Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jumala koitteöli näiden ihmisten uskoa...ja mitä tekivat?

Lapsi on nyt taivaassa....itkee siellä kun vanhemmat ei tuu hänen luokseen

belzebuub grillaa vanhemmat

Koska mä voin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymisiäkin on kahdenlaisia.  On niitä, joiden sattuessa saa sympatiaa ja apua.  Kun sairastut, saat sairauslomaa, sinua hoidetaan ja voit puhua sairaudestasi, koska se ei ole salattava eikä häpeällinen asia.

Kuolemakin on eri viivalla joidenkin muiden vastoinkäymisten kohdalla, niin kauhea kuin se onkin.  Sekin on kuitenkin asia, jolla on omat rajansa.  Voit saada lohdutusta ja ymmärrystä. 

Noista kumpikin on myös niitä asioita, joiden kohdalla todella voi asenteella olla merkitystä. 

Mutta sitten on niitä vastoinkäymisiä, joista ei voi puhua, joita ei voi tuoda päivänvaloon, joiden kanssa olet todella yksin.  Koska ihmiset eivät anna sympatiaa, eivät lohduta, ovat vahingoniloisia ja syyllistävät.  Jopa nauttivat.

Esim. huumenuoren vanhemmat.  Pahimmillaan heidän taakkaansa kestää kymmeniä vuosia, loppua ei näy.  Neuvoksi he saavat, että hylätkää se lapsi.  Kuka äiti voi hylätä hädässä olevan lapsensa?  Tukea ei tule.  Yhtään yötä he eivät voi nukkua levollisesti, koko ajan pelko päällä.  Heille ei heru sairauslomaa, vaikka olisivat nousseet yöllä kolmelta etsimään lastaan, joka soittaa olevansa jossakin avun tarpeessa.  Elämä on yhtä vuoristorataa.  Töissä on kuunneltava toisten onnellisia juttuja, kun nämä kehuvat lastensa saavutuksia.  Sinun lastasi halveksitaan ja sinulle hymähdellään.  Huumenuori voi myös rikkoa koko perheen elämän, myös sisarustensa sekä aiheuttaa avioeron vanhemmilleen.  Toinen voi vain sanoa, että en jaksa enää, nyt lähden.  Sitten jäät siihen yksin.

Entä lapsi, joka tekee rikoksia ja juopottelee, aivan sama asia.  Saat hävetä lastasi.  Tätä voi jatkua koko loppuikä.  Ei ymmärrystä juuri keneltäkään.  Tulet ihmisaraksi etkä uskalla tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkäät, että he saavat selville tragediasi.

Taloudellinen katastrofi, joka saattaa sinut velkahelvettiin mittaamattomaksi ajaksi.  Et nuku öitäsi, valvot ja mietit.  Ihmiset - taaskaan ei ymmärrystä.  Monet lähinnä ilkkuvat mielessään. 

Noissa asioissa on paljon vaikeampi yrittää silkalla asenteella selvitä.  Koska jotain on tehtävä koko ajan, et vain tiedä mitä.  Olet noidankehässä. 

"Mikä ei tapa, se vahvistaa."  Niinpä niin.  Aina tuotakin hoetaan, mutta muistakaapa, että siinä sanotaan: mikä ei tapa.  Tarkoittaa siis, että on vastoinkäymisiä, mitkä tappavat. 

Olen varma, että esim. vaikeassa huumekoukussa olevan nuoren vanhempi voi ajatella ottavansa mieluummin vaikka vaikean sairauden itselleen, kuin sen, että elää kokoaikaisessa jännityksessä ja pelossa lapsensa takia.  Vieläpä saamatta siihen juuri minkäänlaista oikeata tukea mistään. 

Myös ihminen, joka kokee työpaikkakiusausta, mutta ei olosuhteiden vuoksi voi vaihtaa työpaikkaa, on pirullisessa liemessä, kenties koko työelämänsä ajan.  Asenneko ratkaisee?  Toki ihminen voi yrittää asennoitua, mutta töissä ollaan kolmasosa vuorokaudesta, joka arkipäivä.  Jatkuva "asennoituminen" kuluttaa sekin.  Ja kun ei voi koskaan tietää, mistä suunnasta nuoli lentää. 

