Miten saada iloa elämään?

Vierailija kirjoitti:

Ylenmäärin seksiä ja päihteitä. Niistä se ilo löytyy.

Joopa joo, olipas hyvä neuvo, et edes viittis

crazyhiker kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootko matkustanut? Ota muutaman kuukauden sapattivapaa ja lähde etsimään itseäsi. Mies voi löytyä samalla huomaamatta ja jos ei, niin uusia ihmisiä varmasti tapaisit.

Muuta tyyliäsi, tai paranna sitä. Etkö saa iloa edes siitä, kun tunnet näyttäväsi erityisen nätiltä?

Työni ei oikein anna mahdollisuuksia sapattivapaalle. Rahaa menee paljonkin vaatetukseen, sisustamiseen sekä yleisesti ulkona syömiseen sekä pariin liikuntaharrastukseen. Olen aina huoliteltu ja käytän laadukkaita materiaaleja. Rakastan istuvia vaatteita ja tiedän näyttäväni niissä hyvältä. Se on osa kulissiani ja tietenkin on mukavaa tietää näyttävänsä hyvältä. Lopulta tyytyväisyys ulkonäköön on aika mitätön seikka sen rinnalla, ettei tunne viihtyvänsä omassa elämässään.

Mutta etkö juuri kertonut ettet pidä työstäsi, vaan teet sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta? Jos kerran raha ja materiakaan ei tuota onnea, miksi roikkuisit niissä kiinni?

Kerroit olevasi hyväkuntoinen, joten tässäpä idea. Lähde vaellukselle. Ja nyt ei sallita vastausta "mutta kun en pidä retkeilystä". Luultavasti et ole edes kokeillut. Ja vaikka inhoaisit retkeilyä yli kaiken, vähintäänkin sen jälkeen tuttu arki tuntuisi mukavammalta.

Metsässä minimaalisten varusteiden kanssa joudut luopumaan kulisseistasi. Jos reitillä on muutakin porukkaa, joudut tutustumaan heihin omana itsenäsi, ilman työvaatteita ja aseman tuomaa statusta.

Kokeile. Ehkäpä opit uutta itsestäsi.

En ole koko elämäntarinaani kertonut. Olen vetänyt vaelluksia maapallon toisella puolella. Vuoden ajan. Se ei valitettavasti tuonut helpotusta. Tulen mainiosti juttuun ihmisten kanssa. En vain osaa (kehtaa) olla oma itseni. Minimaaliset varusteet ovat tuttuja. Samoin taloudellinen epävarmuus. Jos jostakin olen elämässäni kiitollinen, se on vakaa tulotaso.

Kiitos kuitenkin vinkistä. Sinäkään et silti vastannut kysymykseeni (=onko joku päässyt eroon pitkäaikaisesta eli lapsuudesta saakka kumpuavaata masennuksesta).

Onko sulla ollut elämässä koskaan esikuvia, läheisiä tai kaukaisempia ihmisiä joita olet ihaillut tai joiden elämän olet ajatellut olevan aidosti hyvää elämää? En tarkoita, että pitäisi alkaa muita apinoimaan vaan sitä että joskus sitä kautta voi ymmärtää paremmin mitä itse pitää arvokkaana ja mitä itselleen toivoo. Elämässä ei oikein koe onnistumisen iloa jos ei pyri mihinkään tai uskalla kulkea omaa polkuaan. Ja siihen mihin  pyrkii tulee suhtautua vakavasti.

tajunnanvirta kirjoitti:

Onko sulla ollut elämässä koskaan esikuvia, läheisiä tai kaukaisempia ihmisiä joita olet ihaillut tai joiden elämän olet ajatellut olevan aidosti hyvää elämää? En tarkoita, että pitäisi alkaa muita apinoimaan vaan sitä että joskus sitä kautta voi ymmärtää paremmin mitä itse pitää arvokkaana ja mitä itselleen toivoo. Elämässä ei oikein koe onnistumisen iloa jos ei pyri mihinkään tai uskalla kulkea omaa polkuaan. Ja siihen mihin  pyrkii tulee suhtautua vakavasti.

Yksiselitteinen vastaus: ei. Elämäni on ollut sarja ihmissuhteita, joissa en ole tullut kuulluksi. Siltä pohjalta on vaikea etäisestikään löytää esikuvia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko löytänyt näiltä neljältä sivulta yhtäkään sellaista vinkkiä, jota et olisi tyrmännyt? (pl. nuo ranteet auki yms trollailut.) 

