Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Minulla kävi niin, että yksi huono valinta johti todella moneen vastoinkäymiseen. Tämä valinta oli aviomies.

Hän johti minut täydelliseen harhaan ihan tietoisesti. En nyt mene tässä yksityiskohtiin. Kun totuus valkeni, hain tietenkin eroa.

Minulle jäi lapset, paljon velkaa ja en kykene enää luottamaan ihmisiin kuten joskus. En koe kykeneväni enää parisuhteeseen ja koska olen aina lasten kanssa ei minulla olisi sellaisen muodostamiseen aikaakaan.

Olen ollut aina sellainen perusrehellinen, paljon työtä tekevä ihminen ja minulla on ihan hyvä ammatti ja sinänsä perusasiat kunnossa.

Toiselta kantilta katsottuna olen säälittävä, velkaantunut kahden lapsen yksinhuoltaja ja sellainen tulen olemaankin vielä pitkään.

Ennen urheilin paljon, olin sosiaalinen ja monessa mukana, mutta kaikki sellainen on jäänyt elämästäni pois. Ei ole aikaa eikä rahaa.

Näin siis esimerkkinä, miten yksi virhe ja luottaminen väärään ihmiseen voi aiheuttaa jonkinlaisen vastoinkäymisten kierteen.

En koe silti olevani masentunut, ajattelen että tämä on nyt minun elämääni ja 10 vuoden päästä toivottavasti on valoisampaa.

Kaikilla se asenne ja positiivinen ajattelu eivät vaan riitä. Itse olen menettänyt läheisimpiäni kuolemalle, minkä vuoksi jäljelle ei ole jäänyt ketään, keneen olisin voinut tukeutua. Tämän seurauksena olen sairastunut masennukseen, ahdistushäiriöön ja traumaperäiseen stressihäiriöön. Ehkä jollekin muulle ei olisi niin käynyt, mutta minulle kävi, enkä suostu syyttämään siitä itseäni.

Minulla on ollut perusturvallinen lapsuus, olen hoitanut asiani hyvin ja olen vakityössä. Menetykseni ovat tapahtuneet nuorella aikuisiällä. Varmaankin olisi vielä pahempaa, jos olisin jäänyt yksin jo lapsena. Yksin maailmaan jäämisen tunne sai minut silti romahtamaan.

Minulla on tahtoa vielä yrittää, mutta se on vaikeaa, koska elämässäni ei ole enää niitä ihmisiä, joiden kanssa olisin sen halunnut jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseensa voi. Mitä teet, kun kohtaat vaikeuksia? Alatko parkumaan että miks mulle kävi näin, miks taas mulle eikä naapurin Liisalle? Tiedätkö oikeasti, onko sillä Liisalla ollut niin helppo elämä, miltä näyttää?

Mulla ei ole ollut mitenkään helppo lapsuus, jos nyt ei ihan traagisinkaan (ei hyväksikäyttöä tms), lapsuus ja opiskeluajat oli köyhiä, mulla on kroonisia sairauksia, yksi vaikea leikkaus takana, useita läheisiä on kuollut, yksi teki itsemurhan, on kärsitty lapsettomuudesta jne.

Nyt olen varsin tavallinen virkanainen, naimisissa, pari lasta, asutaan hyvällä alueella jne. Elämä on onnellista ja näyttää varmasti ulospäin siltä helpolta elämältä. Käyn lenkillä naapurin rouvan kanssa ja kuuntelen jatkuvasti hänen valitustaan, miten juuri hänelle sattuu aina kaikki paha, hommat menee pieleen, on sairauksia ja siskokin kuoli jne. Ei ole tullut kerrottua, että on sitä itselläkin ollut jos jonkinlaista vaikeutta. Hän haluaa draamailla elämällään, niin draamailkoon. Minä yritän löytää hyvää jokaisesta päivästä. Vaikka minäkin kaipaan kuolleita läheisiäni, kärsin säryistä jne.

Monesti asioista valittaminen helpottaa omaa oloa. Itsekin huomasin, että puran aina ystävilleni, kun jokin asia viduttaa vaikkapa töissä tai parisuhteessa. Työttömyys oli todella kova pala ja teki katkeraksi. Minulla oli rankka varhaislapsuus isäni juopottelun ja väkivaltaisuuden takia, mutta muuten koin sen onnelliseksi. Koulussa menestyin hyvin ja pääsin unelma-ammattiini töihin. Läheisen kuolema on ollut viimeisin koettelemus ja siitä olen yrittänyt selviä suuntautumalla kaikkeen positiiviseen ja tekemällä paljon itseä ilahduttavia asioita. Tämä ei kuitenkaan jostain kumman syystä olekaan hyvä ulkopuolisille, kun sureva ihminen ei saisi nauttia elämästä ja olla iloinen.