Eeva Tikan kirja "Pojan paluu" on aika mielenkiintoinen, sopii tähänkin teemaan.  Asenne ei välttämättä tämänkään kirjan päähenkilön elämää helpota. 

Kyllä huumenuoren saa hylätä.

Vaimosta saa erota.

Huonoon vanhempaan voi katkaista välit.

raamattu käskee kunnioittamaan vanhempia.

Kukaan vanhempi ei koskaan hylkää lastaan...ja vaimosta ei erota...mikä sinua vaivaa?

Esim. ylipainoisen vanhemmat. Pahimmillaan heidän taakkaansa kestää kymmeniä vuosia, loppua ei näy. Neuvoksi he saavat, että älkää antako sille ruokaa. Kuka äiti voi antaa lapsensa olla nälässä? Tukea ei tule. Yhtään yötä he eivät voi nukkua levollisesti, koko ajan pelko päällä. Heille ei heru sairauslomaa, vaikka olisivat nousseet yöllä kolmelta etsimään lastaan, joka soittaa olevansa jossakin mcdonadsissa. Elämä on yhtä vuoristorataa. Töissä on kuunneltava toisten onnellisia juttuja, kun nämä kehuvat lastensa saavutuksia. Sinun lastasi halveksitaan ja sinulle hymähdellään. Ylipainoinebn nuori voi myös rikkoa koko perheen elämän, myös sisarustensa sekä aiheuttaa avioeron vanhemmilleen. Toinen voi vain sanoa, että en jaksa enää, nyt lähden. Sitten jäät siihen yksin.

En tiedä, mutta outoa se on.

Itse voisin varmaan syyttää itseäni (mainitut asennevammat sun muut scheisset), ellei itselläni olisi myös perussairauksia, joihin en voi olla mitenkään syyllinen. 

Minä elän monessa mielessä ihan hyvää elämää vaikeasta taustasta huolimatta. Mutta... joka perkeleen päivä taistelen traumojeni kanssa! Käyn terapiassa ja se on hyvä juttu, mutta silti tuskaisuutta on paljon. Se heijastuu minuun perheenäitinä ja työntekijänä. Osa omasta kapasiteetista on poissa käytöstä niiden traumojen takia.

Lasten kanssa menee pääosin hyvin, mutta en voi sanoa olevani ylpeä siitä, että hekin ovat minun ahdistuneisuuteni kanssa joutuneet oppimaan elämään.

Ja tämä on siis oma kokemukseni näennäisesti hyvin pärjänneiden vanhempien lapsena, joiden mielenterveys kuitenkin suljettujen ovien takana horjui pahasti.... lasten pahoinvointi oli näyttävien kulissien säilyttämisen hinta. Nyt minä maksan lapsuuteni hintaa yhä aikuisena "perheeni hulluna".

Eihän kukaan varmaan tarkoita, että pitäisi nollata vastoinkäymisen kokemus ja esittää kuin sitä ei olisikaan. Totta kai moni traaginen asia jättää jäljet ja on luonnollista kysyä itseltään ja ehkä muiltakin, että miksi minulle kävi näin.

Mutta mitä varmaan moni tsemppaaja yrittää tuoda esiin, että jossain vaiheessa on todettava, että koska en voi tapahtuneelle mitään enkä voi tilannettani muuttaa, voin muuttaa suhtautumistani siihen. Jossain vaiheessa voi todeta, että paksamainen juttu, mutta entäs nyt. Miten voin parhaiten sopeutua tilanteeseen, voinko itse ratkaista sen vai pitääkö minun etsiä apua.

Lapsen tai läheisen kuolema tapahtuu. Tulee shokki, tulee suru. Tulee ikävä, mutta jäänkö muistamaan yhteisiä hyviä hetkiä vai mietinkö loppuelämän, että miksi juuri minä menetin? Suurin osa meistä kohtaa joskus rakkaan menetyksen, moni menettää lapsensa. Mutta kun se on asia, jolle ei itse voi mitään. Tai krooninen tai muuten vaikea sairaus voi olla musertavaa, mutta jääkö sitä voivottelemaan ja katkeroituu vai toteaako lopulta että tilanne on nyt tämä, voin yhtä hyvin opetella elämään sen kanssa.

