Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Mä kuulun vahvasti noihin joilla menee aina huonosti. Eikä se johdu itsestä, moni huoli tulee ihan muualta, pyytämättä. Meillä on ydinperhe, naimisissa oltu onnellisesti kohta 20 vuotta. Miehen kanssa ei ole ollut mitään isoa ikinä, ei olla petetty eikä mitään.

Mutta elämämme on yhtä taistelua koko ajan. Avauduin tästä jokunen kuukausi täällä palstallakin. Meidän lapsille on tapahtunut hirveitä asioita joihin me vanhemmat ei olla pystytty vaikuttamaan mitenkään. Läheisiä on saattohoidettu, on ollut vaikka mitä raskasta. Talo paloi, homehtui, jouduttiin kodista pois. Auto meni hirvikolarissa, ihan uskomattomia vastoinkäymisiä tasaiseen tahtiin. Me ollaan ihan tunnettu vitsi. Jos kylän läpi menee paloaut tai ambulanssi, ne puhuu että tulee varmaan meille. Jos joku saa sairaalasta mukaansa harvinaisen bakteerin, se on joku meistä.

Olisipa juoksu muutama kuukausi kun ei tapahtuisi yhtään mitään.

Varmasti ihan kauheeta ja olisin lamaantunut jos itsellä olisi kaikki tuo. Mutta mietin, että onneksi olette selvinneet, esim on monia jotka ovat kuolleet hirvikolarissa tai talon palamisesta. Olen vähän masentelevaa tyyppiä, mutta jos kuolema liippaa läheltä niin olen tosi kiitollinen kyllä. Yritä tarttua pienimpäänkin positiiviseen asiaan äläkä välitä mitä muut ajattelevat. Osa tuntee varmasti myötätuntoakin teidän puolesta.

Elämä ei ole reilua, mutta sillä on ihan valtavasti merkitystä, miten niihin vastoinkäymisiin suhtautuu. Kuten täällä on jo monta kertaa sanottukin, marttyyrimäinen asenne "miksi aina minä" aiheuttaa sen, että suurentelet ongelmiasi etkä tosissasi edes yritä löytää niihin ratkaisuja, koska kaikki resurssisi kuluvat voivotteluun ja epäoikeudenmukaisuudessa kieriskelemiseen. Tottakai ne ongelmat silloin kasvaa ylisuuriin mittasuhteisiin.

Tiedän ihmisiä, joilla on traagisia juttuja takana, esim. koulukiusaamista, sairaus, raiskaus, äidin kuolema lapsena ja/tai useita eroja, mutta he ovat tänä päivänä onnellisia, koska heillä on eteenpäin pyrkivä ja kiitollinen asenne. He ovat iloisia siitä, että ovat itse vielä elossa ja suhteellisen terveitä. Tottakai nuo vaikeat kokemukset ovat olleet heille hirvittäviä koettelemuksia, mutta he ovat päättäneet asennoitua positiivisesti, koska ovat todenneet, että muuten koko elämä menee hukkaan.

Aloittajan miksi-kysymykseen voisi esittää vastakysymyksen: miksi ei? Koska ei ole olemassa mitään tahoa, joka jakaisi kaikille maailman ihmisille tasapuolisesti sairauksia, onnettomuuksia, taloudellisia vaikeuksia, ihmissuhdeongelma ja muita vastoinkäymisiä. 

Elämässä menestyminen on monen asian summa. Lapsuudessa rakennetaan pohja. Jos se ei ole kunnossa, tarvitaan korjaavia toimenpiteitä myöhemmin, eivätkä kaikki niitä saa.

Itse olen taloudellisesti hyvistä lähtökohdista, mutta perheessä oli vanhempien hyvistä asemista huolimatta mielenterveydellisiä ongelmia ja alkoholismia. Itse otin pikkusisarusteni kasvatusvastuun ja jatkoin sitä käyttäytymismallia myös aikuisiällä. Valitsin puolison jota sain hoivata ja kontrolloida (alkoholismi puhkesi lasten ollessa pieniä), vaikken todellakaan niin suunnitellut tekeväni.

Tuttuuden tunne vetoaa ihmiseen, niin puolisossa, elämäntyylissä kuin opiskelupaikkaa valitessa. Vaikeista lähtökohdista ponnistavan ihmisen täytyy olla aika sinut itsensä ja taustansa kanssa, että kykenee oikeasti muuttamaan elämäänsä niinä ratkaisevina vuosina, kun itsenäisiä askeleita aletaan ottaa.