Valitus ei vaan muuta yhtään sitä asiaa mikä on vinossa, onpa hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa. Ja kun valittamisesta tulee elämäntapa, pilaa lähinnä oman elämänsä, ja niiden jotka eivät ymmärrä ottaa etäisyyttä valittajaan. Mutta ei tätä voi selittää sellaiselle, jonka lasi on aina puoleksi tyhjä.

Kyllä kaikilla tulee olemaan elämässä kuolemia ja surua

Minulla avautui silmät (lisää), kun luin tänään Helsingin Sanomien juttua köyhistä perheistä. Olen aina ihmetellyt miksi ihmiset valittavat pienillä tuloilla elämistä, koska tulin itsekin opiskeluaikana niin vähällä toimeen. Kyse on toivottomuudesta. Opiskelijalla on toivoa siitä, että tilanne paranee. Köyhällä toivo hiipuu. Sitä paitsi on ihan eri asia kitua yksin vähillä rahoilla kuin joutua tarjoamaan myös lapsilleen köyhää elämää. Päätin auttaa enemmän köyhiä sukulaisiani jatkossa.

se oman tien löytyminen vaatii joskus suuriakin uhrauksia joka johtaa uupumiseen , mut se tilanne mikäon epätyydyttävä pitää purkaa kokonaan lähtä puhtaalta pöydältä sulkea pirusti pois ihmisiä ja asioita rakentaa pikku hiljaa uudelleen..se on ainoo tie siihen jos mietit miksi kaikki menee päin v.ttua

juurikin noin, ite opin +40vuotiaana ton kun uupumus saikku ollu nii mitä se kellee kuuluu kuin kahjo mä oon

Vierailija kirjoitti:

Kyse on siitä miten asiaan suhtautuu. Tottakai pieleen menneet asiat raivostuttaa ja vie yöunetkin hetkeksi mutta sitten sitä tajuaa että tästäkin paskasta noustaan taas. Kuten aina ennenkin.

Meillä tulossa kallis oikeudenkäynti ostamamme kakkosasunnon virheestä jota ei ilmoitettu, lisäksi nykyiseen uudehkoon taloomme saattaa tulla isokin remontti kunhan saamme jonkun asiantuntijan kiinni. Itse olen lähes tuloton sairauteni takia ja uneton kipujen takia. Miehen tuloilla sinnitellään.

Tarkoitus oli saada tästä talvesta lähtien ihan jotain muuta elämään - taloudellista helpotusta, mielenrauhaa, lopultakin varaa nauttia jostain muusta kuin arjesta. Vähän ylimääräistä rahaa tilillä.

No, kaikki menee mutta asiat selvinnevät jonain päivänä. Toivon että 6kk kuluttua on jo parempi tilanne.

mIES KYLLÄSTYY TUKEMAAN SINUA..ERO TULEE KOHTA...

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Ehdottomasti. Ihmisen 2 ensimmäistä kuukautta syntymän jälkeen ratkaisee; tietysti siltä pohjalta, millainen setti hän on sukujensa perimää. Mutta ikä 0 - 2 kk on siis niissä puitteissa ratkaiseva. Kaikki muu on pelkkää hienosäätöä! Taaperoikä on mahdollisuus korjata virheet, joita on tehty kahden ensimmäisen kuukauden aikana.

Edelliseen (653/632) lisäisin vielä, että osalla se perimä on jo niin "Hannu Hanhea", ettei vanhempien tarvitse muuta kuin koittaa olla pilaamatta sitä!

Älykkäällä voi olla paremmat selviytymiskeinot, toisaalta hän voi olla herkempi tajuamaan ympäristönsä kieroudet. Oli lahjakas tai ei, tärkeintä onnelle on mielestäni se, että vuorovaikutus elämän alkuvaiheessa toimii. Silloin ihminen saa parhaimmat eväät käyttää potentiaaliaan, oli hän millainen tahansa.

