui, ettei minulla ollut lainkaan ihmisarvoa. Olin kuitenkin ihan tavallinen joskin vähän ujo, mutta muuten en ollut mitenkään poikkeava ja yritin olla mukava muille. Tämä kaikki oli jotenkin liikaa. Aloin kärsiä ahdistuksesta ja epätodellisesta olosta jo yläkoulun alussa.

Sitten vanhempani. He eivät auttaneet, eivätkä edes yrittäneet tukea. Kyllä he tiesivät kaikesta, mutta piti vaan olla vahva ja kestää. Ei sillä väliä, vaikka olinkin aina yksin. Heillä oli omat riitansa ja minä olin vaan se näkymätön niin kotona kuin koulussa. Koulun käynti kärsi , numerot laskivat ja tästä tuli haukkuja. Kiusaamisesta ei saanut puhua ja asia "unohdettiin". Ei saanut valittaa. Pilasin opiskeluni, kun voimat loppuivat ja pyysin apua. Sain vain haukut kuinka rasitan vanhempia niin paljon. En meinannut enää selvitä, mutta jotenkin sain itseni kasattua ja opiskelut jotenkin loppuun. Kyllä tämä silti näkyi todistuksessa ja muutenkin kaikkia pelkoja ja traumoja on jäänyt. En ollutkaan tarpeeksi vahva. Pahinta on varmaan ollut se, että olen ollut ihan yksin ja kukaan ei ole seissyt rinnallani koskaan. Itse olen yrittänyt kyllä tukea niitä joita kiusataan sen verran mitä olen uskaltanut. Nykyisin en oikein luota ihmisiin ja en uskalla paljastaa heille mitään. Haluan silti uskoa hyvään, mutta toisaalta en kestä enää sitä, että luottamus rikotaan. Vanhemmilta haluaisin kysyä, että miksi he toimivat niin. Eihän se ongelmaa poistanut jos se vaan unohdettiin ja jos he ovat vahvoja ihmisiä niin ei minun silti tarvitse olla. Eivät he vieläkään ymmärrä mitään. Jos saan paniikkikohtauksen ollessani äitini kanssa liikkeellä niin kysyy mitä oikein esitän. Olemme kuin eri maailmasta, vaikka olen heidän lapsensa. En silti haluaisi arvostella heitä, mutta välillä on pakko. Eivät he tunne minua lainkaan, olen kuin näkymätön heille. He ovat niin kovia ihmisiä, itse en pystyisi siihen. Auttaisin lastani viimeiseen asti. Heidän mielestään olen surkea jos valitan, surkea jos annan noiden kokemusten vaikuttaa. Mitään muuta en kaipaisi kuin ymmärrystä. Kannustusta ja sitä että voisin soittaa jos on se hetki etten meinaa jaksaa. 

Nykyisin olen yrittänyt pyrkiä opiskelemaan, mutta en tiedä pystyisinkö opiskelemaan. En pärjää kaikilla aloilla ja toisaalta en meinaa millään päästä haluamaani. Pärjään jotenkin, mutta edelleen olen yksin. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. Minä olen se heikko ihminen. Se joka ei jaksanut. Se jolle jäi arpia. Silti yritän olla positiivinen. Hyviin ihmisiin silti vaikea uskoa. En itsekään ole täydellinen, mutta silti en koskaan satuttaisi ketään, koska tiedän miltä se tuntuu. Jotkut kokevat paljon pahempaakin, tiedän sen. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja en haluaisi, että se menee jo nyt pieleen. Monet asiat ovat menneet väärin. En halua olla uhri, mutta en vaan pysty menemään eteenpäin. En pysty muuttamaan itseäni niin paljon. Ja olen yksin. 

Tuulastaja kirjoitti:

Jahas tässä on näköjään ymmärretty tämä ”asenne” sana täysin väärin, tarkoitin sitä, että ihmiset joiden elämä näyttää tasaiselta ovat asennoituneet menemään läpi vaikeuksista huolimatta. Ihmiset jotka jatkuvasti itkevät vastoinkäymisiään 24/8 ovat yleensä myös niitä jotka eivät ole valmiita yrittämään tarpeeksi. Jokaisella on jossain kohtaa elämäänsä vaikeaa ja jollain enemmän, mutta ne joilla on todella vaikeaa ovat kuitenkin marginaali n. 10%. Kukaan ei näe sisäistä oloasi etkä sinä näe miltä toisista elämä tuntuu, itse kuulun noihin 10% ihmisiin joiden on pakko yrittää ja vääntää hymy naamalle.

