Vihaan elämää erityislasten äitinä

Kyllä näitä samoja sairauksia löytyy suvusta, diagnosoitu nyt lasten diagnoosien jälkeen. Eipä isovanhempien lapsuudessa tai edes vanhempien paljon neurologisia diagnooseja vielä annettu eikä osattu tutkiakaan.

ap

ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Eikö niitä voi viedä johonkin laitokseen jos et pärjää?

Vierailija kirjoitti:

ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.

Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.

Vierailija kirjoitti:

Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.

Jos niitä on kaikilla se on varmaan perinnöllistä. Sinä ja miehesi olette ilmeisesti pärjänneet vastaavien ongelmien kanssa todella hyvin.

Ap, minkä ikäisiä lapsesi ovat? Onko heidän isänsä kuvioissa mukana? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?

Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.

Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä neurologisia sairauksia aletaan useimmiten diagnosoimaan vasta 4-vuotiaana ja silloin tosiaan oli jo kaikki kolme lasta syntyneet.

ap

Vaikka ei diagnoseja olisi, niin varmaan oireet ovat olleet aina kuitenkin. Vaikea usko, että räpsähtivät saman tien 4 v synttäreillä. Tietysti, vanhempana on vaikea ensimmäisen kanssa tietää mikä menee vielä normaalin piiriin ja mistä pitäisi huolestua. Eikö suvussa kenelläkään ole mitään neurologisia ongelmia?

Kuule, kyllä se ns. asiantuntijoiden kommentti on usein vain "lapset ovat lapsia", jos ilmaisee huolensa. Teinilläni on Aspergerin syndrooma ja meillä on ollut omat h*lvetilliset vuotemme, nykyisin suorastaan rauhallista. Hän oli ihan pienenä käsittääkseni hyvin tyypillinen AS eli keskittyi pikkuautojen järjestelyleikkiin vaikka kuinka moneksi tunniksi, nukkui huonosti jne. Mikä tuossa on sellaista, mikä jossain neuvolassa esim. herättää huolta? No lapsethan nukkuvat huonosti ja kivahan se on, jos poika on temperamentiltaan rauhallinen. Myöhemmin sanottiin vain, että lapset kehittyvät niin eri tahtiin. Koulussakin joku lattioilla ryömiminen meni ilmeisesti vielä normaalin piikkiin, kun ei ikinä otettu kotiin yhteyttä. Jossain vaiheessa itse vaadin tutkimuksiin.

Juu niin meilläkin tosiaan neuvolassa aina sanottiin, että kyllä se varmaan on ihan normaalia. Neljävuotiaana tutkimuksiin hakeuduttuamme sen sijaan neurologi sanoi heti, että tutkittavaa on ja sen jälkeen diagnooseja onkin tullut useita ja kaikille lapsille.

Tämän takia kannattaa tehdä lapset isolla ikäerolla. Kyllä ne poikkeavuudet yleensä kouluikään mennessä selviävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä neurologisia sairauksia aletaan useimmiten diagnosoimaan vasta 4-vuotiaana ja silloin tosiaan oli jo kaikki kolme lasta syntyneet.

ap

Vaikka ei diagnoseja olisi, niin varmaan oireet ovat olleet aina kuitenkin. Vaikea usko, että räpsähtivät saman tien 4 v synttäreillä. Tietysti, vanhempana on vaikea ensimmäisen kanssa tietää mikä menee vielä normaalin piiriin ja mistä pitäisi huolestua. Eikö suvussa kenelläkään ole mitään neurologisia ongelmia?

Kuule, kyllä se ns. asiantuntijoiden kommentti on usein vain "lapset ovat lapsia", jos ilmaisee huolensa. Teinilläni on Aspergerin syndrooma ja meillä on ollut omat h*lvetilliset vuotemme, nykyisin suorastaan rauhallista. Hän oli ihan pienenä käsittääkseni hyvin tyypillinen AS eli keskittyi pikkuautojen järjestelyleikkiin vaikka kuinka moneksi tunniksi, nukkui huonosti jne. Mikä tuossa on sellaista, mikä jossain neuvolassa esim. herättää huolta? No lapsethan nukkuvat huonosti ja kivahan se on, jos poika on temperamentiltaan rauhallinen. Myöhemmin sanottiin vain, että lapset kehittyvät niin eri tahtiin. Koulussakin joku lattioilla ryömiminen meni ilmeisesti vielä normaalin piikkiin, kun ei ikinä otettu kotiin yhteyttä. Jossain vaiheessa itse vaadin tutkimuksiin.