Tai rahakriisissä voi jäädä itkemään menetetyn omaisuuden perään että miksi minulle taas näin kävi tai alkujärkytyksen jälkeen todeta, että no näin kävi, miten nyt eteenpäin.

Tätä tarkoitetaan suhtautumiserolla. Toiset oikein jäävät rypemään epäonnistumisiin ja kadehtivat muiden puoliksi täysiä laseja, näkevät omansa vain puoliksi tyhjänä. Toiset ajattelevat että kagaa tapahtuu muillekin, tällä mennään.

Ongelmia voi toki vertailla, mutta sekin on lopulta hedelmätöntä. Suhtautumistapaan liittyy myös sanontoja: jokainen on oman onnensa seppä, paistaa se aurinko risukasaankin, jokaisella pilvellä on hopeareunus, optimistilla on lasi puoliksi täynnä, pessimistillä lasi on puoliksi tyhjä.... vanha kansakin ongelman siis jo tunnisti.

Vierailija kirjoitti:

Eihän kukaan varmaan tarkoita, että pitäisi nollata vastoinkäymisen kokemus ja esittää kuin sitä ei olisikaan. Totta kai moni traaginen asia jättää jäljet ja on luonnollista kysyä itseltään ja ehkä muiltakin, että miksi minulle kävi näin.

Mutta mitä varmaan moni tsemppaaja yrittää tuoda esiin, että jossain vaiheessa on todettava, että koska en voi tapahtuneelle mitään enkä voi tilannettani muuttaa, voin muuttaa suhtautumistani siihen. Jossain vaiheessa voi todeta, että paksamainen juttu, mutta entäs nyt. Miten voin parhaiten sopeutua tilanteeseen, voinko itse ratkaista sen vai pitääkö minun etsiä apua.

Lapsen tai läheisen kuolema tapahtuu. Tulee shokki, tulee suru. Tulee ikävä, mutta jäänkö muistamaan yhteisiä hyviä hetkiä vai mietinkö loppuelämän, että miksi juuri minä menetin? Suurin osa meistä kohtaa joskus rakkaan menetyksen, moni menettää lapsensa. Mutta kun se on asia, jolle ei itse voi mitään. Tai krooninen tai muuten vaikea sairaus voi olla musertavaa, mutta jääkö sitä voivottelemaan ja katkeroituu vai toteaako lopulta että tilanne on nyt tämä, voin yhtä hyvin opetella elämään sen kanssa.

Tai rahakriisissä voi jäädä itkemään menetetyn omaisuuden perään että miksi minulle taas näin kävi tai alkujärkytyksen jälkeen todeta, että no näin kävi, miten nyt eteenpäin.

Tätä tarkoitetaan suhtautumiserolla. Toiset oikein jäävät rypemään epäonnistumisiin ja kadehtivat muiden puoliksi täysiä laseja, näkevät omansa vain puoliksi tyhjänä. Toiset ajattelevat että kagaa tapahtuu muillekin, tällä mennään.

Ongelmia voi toki vertailla, mutta sekin on lopulta hedelmätöntä. Suhtautumistapaan liittyy myös sanontoja: jokainen on oman onnensa seppä, paistaa se aurinko risukasaankin, jokaisella pilvellä on hopeareunus, optimistilla on lasi puoliksi täynnä, pessimistillä lasi on puoliksi tyhjä.... vanha kansakin ongelman siis jo tunnisti.

Toki suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa. Silti, jos joka päivä traumojen takia päälle iskevät erilaiset pelkotilat, niin eivät ne pelkästään positiivisella asenteella katoa. Tarvitaan paljon muunkinlaista apua.

Vierailija kirjoitti:

Toki suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa. Silti, jos joka päivä traumojen takia päälle iskevät erilaiset pelkotilat, niin eivät ne pelkästään positiivisella asenteella katoa. Tarvitaan paljon muunkinlaista apua.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta toipuneena koen, että positiivisella ajattelulla oli paljonkin vaikutusta toipumiseen. Sitä positiivisuutta vain täytyy käyttää joka päivä monella eri tavalla. Esim. ahdingonsietotaitojen opettelu on traumatyöskentelyssä myös tosi tärkeää, mutta jos perusasenne on "Ei tämä yksistään riitä" tai "En mä kuitenkaan opi hallitsemaan sitä miten reagoin tunteisiini", niin ei siitä varmasti mitään tulekaan.

