Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Monilla toki on oikeita vaikeuksia, mutta joku tässä meidän länsimaisessa elämäntavassa myös tekee monista ihmisistä perustyytymättömiä.

Tuijotetaan omaan napaan ja kaivetaan esiin epäkohtia, vaikka asettamalla asiat oikeisiin mittasuhteisiin voisi tajuta, että kaikki on ihan hyvin.

Yhdelle ystävälleni esim. tuntuu kaikki olevan hiton vaikeaa, vaikka hänellä on ihana omistusasunto, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvä palkka, läheiset välit perheeseen, läheisiä ystäviä vaikka millä mitalla, mahdollisuus matkustaa usein ympäri maailmaa ym.

Ja silti hän popsii mielialalääkkeitä, on koko ajan ahdistunut ja masentunut, on kateellinen muille ja loputtoman katkera kokemistaan vastoinkäymisistä (esim. siitä että eräs mies jätti hänet muutaman kuukauden tapailun jälkeen)...

Voisi ehkä puhua ”elintasomasennuksesta”.

Vierailija kirjoitti:

Sekin on merkki edes tyydyttävästä elämästä, että pystyy säilyttämään positiivisen asenteen. Uskon, että jotkut ovat syntyneet niin onnettomiin oloihin ja aivot ovat tottuneet niin kamalaan elämään, ettei heille moinen positiivisuus ole mahdollista. Edes asenne ei ole itsestä kiinni! Sekin on lopulta aivokemiaa, joka jollakin vain on huonojen olojen takia masentuneen aivokemiaa, jolle hän ei itse voi mitään. Tämän huomaa, kun masennuslääkkeiden avulla henkilön asenne elämäänkin muuttuu täysin toiseksi, jos lääkkeet hänen kohdallaan toimivat. Vaikka elämä itse pysyisi siis yhtä surkeana. Aivokemiaa se on negatiivinen asennekin eikä ihmisen omaa syytä ensinkään! Alamme vasta ymmärtää, kuinka siihen voi lääkkeillä vaikuttaa, mutta hyvin vähän tiedämme vasta.

Aika harvalla ne lääkkeet auttavat tai varsinkaan muuttavat asenteita ja ajattelumalleja. Masennus, ahdistuneisuus, tulevaisuuden pelko, arvottomuus ja muut ovat myös muodostuneita hermoverkkoja aivoissamme. Yhteydet ovat muodostuneet tietyllä tavalla ja muut yhteydet ovat surkastuneet ja menneet pois käytöstä. Nykyisin tutkitaan enemmän ja enemmän sitä, miten uusia yhteyksiä saadaan muodostettua sillä ne ovat avainasemassa uuden ajattelu- ja toimintamallin rakentamisessa. Lapsuuden ajan traumat näkyvät ihan aivokuvantamisella, koska ne aiheuttavat vaurioita aivoihin ja tiettyjä, vahvoja hermoyhteyksiä (eli ajattelu- ja toimintamalleja). Osalle ihmisistä tulee pysyviä aivovaurioita eikä nykytietämyksellä näitä vaurioita ainakaan vielä voida korjata (psykopaatit, narsistit, sadistit).

Mulla on ollut vaikea ja aika tapahtumarikas elämä, lapsuus oli mielestäni ihan normaali ja hyvätuloinen, hyvätuloinen ja varakas olen edelleen aikuisenakin, ei päihteitä pahemmin lapsuusperheessä sen kummemmin kuin omassa elämässäkään. Olen ehkä valinnut tämän tien, helppo elämä ei kiinnostanut vaan valitsin vaativamman mutta näin keski-iässä olen jo siirtymässä kohti helpompaa kuten olin elämäni suunnitellutkin. En olisi itseeni ja elämääni tyytyväinen jos olisin valinnut helpon tien. 