Muut yrittävät auttaa, mutta ei kelpaa - olet jo tavallaan sulkenut silmäsi ja haluat mieluummin jatkaa rypemistä tuossa kuin kokeilla jotain (tod.näk. mukavuusalueesi) ulkopuolista ratkaisua. Itsekin teininä olin masentuneena sellainen. Mikään ei koskaan kelvannut, kaikesta piti aina löytää se negatiivinen puoli. En oikeasti ollut avoin millekään uudelle, vaikka ehkä kuvittelinkin niin. Tyrmäsin kaikki ehdotukset juuri kuten ap tässä keskustelussa.

Tänne on tullut hyviä vinkkejä vaikka uusien harrastusten/tekemisen kartoittamisesta; mutta vastauksesi on aina ei. Takerrut ihan pikkuasioihin "no kun minä en tykkää (juuri) mustaviinimarjoista" ja suhtaudut heti kielteisesti muuten hyvään ehdotukseen. Riko ne rutiinit; tee kerran se aamusmoothie niistä marjoista joista et tykkää. Kokeile ihan oikeasti jotakin näistä ehdotuksista. Kokeile vaikka jotain uutta liikuntalajia (äläkä ajattele etukäteen että en kuitenkaan tykkää!) tai leivo jotain uutta. Mutta veikkaan että vastauksesi myös tähän viestiin alkaa, "olen jo --- mutta en --- .... " tms. 

Tottakai on paljon helpompi jatkaa elämää näin kuin kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua jonkun uuden asian kokeilemisessa. Tuo "no en minä sitä ja en minä tätä" -ajattelumalli on aika vaarallinen ja sulkee monia mahdollisuuksia. Taidat sisimmissäsi kuitenkin nauttia enemmän tästä tylsästä elämästä kuin haluta ottaa riskin sen muuttamiseksi.

Ymmärrän täysin, mitä kirjoitat. Olet turhautunut siitä, etteivät neuvot ja vinkit kelpaa. Oikeasti olen todella aktiivisesti yrittänyt useampaakin ehdotettua asiaa.

Pohdintaan menivät vinkit meditaatiokurssista sekä lsd:stä. Oletko nyt tyytyväinen? Kaikkea muuta olen jo kokeillut.

Jos luet aloitukseni uudelleen, huomaat myös kysymykseni. Eli onko joku selvinnyt vastaavasta tilanteesta. En kysynyt vinkkejä. Ainoastaan sitä, onko joku päässyt lähes koko elämän kestäneestä masennuksesta eroon.

Kerro toki lisää riskeistä. Olen muuttanut useammankin kerran ulkomaille ja aloittanut kaiken alusta lukuisia kertoja. Kuinka monta kertaa olet itse ollut tyhjän päällä? Veikkaan, että oma elämäsi on ollut varhaisesta lapsuudesta saakka turvallisten ihmissuhteiden täyttämää ja että välisi vanhempiisi ovat lämpimät.

Kerro, jos olen väärässä. Ja jos olen väärässä, kerro toki miten sait itseluottamuksesi sekä toivoisi tulevaisuutta kohtaan herätettyä henkiin. Sitä minä kysyin. En ravitsemusvinkkejä.

Huomaatko nyt, miten vastailet muille, jotka vain ihan asiallisesti yrittävät auttaa? Hyökkäät vain jokaista vastaajaa kohtaan, miksi? Jokaiseen asialliseenkin kommenttiin sama tyyli. 

Pysy toki tuon "minulla on ollut niin rankka lapsuus ja kellään muilla ei!!!" ajattelumallin takana. Aiheutat sillä vain haittaa itsellesi - ja muille (ihmissuhteillesi), sillä ei kukaan jaksa pidemmän päälle tuollaista vastaanottoa. Lopeta vertailu muihin, ei se hyödytä sinua, se on selvästi saanut sinut vain katkeraksi. Muut ovat heti mielestäsi jotenkin alempiarvoisia tai eivät ymmärrä mistään mitään, jos heillä on ollut hyvä tai tavallinen lapsuus. Et ole ainoa, jolla on ollut rankkaa. 

Ei voi sitten sanoa muuta kuin että onnea valitsemallasi tiellä. 

t. alkoholistin lapsi mutten käytä sitä tekosyynä vielä aikuisiällä muille p*rseilyyn. Voisin kertoa mikä minua auttoi, mutta ihan rehellisesti sanottuna et taida edes haluta oikeasti neuvoja, vaan purkaa vain pahaa oloasi täällä muille lapselliseen kiukutteluun. 