Sisarukseni ovat menestyneitä ja korkeasti koulutettuja (minullakin vaivoin saavutettu yliopistotutkinto vaikkei kovin arvostetulta alalta) ja olen heistä niin ylpeä. Heillä kaikki on mennyt ulkoisesti putkeen, mutta he muuttivatkin elämänsä suuntaa kaksikymppisinä. Ohjasin heidät terapiaan, mutta itse ei tietenkään lähes jumalolentona tullut mieleen mennä. :D

Mulla taas on mennyt aika monen ulkopuolisen arvion mukaan surkeasti. On kotitaustastani huolimatta velkaa ja asun vuokralla. Silti pärstäkertoimeni on vakuuttava, osaan antaa itsestäni skarpin ja sivistyneen kuvan. Jos en tiedä, en puhu.

Nyt yli kolmikymppisenä voivottelen välillä miksi en vain kaksikymppisenä tehnyt eri tavalla, kun mahdollisuus kerran oli valita. Sitten palaan aina siihen samaan: toimin sen elämänkokemuksen ja ymmärryksen pohjalta mikä minulla oli. Nyt teen asiat eri tavalla ja kadun vain sitä, että omien lasteni varhaislapsuudessa en ollut ihan parhaimmillani.

Monesti hyvää elämää elävillä on myös yksi piirre, he eivät voivottele julkisesti. Hankaluuksia on kuitenkin kaikilla.

On hieman tekopyhää käyttää ihmisten ongelmien ratkaisemisena psyykkausta, jossa pitäisi aina muistaa, että voisi olla paljon huonomminkin eli verrataan aina kyseistä ongelmaa johonkin pahempaan, esim. sairastumiseen tai homeloukku ongelmaan. Kaiken voi loppupeleissä kuitata sillä, että ole nyt kiitollinen että olet elossa ja saat hengittää.

Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että jos sinulla on jokin ongelma, joka haittaa ihan oikeasti elämää, ei sitä voi psyykata pois, sillä että: ”ole nyt onnellinen että et ole kuolemassa syöpään” Ja miksi edes pitäisi. On aika luonnollista, että ihminen yrittää parantaa sitä olemassa olevaa ongelmaa, jotta ei kärsisi siitä.

Ja monet ongelmat, jotka voivat äkkiseltään näyttäytyä vain rahaongelmina tai vähäpätöisiltä, niillä voikin ihan oikeasti olla suurikin merkitys ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta enpä viitsi tähän laittaa, koska aina tulee, joku joka sanoo: ”eihän tuo nyt mitään, mulla oli syöpä” tai sitten ei muuuten vaan ymmärretä, koska ei olla ikinä kärsitty samasta asiasta. Ihminen on vähän sellainen, että ei välttämättä ikinä ymmärrä toisen tuntemuksia ellei ole itse kokenut samaa.

Toisen mielestä tasaisen onnellinen elämä voi toisen mielestä olla ihan hemmetin tylsä elämä (esim aloittajan anopin elämä).

Vierailija kirjoitti:

On hieman tekopyhää käyttää ihmisten ongelmien ratkaisemisena psyykkausta, jossa pitäisi aina muistaa, että voisi olla paljon huonomminkin eli verrataan aina kyseistä ongelmaa johonkin pahempaan, esim. sairastumiseen tai homeloukku ongelmaan. Kaiken voi loppupeleissä kuitata sillä, että ole nyt kiitollinen että olet elossa ja saat hengittää.

Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että jos sinulla on jokin ongelma, joka haittaa ihan oikeasti elämää, ei sitä voi psyykata pois, sillä että: ”ole nyt onnellinen että et ole kuolemassa syöpään” Ja miksi edes pitäisi. On aika luonnollista, että ihminen yrittää parantaa sitä olemassa olevaa ongelmaa, jotta ei kärsisi siitä.

Ja monet ongelmat, jotka voivat äkkiseltään näyttäytyä vain rahaongelmina tai vähäpätöisiltä, niillä voikin ihan oikeasti olla suurikin merkitys ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta enpä viitsi tähän laittaa, koska aina tulee, joku joka sanoo: ”eihän tuo nyt mitään, mulla oli syöpä” tai sitten ei muuuten vaan ymmärretä, koska ei olla ikinä kärsitty samasta asiasta. Ihminen on vähän sellainen, että ei välttämättä ikinä ymmärrä toisen tuntemuksia ellei ole itse kokenut samaa.