Voihan negatiiviset ajatuksensa tukahduttaa ajattelemalla positiivisesti. Ihmisen pitäisi kuitenkin tulla toimeen kaikenlaisten ajatusten kanssa. Juuri siksi, että ne ovat nimeomaan ajatuksia, eli toisin sanoen ne ovat kuin "ilmaa". Kuka tämän oivaltaa, selviää kaikesta. Vauvoilla ja pikkulapsilla ei ole ajattelun tuomaa ongelmaa. Siksi ne ovatkin niin iloisia.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tätä viime vuosina paljon. Olen menettänyt varhaisteininä toisen vanhempani onnettomuudessa, ja kärsinyt oikeastaan koko elämäni epämääräisestä ahdistuksesta ja masennuksesta. Aikuisena sain diagnoosin ensin yhteen krooniseen sairauteen ja sitten toiseen. Sitten tuli myös syöpä, joka onneksi saatiin leikattua ja hoidettua. Lasten saamisen sain kuitenkin sen myötä unohtaa. Muut sairaudet vaativat myös jatkuvaa hoitoa ja seurantaa.  

Yksittäisiä kivoja hetkiä ja päiviä toki, mutta ei sellaista huoletonta, onnellista oloa ikinä. Aina on joku iso murhe varjostamassa elämää, uusi sairaalakeikka, kuolemanpelko ja sen käsittely ja sitten taas odottelua ja toipumista. Tuntuu, että elämä on suurelta osin keskittymistä hengittämiseen ja syömiseen (sydän pamppailee eikä ruoka maistu, kun on niin paha olo ja mieli), lääkkeiden ottamiseen ja itseni kannatteluun. Olen opiskelija, mutta olen joutunut pitämään taukoa opinnoista jo pitkään. En tiedä, valmistunko edes ikinä.

Tuntuu niin vieraalta ja omasta elämästä irralliselta kuunnella ihmisten pieniä murheita vaikka Facebookissa, vaikka tietysti tajuan, että jokainen kokee oman elämänsä vastoinkäymiset sellaisessa mittakaavassa, johon ne omassa viitekehyksessä sijoittuvat. Jollekulle voi olla iso shokki, jos hääpuku on vähän väärää valkoista tai jos ei ekalla yrittämällä pääse haluamaansa opiskelupaikkaan. Ymmärrän sen. 

Erityisen vaikeina aikoina vältän kuitenkin sellaisten ihmisten seuraa, joiden en usko pystyvän samastumaan tilanteeseeni ollenkaan. Kontrasti useimpien ystävieni elämään tuntuu muutenkin usein todella kivuliaalta käsittää.

Hyvä kirjoitus.

Minua ihmetyttää miksi tässäkään keskustelussa jotkut eivät ymmärrä ihmisten erilaisuutta ja että vastoinkäymisiä on erilaisia. Asenne ei aina pelkästään auta, varsinkin jos vastoinkäymisiä tulee paljon. On myös eri asia onko esim. traumaattisesta lapsuudesta huolimatta vielä terveyttä ja edes jonkinlaista itsetuntoa jäljellä, kuin että ne menettää. Lisäksi silläkin on merkitystä, että jos sairastuu, onko kyse yksittäisistä sairauksista vai kokonaisvaltaisesti huonosta terveydentilasta.

Ihmisiä voi sairastuttaa ja tuhota myös auttamisen nimissä. Psykiatria on tästä hyvä esimerkki. Mielenterveysongelmista kärsineen asema on heikko, varsinkin jos hän joutuu järjestelmään tahtomattaan.

Pakkohoitoa pidetään yleisesti traumaattisena kokemuksena. Pakkohoidon seurauksena ihmisestä tehdään psyykelääkkeiden orja, mikä aiheuttaa valtavasti ongelmia. Pitkäaikainen psyykenlääkkeiden käyttö aiheuttaa usein terveyden menetystä ja vaikuttaa ihmisen kaikkiin osa-alueisiin. Pahimmillaan ihmisen persoonallisuus muuttuu ja monet inhimilliset asiat tuhoutuvat tai muuttuvat negatiivisiksi. Esim. tunteiden latistuminen. Mikäli psyykenlääkkeitä käyttävä henkilö jotain tunteita tuntee, ne saattavat olla lähinnä negatiivisia. Ehkä tässä on yksi syy joidenkin ikävien ihmisten huonolle käytökselle. Se ei kuitenkaan ole oma valinta, paitsi ehkä "jokainen on oman onnensa seppä" kirjoittajien mielestä.