Mulla on sama ongelma. Olen anaslysoinut ilottomuuden merkityksellisten ihmissuhteiden puutteeksi. Niiden saaminen on todella vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

crazyhiker kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootko matkustanut? Ota muutaman kuukauden sapattivapaa ja lähde etsimään itseäsi. Mies voi löytyä samalla huomaamatta ja jos ei, niin uusia ihmisiä varmasti tapaisit.

Muuta tyyliäsi, tai paranna sitä. Etkö saa iloa edes siitä, kun tunnet näyttäväsi erityisen nätiltä?

Työni ei oikein anna mahdollisuuksia sapattivapaalle. Rahaa menee paljonkin vaatetukseen, sisustamiseen sekä yleisesti ulkona syömiseen sekä pariin liikuntaharrastukseen. Olen aina huoliteltu ja käytän laadukkaita materiaaleja. Rakastan istuvia vaatteita ja tiedän näyttäväni niissä hyvältä. Se on osa kulissiani ja tietenkin on mukavaa tietää näyttävänsä hyvältä. Lopulta tyytyväisyys ulkonäköön on aika mitätön seikka sen rinnalla, ettei tunne viihtyvänsä omassa elämässään.

Mutta etkö juuri kertonut ettet pidä työstäsi, vaan teet sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta? Jos kerran raha ja materiakaan ei tuota onnea, miksi roikkuisit niissä kiinni?

Kerroit olevasi hyväkuntoinen, joten tässäpä idea. Lähde vaellukselle. Ja nyt ei sallita vastausta "mutta kun en pidä retkeilystä". Luultavasti et ole edes kokeillut. Ja vaikka inhoaisit retkeilyä yli kaiken, vähintäänkin sen jälkeen tuttu arki tuntuisi mukavammalta.

Metsässä minimaalisten varusteiden kanssa joudut luopumaan kulisseistasi. Jos reitillä on muutakin porukkaa, joudut tutustumaan heihin omana itsenäsi, ilman työvaatteita ja aseman tuomaa statusta.

Kokeile. Ehkäpä opit uutta itsestäsi.

En ole koko elämäntarinaani kertonut. Olen vetänyt vaelluksia maapallon toisella puolella. Vuoden ajan. Se ei valitettavasti tuonut helpotusta. Tulen mainiosti juttuun ihmisten kanssa. En vain osaa (kehtaa) olla oma itseni. Minimaaliset varusteet ovat tuttuja. Samoin taloudellinen epävarmuus. Jos jostakin olen elämässäni kiitollinen, se on vakaa tulotaso.

Kiitos kuitenkin vinkistä. Sinäkään et silti vastannut kysymykseeni (=onko joku päässyt eroon pitkäaikaisesta eli lapsuudesta saakka kumpuavaata masennuksesta).

Oletko käsitellyt lapsuuteesi liittyvät asiat joista masennus lähti liikkeelle?

Olen päässyt siitä eroon kausittain. Jopa vuosiksi. Mutta välillä masennus palaa takaisin, joskin onneksi aikaisempaa lievempänä, ja tiedän paremmin kuinka siitä pääsee eroon.

Ihmissuhteeni ovat nykyään aivan erilaisia kuin ennen. Ylläpidin myös kulissia, roolia luotettavana ja järkähtämättömänä miehenä joka hoitaa asiat. Pitää antaa jotain itsestään ja uskaltaa olla oma itsensä, jos haluaa että ihmissuhteet ovat hyviä.

Perimmäinen ongelmani on etten usko olevani hyvä ihminen. Poden syyllisyyttä asioista jotka tapahtuivat kauan sitten. Kesti kauan ennen kuin pystyin myöntämään asian, ja olen vasta matkan alussa mitä tulee perimmäisen ongelman ratkaisemiseen.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko löytänyt näiltä neljältä sivulta yhtäkään sellaista vinkkiä, jota et olisi tyrmännyt? (pl. nuo ranteet auki yms trollailut.) 