Ongelmia tulee niille, joille ei annettu mahdollisuutta kasvaa aikuiseksi. Aikuiseksi kasvaminen aikuisiällä on kivuliasta.

Mulla oli viime vuonna tosi paljon taistelua huonossa suhteessa, sitä myöten ero 5 vuoden avoliitosta, vakava sairastuminen ja sen myötä työkyvyttömyys - eläkkeelle jäänti ja uudelleen koulutttautuminen, sitä ennen työttömyys yksin asuen homeisessa asunnossa koska se oli ainoa mihin oli varaa ja kissakin, joka oli ainoa valopilkku elämässä, kuoli syöpään. Kissa oli 3 vuotias. Ja hoitoihin upposi kaikki säästöt. Olen 27 vuotias. Kukaan muu ei usko tätä tarinaa paitsi lähipiiri, koska elivät mukana

Vanhempien sairastuminen yms.

Oli kyllä paha vuosi mutta onneksi on ohi. En menettänyt elämäniloa tai sairastunut masennukseen.

Mä oon aika varma, että kaikkia meitä kohtaa jotain vastoinkäymisiä elämän aikana - ne on jollain lailla vakio ja tapahtuvat ihmisille jossain vaiheessa elämää. On se sitten sairautta, pettämistä, henkistä/fyysistä väkivaltaa, kuolemaa, yksinäisyyttä, työttömyyttä, alkoholismia - you name it, mutta jossain vaiheessa elämämme liippaa näitä asioita läheltä kuitenkin.

Mä olen kohdannut viimeisen viidentoista vuoden aikana kolme isoa menetystä lähipiisissäni: isoin näistä lasten isän äkillinen menehtyminen. Ihmiset kauhistuvat kuullessaan elämäntarinani enkä sitä helposti kellekään kerrokaan, koska joudun siinä helposti itse lohduttajaksi. Joskus saan jopa kummastuneita katseita, siitä miten voin olla näin normaali kaiken kokemasi jälkeen.

Nyt kohta viisikymppisenä olen mennyt uudelleen naimisiin aivan ihanan miehen kanssa, olemme kasvattaneet yhdessä lapset täysi-ikäisiksi ja taannoinen suru on muuttunut kauniiksi muistoiksi. Olen vakuuttunut siitä, että mulle elämässäni osunut paskalasti on jo riittävä ja loppuelämäni keskityn vain nyppimään rusinoita pullasta :-)

Psykologiaa lukeneena on helppo todeta että aika paljon on ihmisen luonteesta kiinni miten se tarkkailee ja toimii, siks se saattaa kohdata paljon enemmän rankkoja vaiheita, kun jotkut toiset. Tai ainakin omasta näkökulmastaan. Voihan semmonen ihana pastellinvärinen tasanen arki olla myös tosi raskasta jossain vaiheessa. Jos ei oo paskoja vaiheita ni ei ne hyvätkää miltään tunnu.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon aika varma, että kaikkia meitä kohtaa jotain vastoinkäymisiä elämän aikana - ne on jollain lailla vakio ja tapahtuvat ihmisille jossain vaiheessa elämää. On se sitten sairautta, pettämistä, henkistä/fyysistä väkivaltaa, kuolemaa, yksinäisyyttä, työttömyyttä, alkoholismia - you name it, mutta jossain vaiheessa elämämme liippaa näitä asioita läheltä kuitenkin.

Mä olen kohdannut viimeisen viidentoista vuoden aikana kolme isoa menetystä lähipiisissäni: isoin näistä lasten isän äkillinen menehtyminen. Ihmiset kauhistuvat kuullessaan elämäntarinani enkä sitä helposti kellekään kerrokaan, koska joudun siinä helposti itse lohduttajaksi. Joskus saan jopa kummastuneita katseita, siitä miten voin olla näin normaali kaiken kokemasi jälkeen.

Nyt kohta viisikymppisenä olen mennyt uudelleen naimisiin aivan ihanan miehen kanssa, olemme kasvattaneet yhdessä lapset täysi-ikäisiksi ja taannoinen suru on muuttunut kauniiksi muistoiksi. Olen vakuuttunut siitä, että mulle elämässäni osunut paskalasti on jo riittävä ja loppuelämäni keskityn vain nyppimään rusinoita pullasta :-)

Todella lapsellinen ajatus, että vaikeuksien määrä kaikkien kohdalla olisi jokin vakio. Tämä oli varmaan sarkasmia, olihan?