Psyykenlääkkeet voivat todellakin tuhota ihmisen, ellei niistä pääse ajoissa eroon. Niistä vieroittautuminen ei kuitenkaan ole helppoa. Aiheesta oli juuri pitkä keskustelu, jossa kerrottiin tutkimuksesta, että lääkkeiden vieroitusoireet ovat luultua voimakkaampia. Ehkä joidenkin ihmisten kuoppaan putoaminen ja kyvyttömyys sieltä nousemisen syy on juuri tämä?

Vaikka psykiatrian toiminta erityisesti pakkotoimineen on varmaan pahimpia asioita mitä ihminen voi kokea, ylipäänsä viranomaisten mielivallan kohteeksi joutuminen voi aiheuttaa pettymystä ja luottamuksen menetystä. Tämä on iso ongelma, koska se voi johtaa ettei ihmiset ja perheet enää hae apua, vaikka sitä tarvitsisivat. Tällöin ei ole enää kyse yksittäisistä vastoinkäymisistä ja luottamuksen menetyksistä yksittäisiin ihmisiin, vaan koko yhteiskuntaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään voi sitä palauttaa, ellei saa oikeutta ja apua kokemaan vääryyteen.

Kaikki te selviytyjät, jotka sanotte ihmisen olevan oman onnen seppiä, oletteko varmoja, että olisitte selviytyneet väkivaltaisesta pakkohoidosta, lääkkeiden aiheuttamista haitoista ja esim. perheenne terrorisoinnista perusteettomilla ls-ilmoituksilla? Uskotteko, että asenne olisi pysynyt positiivisena? Vaikka ihminen yrittäisi taistella vastaan, viranomaisille ei pärjää, jos he ovat päättäneet toimia.

Nyt tietysti väitetään, että jotain vikaa ihmisessä/perheessä täytyy olla jos viranomaiset puuttuvat ihmisten elämään. Ehkä ennen olisi voinut olla näin, mutta nykyään melkein kuka tahansa voi joutua viranomaisen mielivallan kohteeksi. Toki siitäkin voi selvitä, mutta jos viranomaisten väärät päätökset vaikuttavat ihmisten koko loppuelämään, on vaikea enää uskoa parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Voihan negatiiviset ajatuksensa tukahduttaa ajattelemalla positiivisesti. Ihmisen pitäisi kuitenkin tulla toimeen kaikenlaisten ajatusten kanssa. Juuri siksi, että ne ovat nimeomaan ajatuksia, eli toisin sanoen ne ovat kuin "ilmaa". Kuka tämän oivaltaa, selviää kaikesta. Vauvoilla ja pikkulapsilla ei ole ajattelun tuomaa ongelmaa. Siksi ne ovatkin niin iloisia.

Vauvakin lakkaa hymyilemästä ja ottamasta katsekontaktia, lakkaa myös itkemästä kun on riittävän kaltoinkohtelevassa kodissa, missä kukaan ei katso vauvaa rakastavasti. Kun se pelkkä mekaaninen ruokkiminen ei vain riitä.

Monesti se on ylistämällä alistamista, että vaikeuksien keskellä olevaa ihmistä ylistetään tavattoman pärjääväksi - ja jätetään yksin. Empaattinen ihminen kysyy sen sijaan kuinka toinen voi ja onko häntä mahdollista jotenkin auttaa. Henkinen apu ja konkreettinen tuki on usein juuri se asia, joka auttaa ihmisiä vaikeasta tilanteesta eteenpäin. Ihmisen jättäminen yksikseen vaikeuksineen sen sijaan saa aikaan sitä täälläkin moitittua "uhriutumista", kun ihminen jää vaikeuksiensa keskelle yksin jumiin.