Muut yrittävät auttaa, mutta ei kelpaa - olet jo tavallaan sulkenut silmäsi ja haluat mieluummin jatkaa rypemistä tuossa kuin kokeilla jotain (tod.näk. mukavuusalueesi) ulkopuolista ratkaisua. Itsekin teininä olin masentuneena sellainen. Mikään ei koskaan kelvannut, kaikesta piti aina löytää se negatiivinen puoli. En oikeasti ollut avoin millekään uudelle, vaikka ehkä kuvittelinkin niin. Tyrmäsin kaikki ehdotukset juuri kuten ap tässä keskustelussa.

Tänne on tullut hyviä vinkkejä vaikka uusien harrastusten/tekemisen kartoittamisesta; mutta vastauksesi on aina ei. Takerrut ihan pikkuasioihin "no kun minä en tykkää (juuri) mustaviinimarjoista" ja suhtaudut heti kielteisesti muuten hyvään ehdotukseen. Riko ne rutiinit; tee kerran se aamusmoothie niistä marjoista joista et tykkää. Kokeile ihan oikeasti jotakin näistä ehdotuksista. Kokeile vaikka jotain uutta liikuntalajia (äläkä ajattele etukäteen että en kuitenkaan tykkää!) tai leivo jotain uutta. Mutta veikkaan että vastauksesi myös tähän viestiin alkaa, "olen jo --- mutta en --- .... " tms. 

Tottakai on paljon helpompi jatkaa elämää näin kuin kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua jonkun uuden asian kokeilemisessa. Tuo "no en minä sitä ja en minä tätä" -ajattelumalli on aika vaarallinen ja sulkee monia mahdollisuuksia. Taidat sisimmissäsi kuitenkin nauttia enemmän tästä tylsästä elämästä kuin haluta ottaa riskin sen muuttamiseksi.

Ymmärrän täysin, mitä kirjoitat. Olet turhautunut siitä, etteivät neuvot ja vinkit kelpaa. Oikeasti olen todella aktiivisesti yrittänyt useampaakin ehdotettua asiaa.

Pohdintaan menivät vinkit meditaatiokurssista sekä lsd:stä. Oletko nyt tyytyväinen? Kaikkea muuta olen jo kokeillut.

Jos luet aloitukseni uudelleen, huomaat myös kysymykseni. Eli onko joku selvinnyt vastaavasta tilanteesta. En kysynyt vinkkejä. Ainoastaan sitä, onko joku päässyt lähes koko elämän kestäneestä masennuksesta eroon.

Kerro toki lisää riskeistä. Olen muuttanut useammankin kerran ulkomaille ja aloittanut kaiken alusta lukuisia kertoja. Kuinka monta kertaa olet itse ollut tyhjän päällä? Veikkaan, että oma elämäsi on ollut varhaisesta lapsuudesta saakka turvallisten ihmissuhteiden täyttämää ja että välisi vanhempiisi ovat lämpimät.

Kerro, jos olen väärässä. Ja jos olen väärässä, kerro toki miten sait itseluottamuksesi sekä toivoisi tulevaisuutta kohtaan herätettyä henkiin. Sitä minä kysyin. En ravitsemusvinkkejä.

Huomaatko nyt, miten vastailet muille, jotka vain ihan asiallisesti yrittävät auttaa? Hyökkäät vain jokaista vastaajaa kohtaan, miksi? Jokaiseen asialliseenkin kommenttiin sama tyyli. 

Pysy toki tuon "minulla on ollut niin rankka lapsuus ja kellään muilla ei!!!" ajattelumallin takana. Aiheutat sillä vain haittaa itsellesi - ja muille (ihmissuhteillesi), sillä ei kukaan jaksa pidemmän päälle tuollaista vastaanottoa. Lopeta vertailu muihin, ei se hyödytä sinua, se on selvästi saanut sinut vain katkeraksi. Muut ovat heti mielestäsi jotenkin alempiarvoisia tai eivät ymmärrä mistään mitään, jos heillä on ollut hyvä tai tavallinen lapsuus. Et ole ainoa, jolla on ollut rankkaa. 

Ei voi sitten sanoa muuta kuin että onnea valitsemallasi tiellä. 

t. alkoholistin lapsi mutten käytä sitä tekosyynä vielä aikuisiällä muille p*rseilyyn. Voisin kertoa mikä minua auttoi, mutta ihan rehellisesti sanottuna et taida edes haluta oikeasti neuvoja, vaan purkaa vain pahaa oloasi täällä muille lapselliseen kiukutteluun. 

Minusta tuntuu, ettet ihan oikeasti ymmärrä (alkoholisti voi toisekseen olla ihan hyvä vanhempi).