Eikö sitä sanota, että syöpäkin on vain ihmisen asenteesta kiinni, miten suhtautuu elämään. Jos patoaa liikaa surua sisään, se ilmenee syöpänä. Jos on taistelijaluonne, niin voi taistella itsensä terveeksi, jos on halua. Ne, jotka kuolevat, eivät ole halunneet taistella, eivätkä henkisesti tarpeeksi vahvoja ihmisiä.

Joten asenne on se, mikä tekee elämästä vaikean. Oikealla asenteella ei sairastu, kun ei patoa asioita sisäänsä, vaan osaa ottaa hetket hetkinä ja ei idätä sairauden siementä sisällään.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?

ei täällä kukaan tiedä mitään toisten elämästä tai huolista.

se ulospäin näkyvä ei ole yleensä todellisuus.

ihmiset on hyvä esittämään ja salailemaan asioita.

sitten on niitä valittajia joille mikään ei ole koskaan hyvin.

älkää kadehtiko muita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö sitä sanota, että syöpäkin on vain ihmisen asenteesta kiinni, miten suhtautuu elämään. Jos patoaa liikaa surua sisään, se ilmenee syöpänä. Jos on taistelijaluonne, niin voi taistella itsensä terveeksi, jos on halua. Ne, jotka kuolevat, eivät ole halunneet taistella, eivätkä henkisesti tarpeeksi vahvoja ihmisiä.

Joten asenne on se, mikä tekee elämästä vaikean. Oikealla asenteella ei sairastu, kun ei patoa asioita sisäänsä, vaan osaa ottaa hetket hetkinä ja ei idätä sairauden siementä sisällään.

Halvennat todella törkeällä tavalla syöpään kuolleita ihmisiä. Toivottavasti kykenet miettimään asioita päässäsi uudemman kerran.

Epävakaat olot lapsena johtaa epävakaaseen luonteeseen, mikä vie kohti ongelmia jokaisella osa-alueella elämässä. Tunteet vie, ja omaa elämää ei pysty tarkastelemaan tai suunnittelemaan pitkäjänteisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kaikilla tulee olemaan elämässä kuolemia ja surua

On silti aivan eri asia, kohtaako kuolema 90-vuotiasta pitkään sairastanutta vanhusta vai jotain nuorta henkilöä. Vaikka kenenkään surua ei voi koskaan vähätellä, iäkkäiden henkilöiden kuolema on kuitenkin kaikkien elämään kuuluva normaali asia. Oman lapsen menettäminen tai aviopuolison kuolema ei sellainen ole.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon aika varma, että kaikkia meitä kohtaa jotain vastoinkäymisiä elämän aikana - ne on jollain lailla vakio ja tapahtuvat ihmisille jossain vaiheessa elämää. On se sitten sairautta, pettämistä, henkistä/fyysistä väkivaltaa, kuolemaa, yksinäisyyttä, työttömyyttä, alkoholismia - you name it, mutta jossain vaiheessa elämämme liippaa näitä asioita läheltä kuitenkin.

Mä olen kohdannut viimeisen viidentoista vuoden aikana kolme isoa menetystä lähipiisissäni: isoin näistä lasten isän äkillinen menehtyminen. Ihmiset kauhistuvat kuullessaan elämäntarinani enkä sitä helposti kellekään kerrokaan, koska joudun siinä helposti itse lohduttajaksi. Joskus saan jopa kummastuneita katseita, siitä miten voin olla näin normaali kaiken kokemasi jälkeen.

Nyt kohta viisikymppisenä olen mennyt uudelleen naimisiin aivan ihanan miehen kanssa, olemme kasvattaneet yhdessä lapset täysi-ikäisiksi ja taannoinen suru on muuttunut kauniiksi muistoiksi. Olen vakuuttunut siitä, että mulle elämässäni osunut paskalasti on jo riittävä ja loppuelämäni keskityn vain nyppimään rusinoita pullasta :-)

Ihanaa, että sinulle on käynyt noin hyvin. Tuo teksti olisi voinut olla melkein minun kynästäni, mutta valitettavasti siihen olisi tullut jatko-osa, joka kertoo, että kun tästä kaikesta selvittiin, perhettä iskettiin parantumattomalla sairaudella ja uudella kuolemalla, joista on seurannut surua, uupumista ja lopun elämän taloushuolet.