Me kaikki teemme päivittäin paljon valintoja ja nämä joille sattuu ja tapahtuu, tekevät todennäköisemmin valintansa hyvin lyhellä aikajänteellä ( hei huippua kun on perjantai ja hitsi ku on taas maanantai) Kun taas tasaisemman elämän elävät tekevät päätöksiä, jonka kanssa ovat onnellisia valintaansa vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

No samaa minulle ovat sanoneet opot, terkkarit, kurkku-nenä-korvalääkäri ja olen ihan itse huomannut vertaillessani itseäni muihin, että harvinaisen hyvin olen selvinnyt. Persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on suht eheä, en joudu syömään mitään psyykelääkkeitä vaikka aikoinaan olen ollut ihan osastohoidossa. Eikä tämä selviytymiseni tosiaan ole ole pelkästään omaa ansiotani, en sillä kerskaile, mutta ihmetyttää motiivisi siihen, miksi sinun pitää lytätä ja vähätellä tuollaistakin asiaa?

Olet ollut osastohoidossa, muttet tiennyt, että mt-puolella pyritään rohkaisemaan ja kannustamaan potilaita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan negatiiviset ajatuksensa tukahduttaa ajattelemalla positiivisesti. Ihmisen pitäisi kuitenkin tulla toimeen kaikenlaisten ajatusten kanssa. Juuri siksi, että ne ovat nimeomaan ajatuksia, eli toisin sanoen ne ovat kuin "ilmaa". Kuka tämän oivaltaa, selviää kaikesta. Vauvoilla ja pikkulapsilla ei ole ajattelun tuomaa ongelmaa. Siksi ne ovatkin niin iloisia.

Vauvakin lakkaa hymyilemästä ja ottamasta katsekontaktia, lakkaa myös itkemästä kun on riittävän kaltoinkohtelevassa kodissa, missä kukaan ei katso vauvaa rakastavasti. Kun se pelkkä mekaaninen ruokkiminen ei vain riitä.

Vierailin kerran kehitysmaan lastenkodissa vauvojen ja taaperoiden osastolla. Vauvoja oli paljon, itkivät sängyissään. Vierailijat saivat ottaa syliin,niin hiljenivät. Normaalitilanteessa, kun paikalla ei ole vierailijoita, hoitajien kädet eivät millään riitä. On siis normina, että vauvat vain huutavat sängyissä ilman vastakaikua. Ei varmaan tarvitse yhtään psykologiaa lukea, kun tietää, että tämä aiheuttaa traumoja nyöhemmässä kehityksessä.

Taaperot taas kävelivät/juoksentelivat pitkin poikin ja löivät ja hakkasivat toisiaan leluilla ja itkivät aina välillä. Kammottava paikka.

Vaikka oli siistiä ja puhdasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

No samaa minulle ovat sanoneet opot, terkkarit, kurkku-nenä-korvalääkäri ja olen ihan itse huomannut vertaillessani itseäni muihin, että harvinaisen hyvin olen selvinnyt. Persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on suht eheä, en joudu syömään mitään psyykelääkkeitä vaikka aikoinaan olen ollut ihan osastohoidossa. Eikä tämä selviytymiseni tosiaan ole ole pelkästään omaa ansiotani, en sillä kerskaile, mutta ihmetyttää motiivisi siihen, miksi sinun pitää lytätä ja vähätellä tuollaistakin asiaa?

Olet ollut osastohoidossa, muttet tiennyt, että mt-puolella pyritään rohkaisemaan ja kannustamaan potilaita?