Kunpa olisikin niin että jos ihmisellä on joku ongelma, hän pyrkii ratkomaan sitä.

Mutta kun monella se ”ratkominen” jää itsesäälissä vellomiseen, olosuhteiden tai muiden ihmisten syyttelyyn ja vastuun ulkoistamiseen.

Näiden kyseisten ihmisten olisi hyvä mähdä asioita laajemmassa mittakaavassa.

Surullista lukea monia vastauksia, joissa toistuu tämä sama "ota itseäsi niskasta kiinni" -mantra

Itse elin lapsuuden, jossa jäin vaille läheisyyttä ja rakkautta. Mulle kasautui kaikki ongelmat, koska vanhemmat ei välittänyt muusta kuin juomisesta. Väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, kiusaamista. Olin kiltti tyttö ja kaikki käytti sitä hyväksi.

Mieli oli todella musta, mutta päätin pärjätä. Kävin yliopiston, sain hyvän työpaikan ja hyvän miehen, ihanat lapset, taloudellinen tilanne oli loistava. Lopulta kuitenkin romahdin totaalisesti ja olen työkyvytön lääkkeistä ja terapiasta huolimatta. Halusin kovasti olla kuten muut, mutta en vaan pysty siihen nyt enkä välttämättä enää koskaan.

Haluaisin olla terve, mutta ei syövästäkään parane ajattelemalla positiivisesti...

Vierailija kirjoitti:

Elämä ei ole reilua, mutta sillä on ihan valtavasti merkitystä, miten niihin vastoinkäymisiin suhtautuu. Kuten täällä on jo monta kertaa sanottukin, marttyyrimäinen asenne "miksi aina minä" aiheuttaa sen, että suurentelet ongelmiasi etkä tosissasi edes yritä löytää niihin ratkaisuja, koska kaikki resurssisi kuluvat voivotteluun ja epäoikeudenmukaisuudessa kieriskelemiseen. Tottakai ne ongelmat silloin kasvaa ylisuuriin mittasuhteisiin.

Tiedän ihmisiä, joilla on traagisia juttuja takana, esim. koulukiusaamista, sairaus, raiskaus, äidin kuolema lapsena ja/tai useita eroja, mutta he ovat tänä päivänä onnellisia, koska heillä on eteenpäin pyrkivä ja kiitollinen asenne. He ovat iloisia siitä, että ovat itse vielä elossa ja suhteellisen terveitä. Tottakai nuo vaikeat kokemukset ovat olleet heille hirvittäviä koettelemuksia, mutta he ovat päättäneet asennoitua positiivisesti, koska ovat todenneet, että muuten koko elämä menee hukkaan.

Njoo,kiitollinen pitää olla ja optimistinen mutta ei kaikki ole ratkottavissa. Olen vähän allerginen tälle nykyiselle "halki poikki pinoon,ratkaistaan asia eikä koskaan puhuta siitä enää"-ajattelulle. Joskus asiat vaan ovat. Ja voivat olla ihan per*eestä. Esim.krooniset ja ajoittain invalidisoivat sairaudet.

Vierailija kirjoitti:

Surullista lukea monia vastauksia, joissa toistuu tämä sama "ota itseäsi niskasta kiinni" -mantra

Itse elin lapsuuden, jossa jäin vaille läheisyyttä ja rakkautta. Mulle kasautui kaikki ongelmat, koska vanhemmat ei välittänyt muusta kuin juomisesta. Väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, kiusaamista. Olin kiltti tyttö ja kaikki käytti sitä hyväksi.

Mieli oli todella musta, mutta päätin pärjätä. Kävin yliopiston, sain hyvän työpaikan ja hyvän miehen, ihanat lapset, taloudellinen tilanne oli loistava. Lopulta kuitenkin romahdin totaalisesti ja olen työkyvytön lääkkeistä ja terapiasta huolimatta. Halusin kovasti olla kuten muut, mutta en vaan pysty siihen nyt enkä välttämättä enää koskaan.

Haluaisin olla terve, mutta ei syövästäkään parane ajattelemalla positiivisesti...