Positiivista ajattelua on myös se, että preppaa itseään niistä peloista huolimatta, esim. mun tapauksessa vakuuttelee itselleen "Mä pystyn tähän, oon vahva" ja lähtee pois kotoa, vaikka se tuntuu mahdottoman vaikealta.

Positiivisuus on se juttu, jonka VOIMALLA lähdetään tekemään niitä asioita, jotka johtaa toipumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa. Silti, jos joka päivä traumojen takia päälle iskevät erilaiset pelkotilat, niin eivät ne pelkästään positiivisella asenteella katoa. Tarvitaan paljon muunkinlaista apua.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta toipuneena koen, että positiivisella ajattelulla oli paljonkin vaikutusta toipumiseen. Sitä positiivisuutta vain täytyy käyttää joka päivä monella eri tavalla. Esim. ahdingonsietotaitojen opettelu on traumatyöskentelyssä myös tosi tärkeää, mutta jos perusasenne on "Ei tämä yksistään riitä" tai "En mä kuitenkaan opi hallitsemaan sitä miten reagoin tunteisiini", niin ei siitä varmasti mitään tulekaan.

Positiivista ajattelua on myös se, että preppaa itseään niistä peloista huolimatta, esim. mun tapauksessa vakuuttelee itselleen "Mä pystyn tähän, oon vahva" ja lähtee pois kotoa, vaikka se tuntuu mahdottoman vaikealta.

Positiivisuus on se juttu, jonka VOIMALLA lähdetään tekemään niitä asioita, jotka johtaa toipumiseen.

Kuulostaa siltä, että sinulla on pohjalla lähtökohtaisesti positiivinen elämänasenne ja positiivisuus on sinulle helppoa. Tai helpompaa mitä pessimistille. Minullekin positiivinen ajattelu on ollut lähtökohtaisesti helpompaa, traumoista huolimatta. Vaikka olen luullut, että en osaa ajatella positiivisesti, pakonomainen tarve uskoa johonkin parempaan on aina ajanut sisäisesti eteenpäin, vaikka olisin halunnut luovuttaa. Olen kiitollinen ja onnekas tästä temperamenttipiirteestä.

Olen miettinyt tätä viime vuosina paljon. Olen menettänyt varhaisteininä toisen vanhempani onnettomuudessa, ja kärsinyt oikeastaan koko elämäni epämääräisestä ahdistuksesta ja masennuksesta. Aikuisena sain diagnoosin ensin yhteen krooniseen sairauteen ja sitten toiseen. Sitten tuli myös syöpä, joka onneksi saatiin leikattua ja hoidettua. Lasten saamisen sain kuitenkin sen myötä unohtaa. Muut sairaudet vaativat myös jatkuvaa hoitoa ja seurantaa.  

Yksittäisiä kivoja hetkiä ja päiviä toki, mutta ei sellaista huoletonta, onnellista oloa ikinä. Aina on joku iso murhe varjostamassa elämää, uusi sairaalakeikka, kuolemanpelko ja sen käsittely ja sitten taas odottelua ja toipumista. Tuntuu, että elämä on suurelta osin keskittymistä hengittämiseen ja syömiseen (sydän pamppailee eikä ruoka maistu, kun on niin paha olo ja mieli), lääkkeiden ottamiseen ja itseni kannatteluun. Olen opiskelija, mutta olen joutunut pitämään taukoa opinnoista jo pitkään. En tiedä, valmistunko edes ikinä.

Tuntuu niin vieraalta ja omasta elämästä irralliselta kuunnella ihmisten pieniä murheita vaikka Facebookissa, vaikka tietysti tajuan, että jokainen kokee oman elämänsä vastoinkäymiset sellaisessa mittakaavassa, johon ne omassa viitekehyksessä sijoittuvat. Jollekulle voi olla iso shokki, jos hääpuku on vähän väärää valkoista tai jos ei ekalla yrittämällä pääse haluamaansa opiskelupaikkaan. Ymmärrän sen. 