Kannustaa ja rohkaista voi muullakin tavalla kuin valehtelemalla. En rehellisesti sanottuna usko, että monet eri alan ammattilaiset sanoisivat samaa ellei asia pitäisi paikkaansa. Ei asiakkaille valehtelu mitään auta, etenkin jos samaa valhetta sanottaisiin muka kaikille. Mikä sinun motiivisi on nuille väitteille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

No samaa minulle ovat sanoneet opot, terkkarit, kurkku-nenä-korvalääkäri ja olen ihan itse huomannut vertaillessani itseäni muihin, että harvinaisen hyvin olen selvinnyt. Persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on suht eheä, en joudu syömään mitään psyykelääkkeitä vaikka aikoinaan olen ollut ihan osastohoidossa. Eikä tämä selviytymiseni tosiaan ole ole pelkästään omaa ansiotani, en sillä kerskaile, mutta ihmetyttää motiivisi siihen, miksi sinun pitää lytätä ja vähätellä tuollaistakin asiaa?

Olet ollut osastohoidossa, muttet tiennyt, että mt-puolella pyritään rohkaisemaan ja kannustamaan potilaita?

Kannustaa ja rohkaista voi muullakin tavalla kuin valehtelemalla. En rehellisesti sanottuna usko, että monet eri alan ammattilaiset sanoisivat samaa ellei asia pitäisi paikkaansa. Ei asiakkaille valehtelu mitään auta, etenkin jos samaa valhetta sanottaisiin muka kaikille. Mikä sinun motiivisi on nuille väitteille?

Miksi sinusta on vale, että monille mt-kuntoutujille on sanottu, että olosuhteisiin nähden he ovat selvinneet hyvin ja heidän analyyttisuuttaan on kehuttu?

up yea

Luusereilla on paska elämä ja voittajat äänestävät kokoomusta. Taisi mennä bolshevikilla vetelät housuun.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän omilla valinnoillakin on merkitystä. Ainakin näin ulkopuolisin silmin ihmettelen kaveriani, joka aina ajautuu surkeisiin ihmissuhteisiin. Niistä näkee heti että toisella ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Rahaa ei osata käyttää, tietynlainen elämänhallinta puuttuu. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, esim. läheisen kuolema on sellainen asia.

Tästä tulee mieleen ystävä joka ei pahemmin rahaa osaa käyttää mutta onneksi on saanut kaksi perintöä, toisen suuren. Ei jaksa tehdä täyttä päivää töissä. Ei mee tasan nallekarkit.

Karma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

No samaa minulle ovat sanoneet opot, terkkarit, kurkku-nenä-korvalääkäri ja olen ihan itse huomannut vertaillessani itseäni muihin, että harvinaisen hyvin olen selvinnyt. Persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on suht eheä, en joudu syömään mitään psyykelääkkeitä vaikka aikoinaan olen ollut ihan osastohoidossa. Eikä tämä selviytymiseni tosiaan ole ole pelkästään omaa ansiotani, en sillä kerskaile, mutta ihmetyttää motiivisi siihen, miksi sinun pitää lytätä ja vähätellä tuollaistakin asiaa?

Olet ollut osastohoidossa, muttet tiennyt, että mt-puolella pyritään rohkaisemaan ja kannustamaan potilaita?

Kannustaa ja rohkaista voi muullakin tavalla kuin valehtelemalla. En rehellisesti sanottuna usko, että monet eri alan ammattilaiset sanoisivat samaa ellei asia pitäisi paikkaansa. Ei asiakkaille valehtelu mitään auta, etenkin jos samaa valhetta sanottaisiin muka kaikille. Mikä sinun motiivisi on nuille väitteille?

Miksi sinusta on vale, että monille mt-kuntoutujille on sanottu, että olosuhteisiin nähden he ovat selvinneet hyvin ja heidän analyyttisuuttaan on kehuttu?

Enhän minä noin ole väittänyt, vaan vastasin itse siihen kirjoitukseen, jossa väitettiin, että noin sanotaan kaikille eikä se oikeasti merkitse mitään. Minä kyseenalaistin tämän väitteen, koska se olisi yksinkertaisesti typerää ja epäeettistä ammattilaiselta sanoa jotain tommosta, jos se ei pitäisi paikkansa. Eikä se edistäisi asiakkaan etenemistä, koska valehtelu ei auta. Ja kyselin tämän väittäjän motiivien perään väittää tuollaista, että tuo ei ammattilaisen sanomana merkitsisi oikeasti mitään vaan olisi tavallaan valhe.