Kuten myös 100 % vakavasti masentuneista ja itsemurhaan päätyneistä ihmisistä on ollut ennen kuin kova elämä kulutti heidät loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä se tyypillinen tarina. Eli jouduin kiusatuksi. Olen aina ollut melko ujo lapsi, mutta alakoulussa oli vielä joitakin kavereita. Sen jälkeen muutto ja yläkoulusta alkanut kiusaaminen joka jatkui vielä lukiossakin. Koko tämän ajan olin myös todella yksinäinen ja lähes ilman kavereita. Oli kamalaa olla ihan näkymätön koulussa ja jos yritti päästä porukkaan niin kukaan ei huolinut. Muut eivät muistaneet nimeäni ja olinkin aina vaan se. Opettajatkin välillä todistivat kiusaamista, mutta eivät puuttuneet ja pari opettajaa jopa hauskuutti muita esim kyselemällä nimeäni toistuvasti eri tunneilla niin , että koko luokka sai taas nauraa. Tuntui, ettei minulla ollut lainkaan ihmisarvoa. Olin kuitenkin ihan tavallinen joskin vähän ujo, mutta muuten en ollut mitenkään poikkeava ja yritin olla mukava muille. Tämä kaikki oli jotenkin liikaa. Aloin kärsiä ahdistuksesta ja epätodellisesta olosta jo yläkoulun alussa.

Sitten vanhempani. He eivät auttaneet, eivätkä edes yrittäneet tukea. Kyllä he tiesivät kaikesta, mutta piti vaan olla vahva ja kestää. Ei sillä väliä, vaikka olinkin aina yksin. Heillä oli omat riitansa ja minä olin vaan se näkymätön niin kotona kuin koulussa. Koulun käynti kärsi , numerot laskivat ja tästä tuli haukkuja. Kiusaamisesta ei saanut puhua ja asia "unohdettiin". Ei saanut valittaa. Pilasin opiskeluni, kun voimat loppuivat ja pyysin apua. Sain vain haukut kuinka rasitan vanhempia niin paljon. En meinannut enää selvitä, mutta jotenkin sain itseni kasattua ja opiskelut jotenkin loppuun. Kyllä tämä silti näkyi todistuksessa ja muutenkin kaikkia pelkoja ja traumoja on jäänyt. En ollutkaan tarpeeksi vahva. Pahinta on varmaan ollut se, että olen ollut ihan yksin ja kukaan ei ole seissyt rinnallani koskaan. Itse olen yrittänyt kyllä tukea niitä joita kiusataan sen verran mitä olen uskaltanut. Nykyisin en oikein luota ihmisiin ja en uskalla paljastaa heille mitään. Haluan silti uskoa hyvään, mutta toisaalta en kestä enää sitä, että luottamus rikotaan. Vanhemmilta haluaisin kysyä, että miksi he toimivat niin. Eihän se ongelmaa poistanut jos se vaan unohdettiin ja jos he ovat vahvoja ihmisiä niin ei minun silti tarvitse olla. Eivät he vieläkään ymmärrä mitään. Jos saan paniikkikohtauksen ollessani äitini kanssa liikkeellä niin kysyy mitä oikein esitän. Olemme kuin eri maailmasta, vaikka olen heidän lapsensa. En silti haluaisi arvostella heitä, mutta välillä on pakko. Eivät he tunne minua lainkaan, olen kuin näkymätön heille. He ovat niin kovia ihmisiä, itse en pystyisi siihen. Auttaisin lastani viimeiseen asti. Heidän mielestään olen surkea jos valitan, surkea jos annan noiden kokemusten vaikuttaa. Mitään muuta en kaipaisi kuin ymmärrystä. Kannustusta ja sitä että voisin soittaa jos on se hetki etten meinaa jaksaa. 

Nykyisin olen yrittänyt pyrkiä opiskelemaan, mutta en tiedä pystyisinkö opiskelemaan. En pärjää kaikilla aloilla ja toisaalta en meinaa millään päästä haluamaani. Pärjään jotenkin, mutta edelleen olen yksin. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. Minä olen se heikko ihminen. Se joka ei jaksanut. Se jolle jäi arpia. Silti yritän olla positiivinen. Hyviin ihmisiin silti vaikea uskoa. En itsekään ole täydellinen, mutta silti en koskaan satuttaisi ketään, koska tiedän miltä se tuntuu. Jotkut kokevat paljon pahempaakin, tiedän sen. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja en haluaisi, että se menee jo nyt pieleen. Monet asiat ovat menneet väärin. En halua olla uhri, mutta en vaan pysty menemään eteenpäin. En pysty muuttamaan itseäni niin paljon. Ja olen yksin. 

Toivon koko sydämestäni sinulle voimia. Minulla on samanlainen tarina ja matkani on ollut pitkä ja kivinen, vaikka olenkin saanut ammattiapua.