Vihaan elämää erityislasten äitinä

Voi ap. Yksin kolmen erityisen kanssa. Kuulostaa tosi vaikealta tilanteelta. Kyllä sinun on jonkinlaista konkreettista apua saatava. Jos et kunnan sosiaalitoimesta sitä saa, niin viimeinen keino taitaa olla lasun tekeminen lapsistasi ennen kuin uuvut kokonaan. Oletko käynyt lasten kanssa sopeutumusvalmennuskursseilla? Niistäkin saa vertaistukea ja hetken hengähdyksen arjen pyöritykseen. Myös tukiperhe ehdottoman tarpeellinen.

Itselläni on nyt jo aikuistunut erityislapsi, jolla monenmoista autismin kirjon diagnoosia. Jos näitä olisi ollut kolme lyhyin ikäeroin, niin en usko, että olisin enää järjissäni. Vieläkin lähes päivittäin on monenmoista säätöä, mutta onneksi tuli aikuisikä ja mukaan tuli itsenäistymisen myötä ammattihuolehtijoita.

Ennen vammaiset lapset siirtyivät jo hyvin pieninä laitoksiin. En tiedä oliko se parempi ratkaisu.

Lapset siis kouluikäisiä. Onko heillä harrastuksia, johon purkaa energiaa? Onko perheellänne koko perheen harrastuksia? Saahan kaikki lapset kahden keskistä aikaa aikuisen kanssa säännöllisesti? Nukkuvatko lapset tarpeeksi?

Kaikkea käyttäytymistä ei voi erityislapsella laittaa erityisyyden piikkiin. Esim. Lasten keskinäinen riitely on normaalia. Yhden erityisen ja toisen tavallisen rauhallisen lapsen äitinä näen ne tilanteet, jotka helposti eskaloituu. Esim. Koulupäivän jälkeen väsymys ja nälkä laukaisee vaikeaa käytöstä. Illalla erityiseni menee 1-2 h aiemmin nukkumaan kuin tavislapseni. Illalla ja seuraavana päivänä on helvetti irti jollei lapsi saa tarpeeksi illasta unta. Ikäero kaksi vuotta.

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.

T: ap

Kuulostaa tosi rankalta! Kolmen pienen lapsen

äitinä kuulostaa tutulta, ja koko ajan joutuu ihan keksimällä keksimään asioita, joista itselle saa hyvää mieltä perhestressin ja sen kaaoksen keskellä. Siksi käyn itse harrastamassa. Samoin lapsilla on harrastuksia, jottei olisi kovin montaa iltaa viikossa tuota kotona olemista, jolloin tulee keskinäistä riehumista.

Voisiko kotiin yrittää saada ulkopuolista apua, jotta saisit omaa aikaa ja mielialan nousemaan vaikkapa jonkun oman harrastuksen kautta?

Ohis miksi tätä ehdotusta on alapeukutettu. Äidille harrastus ja erityislapsille harrastus. Siihen lasten erityisyyteen ei saa kääriytyä van muuttaa arkeaan niin, että koko perhe viihtyy. Luuletko ap, että lapsesi ovat tyytyväisiä ulistessaan ja mölistessään illat kotona? Erityisen äiti minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen että olette saaneet tukea niin vähän.Esim. lievästi kehitysvammaiset lapset ovat koululla ns. aamuhoidossa ennen koulun alkua.Sitten normaalisti koulussa ja koulun jälkeen iltapäivähoito esim. klo 17 asti ja taksi tuo kotiin.Ja senkin jälkeen osalla vapaa-ajan avustaja vie uimaan yms.Että ei kuulosta siltä että vanhemmilla olisi kauhea taakka.

Ohis Erityisyys ei ole kehitysvammaisuutta. Toisinpäin voi olla kylläkin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.

Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksi

Sama aloitus olllut ennenkin ja samanlainen keskustelu siitä. Mierin vaan, että miksei ap hae apua? Mikä siinä on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.

Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksi

Minä olen sitten ollut muodikas vuodesta 1980.  Ja isäni vuodesta 1956.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Miehesi ehkä tuntee itsensä petetyksi..? Saitko diagnoosisi kun olitte jo yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.

Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksi

Minä olen sitten ollut muodikas vuodesta 1980.  Ja isäni vuodesta 1956.

Kyllä.Teillä se on jäänyt päälle verenperintönä.