Jos haluat oikeasti auttaa, kerro toki mikä sinulla on auttanut. Oletko löytänyt hyviä ihmissuhteita tai jotakin muuta?

Huomaatko, mitä itse oletit minulta? Kiitollisuutta vastauksiin, joita sain kysyttyäni jotakin ihan muuta.

Katso seuraavan kerran peiliin kun syytät neuvoa asiasta, jota ei kysytty.

Vaikutat todella raskaalta tyypiltä.

Minullakin taakkana tuo muiden miellyttämisen velvollisuus ja pakko haihtua itse olemattomaksi, hajuttomaksi, näkymättömäksi, läpikäveltäväksi. Mitään omaa mielipidettä, ajatusta, tunnetta tai toivetta ei saa olla, tai saat turpiin. Jos ei fyysisesti välttämättä, niin ainakin henkisesti. Tai jos ilmaiset haluavasi silti olla olemassa, sinut hyljätään, eristetään, mitätöidään. Et kelpaa mihinkään paitsi hyötyesineeksi. Mollamaijaksi joka kaivetaan esiin sitten kun sillä halutaan jostain syystä leikkiä. Sellaisessa ympäristössä olen kasvanut. Ehkä sinulla on samantapaista ollut?

Pystyn nauttimaan elämästäni enemmän, kun pidän etäisyyttä ankeuttajiin. Ehkä siksi viihdyn parhaiten yksin. Hyvin pitkään oletin kaikkien maailman ihmisten suhtautuvan minuun samon, alistamalla ja mitätöimällä. Onnekseni tielleni on osunut hyviä ihmisiä, joilla on ollut varaa antaa muidenkin hengittää siinä oman olemassaolonsa ohessa ja siitä olen saanut vähän luottamusta muihin ja siihen, että maailma sittenkin on kaunis paikka elää sen ajan kun täällä saamme olla. Ajoittain tunnen itseni jopa onnelliseksi. Strateriani on ollut tyytyä iloitsemaan pienistä asioista ja siitä että sittenkin olen vielä hengissä, enkä odota elämän olevankaan järisyttävän suurta yhtäjaksoista täräytävää pakahduttavaa onnea. Enemmänkin vain pikkuisia pipanoita harmaan keskellä. Ja sen olen huomannut, että elämä muuttuu iloisemmaksi jo sitä että kääntää katsetta pois omasta olotilasta ulkopuolista maailmaa ja muita ihmisiä kohti.

Vaikutat hyvin fiksulta mielestäni. Et provosoidu pahasti, kun täällä joku yrittää haastaa riitaa. Tuuli mieleeni sekin, josko lasiseinä itsesi ja muiden välillä onkin hyvin korkea ÄO? Itselläni ei ole, joten sen takia tuo ei tullut mieleen. Luin vain joskus Mensasta ja moni ,sen jäsenistä oli kokenut että liityttyään tuohon kerhoon oli tuntunut kuin olisi tullut kotiin omiensa luo ja tuntunut kuin ensimmäistä kertaa toinen ihminen oikeasti ymmärtää mistä hän puhuu. Ehdotanpa siis, että tsekkaapa tuo.

Miellyttämisen pakko on paha piru. Jos sen saisi jotenkin häädettyä pois. En tiedä miten.

Vaik

Up

Vaikea kyllä antaa neuvoja ilottomuuteen, kun vaikutat suorastaan yli-ihmiseltä. Vedät 20 kilometrin lenkkejä tuosta vain, olet matkustellut ja asunut ulkomailla, sinulla on ulkonäköä, ystäviä, rahaa, hyvä työpaikka jne. Kaikkihan on elämässäsi kunnossa. Okei, parisuhde puuttuu, mutta ilmeisesti se joku hoitosi ajaa saman asian. Ei sinua voi auttaa! Mitä tahansa täällä neuvotaan, olet kokeillut sitä jo. Hanki lapsi. Ehkä helpottaisi, jos olisi pakko lopettaa hetkeksi omaan napaan tuijottaminen ja alkaa huolehtia toisesta ihmisestä.

Kirjoituksesi resonoi todella vahvasti. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi ja paininut samankaltaisten kysymysten kanssa paljon. Siinä olemme tosin kuin yö ja päivä, että en ole kovinkaan miellyttämisenhaluinen ihminen, ehkäpä jopa päinvastoin. Paitsi niitä ihmisiä kohtaan, jotka tunnen. Muille en ole mitään velkaa siinä vaiheessa jos aiheettomasti joku kohtelee huonosti tai haluaa kävellä yli.

