Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämää erityislasten äitinä
04.10.2018 |
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä kovan kilpailuhenkinen yhteiskuntamme tarvinnee ihmisiä, jotka ymmärtävät erityisyyksien päälle. Monesti se on vain niin, että ensin ne rankat tarinat pitää itse kokea, ennen kuin kykenee ymmärtämään muita, joilla on ongelmia. Muuten tulee just näitä ihmisiä, että "oliko niitä lapsia pakko tehdä", "hae apua jostain" yms.
Kun, ap, selviät pahimmista vuosista, sinulla on arvokasta kokemusta ja varsinkin ymmärrystä erilaisia ihmisiä kohtaan, joka voi koitua vielä monen hyväksi.
Jaksamista toivotan!
Vierailija kirjoitti:
Tämä kovan kilpailuhenkinen yhteiskuntamme tarvinnee ihmisiä, jotka ymmärtävät erityisyyksien päälle. Monesti se on vain niin, että ensin ne rankat tarinat pitää itse kokea, ennen kuin kykenee ymmärtämään muita, joilla on ongelmia. Muuten tulee just näitä ihmisiä, että "oliko niitä lapsia pakko tehdä", "hae apua jostain" yms.
Kun, ap, selviät pahimmista vuosista, sinulla on arvokasta kokemusta ja varsinkin ymmärrystä erilaisia ihmisiä kohtaan, joka voi koitua vielä monen hyväksi.
Jaksamista toivotan!
On mulla ollut rankka elämä, vaikka sanoinkin että ihmettelen niin monen lapsen hankintaa. Itse sain yhden lapsen ja sairastuin vakavasti lapsen ollessa 6. Haluaisin ja olisin halunnut toisen lapsen, mutta rahkeet ei enää riitä. En syyttäisi itseäni, jos olisin tehnyt kaksi lasta ennen sairastumista, mutta tähän tilanteeseen jos yrittäisin, niin se olisi sekä typerää että noloa, koska tarvisin paljon apua yhteiskunnalta enkä pysty hyvään toimeentuloon. Kyllä mua hirvittää ihmiset, jotka tekevät vaikka 10 lasta, koska jos jotain tapahtuu yhdelle tai kahdelle lapselle tai aikuiselle, niin ovat pulassa ja yhteiskunnan suuresti avustettavissa. Mun mielestä on luonnollista ja ok lisääntyä järki ja kohtuus päässä pitäen, vaikka kaikkea ei voi ennustaa eikä elämää voi jättää elämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kommentoisitko ystävällisesti ehdotuksiin, joita on esitetty arkenne helpottamiseksi.
Ketjun lukeneena, mitkä ne arjen helpottamisen ehdotukset olivatkaan?
En huomannut mitään toimivaa, lasu, harrastus?
Näistä näkee, että joo, ihmiset tarkoittavat hyvää, muttei tiedä kuitenkaan asiasta mitään. Enkä siitä syytä.
- eri, ei ap
No olihan siinä ehdotus ulkoistaa toimintaterapiat yms puolisolle. Meillä mies hoitaa lapsen toimintaterapiakäynnit koska hänen on helpompi kuskailla lasta kuin mun.
T: Se jonka lapsella todettiin ekaluokalla erityistarpeisuus.
Ainiin mutta eihän tämä toimikkaan jos ap:llä ei ole puolisoa jakamassa arkea.
Lapsilla on silti aivan varmasti isä. Jonka kuuluu tehdä oma osuutensa. AP voi vaikka ilmoittaa että ei ole enää lähihuoltaja, hoitakoot isä sitä hommaa välillä.
Vierailija kirjoitti:
Työkaverillani on kehitysvammainen 14 vuotias poika, joka on vanttera ja voimakas. Kun hän saa raivokohtauksen, voi hän olla vaarallisen väkivaltainen. Hän on lyönyt äitinsä mustelmille ja rikkonut kodin tavaroita. Kun poika täyttää 18 vuotta toiveena on, että hän voisi siirtyä tuettuun asumisyksikköön.
