Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kertokaapa miksi jotkut kestävät niitä elämän vastoinkäymisiä ja jotkut eivät. Pienikin vastoinkäyminen murtaa toisen ja toineselviytyy siitä helposti toimintakyvyn säilyttäen.

Lue ketju. Tuota kysymystä on jo täällä pohdittu.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kertokaapa miksi jotkut kestävät niitä elämän vastoinkäymisiä ja jotkut eivät. Pienikin vastoinkäyminen murtaa toisen ja toineselviytyy siitä helposti toimintakyvyn säilyttäen.

Isäni pystyi käymään töissä ja rakastamaan, mikä täyttää Freudin määritelmän hyvästä mielenterveydestä. Silti ukko oikeasti oli sekaisin kuin seinäkello, usein jopa harhainen. Riittävän hyvin osasi kuitenkin feikata tervejärkistä, ettei hoidon piiriin koskaan päätynyt.

Vierailija kirjoitti:

Rationaalinen järki on vastaus.

Juuri niin, mindset ohjaa ihmistä, toiset ovat viisaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta kertokaapa miksi jotkut kestävät niitä elämän vastoinkäymisiä ja jotkut eivät. Pienikin vastoinkäyminen murtaa toisen ja toineselviytyy siitä helposti toimintakyvyn säilyttäen.

Isäni pystyi käymään töissä ja rakastamaan, mikä täyttää Freudin määritelmän hyvästä mielenterveydestä. Silti ukko oikeasti oli sekaisin kuin seinäkello, usein jopa harhainen. Riittävän hyvin osasi kuitenkin feikata tervejärkistä, ettei hoidon piiriin koskaan päätynyt.

Kun traumoja ei käsitelty aikanaan, niin ne siirtyivät sitten myös jälkeläisten kannettavaksi. En siis puhuisi mistään varsinaisesta selviytyjästä, vaan pikemminkin jonkinlaisesta pakkomielteisen ylpeästä rimpuilijasta, joka vaikeiden asioiden käsittelemisen sijaan kätki vaikeutensa.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kertokaapa miksi jotkut kestävät niitä elämän vastoinkäymisiä ja jotkut eivät. Pienikin vastoinkäyminen murtaa toisen ja toineselviytyy siitä helposti toimintakyvyn säilyttäen.

Onko kysymys ajattelusta. Riittävän terävällä ajattelulla löytyy ratkaisuja. Tähän ajatteluun kuuluu vastuun ottaminen omasta tilanteesta.

Toiset alkaa heti syyttelemään muita vastoinkäymisistä. Toiset ottaa opiksi ja pääsee eteenpäin.

Mulla on tuttava, joka ei kestä sitä, että menee hyvin. Itse tekee aina jotain tyhmää millä pilaa oman tilanteensa ja saa aikaan draamaa. Sitä sitten juostaan itkemässä sukulaisille, vaikka ihan itse omalla toiminnalla on aiheuttanut surkeutensa. Onhan se myös vähän tylsää, kun on sellaista tasaista elämää...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tätä viime vuosina paljon. Olen menettänyt varhaisteininä toisen vanhempani onnettomuudessa, ja kärsinyt oikeastaan koko elämäni epämääräisestä ahdistuksesta ja masennuksesta. Aikuisena sain diagnoosin ensin yhteen krooniseen sairauteen ja sitten toiseen. Sitten tuli myös syöpä, joka onneksi saatiin leikattua ja hoidettua. Lasten saamisen sain kuitenkin sen myötä unohtaa. Muut sairaudet vaativat myös jatkuvaa hoitoa ja seurantaa.  

Yksittäisiä kivoja hetkiä ja päiviä toki, mutta ei sellaista huoletonta, onnellista oloa ikinä. Aina on joku iso murhe varjostamassa elämää, uusi sairaalakeikka, kuolemanpelko ja sen käsittely ja sitten taas odottelua ja toipumista. Tuntuu, että elämä on suurelta osin keskittymistä hengittämiseen ja syömiseen (sydän pamppailee eikä ruoka maistu, kun on niin paha olo ja mieli), lääkkeiden ottamiseen ja itseni kannatteluun. Olen opiskelija, mutta olen joutunut pitämään taukoa opinnoista jo pitkään. En tiedä, valmistunko edes ikinä.