Osaselitys ilmiölle: joskus ihminen saattaa luoda elämässään (usein puolivahingossa tai pitkittyneiden vaikeuksien seurauksena) joitakin itseään toteutettavia ennusteita. Myönteiset niistä ovat harvoin ongelma, mutta kielteisillä ennustuksilla saattaa olla hyvin traagisiakin seurauksia, ellei sitten jokin myönteinen käänne elämässä auta ihmistä muokkaamaan ajattelutapaansa myönteisempään suuntaan.

Mutta kertokaapa miksi jotkut kestävät niitä elämän vastoinkäymisiä ja jotkut eivät. Pienikin vastoinkäyminen murtaa toisen ja toineselviytyy siitä helposti toimintakyvyn säilyttäen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, terapeuttien ammattitaitoon kuuluu se, että rohkaistaan potilaita. Ihan kaikki siellä käyneet tutut ovat vaikeuksistaan kerrottuaan kuulleet nuo "ihmeellistä miten hienosti olet selvinnyt, olet todella tasapainoinen olosuhteisiin nähden, analyyttisuutesi on etu jne." Minä myös.

No samaa minulle ovat sanoneet opot, terkkarit, kurkku-nenä-korvalääkäri ja olen ihan itse huomannut vertaillessani itseäni muihin, että harvinaisen hyvin olen selvinnyt. Persoonallisuuteni ja mielenterveyteni on suht eheä, en joudu syömään mitään psyykelääkkeitä vaikka aikoinaan olen ollut ihan osastohoidossa. Eikä tämä selviytymiseni tosiaan ole ole pelkästään omaa ansiotani, en sillä kerskaile, mutta ihmetyttää motiivisi siihen, miksi sinun pitää lytätä ja vähätellä tuollaistakin asiaa?

Olet ollut osastohoidossa, muttet tiennyt, että mt-puolella pyritään rohkaisemaan ja kannustamaan potilaita?

Kannustaa ja rohkaista voi muullakin tavalla kuin valehtelemalla. En rehellisesti sanottuna usko, että monet eri alan ammattilaiset sanoisivat samaa ellei asia pitäisi paikkaansa. Ei asiakkaille valehtelu mitään auta, etenkin jos samaa valhetta sanottaisiin muka kaikille. Mikä sinun motiivisi on nuille väitteille?

Miksi sinusta on vale, että monille mt-kuntoutujille on sanottu, että olosuhteisiin nähden he ovat selvinneet hyvin ja heidän analyyttisuuttaan on kehuttu?

Enhän minä noin ole väittänyt, vaan vastasin itse siihen kirjoitukseen, jossa väitettiin, että noin sanotaan kaikille eikä se oikeasti merkitse mitään. Minä kyseenalaistin tämän väitteen, koska se olisi yksinkertaisesti typerää ja epäeettistä ammattilaiselta sanoa jotain tommosta, jos se ei pitäisi paikkansa. Eikä se edistäisi asiakkaan etenemistä, koska valehtelu ei auta. Ja kyselin tämän väittäjän motiivien perään väittää tuollaista, että tuo ei ammattilaisen sanomana merkitsisi oikeasti mitään vaan olisi tavallaan valhe.

Kaikille tuon kirjoittajan terapiassa käyneille tutuille oli sanottu noin. Eihän se tarkoita sitä, että noin välttämättä kaikille terapiassa kävijöille sanottaisiin noin, mutta tuon kirjoittajan näkökulmasta kyseessä ei ollut mikään harvinainen ilmiö. Toki tuttavapiiri on aina suppea otos, mutta kyllä siitä jotain osviittaa monesti saa asioihin.