Olen itsekin lapsesta saakka ollut käytännössä haaveeton ihminen. Positiivisena puolena tässä on se, että minä pystyn, ja olen pystynyt aina, nauttimaan vaikka syysmyrskystä sitä tuijotellen yksin tuntikausia. Mitään sen akuutimpaa kun ei elämässä varsinaisesti ole. Ympärilläni kuitenkin näen, että on ihmisiä joiden onni kumpuaa tavoitteista, kuten perheestä, materiasta, ulkonäöstä jne. Pitkän aikavälin jutuista, jotka on aamulla nostamassa sängystä ylös. Pitkän aikavälin tavoitteet ja motivaatio eivät vain ole koskaan syttyneet minussa pysyvästi.

Ja kun joku tulee sanomaan, että syöppä inkivääriä, juokse lenkki, aloita harrastus, muuta ulkomaille, vaihda työtä... Ja kun olet tehnyt tuon kaiken, ja kaiken tuon jälkeen heräät taas yhtenä aamuna ja huomaat että ei, edelleenkin elämä on aivan yhdentekevää. Sanoisin, että täällä ihmiset kiukkuuntuu kun et ota heidän neuvojaan siksi, että he eivät pysty ymmärtämään, että näin voi olla. He eivät ole aloittaneet henkisesti alusta lukemattomia kertoja ja havainneet, että lopputulos on aina aivan sama. Ehkä se jopa pelottaa, kiukuttaa mahdollisuutena että näin voisi olla.  Normaali ihminen kun innostuu ja motivoituu kuitenkin kohtuullisen helposti pienestä alakulosta kun vähän tönäisee. 40-vuotiaalle voisi jo antaa vähän krediittiä, että hän on ehkä jo jotain ajatellut ja tehnyt itsekin.

Olen itse myös yrittänyt taas hiljan miettiä, että millä tämä paranisi. Kaikki neuvot siitä, kun pitäisi opetella nauttimaan pienistä asioista ja huomaamaan mikä elämässä on oikeasti tärkeätä on aika vitsikkäitä. En oikeastaan koskaan ole nauttinut mistään muusta kuin niistä pienistä asioista, luonnosta, ensimmäisestä kevään kukasta, ohi kiitävästä hirvestä sarvikruunuineen.... Oikeasti luulen että mielekästä elämää elää ne, jotka säästää vuositolkulla johonkin taloon ja häihin ja materiaan, se olisi parasta mahdollista stimulaatiota liskoaivoillemme. EI joka päivä voi perustua siihen että onpas ihana sää. Mutta en itse saa materiasta, ulkonäöstä tai statuksesta mitään tyydytystä ja tuntisin itseni todella yksinkertaiseksi jos näin olisi.

jatkan..

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama ongelma. Olen anaslysoinut ilottomuuden merkityksellisten ihmissuhteiden puutteeksi. Niiden saaminen on todella vaikeaa.

Voihan se olla vaikea luoda merkityksellisiä suhteita ja aitoa yhteyttä muihin jos asenne on se että muut on yksinkertaisia pumpulissakasvaneita tollukoita joiden seurassa ei voi olla oma itsensä vaan pitää esittää jotain roolia.

Mun vastaukseni on se että tuollaisesta masennuksesta ei pääse eroon muuten kuin hyväksymällä sen. Ehkä olisi aika ravistella ajatusmaailmaansa jollain. Sarasvuo puhui edellisessä monologissaan erakkonarsisteista, liekö tämäkin sit vähän sellainen tapaus (vaikka ihmisiä olisi elämässä niin aidon yhteyden puute mun mielestä eräänlaista erakkoutta). Aloittajan jutuista paistaa myös (pieni) katkeruus menneitä kohtaan, siksi myös ylimielinen asenne että muilla on niin helppoa, muka. Katkeruudestakaan ei tietenkään pääse eroon kieltämällä itseään olemasta katkera, luultavasti itse asiassa lähinnä päinvastoin kun hyväksyy katkeruutensa ja surunsa siitä mitä vaille on elämässä jäänyt, voi helpottaa. Ja deMellon Havahtuminen kannattaa lukea, mutta koska aloittaja varmasti jo kaikkea kokeilleena ja elämään ylipätevänä onkin lukenut tämän koko tuotannon, tämä on epäilemättä täysin turha vinkki.