Tuntuu niin vieraalta ja omasta elämästä irralliselta kuunnella ihmisten pieniä murheita vaikka Facebookissa, vaikka tietysti tajuan, että jokainen kokee oman elämänsä vastoinkäymiset sellaisessa mittakaavassa, johon ne omassa viitekehyksessä sijoittuvat. Jollekulle voi olla iso shokki, jos hääpuku on vähän väärää valkoista tai jos ei ekalla yrittämällä pääse haluamaansa opiskelupaikkaan. Ymmärrän sen. 

Erityisen vaikeina aikoina vältän kuitenkin sellaisten ihmisten seuraa, joiden en usko pystyvän samastumaan tilanteeseeni ollenkaan. Kontrasti useimpien ystävieni elämään tuntuu muutenkin usein todella kivuliaalta käsittää.

Hyvä kirjoitus.

Minua ihmetyttää miksi tässäkään keskustelussa jotkut eivät ymmärrä ihmisten erilaisuutta ja että vastoinkäymisiä on erilaisia. Asenne ei aina pelkästään auta, varsinkin jos vastoinkäymisiä tulee paljon. On myös eri asia onko esim. traumaattisesta lapsuudesta huolimatta vielä terveyttä ja edes jonkinlaista itsetuntoa jäljellä, kuin että ne menettää. Lisäksi silläkin on merkitystä, että jos sairastuu, onko kyse yksittäisistä sairauksista vai kokonaisvaltaisesti huonosta terveydentilasta.

Ihmisiä voi sairastuttaa ja tuhota myös auttamisen nimissä. Psykiatria on tästä hyvä esimerkki. Mielenterveysongelmista kärsineen asema on heikko, varsinkin jos hän joutuu järjestelmään tahtomattaan.

Pakkohoitoa pidetään yleisesti traumaattisena kokemuksena. Pakkohoidon seurauksena ihmisestä tehdään psyykelääkkeiden orja, mikä aiheuttaa valtavasti ongelmia. Pitkäaikainen psyykenlääkkeiden käyttö aiheuttaa usein terveyden menetystä ja vaikuttaa ihmisen kaikkiin osa-alueisiin. Pahimmillaan ihmisen persoonallisuus muuttuu ja monet inhimilliset asiat tuhoutuvat tai muuttuvat negatiivisiksi. Esim. tunteiden latistuminen. Mikäli psyykenlääkkeitä käyttävä henkilö jotain tunteita tuntee, ne saattavat olla lähinnä negatiivisia. Ehkä tässä on yksi syy joidenkin ikävien ihmisten huonolle käytökselle. Se ei kuitenkaan ole oma valinta, paitsi ehkä "jokainen on oman onnensa seppä" kirjoittajien mielestä.

Psyykenlääkkeet voivat todellakin tuhota ihmisen, ellei niistä pääse ajoissa eroon. Niistä vieroittautuminen ei kuitenkaan ole helppoa. Aiheesta oli juuri pitkä keskustelu, jossa kerrottiin tutkimuksesta, että lääkkeiden vieroitusoireet ovat luultua voimakkaampia. Ehkä joidenkin ihmisten kuoppaan putoaminen ja kyvyttömyys sieltä nousemisen syy on juuri tämä?

Vaikka psykiatrian toiminta erityisesti pakkotoimineen on varmaan pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea, ylipäänsä viranomaisten mielivallan kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa pettymystä ja luottamuksen menetystä. Tämä on iso ongelma, koska se voi johtaa ettei ihmiset ja perheet enää hae apua, vaikka sitä tarvitsisivat. Tällöin ei ole enää kyse yksittäisistä vastoinkäymisistä ja luottamuksen menetyksistä yksittäisiin ihmisiin, vaan koko yhteiskuntaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään voi sitä palauttaa, ellei saa oikeutta ja apua kokemaan vääryyteen.