Erityisen vaikeina aikoina vältän kuitenkin sellaisten ihmisten seuraa, joiden en usko pystyvän samastumaan tilanteeseeni ollenkaan. Kontrasti useimpien ystävieni elämään tuntuu muutenkin usein todella kivuliaalta käsittää.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut vaikea lapsuus ja nuoruus. Pienestä asti fyysistä ja henkistä väkivaltaa, toistelua siitä kuin huono ja arvoton oon. Koskaan mulle ei ole vanhemmat sanonu että rakastaisi enkä muista, että mua ois halattu. Koulussa olin keskiverto-oppilas ja lähtökohtieni vuoksi aina pitänyt itseäni vähän tyhmänä.

Tässä nyt 30v, oon ammatiltani sairaanhoitaja, mulla on ihana aviomies, kaksi lasta ja oma koti. Kaikesta huolimatta elämä on hymyillyt vaikka ekat 18v on ollu ihan kamalaa. Mun terapeutti on ihmetellyt, että miten musta on voinut tulla näin tasapainoinen ihminen kaiken kokemani jälkeen.. Sitä itsekin ihmettelen vielä tänä päivänäkin. Tiedostan sen, että suurella todennäköisyydellä musta ois pitänyt tulla ihan jotain muuta mitä nyt oon.

Samanlaista tarinaa, kotona oli sadistista kiusaamista, nälässä pitämistä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, minua ei pidetty sylissä eikä halattu KOSKAAN. Kerrottiin vain miten pa*ka, huono, huo__ra, idiootti, turha, lahjaton ja hyödytön olen. Päivästä toiseen. Terapeutit ja lääkärit ovat ihmetelleet, miten pystyin selviämään näinkin hyvin. Opiskelen hyvin työllistävään ammattiin, minulla on hyvä mies ja töitä. Hyviä ystäviä. On myös masennusta ja ahdistuneisuushäiriö, mutta näiden kanssa on oppinut elämään. En osaa eritellä täysin, miksi olen selvinnyt paremmin mitä muut. Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, että minulla on monen asian suhteen hyvä geneettinen pohja. Ja olen sattuman kaupalla törmännyt hyviin ihmisiin, jotka ovat halunneet auttaa. Olen ollut kaikesta huolimatta todella onnekas moniin muihin kaltaisiini verrattuna. On niin pienestä kiinni, että asiat olisivatkin menneet täysin eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut vaikea lapsuus ja nuoruus. Pienestä asti fyysistä ja henkistä väkivaltaa, toistelua siitä kuin huono ja arvoton oon. Koskaan mulle ei ole vanhemmat sanonu että rakastaisi enkä muista, että mua ois halattu. Koulussa olin keskiverto-oppilas ja lähtökohtieni vuoksi aina pitänyt itseäni vähän tyhmänä.

Tässä nyt 30v, oon ammatiltani sairaanhoitaja, mulla on ihana aviomies, kaksi lasta ja oma koti. Kaikesta huolimatta elämä on hymyillyt vaikka ekat 18v on ollu ihan kamalaa. Mun terapeutti on ihmetellyt, että miten musta on voinut tulla näin tasapainoinen ihminen kaiken kokemani jälkeen.. Sitä itsekin ihmettelen vielä tänä päivänäkin. Tiedostan sen, että suurella todennäköisyydellä musta ois pitänyt tulla ihan jotain muuta mitä nyt oon.

Samanlaista tarinaa, kotona oli sadistista kiusaamista, nälässä pitämistä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, minua ei pidetty sylissä eikä halattu KOSKAAN. Kerrottiin vain miten pa*ka, huono, huo*a, idi__ootti, turha, lahjaton ja hyödytön olen. Päivästä toiseen. Koulussa sama, kiusattiin ala-asteelta lukioon asti, syrjintä jatkui ammattikoulussa. Terapeutit ja lääkärit ovat ihmetelleet, miten pystyin selviämään näinkin hyvin. Opiskelen hyvin työllistävään ammattiin, minulla on hyvä mies ja töitä. Hyviä ystäviä. On myös masennusta ja ahdistuneisuushäiriö, mutta näiden kanssa on oppinut elämään. En osaa eritellä täysin, miksi olen selvinnyt paremmin mitä muut. Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, että minulla on monen asian suhteen hyvä geneettinen pohja. Ja olen sattuman kaupalla törmännyt hyviin ihmisiin, jotka ovat halunneet auttaa. Olen ollut kaikesta huolimatta todella onnekas moniin muihin kaltaisiini verrattuna. On niin pienestä kiinni, että asiat olisivatkin menneet täysin eri tavalla.