Eiköhän jokainen sairas haluaisi olla terve. 

Sen on v-tun elämää, ei muuta.

-

Joku päätti, että minun kirjoitustani ei julkaista ennen raatia.

Hm, olen tietoinen, ettei mitään julkaista.

Vierailija kirjoitti:

On hieman tekopyhää käyttää ihmisten ongelmien ratkaisemisena psyykkausta, jossa pitäisi aina muistaa, että voisi olla paljon huonomminkin eli verrataan aina kyseistä ongelmaa johonkin pahempaan, esim. sairastumiseen tai homeloukku ongelmaan. Kaiken voi loppupeleissä kuitata sillä, että ole nyt kiitollinen että olet elossa ja saat hengittää.

Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että jos sinulla on jokin ongelma, joka haittaa ihan oikeasti elämää, ei sitä voi psyykata pois, sillä että: ”ole nyt onnellinen että et ole kuolemassa syöpään” Ja miksi edes pitäisi. On aika luonnollista, että ihminen yrittää parantaa sitä olemassa olevaa ongelmaa, jotta ei kärsisi siitä.

Ja monet ongelmat, jotka voivat äkkiseltään näyttäytyä vain rahaongelmina tai vähäpätöisiltä, niillä voikin ihan oikeasti olla suurikin merkitys ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta enpä viitsi tähän laittaa, koska aina tulee, joku joka sanoo: ”eihän tuo nyt mitään, mulla oli syöpä” tai sitten ei muuuten vaan ymmärretä, koska ei olla ikinä kärsitty samasta asiasta. Ihminen on vähän sellainen, että ei välttämättä ikinä ymmärrä toisen tuntemuksia ellei ole itse kokenut samaa.

Löytyy kokemusta, mutta ei ymmärrystä, mitä sillä negatiiviseen keskittymisellä saavuttaa? Tuleeko lisää rahaa, paraneeko terveys.

Vai meneekö ohi vaan se kaikki nykyinen hyvä, jota ei selvästi osaa arvostaa. Onko parempi elämä jos lasi on aina puoleksi tyhjä? Vai onko se huonompi, tyytymättömyys ja uhriutuminen ei ainakaan tuo mitään lisää siihen lasiin.

Tuo yksikin, 20 v hyvää parisuhdetta ja 3 lasta ei kai ole mitään, kun ei tullut voittoa asuntokaupassa... oikeasti kun kohtaa vaikeuksia, huomaa että halvalla pääsee kun rahalla pääsee.

Mun ekasta asuntkaupasta tuli tappiota, kun en sitten viihtynytkään paikkakunnalla.

Talossa nro 2 oli yli sadan tonnin vesivahinko, josta vakuutus korvasi 70 prosenttia.

Olen tosi onnellinen, että perheellämme on yhä kaunis koti, jossa viihdymme. Kaikilla ei ole koskaan.

Mulla on ollut vaikea lapsuus ja nuoruus. Pienestä asti fyysistä ja henkistä väkivaltaa, toistelua siitä kuin huono ja arvoton oon. Koskaan mulle ei ole vanhemmat sanonu että rakastaisi enkä muista, että mua ois halattu. Koulussa olin keskiverto-oppilas ja lähtökohtieni vuoksi aina pitänyt itseäni vähän tyhmänä.

Tässä nyt 30v, oon ammatiltani sairaanhoitaja, mulla on ihana aviomies, kaksi lasta ja oma koti. Kaikesta huolimatta elämä on hymyillyt vaikka ekat 18v on ollu ihan kamalaa. Mun terapeutti on ihmetellyt, että miten musta on voinut tulla näin tasapainoinen ihminen kaiken kokemani jälkeen.. Sitä itsekin ihmettelen vielä tänä päivänäkin. Tiedostan sen, että suurella todennäköisyydellä musta ois pitänyt tulla ihan jotain muuta mitä nyt oon.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut vaikea lapsuus ja nuoruus. Pienestä asti fyysistä ja henkistä väkivaltaa, toistelua siitä kuin huono ja arvoton oon. Koskaan mulle ei ole vanhemmat sanonu että rakastaisi enkä muista, että mua ois halattu. Koulussa olin keskiverto-oppilas ja lähtökohtieni vuoksi aina pitänyt itseäni vähän tyhmänä.