Eikö joidenkin järjestöjenkin kautta voi saada tukiperhettä? SPR? Pelastakaa lapset? Minusta se olisi ihan paikallaan. Ap kuulostaa todella uupuneelta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Miehesi ehkä tuntee itsensä petetyksi..? Saitko diagnoosisi kun olitte jo yhdessä?

Juu sain, 32-vuotiaana kun kumpikin lapsi oli jo syntynyt. Diagnoosi oli helpotus , se selitti monta asiaa ja lääkitys auttoi mutta huolta herätti voimakas perityminen ja niin kävi että se siirtyi molemmille lapsille. Minulla ja esikoisella on muoto add, nuoremmalla ihan  adhd. Eli kaksi jumittaa ja kolmas kiipelee pitkin seiniä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.

Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksi

Entä jos ihminen ei kolmekymppisenäkään pysty keskittymään yhtään mihinkään, eikä ottamaan vastaan ohjeita? Työelämä menee päin metsikköä ja samoin ihmissuhteet . 

Joo joskus geenilotto järjestää epämieluisan päävoiton.

Meillä 5 lasta ja 2 erityistä.

Esikoiselle ruletti pyöräytti neurologisen sairauden, joka aiheuttaa harmia, vaikka ei erityislapsen kategoriaan viekää.

Ei näy missään seulonnoissa ja tosiaan oli viimeiset pullat uunissa kun kahden keharin tilanne paljastui.

Toivotan voimia ap:lle.

Meillä tilanne on jo helpompi, mutta pikkulapsivaiheessa mentiin vähän rikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa,  itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .

Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..

Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.

Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksi

Oikeasti, älä kommentoi asiaa mistä et tiedä YHTÄÄN MITÄÄN. Hiukan vilkas on eri asia kuin ihminen joka on välillä lievän mielisairauden rajalla eikä tiedä reaalimaailman käytännöistä mitään, jos joku ei koko ajan ohjaa ja muistuta. On välillä lähes terve, kunnes käy yli-tai alikierroksilla, on erityisherkkä tai äärimmäisen karkea, eikä tunne mitään empatiaa ellei itke ja niiskuta jotain täysin toisaikaista.

Elää sotkun keskellä likaisissa vaatteissa puhtausneuroosin kanssa. Ei ymmärrä aikaa eikä rahaa. Saa kilareita pienistä ärsykkeistä, syö koko ajan ja tankkaa kahvia, koska hiilarit ja kofeiini rauhoittavat. Jankuttaa samaa, mutta muilta vaatii jatkuvaa uusien ideoiden ja vaikutteiden tulvaa. Tuhlaa mutta pihistelee mitättömän pienissä asioissa. On pakko-oireinen, eikä siedä sitä toisissa kuten ei muutakaan piirteitään.

Sitä se on pahimmillaan.

Öh, kuopusta tarkoitin, kun kirjoitin esikoinen. Töiden keskellä palstailen....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.

Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.

Viisaasti teet.

Ei kai tuollainen elämä ole elämisen arvoista. Dumppaa ne penskat yhteiskunnan riesaksi jos muuten ei löydy apua.

Näin yhden lapsen äitinä vähän ihmettelen, että miksi niitä lapsia pitää tehdä lisää jo edellisen/edellisten kanssa on jo jaksaminen äärirajoilla?

Joo, idylli on se 2-3 lasta jne, mutta lapsi ei kärsi vaikkei sisaruksia saisikaan. Päinvastoin ne jaksavat vanhemmat ovat isompi etu, kuin lauma sisaruksia ja piippuun rasittuneet vanhemmat.

Meillä on vain yksi lapsi ja hän on nepsy-tapaus, paljon keskusteltu koulussa opettajien ja erityisopettajien kanssa pitkät tovit. Ja juostu toimintaterapioissa.

Ekalla luokalla tuli ilmi että lapsi on nepsy-tapaus. Oon onnellinen että ei oo tullu toista lasta tehtyä, jos olisin tehnyt esim kolmen vuoden välein lapset, ekan lapsen erityistarpeet ei olis tullu vielä esille sillo jos olis ollu toinenkin muksu jaloissa pyörimässä.

Vois mullakin olla useampi erityislapsi nyt jos oltas tehty useampi lapsi, mutta oon onnellinen että ei tehty. Pitäydyttiin vaan tässä yhdessä.