Kaikki te selviytyjät, jotka sanotte ihmisen olevan oman onnen seppiä, oletteko varmoja, että olisitte selviytyneet väkivaltaisesta pakkohoidosta, lääkkeiden aiheuttamista haitoista ja esim. perheenne terrorisoinnista perusteettomilla ls-ilmoituksilla? Uskotteko, että asenne olisi pysynyt positiivisena? Vaikka ihminen yrittäisi taistella vastaan, viranomaisille ei pärjää, jos he ovat päättäneet toimia.

Nyt tietysti väitetään, että jotain vikaa ihmisessä/perheessä täytyy olla jos viranomaiset puuttuvat ihmisten elämään. Ehkä ennen olisi voinut olla näin, mutta nykyään melkein kuka tahansa voi joutua viranomaisen mielivallan kohteeksi. Toki siitäkin voi selvitä, mutta jos viranomaisten väärät päätökset vaikuttavat ihmisten koko loppuelämään, on vaikea enää uskoa parempaan.

Aika paljon pelottelu virheitä oli jutuissasi. Perättömät ls ilmot eivät johda mihinkään (muuhun kun ne käsitellään joka vaatii yleensä vain yhden tapaamisen) ja jopa päätyminen ls asiakkaaksi ei johda välttämättä mihinkään muuhun kun siihen että yritetään auttaa tilannetta jollain tavalla. Esim. sijoituksiin ja huostaanottoon pitää olla hyvät perusteet ja ainakin huostaanotot menee oikeuden kautta. Näyttöä pitää olla.

Ketään ei viedä pakkohoitoon ellei todellakin ole seinähullu eli ei kenenkään pelkän ilmoituksen johdosta.

Lääkkeitä ei ole pakko vetää (muuta kun ehkä siellä pakkohoidossa)

Eli sanoisin, jos noin rajujen toimenpiteiden ”uhriksi” joutuu niin silloin on kyllä ihan aiheestakin.

Vierailija kirjoitti:

Toiset alkaa heti syyttelemään muita vastoinkäymisistä. Toiset ottaa opiksi ja pääsee eteenpäin.

Kai ymmärrät sen, että kaikki oppi ei ole ihmiselle välttämättä hyväksi? Tuskin haluat esimerkiksi kuulla minulta toimivaksi todettua vinkkiä itsemurhan tekemiseen, jonka läheisen itsemurhasta opin.

itsevarmuus, pettymystensietokyky, henkinen vahvuus, sosiaalisuus vs. introvertti jne... 

paljon ominaisuuksia, joita voi ihmisessä voi lapsuudessa vahvistaa tai polkea maahan. Aikuisenakin voi kehittää itseään, jos löytyy voimaa siihen. 

Pitkälti kyse on myös siitä miltä asiat näyttää, ns. menestyjilläkin on paljon ongelmia, yksinäisyyttä, alkoholismia, irrallisuuden tunnetta, avioeroja ja sotkuja. 

toisaalta on myös asioita, joita on vaikea määritellä: avioeron voi nähdä joko onnellisena mahdollisuutena tai epäonnistumisena elämässä. Uramenestyksen hintana voi olla etääntyminen perheestä. Jatkuvan "kaikki menee hyvin" elämän varjopuolena voi olla pinnallisuus ja henkinen kehittymättömyys. Jne... 

Ap on oikeassa: elämä ei aina ole reilua. Toisaalta elämä on kaikille "taistelu" ja matka, jossa joudumme väistämättä kohtaamaan menetyksiä, epäonnistumisia, stressiä, luopumista, kipua ja vaivaa. Jokaiseen vastaantulijaan pitäisi suhtautua lempeästi ja armollisesti, koska emme voi tietää mitä taakkoja kukakin kantaa mukanaan. 

Olen pitänyt itseäni aina selviytyjänä. Lapsuus oli vaikea äidin alkoholismin takia. Mulla oli kiire muuttaa pois kotoa, joten opiskelin vain ammatin, vaikka edellytyksiä opiskella pitempään olisi ollut. Oli pakko tyytyä vähempään, jotta pääsin mahdollisimman nopeasti omilleni ja tienaamaan.