Miksei äiti soita poliisia pojan riehuessa? Varmasti alkaisi löytyä jo aikaisemmin laitospaikkaa. Ja vaikka jätkä olisi kuinka vammainen, pari miekkataksireissua kyllä opettaisi rauhoittumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten toinen vanhempi on häippäissyt heti kun kaikki lapset olivat syntyneet, kun elämä oli niin vaikeaa. Ja toisin kuin ihmiset yleensä luulevat se helvetin vaikea vauva-aika kolmen kanssa (joka todella oli näiden kanssa vaikeaa) ei ollut mitään siihen verrattuna mitä elämä on nyt. Silloin lapset sentään nukkuivat edes joskus pienen hetken ja olivat edes huutavana vaunuissa/rattaassa tms. kiinni ja paikallaan.
Anteeks, mut kyllä mä näkisin tässä ihan omaakin valintaa. Kolme pykätään putkeen, vaikka noin helvettiä oli. Ihan oikeesti. Vaikka diagnoseja ei ollut, niin kyllä sitä pitää sen verran tajuta et jos yhdessä on jo kestämistä, niin toista ei hankita heti perään, saati sitä kolmatta.
Tietämättä juuri tästä jutusta sen enempää niin noin yleisesti nuoren kokemattoman äidin on hirmu hankalaa alkaa diagnosoimaan taapero-ikäisiä lapsiaan. Pistetään vain sen piikkiin, että jotkut piltit ovat rauhattomampia ja kun ikää tulee niin luonne rauhoittuu. Ajatellaan, että "meno ja meininki" kuuluu kyseiseen ikään ja ainahan tenavat ovat mekastaneet. Itse tunnen montakin "villiä kauhukakaraa", joista on tullut ihan rauhallisia ja toimissaan menestyviä nuoria. Sitä on vaikea maallikon lähteä arvioimaan pikku-taaperon neurologisia tiloja.
Tämä on kyllä hyvin nurinkurinen ja jopa vastuuton tapa ajatella asiaa: Eli toivotaan jotain x, mitä ei välttämättä realistisesti ajateltuna koskaan tapahdu ja tehdään tämän toiveajattelun pohjalta lisää lapsia, vaikka tämän hetkinen tilanne kertoo, etteivät rahkeet riitä. Kyllä musta näistä asioistakin pitää pystyä käymään keskustelua, niin ikävältä syyllistämiseltä kuin se varmaan kuulostaakin. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea perheen lasten parhaasta. Ajatellaan, et vanhemman (käytännössä äidin) mieltä ei saa pahoittaa, mut täytyy esim mun mielestä neuvoloissa ym pystyä toppuuttelemaan, jos käytös on vastuuntunnotonta ja lapsia tehtaillaan (en näillä viimeisellä kommentilla viittaa erityisesti ap:n tilanteeseen, vaan yleisemmin ottaen)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Mä oon aina kauhistellu mun tuttua jonka kaikilla neljällä lapsella on todettu ADHD. Miten jaksaa kaikkien kanssa? Onneksi hänellä vanhin on jo omillaan mutta hänelläkin kuulemma jonkinlaisia vaikeuksia yksinelämisessä, koska mun tutun pitää välillä käydä auttamassa lastaan toisessa kaupungissa asti.
Kaksi nuorinta on vähintään 5 vuotta vielä kotona äitinsä ”riesana”.
Ei se huoli erityislapsista koskaan lopu, ei edes silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Tässäkin piti niitä riesoja 4 hankkia kuitenkin! Ja tilanteesta kärsii... about kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olkoot lapset vaikka terveitä, mutta 3 lasta neljään vuoteen on silkkaa järjettömyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Eihän se diagnoosia vaadi jos tilanne on se, että ei meinaa jaksaa edellistenkään jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Mä oon aina kauhistellu mun tuttua jonka kaikilla neljällä lapsella on todettu ADHD. Miten jaksaa kaikkien kanssa? Onneksi hänellä vanhin on jo omillaan mutta hänelläkin kuulemma jonkinlaisia vaikeuksia yksinelämisessä, koska mun tutun pitää välillä käydä auttamassa lastaan toisessa kaupungissa asti.
Kaksi nuorinta on vähintään 5 vuotta vielä kotona äitinsä ”riesana”.