Pointti onkin siinä, että vaikeaa on ollut ja silti lapsia hankitaan lisää. Sillä ei nyt ole ratkaisevaa merkitystä onko kyseessä oireet, jotka johtavat myöhemmin diagnoosiin. Kun omat voimavarat eivät riitä, niin täytyy tehdä ratkaisuja siltä pohjalta. Mulla on tuttu, jonka useammalla lapsella on jos jonkinlaista terveysongelmaa, mutta silti hankkivat lisää ja lisää. Tuohon ei voi kukaan mitenkään edes puuttua. Eihän lasten hankkiminen ole kiellettyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?

Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.

Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.

En ole tuo, jota kommentoit, mutta pakko sanoa, että elämä yllättää usein hekin, jotka ovat oikeasti asioita harkinneet. Esim. jostain vauva-ajasta tai taaperoajasta ei voi kauheasti tehdä johtopäätöksiä. Monet vauvat nukkuvat huonosti ja joku taaperoikäinen voi olla sellainen, että juoksee horjuen seinästä toiseen koko päivän ja ihan normaali tulee. Ja vastaavasti tosi rauhallisesta vauvasta voi kehkeytyä tosi villi lapsi. Ja jos ajatellaan noin laajemmin omaa jaksamista, niin ei sitäkään voi ennustaa etukäteen. Tosi kivahan se olisi, jos elämä toimisi loogisesti, mutta kun ei toimi. Tämä ei tietysti poissulje sitä, että sitä harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, kaipa se edes ikäviä yllätyksiä vähentää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.

T: ap

Kuulostaa tosi rankalta! Kolmen pienen lapsen

äitinä kuulostaa tutulta, ja koko ajan joutuu ihan keksimällä keksimään asioita, joista itselle saa hyvää mieltä perhestressin ja sen kaaoksen keskellä. Siksi käyn itse harrastamassa. Samoin lapsilla on harrastuksia, jottei olisi kovin montaa iltaa viikossa tuota kotona olemista, jolloin tulee keskinäistä riehumista.

Voisiko kotiin yrittää saada ulkopuolista apua, jotta saisit omaa aikaa ja mielialan nousemaan vaikkapa jonkun oman harrastuksen kautta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?

Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.

Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.

En ole tuo, jota kommentoit, mutta pakko sanoa, että elämä yllättää usein hekin, jotka ovat oikeasti asioita harkinneet. Esim. jostain vauva-ajasta tai taaperoajasta ei voi kauheasti tehdä johtopäätöksiä. Monet vauvat nukkuvat huonosti ja joku taaperoikäinen voi olla sellainen, että juoksee horjuen seinästä toiseen koko päivän ja ihan normaali tulee. Ja vastaavasti tosi rauhallisesta vauvasta voi kehkeytyä tosi villi lapsi. Ja jos ajatellaan noin laajemmin omaa jaksamista, niin ei sitäkään voi ennustaa etukäteen. Tosi kivahan se olisi, jos elämä toimisi loogisesti, mutta kun ei toimi. Tämä ei tietysti poissulje sitä, että sitä harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, kaipa se edes ikäviä yllätyksiä vähentää.

Aina elämä voi yllättää ikävään suuntaan kenet vain, kyllä! Tämän tajuaa varmaan jokainen, mutta kaikki varmaan tajuavat myös että jos on jo valmiiksi väsynyt ja rasittunut, niin ei kannata positiivisen yllätyksen toivossa hankkia lisää lapsia.

Otan osaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näitä samoja sairauksia löytyy suvusta, diagnosoitu nyt lasten diagnoosien jälkeen. Eipä isovanhempien lapsuudessa tai edes vanhempien paljon neurologisia diagnooseja vielä annettu eikä osattu tutkiakaan.

ap

Juuri näin! Aiemmin myös elämäntahti oli rauhallisempi ja selkeärakenteinen, ja nepsy-lapsi pystyi helpommin toimimaan arjessa, kun virikkeitä oli vähemmän ja rutiinit hyvin selkeät (agraariyhteiskunta). Vaahteramäen Eemeli on hyvä kuvaus oman aikansa villiviikarista satoine puu-ukkoineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Tietämättä juuri tästä jutusta sen enempää niin noin yleisesti nuoren kokemattoman äidin on hirmu hankalaa alkaa diagnosoimaan taapero-ikäisiä lapsiaan. Pistetään vain sen piikkiin, että jotkut piltit ovat rauhattomampia ja kun ikää tulee niin luonne rauhoittuu. Ajatellaan, että "meno ja meininki" kuuluu kyseiseen ikään ja ainahan tenavat ovat mekastaneet. Itse tunnen montakin "villiä kauhukakaraa", joista on tullut ihan rauhallisia ja toimissaan menestyviä nuoria. Sitä on vaikea maallikon lähteä arvioimaan pikku-taaperon neurologisia tiloja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?

Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.

Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.