En lähde mukaan siihen kilpailuun, kenellä on elämässä ollut rankinta, mutta tunnistan ap:n kirjoituksissa jotain entisestä minästäni. On helppo tehdä katkeruudesta, surusta ja kaikesta negatiivisesta pysyvä olotila ja kuvitella, että muuta mahdollisuutta ei ole. Olin tässä luulossa itsekin pitkään, kunnes jostain lukemastani (luettujen self help -oppaiden määrä on melkoinen...) jäi mietityttämään ajatus siitä, että minä voin valita. Voin valita onnellisuuden, voin valita kiitollisuuden. Tämä oli valtava oivallus minulle ja jotain muuttui. Tai oikeastaan kaikki. Tänään kaikkien vuosien jälkeen elämä tuntuu jollain tapaa iloisen kepeältä. Toivottavasti sinäkin löydät saman fiiliksen jokin päivä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksesi resonoi todella vahvasti. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi ja paininut samankaltaisten kysymysten kanssa paljon. Siinä olemme tosin kuin yö ja päivä, että en ole kovinkaan miellyttämisenhaluinen ihminen, ehkäpä jopa päinvastoin. Paitsi niitä ihmisiä kohtaan, jotka tunnen. Muille en ole mitään velkaa siinä vaiheessa jos aiheettomasti joku kohtelee huonosti tai haluaa kävellä yli.

Olen itsekin lapsesta saakka ollut käytännössä haaveeton ihminen. Positiivisena puolena tässä on se, että minä pystyn, ja olen pystynyt aina, nauttimaan vaikka syysmyrskystä sitä tuijotellen yksin tuntikausia. Mitään sen akuutimpaa kun ei elämässä varsinaisesti ole. Ympärilläni kuitenkin näen, että on ihmisiä joiden onni kumpuaa tavoitteista, kuten perheestä, materiasta, ulkonäöstä jne. Pitkän aikavälin jutuista, jotka on aamulla nostamassa sängystä ylös. Pitkän aikavälin tavoitteet ja motivaatio eivät vain ole koskaan syttyneet minussa pysyvästi.

Ja kun joku tulee sanomaan, että syöppä inkivääriä, juokse lenkki, aloita harrastus, muuta ulkomaille, vaihda työtä... Ja kun olet tehnyt tuon kaiken, ja kaiken tuon jälkeen heräät taas yhtenä aamuna ja huomaat että ei, edelleenkin elämä on aivan yhdentekevää. Sanoisin, että täällä ihmiset kiukkuuntuu kun et ota heidän neuvojaan siksi, että he eivät pysty ymmärtämään, että näin voi olla. He eivät ole aloittaneet henkisesti alusta lukemattomia kertoja ja havainneet, että lopputulos on aina aivan sama. Ehkä se jopa pelottaa, kiukuttaa mahdollisuutena että näin voisi olla.  Normaali ihminen kun innostuu ja motivoituu kuitenkin kohtuullisen helposti pienestä alakulosta kun vähän tönäisee. 40-vuotiaalle voisi jo antaa vähän krediittiä, että hän on ehkä jo jotain ajatellut ja tehnyt itsekin.

Olen itse myös yrittänyt taas hiljan miettiä, että millä tämä paranisi. Kaikki neuvot siitä, kun pitäisi opetella nauttimaan pienistä asioista ja huomaamaan mikä elämässä on oikeasti tärkeätä on aika vitsikkäitä. En oikeastaan koskaan ole nauttinut mistään muusta kuin niistä pienistä asioista, luonnosta, ensimmäisestä kevään kukasta, ohi kiitävästä hirvestä sarvikruunuineen.... Oikeasti luulen että mielekästä elämää elää ne, jotka säästää vuositolkulla johonkin taloon ja häihin ja materiaan, se olisi parasta mahdollista stimulaatiota liskoaivoillemme. EI joka päivä voi perustua siihen että onpas ihana sää. Mutta en itse saa materiasta, ulkonäöstä tai statuksesta mitään tyydytystä ja tuntisin itseni todella yksinkertaiseksi jos näin olisi.

jatkan..