Tässä nyt 30v, oon ammatiltani sairaanhoitaja, mulla on ihana aviomies, kaksi lasta ja oma koti. Kaikesta huolimatta elämä on hymyillyt vaikka ekat 18v on ollu ihan kamalaa. Mun terapeutti on ihmetellyt, että miten musta on voinut tulla näin tasapainoinen ihminen kaiken kokemani jälkeen.. Sitä itsekin ihmettelen vielä tänä päivänäkin. Tiedostan sen, että suurella todennäköisyydellä musta ois pitänyt tulla ihan jotain muuta mitä nyt oon.

Kuinkahan moni on heittänyt. hanskat naulaan, kun joku ammattilainen on sanonut, että on ihan normaalia ryssiä aikuisuus koska vaikea lapsuus. Minä suutuin, kun kun kuulin tuon saman, loppui terapia siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On hieman tekopyhää käyttää ihmisten ongelmien ratkaisemisena psyykkausta, jossa pitäisi aina muistaa, että voisi olla paljon huonomminkin eli verrataan aina kyseistä ongelmaa johonkin pahempaan, esim. sairastumiseen tai homeloukku ongelmaan. Kaiken voi loppupeleissä kuitata sillä, että ole nyt kiitollinen että olet elossa ja saat hengittää.

Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että jos sinulla on jokin ongelma, joka haittaa ihan oikeasti elämää, ei sitä voi psyykata pois, sillä että: ”ole nyt onnellinen että et ole kuolemassa syöpään” Ja miksi edes pitäisi. On aika luonnollista, että ihminen yrittää parantaa sitä olemassa olevaa ongelmaa, jotta ei kärsisi siitä.

Ja monet ongelmat, jotka voivat äkkiseltään näyttäytyä vain rahaongelmina tai vähäpätöisiltä, niillä voikin ihan oikeasti olla suurikin merkitys ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka, mutta enpä viitsi tähän laittaa, koska aina tulee, joku joka sanoo: ”eihän tuo nyt mitään, mulla oli syöpä” tai sitten ei muuuten vaan ymmärretä, koska ei olla ikinä kärsitty samasta asiasta. Ihminen on vähän sellainen, että ei välttämättä ikinä ymmärrä toisen tuntemuksia ellei ole itse kokenut samaa.

Kunpa olisikin niin että jos ihmisellä on joku ongelma, hän pyrkii ratkomaan sitä.

Mutta kun monella se ”ratkominen” jää itsesäälissä vellomiseen, olosuhteiden tai muiden ihmisten syyttelyyn ja vastuun ulkoistamiseen.

Näiden kyseisten ihmisten olisi hyvä mähdä asioita laajemmassa mittakaavassa.

Näinkin voi olla. Mutta joskus voi olla myös niin että se ongelman ratkominen ei todellakaan ole itsestä kiinni vaan toisista tai jostain ulkopuolisesta asiasta johon ei voi itse suoraan vaikuttaa tai vaikuttaminen on vaikeaa ja työlästä.

Siksi kun Jumalan tahto

Ilmiö tunnustetaan tutkijoidenkin keskuudessa, kyse on matteusvaikutuksesta (eli hyvä- tai huono-osaisuuden kasautumisesta). En lukenut ihan koko ketjua, sori jos joku jo ehtinyt tästä sanoa. 

Kyllähän sen arkielämässäkin huomaa, että toisille sattuu ja tapahtuu kaikkea kurjaa ja toiset on Hannu Hanhia. Onhan se nyt ihan selvää, että ei ihminen voi ennustaa kaikkien valintojensa seurauksia ja olla täysin vastuussa esim. taloudellisesta epäonnesta tai vaikka siitä, jos sattuu paljon vakavia sairauksia itselle ja läheisille. Eri kysymys kai on sitten se, miten asioihin suhtautuu.

Olisi ihanaa sanoa, että olen sellainen ihminen, joka porskuttaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Upeaa, jos joku on ns.selviytynyt esim. vaikeasta lapsuudesta. Minä en selvinnyt. En tiedä miksi ja mietin sitä aika usein. Pärjään joten kuten työelämässä, enkä ole vielä ollut työtön, mutta monella tavalla yhteiskunnalle taakka. Terveydenhoitokuluja, Kelan tukemaa psykoterapiaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jumala koitteöli näiden ihmisten uskoa...ja mitä tekivat?