Ei se huoli erityislapsista koskaan lopu, ei edes silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Tässäkin piti niitä riesoja 4 hankkia kuitenkin! Ja tilanteesta kärsii... about kaikki.
Ja kaikki on tietysti silittelemässä äitiä, "Voi, miten sä jaksat, uhri? En ikinä ite kestäis..."
Onkohan tämä sukua sille münchausen by proxy -syndroomalle tai yksi sen ilmentymä?
Mulla on kokemusta erityislapsista luokanopettajan työn kautta. Rakastan suorastaan autisteja, aspergereja ja erityisesti adhd-lapsia. He ovat niin moniulotteisen aitoja ja luovia ja hauskoja ja yllättäviä. Innostuvia. Ihan mahtavia lapsia. On suorastaan rikollista, ettei heitä tällä hetkellä pystytä ohjaamaan paremmin ja löytämään omat vahvuudet ja itsetunnon.
Kaiken a ja o on se, että itsellä on voimavaroja olla läsnä lapsen kanssa siinä hetkessä ja tukea ja ohjata sitä sosiaalisesti vaativaa lasta ja heti jumittumisen hetkellä olla ohjaamassa oikeaan suuntaan. Ammattihenkilönä se onnistuu helpommin, kun on tietty tunne-etäisyys lapseen.
Kotona oman lapsen keskittymättömyys ja koheltaminen saa alta aikayksikön näkemään punaista. Oppilaiden kanssa pinna on tuhat kertaa pidempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Eihän se diagnoosia vaadi jos tilanne on se, että ei meinaa jaksaa edellistenkään jaksaa.
Jep. Diagnoosi on vaan nimi kaikelle sille, mikä on näyttäytynyt ulospäin jo mahdollisesti useita vuosiakin. Eli ne oireilut sen arjen raskauden tekee, eikä nimi oireille. Se, että 4-vuotias saa diagnoosin, merkinnee aika voimakasta oirehdintaa. Käsittääkseni diagnooseja ei kovin matalalla kynnyksellä (etenkään lapsille) lätkäistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Mä oon aina kauhistellu mun tuttua jonka kaikilla neljällä lapsella on todettu ADHD. Miten jaksaa kaikkien kanssa? Onneksi hänellä vanhin on jo omillaan mutta hänelläkin kuulemma jonkinlaisia vaikeuksia yksinelämisessä, koska mun tutun pitää välillä käydä auttamassa lastaan toisessa kaupungissa asti.
Kaksi nuorinta on vähintään 5 vuotta vielä kotona äitinsä ”riesana”.
Ei se huoli erityislapsista koskaan lopu, ei edes silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Tässäkin piti niitä riesoja 4 hankkia kuitenkin! Ja tilanteesta kärsii... about kaikki.
Ja kaikki on tietysti silittelemässä äitiä, "Voi, miten sä jaksat, uhri? En ikinä ite kestäis..."
Onkohan tämä sukua sille münchausen by proxy -syndroomalle tai yksi sen ilmentymä?
Jos tuo 4 adhd-lasta saanut ajatteli kpl.annen jälkeen, että ei voi olla niin huono tuuri, että neljännellä kun on se?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemusta erityislapsista luokanopettajan työn kautta. Rakastan suorastaan autisteja, aspergereja ja erityisesti adhd-lapsia. He ovat niin moniulotteisen aitoja ja luovia ja hauskoja ja yllättäviä. Innostuvia. Ihan mahtavia lapsia. On suorastaan rikollista, ettei heitä tällä hetkellä pystytä ohjaamaan paremmin ja löytämään omat vahvuudet ja itsetunnon.
Kaiken a ja o on se, että itsellä on voimavaroja olla läsnä lapsen kanssa siinä hetkessä ja tukea ja ohjata sitä sosiaalisesti vaativaa lasta ja heti jumittumisen hetkellä olla ohjaamassa oikeaan suuntaan. Ammattihenkilönä se onnistuu helpommin, kun on tietty tunne-etäisyys lapseen.
Kotona oman lapsen keskittymättömyys ja koheltaminen saa alta aikayksikön näkemään punaista. Oppilaiden kanssa pinna on tuhat kertaa pidempi.