Omat murheet loppuivat kertaheitolla kun lopetin alkon käytön ja en pyöri enää missään hyväksikäyttö piireissä, vaan muutin maalle ja karsin negatiiviset ihmiset pois. Jotkut voisi ajatella, että onpa tylsää, mutta eihän ihmisiä voi verrata keskenään. Jokaisella on oma tarinansa ja näkökulmansa.

Rationaalinen järki on vastaus.

Pahoittelut kahteen kertaan tulleesta viestistä, eka jäi ”tarkistukseen” ja yllätyksekseni se julkaistiin. Näin ei yleensä koskaan tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa. Silti, jos joka päivä traumojen takia päälle iskevät erilaiset pelkotilat, niin eivät ne pelkästään positiivisella asenteella katoa. Tarvitaan paljon muunkinlaista apua.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta toipuneena koen, että positiivisella ajattelulla oli paljonkin vaikutusta toipumiseen. Sitä positiivisuutta vain täytyy käyttää joka päivä monella eri tavalla. Esim. ahdingonsietotaitojen opettelu on traumatyöskentelyssä myös tosi tärkeää, mutta jos perusasenne on "Ei tämä yksistään riitä" tai "En mä kuitenkaan opi hallitsemaan sitä miten reagoin tunteisiini", niin ei siitä varmasti mitään tulekaan.

Positiivista ajattelua on myös se, että preppaa itseään niistä peloista huolimatta, esim. mun tapauksessa vakuuttelee itselleen "Mä pystyn tähän, oon vahva" ja lähtee pois kotoa, vaikka se tuntuu mahdottoman vaikealta.

Positiivisuus on se juttu, jonka VOIMALLA lähdetään tekemään niitä asioita, jotka johtaa toipumiseen.

Luuletko etten ole prepannut itseäni jo kymmeniä vuosia? Pelkotiloja on silti, vaikka toimin niistä huolimatta.

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

Vierailija kirjoitti:

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

No samaa minulle ovat sanoneet opot, terkkarit, kurkku-nenä-korvalääkäri ja olen ihan itse huomannut vertaillessani itseäni muihin, että harvinaisen hyvin olen selvinnyt. Persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on suht eheä, en joudu syömään mitään psyykelääkkeitä vaikka aikoinaan olen ollut ihan osastohoidossa. Eikä tämä selviytymiseni tosiaan ole ole pelkästään omaa ansiotani, en sillä kerskaile, mutta ihmetyttää motiivisi siihen, miksi sinun pitää lytätä ja vähätellä tuollaistakin asiaa?

Ja yleensä ne helpon elämän saaneet ovat varsinaisia persläpiä vielä luonteeltaan.

Olenkin miettinyt, että pärjätäkseen pitää olla tietyn luonteinen eli röyhkeä ja itsekäs vaikka tämäkään ei riitä jos olosuhteet ovat vastaan. Se mitä olen oppinut tämän 43 vuoden aikana mitä olen täällä tallannut on se, että maailma ei ole miltään osin reilu ja tasapuolinen :ne saa ketkä kehtaavat ottaa ja joilla on kultalusikka ahterissa jo syntyissään.

Sekin on merkki edes tyydyttävästä elämästä, että pystyy säilyttämään positiivisen asenteen. Uskon, että jotkut ovat syntyneet niin onnettomiin oloihin ja aivot ovat tottuneet niin kamalaan elämään, ettei heille moinen positiivisuus ole mahdollista. Edes asenne ei ole itsestä kiinni! Sekin on lopulta aivokemiaa, joka jollakin vain on huonojen olojen takia masentuneen aivokemiaa, jolle hän ei itse voi mitään. Tämän huomaa, kun masennuslääkkeiden avulla henkilön asenne elämäänkin muuttuu täysin toiseksi, jos lääkkeet hänen kohdallaan toimivat. Vaikka elämä itse pysyisi siis yhtä surkeana. Aivokemiaa se on negatiivinen asennekin eikä ihmisen omaa syytä ensinkään! Alamme vasta ymmärtää, kuinka siihen voi lääkkeillä vaikuttaa, mutta hyvin vähän tiedämme vasta.