Lapsi on nyt taivaassa....itkee siellä kun vanhemmat ei tuu hänen luokseen

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymisiäkin on kahdenlaisia.  On niitä, joiden sattuessa saa sympatiaa ja apua.  Kun sairastut, saat sairauslomaa, sinua hoidetaan ja voit puhua sairaudestasi, koska se ei ole salattava eikä häpeällinen asia.

Kuolemakin on eri viivalla joidenkin muiden vastoinkäymisten kohdalla, niin kauhea kuin se onkin.  Sekin on kuitenkin asia, jolla on omat rajansa.  Voit saada lohdutusta ja ymmärrystä. 

Noista kumpikin on myös niitä asioita, joiden kohdalla todella voi asenteella olla merkitystä. 

Mutta sitten on niitä vastoinkäymisiä, joista ei voi puhua, joita ei voi tuoda päivänvaloon, joiden kanssa olet todella yksin.  Koska ihmiset eivät anna sympatiaa, eivät lohduta, ovat vahingoniloisia ja syyllistävät.  Jopa nauttivat.

Esim. huumenuoren vanhemmat.  Pahimmillaan heidän taakkaansa kestää kymmeniä vuosia, loppua ei näy.  Neuvoksi he saavat, että hylätkää se lapsi.  Kuka äiti voi hylätä hädässä olevan lapsensa?  Tukea ei tule.  Yhtään yötä he eivät voi nukkua levollisesti, koko ajan pelko päällä.  Heille ei heru sairauslomaa, vaikka olisivat nousseet yöllä kolmelta etsimään lastaan, joka soittaa olevansa jossakin avun tarpeessa.  Elämä on yhtä vuoristorataa.  Töissä on kuunneltava toisten onnellisia juttuja, kun nämä kehuvat lastensa saavutuksia.  Sinun lastasi halveksitaan ja sinulle hymähdellään.  Huumenuori voi myös rikkoa koko perheen elämän, myös sisarustensa sekä aiheuttaa avioeron vanhemmilleen.  Toinen voi vain sanoa, että en jaksa enää, nyt lähden.  Sitten jäät siihen yksin.

Entä lapsi, joka tekee rikoksia ja juopottelee, aivan sama asia.  Saat hävetä lastasi.  Tätä voi jatkua koko loppuikä.  Ei ymmärrystä juuri keneltäkään.  Tulet ihmisaraksi etkä uskalla tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkäät, että he saavat selville tragediasi.

Taloudellinen katastrofi, joka saattaa sinut velkahelvettiin mittaamattomaksi ajaksi.  Et nuku öitäsi, valvot ja mietit.  Ihmiset - taaskaan ei ymmärrystä.  Monet lähinnä ilkkuvat mielessään. 

Noissa asioissa on paljon vaikeampi yrittää silkalla asenteella selvitä.  Koska jotain on tehtävä koko ajan, et vain tiedä mitä.  Olet noidankehässä. 

"Mikä ei tapa, se vahvistaa."  Niinpä niin.  Aina tuotakin hoetaan, mutta muistakaapa, että siinä sanotaan: mikä ei tapa.  Tarkoittaa siis, että on vastoinkäymisiä, mitkä tappavat. 

Olen varma, että esim. vaikeassa huumekoukussa olevan nuoren vanhempi voi ajatella ottavansa mieluummin vaikka vaikean sairauden itselleen, kuin sen, että elää kokoaikaisessa jännityksessä ja pelossa lapsensa takia.  Vieläpä saamatta siihen juuri minkäänlaista oikeata tukea mistään. 

Myös ihminen, joka kokee työpaikkakiusausta, mutta ei olosuhteiden vuoksi voi vaihtaa työpaikkaa, on pirullisessa liemessä, kenties koko työelämänsä ajan.  Asenneko ratkaisee?  Toki ihminen voi yrittää asennoitua, mutta töissä ollaan kolmasosa vuorokaudesta, joka arkipäivä.  Jatkuva "asennoituminen" kuluttaa sekin.  Ja kun ei voi koskaan tietää, mistä suunnasta nuoli lentää. 

Eeva Tikan kirja "Pojan paluu" on aika mielenkiintoinen, sopii tähänkin teemaan.  Asenne ei välttämättä tämänkään kirjan päähenkilön elämää helpota. 

Kyllä huumenuoren saa hylätä.

Vaimosta saa erota.

Huonoon vanhempaan voi katkaista välit.