Kiitos positiivisesta ja armollisesta asenteesta! Niin monesti vertaan itseäni ammattilaisiin ja mietin miksen kykene samaan mut se tunne-elämä, se veroittaa paljon voimavaroja. Hetkiin latautuu niin paljon enemmän. Mut parhaani yritän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Kyllä lapsia tehdessä kannattaa miettiä yhtä ja toista. Esim. 30-vuotiaalla on jo 1/100 riski saada vammainen lapsi. Jos alkaa tehdä lapsia reilusti yli 30-v., kannattaa miettiä kuinka hyvin selviäisi ei pelkästään lapsen, vaan myös vammaisen lapsen kasvatuksesta. Ei sen pidä enää yllätyksenä tulla, jos riski on jo reilusti kohonnut. Nykyään kuitenkin on tietoa hyvin saatavilla.
Järkyttävää on se, että hankkii ylipäätään kolme lasta yhteen putkeen. Jo normaalien lasten kanssa se on rankkaa. Eikö mies ollut myöskään penaalin terävin kynä?! Siltä vähän vaikuttaa, kun jättää ap: n yksin. Valitettavan tavallinen tarina.
Vierailija kirjoitti:
Sama aloitus olllut ennenkin ja samanlainen keskustelu siitä. Mierin vaan, että miksei ap hae apua? Mikä siinä on?
Eiköhän tämä ole selvä juttu taas. Provo joka pyörii täällä. Ei ole ap:ta täällä kertomassa tilanteestaan vaan provo esittää oman mielikuvan mukaan muokattua ap esimerkkiä. Tarkoitus? Tuottaa keskustelua ja yleistä löpinää tällaisen aiheen tiimoilta kun erityislapset ja jaksaminen. Mutta koska ei ole aito ap eikä aito tarina, ei kannata ottaa niin vakavasti tätäkään tarinointia keksittyine yksityiskohtineen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kaksi adhd-lasta, 9v ja 6v. Terapioita , palavereja, lääkärikäyntejä... Miehelle tämä on rankkaa ja uuvuttavaa, itse tunnen taas vain kiitollisuutta sillä olen itse adhd joka sai koko lapsuutensa kuulla olevansa tyhmä ja laiska, olen onnellinen että lapseni saavat tutkimuksia ja apua eivätkä haukkumista .
Tosin en tiedä, olisinko hankkinut lapsia jos olisin ehtinyt saada diagnoosini ennenkuin tein lapsia..
Adhd on keksittyjen diagnoosien äiti. Lapsista 99% on vilkkaita pienenä jopa murrosikään saakka.
Nyt on vaan muodikasta nimittää sitä ahdh:ksiHaista p""a kun et mitään tiedä! Minä olen seurannut tälläistä ihmistä läheltä , kävi koulunsa kolmessa eri koulussa kunnes heitettiin tarkkikselle. Kiltti ja ujo tyttö, ei vain oikein oppinut mitään eikä kyennyt keskittymään. Teini-Iän loppuvaiheessa masentui. Alkoi lääkitä itseään alkoholilla, koki että humalassa ne 10 tv- kanavaa jotka huutavat yhtä aikaa päässä ,vaimenevat. Menetti luottotiedot, asunto ja työpaikka vaihtuvat, ihmissuhteet menivät solmuun.
Siinä vaiheessa , kun sai diagnoosin 32 vuotiaana, oli addh:n seuraksi tullut hoitamattomuuden vuoksi myös laaja-alainen oppimiskyvyn häiriö ja hahmotushäiriö. Lääkkeet eivät korjanneet vahinkoa, joka olisi vältetty lapsuuden toimintaterapialla, mukautetulla opetuksella jne.
Miten tuo laaja-alainen oppimiskyvyn häiriö tuli sen takia, että ADHD:tä ei hoidettu?
En ole kuullut, että hoitamaton ADHD aiheuttaa älykkyyden laskua. Eli laaja oppimiskyvyn häiriöhän on sama kuin heikko äo. (Tiedän, koska lapseni on testattu ennen lukikuntoutyksen aloittamista. Lukihäiriötä ei kuntouteta, jos on laaja oppimishäiriö, sanoi neuropsykologi.)
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?