Tapasi tulevan puolisoni, hyvä mies, mutta myöhemmin lasten synnyttyä hän osoittautui perässä vedettäväksi. Ei se mitään, en edes ajatellut asiaa, oli olevinaan voimia kaikkeen.

Kunnes sekosin, yhtäkkiä varoittamatta ja jouduin tahdonvastaiseen hoitoon. Sieltä kotiuduin aikanaan ja taas olin tarmoa täynnä. Opiskelin, sain työpaikan, kunnes mies sairastui vakavasti. Pari vuotta meni ihan sumussa. Se oli vain selviytymistä päivästä toiseen. Olin omaishoitaja vuoden. Moni päivitteli, miten jaksat yms.. Inhosin sitä kysymystä. Jälkeen päin ajatellen varmaan siksi, että olin aivan poikki. En vain halunnut myöntää sitä edes itselleni. Ajattelin olevani positiivinen ihminen ja blaa, blaa. Siihen samaan hötäkkään äitini sairastui ja myöhemmin kuoli, lapset oireilivat.

Huonostihan siinä sitten kävi, jouduin taas osastolle. Siellä totesin, että nyt loppui positiivinen ajattelu ja itselleni valehtelu. Kaikki on ihan päin hel... ttiä. Siitä lähdetään rakentamaan taas elämää.

Vastoinkäymisiä elämässä tulee kaikille ennemmin tai myöhemmin. Toisilla niitä on enemmän. 

Ei kai kukaan sano, että vaikeista vastoinkäymisistä selviää vain positiivisella ajattelulla. Pointti on siinä, että pakkoko siinä vaikeassa lapsuudessa, sairauksissa ja kaikessa pahassa on koko ajan rypemällä rypeä ja kuvitella, että se on vain omalla kohdalla se epäonni. Kyllä mä tunnen useita ihmisiä ihan kamalista lähtökohdista, jotka ovat silti selvinneet. Oikeasti pahoista jutuista. Ei se poista niitä kokemuksia, mut he eivät vingu koko ajan niistä. Sit ottaa päähän, kun joku tyhjästä vinkuja sanoo tällaisesta ihmisestä miten on ollut niin helppo elämä, kun vinkujalla on niin vaikeaa kun on vähän joku polvi tai lonkka kipeä.

Ärsyttävimpiä ovat just ne tyypit, jotka valittaa et lapsuus oli köyhä, isä joi, opettaja ja kaikki kiusasivat, sairastui itse, lemmikki sairastui, äiti sairastui, pappa kuoli, joku melkein kuoli, töissä ei viihdy ja oi ja voi. Kun on tuntenut tällaisen tyypin koko ikänsä ja sattuu tietämään, että jutut ovat pikkuisen liioiteltuja niin kyl se alkaa rasittamaan kuunnella näitä oman elämänsä Aku Ankka stooreja, jossa jokainen pikkuasia itketään kaikille ”kun sekin nallekarkki multa vietiin”.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan sano, että vaikeista vastoinkäymisistä selviää vain positiivisella ajattelulla. Pointti on siinä, että pakkoko siinä vaikeassa lapsuudessa, sairauksissa ja kaikessa pahassa on koko ajan rypemällä rypeä ja kuvitella, että se on vain omalla kohdalla se epäonni. Kyllä mä tunnen useita ihmisiä ihan kamalista lähtökohdista, jotka ovat silti selvinneet. Oikeasti pahoista jutuista. Ei se poista niitä kokemuksia, mut he eivät vingu koko ajan niistä. Sit ottaa päähän, kun joku tyhjästä vinkuja sanoo tällaisesta ihmisestä miten on ollut niin helppo elämä, kun vinkujalla on niin vaikeaa kun on vähän joku polvi tai lonkka kipeä.