En ole tuo, jota kommentoit, mutta pakko sanoa, että elämä yllättää usein hekin, jotka ovat oikeasti asioita harkinneet. Esim. jostain vauva-ajasta tai taaperoajasta ei voi kauheasti tehdä johtopäätöksiä. Monet vauvat nukkuvat huonosti ja joku taaperoikäinen voi olla sellainen, että juoksee horjuen seinästä toiseen koko päivän ja ihan normaali tulee. Ja vastaavasti tosi rauhallisesta vauvasta voi kehkeytyä tosi villi lapsi. Ja jos ajatellaan noin laajemmin omaa jaksamista, niin ei sitäkään voi ennustaa etukäteen. Tosi kivahan se olisi, jos elämä toimisi loogisesti, mutta kun ei toimi. Tämä ei tietysti poissulje sitä, että sitä harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, kaipa se edes ikäviä yllätyksiä vähentää.

Aina elämä voi yllättää ikävään suuntaan kenet vain, kyllä! Tämän tajuaa varmaan jokainen, mutta kaikki varmaan tajuavat myös että jos on jo valmiiksi väsynyt ja rasittunut, niin ei kannata positiivisen yllätyksen toivossa hankkia lisää lapsia.

No sitä olen kyllä ihmetellyt, kun monet hyvin väsyneet äidit toivovat seuraavaa lasta nimenomaan mahdollisimman pian. Voisihan sitä ikäeroa nyt sentään vaikka nelisen vuotta olla, jos isompi on haastava. Ja tämä nyt ei liity mihinkään diagnooseihin tai edes haastavaan temperamenttiin, vaan noin ylipäänsä lapsille olisi varmaan hyväksi, jos äiti ei olisi ihan umpiväsynyt! Päteekö tähänkin joku tehokkuusajattelu eli mukulat maailmaan muutamassa vuodessa niin sitten on sekin homma hoidettu :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.

Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.

Katso kun kaikilla, toisin kuin sulla, ei ole se Elämässä täydellistymisen opintokokonaisuus (ETÄ100) suoritettuna ennen kuin tulee tehtyä elämän tärkeitä päätöksiä. Olemme ihmisiä ja siten erehtyväisiä. Lapsen kohdalla hankalampi painaa undo-nappia, eikö?

Jeesustelu ei auta ap:ta yhtään joten nielepä jeesustelusi, ikävä ihminen.

Juuri siitä syystä lasten hankkimista tulee harkita erittäin tarkoin, että sitä peruuttamis-vaihtoehtoa ei ole. Pakko tämä on voida sanoa, eikä sinun tarvitse alkaa nimittelemään muita.

En ole tuo, jota kommentoit, mutta pakko sanoa, että elämä yllättää usein hekin, jotka ovat oikeasti asioita harkinneet. Esim. jostain vauva-ajasta tai taaperoajasta ei voi kauheasti tehdä johtopäätöksiä. Monet vauvat nukkuvat huonosti ja joku taaperoikäinen voi olla sellainen, että juoksee horjuen seinästä toiseen koko päivän ja ihan normaali tulee. Ja vastaavasti tosi rauhallisesta vauvasta voi kehkeytyä tosi villi lapsi. Ja jos ajatellaan noin laajemmin omaa jaksamista, niin ei sitäkään voi ennustaa etukäteen. Tosi kivahan se olisi, jos elämä toimisi loogisesti, mutta kun ei toimi. Tämä ei tietysti poissulje sitä, että sitä harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, kaipa se edes ikäviä yllätyksiä vähentää.

Aina elämä voi yllättää ikävään suuntaan kenet vain, kyllä! Tämän tajuaa varmaan jokainen, mutta kaikki varmaan tajuavat myös että jos on jo valmiiksi väsynyt ja rasittunut, niin ei kannata positiivisen yllätyksen toivossa hankkia lisää lapsia.

No sitä olen kyllä ihmetellyt, kun monet hyvin väsyneet äidit toivovat seuraavaa lasta nimenomaan mahdollisimman pian. Voisihan sitä ikäeroa nyt sentään vaikka nelisen vuotta olla, jos isompi on haastava. Ja tämä nyt ei liity mihinkään diagnooseihin tai edes haastavaan temperamenttiin, vaan noin ylipäänsä lapsille olisi varmaan hyväksi, jos äiti ei olisi ihan umpiväsynyt! Päteekö tähänkin joku tehokkuusajattelu eli mukulat maailmaan muutamassa vuodessa niin sitten on sekin homma hoidettu :(

Varmaan. Asiaa tuskin helpottaa myöskään se julkinen matra, että lapsiaan ei kadu koskaan, mistä moni varmaan tekee sen päätelmän, että ei monta pikkulasta perheessä nyt niin raskasta voi olla. Rakkaus kyllä kannattelee vaikeiden aikojen yli. Ja kyllähän se tavallaan niin tekeekin, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö asioita voisi tehdä helpommankin kautta ilman että ollaan koko ajan oman jaksamisen äärirajoilla.