Ärsyttävimpiä ovat just ne tyypit, jotka valittaa et lapsuus oli köyhä, isä joi, opettaja ja kaikki kiusasivat, sairastui itse, lemmikki sairastui, äiti sairastui, pappa kuoli, joku melkein kuoli, töissä ei viihdy ja oi ja voi. Kun on tuntenut tällaisen tyypin koko ikänsä ja sattuu tietämään, että jutut ovat pikkuisen liioiteltuja niin kyl se alkaa rasittamaan kuunnella näitä oman elämänsä Aku Ankka stooreja, jossa jokainen pikkuasia itketään kaikille ”kun sekin nallekarkki multa vietiin”.

Mikset vain anna olla? Ei ole sinun ongelmasi miten joku tuttavasi pärjää. Erotatko omat tunteet toisten tunteista? Ellet, niin opettele!

Mitä se huono-osaisuus on? Jos tarkoitetaan köyhiä vanhempia, sillä ei ole merkitystä, koska Suomessa on maksuton koulutus, opintotukijärjestelmä ym,. joten köyhäkin voi opiskella vaikka tohtoriksi.

Eronneet ja päihteitä liikaa käyttävät vanhemmat? Varmasti lapsuus- ja kouluaikana haittaa, mutta jokainen voi nousta tuosta kuten köyhyydestäkin.

Laiskuus ja heikko luonne? No, siinäpä se. Valittajien kuoro kehdosta hautaan valittaa huono-osaisuutta. Koulussa ei tarvitse olla nero, mutta ahkera pärjää. Luonteenlujuutta tarvitaan päämäärien saavuttamiseen.

Sairaudet: näille ei varmaan hirveästi aina voi tehdä, mutta silloin on pakko elää elämä, miten sen parhaiten pystyy. Mielenterveysongelmista suurin osa varmasti aiheutuu huonoista vanhemmista. Psykopaatit tehdään kotona. 

Työttömyys? Jokainen joka jää äitinsä helmoihin itkemään korpeen, on aina ja ikuisesti työtönkin. 

Ihmissuhteet? Voi aina valita, kenen kanssa seurustelee ja menee avioon yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tätä viime vuosina paljon. Olen menettänyt varhaisteininä toisen vanhempani onnettomuudessa, ja kärsinyt oikeastaan koko elämäni epämääräisestä ahdistuksesta ja masennuksesta. Aikuisena sain diagnoosin ensin yhteen krooniseen sairauteen ja sitten toiseen. Sitten tuli myös syöpä, joka onneksi saatiin leikattua ja hoidettua. Lasten saamisen sain kuitenkin sen myötä unohtaa. Muut sairaudet vaativat myös jatkuvaa hoitoa ja seurantaa.  

Yksittäisiä kivoja hetkiä ja päiviä toki, mutta ei sellaista huoletonta, onnellista oloa ikinä. Aina on joku iso murhe varjostamassa elämää, uusi sairaalakeikka, kuolemanpelko ja sen käsittely ja sitten taas odottelua ja toipumista. Tuntuu, että elämä on suurelta osin keskittymistä hengittämiseen ja syömiseen (sydän pamppailee eikä ruoka maistu, kun on niin paha olo ja mieli), lääkkeiden ottamiseen ja itseni kannatteluun. Olen opiskelija, mutta olen joutunut pitämään taukoa opinnoista jo pitkään. En tiedä, valmistunko edes ikinä.

Tuntuu niin vieraalta ja omasta elämästä irralliselta kuunnella ihmisten pieniä murheita vaikka Facebookissa, vaikka tietysti tajuan, että jokainen kokee oman elämänsä vastoinkäymiset sellaisessa mittakaavassa, johon ne omassa viitekehyksessä sijoittuvat. Jollekulle voi olla iso shokki, jos hääpuku on vähän väärää valkoista tai jos ei ekalla yrittämällä pääse haluamaansa opiskelupaikkaan. Ymmärrän sen. 

Erityisen vaikeina aikoina vältän kuitenkin sellaisten ihmisten seuraa, joiden en usko pystyvän samastumaan tilanteeseeni ollenkaan. Kontrasti useimpien ystävieni elämään tuntuu muutenkin usein todella kivuliaalta käsittää.

Hyvä kirjoitus.

Minua ihmetyttää miksi tässäkään keskustelussa jotkut eivät ymmärrä ihmisten erilaisuutta ja että vastoinkäymisiä on erilaisia. Asenne ei aina pelkästään auta, varsinkin jos vastoinkäymisiä tulee paljon. On myös eri asia onko esim. traumaattisesta lapsuudesta huolimatta vielä terveyttä ja edes jonkinlaista itsetuntoa jäljellä, kuin että ne menettää. Lisäksi silläkin on merkitystä, että jos sairastuu, onko kyse yksittäisistä sairauksista vai kokonaisvaltaisesti huonosta terveydentilasta.

Ihmisiä voi sairastuttaa ja tuhota myös auttamisen nimissä. Psykiatria on tästä hyvä esimerkki. Mielenterveysongelmista kärsineen asema on heikko, varsinkin jos hän joutuu järjestelmään tahtomattaan.

Pakkohoitoa pidetään yleisesti traumaattisena kokemuksena. Pakkohoidon seurauksena ihmisestä tehdään psyykelääkkeiden orja, mikä aiheuttaa valtavasti ongelmia. Pitkäaikainen psyykenlääkkeiden käyttö aiheuttaa usein terveyden menetystä ja vaikuttaa ihmisen kaikkiin osa-alueisiin. Pahimmillaan ihmisen persoonallisuus muuttuu ja monet inhimilliset asiat tuhoutuvat tai muuttuvat negatiivisiksi. Esim. tunteiden latistuminen. Mikäli psyykenlääkkeitä käyttävä henkilö jotain tunteita tuntee, ne saattavat olla lähinnä negatiivisia. Ehkä tässä on yksi syy joidenkin ikävien ihmisten huonolle käytökselle. Se ei kuitenkaan ole oma valinta, paitsi ehkä "jokainen on oman onnensa seppä" kirjoittajien mielestä.

Psyykenlääkkeet voivat todellakin tuhota ihmisen, ellei niistä pääse ajoissa eroon. Niistä vieroittautuminen ei kuitenkaan ole helppoa. Aiheesta oli juuri pitkä keskustelu, jossa kerrottiin tutkimuksesta, että lääkkeiden vieroitusoireet ovat luultua voimakkaampia. Ehkä joidenkin ihmisten kuoppaan putoaminen ja kyvyttömyys sieltä nousemisen syy on juuri tämä?

Vaikka psykiatrian toiminta erityisesti pakkotoimineen on varmaan pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea, ylipäänsä viranomaisten mielivallan kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa pettymystä ja luottamuksen menetystä. Tämä on iso ongelma, koska se voi johtaa ettei ihmiset ja perheet enää hae apua, vaikka sitä tarvitsisivat. Tällöin ei ole enää kyse yksittäisistä vastoinkäymisistä ja luottamuksen menetyksistä yksittäisiin ihmisiin, vaan koko yhteiskuntaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään voi sitä palauttaa, ellei saa oikeutta ja apua kokemaan vääryyteen.

Kaikki te selviytyjät, jotka sanotte ihmisen olevan oman onnen seppiä, oletteko varmoja, että olisitte selviytyneet väkivaltaisesta pakkohoidosta, lääkkeiden aiheuttamista haitoista ja esim. perheenne terrorisoinnista perusteettomilla ls-ilmoituksilla? Uskotteko, että asenne olisi pysynyt positiivisena? Vaikka ihminen yrittäisi taistella vastaan, viranomaisille ei pärjää, jos he ovat päättäneet toimia.

Nyt tietysti väitetään, että jotain vikaa ihmisessä/perheessä täytyy olla jos viranomaiset puuttuvat ihmisten elämään. Ehkä ennen olisi voinut olla näin, mutta nykyään melkein kuka tahansa voi joutua viranomaisen mielivallan kohteeksi. Toki siitäkin voi selvitä, mutta jos viranomaisten väärät päätökset vaikuttavat ihmisten koko loppuelämään, on vaikea enää uskoa parempaan.

Aika paljon pelottelu virheitä oli jutuissasi. Perättömät ls ilmot eivät johda mihinkään (muuhun kun ne käsitellään joka vaatii yleensä vain yhden tapaamisen) ja jopa päätyminen ls asiakkaaksi ei johda välttämättä mihinkään muuhun kun siihen että yritetään auttaa tilannetta jollain tavalla. Esim. sijoituksiin ja huostaanottoon pitää olla hyvät perusteet ja ainakin huostaanotot menee oikeuden kautta. Näyttöä pitää olla.

Ketään ei viedä pakkohoitoon ellei todellakin ole seinähullu eli ei kenenkään pelkän ilmoituksen johdosta.

Lääkkeitä ei ole pakko vetää (muuta kun ehkä siellä pakkohoidossa)

Eli sanoisin, jos noin rajujen toimenpiteiden ”uhriksi” joutuu niin silloin on kyllä ihan aiheestakin.

No niin sieltä tuli tyypillinen viranomaisuskovaisen kommentti!

En väittänyt, että perusteettomat ls-ilmoitukset johtaisivat välttämättä mihinkään! Ne eivät kuitenkaan ole pikku juttu perheelle. Miksi suhtaudut siihen väheksyvästi? Jos muutenkin on ollut vaikeuksia luottaa ihmisiin, tuollaiset kokemukset voivat viedä sen kokonaan.

Kyllä mielivaltaisia pakkohoitopäätöksiä tehdään. Toisaalta pakkohoidosta pitäisi luopua, koska todennäköisesti se aiheuttaa enemmän haittaa jopa heille, jotka ovat olleet sekaisin. Pelkkä sekaisin oleminen, jos ei ole vaaraksi muille, ei saisi olla peruste ihmisen vapauden riistoon. Vaikka jotkut aloittavat vapaaehtoisesti psyykelääkkeiden käytön, niistä ei juuri koskaan anneta riittävästi tietoa. Lisäksi niistä vieroittautuminen on vaikeaa, mutta epäempaattisena et siitä piittaa.

Alla juttu lastensuojelun ongelmista:

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/hukassa-huostassa/

Psykiatriaan liittyen kannattaa tutustua kriitikoiden näkemyksiin, kuten Peter Gøtzsche:n kirjaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Myös psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szasz:n kannan otot ovat mielenkiintoisia. Näiden lisäksi voi lukea paljon ihmisten kokemuksie erityisesti psykiatrisilta osastoilta, mitkä vahvistavat kriitikoiden näkemyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan sano, että vaikeista vastoinkäymisistä selviää vain positiivisella ajattelulla. Pointti on siinä, että pakkoko siinä vaikeassa lapsuudessa, sairauksissa ja kaikessa pahassa on koko ajan rypemällä rypeä ja kuvitella, että se on vain omalla kohdalla se epäonni. Kyllä mä tunnen useita ihmisiä ihan kamalista lähtökohdista, jotka ovat silti selvinneet. Oikeasti pahoista jutuista. Ei se poista niitä kokemuksia, mut he eivät vingu koko ajan niistä. Sit ottaa päähän, kun joku tyhjästä vinkuja sanoo tällaisesta ihmisestä miten on ollut niin helppo elämä, kun vinkujalla on niin vaikeaa kun on vähän joku polvi tai lonkka kipeä.

Ärsyttävimpiä ovat just ne tyypit, jotka valittaa et lapsuus oli köyhä, isä joi, opettaja ja kaikki kiusasivat, sairastui itse, lemmikki sairastui, äiti sairastui, pappa kuoli, joku melkein kuoli, töissä ei viihdy ja oi ja voi. Kun on tuntenut tällaisen tyypin koko ikänsä ja sattuu tietämään, että jutut ovat pikkuisen liioiteltuja niin kyl se alkaa rasittamaan kuunnella näitä oman elämänsä Aku Ankka stooreja, jossa jokainen pikkuasia itketään kaikille ”kun sekin nallekarkki multa vietiin”.

Mikset vain anna olla? Ei ole sinun ongelmasi miten joku tuttavasi pärjää. Erotatko omat tunteet toisten tunteista? Ellet, niin opettele!

No niinhän minä annankin olla. Siinäpä valittakoon koko elämänsä. Mutta tässä yksi syy, miksi suurin osa ihmisistä ei varmaan jaksa ymmärtää tämänkään keskustelun ”kun kaikki paha vaan kasautuu mulle” itkijäihmisiä. Kun tunnetaan monenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat selviytyneet oikeasti rankoista jutuista taisteluhaavoineen ja niitä, jotka valittaa kaikesta vaikka asiat on ihan ok. Monilta vinkujilta puuttuu suhteellisuudentaju, kun ollaan vaan käperrytty siihen omaan surkeuteen.

Mikään muu ei ole maailmassa tasa-arvoista kuin se, että kaikki kuolee. Tästä on varmaan olemassa miljardi sananlaskua ja vanhaa viisautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan sano, että vaikeista vastoinkäymisistä selviää vain positiivisella ajattelulla. Pointti on siinä, että pakkoko siinä vaikeassa lapsuudessa, sairauksissa ja kaikessa pahassa on koko ajan rypemällä rypeä ja kuvitella, että se on vain omalla kohdalla se epäonni. Kyllä mä tunnen useita ihmisiä ihan kamalista lähtökohdista, jotka ovat silti selvinneet. Oikeasti pahoista jutuista. Ei se poista niitä kokemuksia, mut he eivät vingu koko ajan niistä. Sit ottaa päähän, kun joku tyhjästä vinkuja sanoo tällaisesta ihmisestä miten on ollut niin helppo elämä, kun vinkujalla on niin vaikeaa kun on vähän joku polvi tai lonkka kipeä.

Ärsyttävimpiä ovat just ne tyypit, jotka valittaa et lapsuus oli köyhä, isä joi, opettaja ja kaikki kiusasivat, sairastui itse, lemmikki sairastui, äiti sairastui, pappa kuoli, joku melkein kuoli, töissä ei viihdy ja oi ja voi. Kun on tuntenut tällaisen tyypin koko ikänsä ja sattuu tietämään, että jutut ovat pikkuisen liioiteltuja niin kyl se alkaa rasittamaan kuunnella näitä oman elämänsä Aku Ankka stooreja, jossa jokainen pikkuasia itketään kaikille ”kun sekin nallekarkki multa vietiin”.

Mikset vain anna olla? Ei ole sinun ongelmasi miten joku tuttavasi pärjää. Erotatko omat tunteet toisten tunteista? Ellet, niin opettele!

No niinhän minä annankin olla. Siinäpä valittakoon koko elämänsä. Mutta tässä yksi syy, miksi suurin osa ihmisistä ei varmaan jaksa ymmärtää tämänkään keskustelun ”kun kaikki paha vaan kasautuu mulle” itkijäihmisiä. Kun tunnetaan monenlaisia ihmisiä, niitä jotka ovat selviytyneet oikeasti rankoista jutuista taisteluhaavoineen ja niitä, jotka valittaa kaikesta vaikka asiat on ihan ok. Monilta vinkujilta puuttuu suhteellisuudentaju, kun ollaan vaan käperrytty siihen omaan surkeuteen.

Sinä et taida olla kokenut ihmeemmin vaikeuksia elämässäsi? Jos olisit, niin tietäisit että vaikeat kokemukset jättävät niihin selviytyjiinkin yleensä syvät henkiset arvet, näkivät muut ne tai eivät.

Vierailija kirjoitti:

Taloudellinen tilanne vaikuttaa erittäin paljon kaikkeen.

Ja, että hallitsee taloutensa. Rahaakin pitää oppia käyttämään ja jos sitä ei ole niin vaikeaa on talouden hoito vaikka sitä joskus olisikin. Ihminen voi kokea myös henkisen köyhtymisen. Jää pysyvään lamaan.