Kotioloistani pystyn kohtalaisen hyvin johtamaan jotain syitä tunteilleni. Perheemme oli ehkä epämaterialistisin ikinä, ainut mitä ihailtiin oli älykkyys. Vasta vanhempana tajusin, että ihmiset elää elämäänsä miettien autoja ja sohvia ihan päivittäisellä tasolla. Ei meillä olisi ollut rahaakaan, mutta vanhemmilta tuntui kyllä samalla tavalla puuttuvan mikään syvempi innostus materiaan. Toisaalta heidänkin elämä oli yrittämistä lukuunottamatta ihan tavoitteetonta. Ja se valui lapsiinkin. Mitään ei harrastettu, meitä ei ohjattu tai puhuttu tulevaisuudesta. Ei koskaan puhuttu mitään lasten elämän mahdollisuuksista tai vaikka että meillä olisi joskus perhe. = tavoitteeton mielentila.

Toinen asia; olen aina viihtynyt yksin. En koe ahdistusta sosiaalisen elämän puutteesta. Minulla on sosiaalinen elämä, mutta jos haluan olla vkonlopun yksin, se ei ole hankalaa. En ole koskaan kokenut pelkoa "yksin jäämisestä", "yksinäisestä vanhuudesta" jne. koska yksinäisyys ei ole minulle mikään asia. Minulla on parisuhde mutta ensimmäinen laatuaan, vasta lähes 30v. En etsinyt ketään, mutta löysin silti. Perhettä en osaa kaivata.

Kolmas ja ehkä merkittävin; vanhemmista irrottautuminen. Tästä mietin, onko sinulla samaa vikaa. En saanut vanhemmiltani juuri mitään huomiota tai apua, joten olen lapsesta asti ajatellut itseni itsenäisenä ihmisenä, joka vastaa itsestään ja osaa kaiken. Olin taitava, pikkuvanha ja pärjäsin aina. Paremmin jo ala-asteella kuin vanhempani. Seurauksena oli sitten joku normaalin tunne-elämän kehittymättömyys. En ole saanut olla turvassa ja kokeilla rajojani, itsenäisyyttä turvallisesti hitaasti terveen psyyken päälle. Olen aina ollut jonkinlaisessa matala-asteisessa hälytystilassa. Mitä enemmän kerrytin taitoja, sitä enemmän käytin niitä ehkä vanhempiini ja lapsuudenkotini henkisen tilan parantamiseen, tämä teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa. En ole koskaan kasvanut lapsesta nuoreksi, joka repeytyy itsekkäästi omaan elämäänsä ja haaveisiinsa.

Jatkuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksesi resonoi todella vahvasti. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi ja paininut samankaltaisten kysymysten kanssa paljon. Siinä olemme tosin kuin yö ja päivä, että en ole kovinkaan miellyttämisenhaluinen ihminen, ehkäpä jopa päinvastoin. Paitsi niitä ihmisiä kohtaan, jotka tunnen. Muille en ole mitään velkaa siinä vaiheessa jos aiheettomasti joku kohtelee huonosti tai haluaa kävellä yli.

Olen itsekin lapsesta saakka ollut käytännössä haaveeton ihminen. Positiivisena puolena tässä on se, että minä pystyn, ja olen pystynyt aina, nauttimaan vaikka syysmyrskystä sitä tuijotellen yksin tuntikausia. Mitään sen akuutimpaa kun ei elämässä varsinaisesti ole. Ympärilläni kuitenkin näen, että on ihmisiä joiden onni kumpuaa tavoitteista, kuten perheestä, materiasta, ulkonäöstä jne. Pitkän aikavälin jutuista, jotka on aamulla nostamassa sängystä ylös. Pitkän aikavälin tavoitteet ja motivaatio eivät vain ole koskaan syttyneet minussa pysyvästi.

Ja kun joku tulee sanomaan, että syöppä inkivääriä, juokse lenkki, aloita harrastus, muuta ulkomaille, vaihda työtä... Ja kun olet tehnyt tuon kaiken, ja kaiken tuon jälkeen heräät taas yhtenä aamuna ja huomaat että ei, edelleenkin elämä on aivan yhdentekevää. Sanoisin, että täällä ihmiset kiukkuuntuu kun et ota heidän neuvojaan siksi, että he eivät pysty ymmärtämään, että näin voi olla. He eivät ole aloittaneet henkisesti alusta lukemattomia kertoja ja havainneet, että lopputulos on aina aivan sama. Ehkä se jopa pelottaa, kiukuttaa mahdollisuutena että näin voisi olla.  Normaali ihminen kun innostuu ja motivoituu kuitenkin kohtuullisen helposti pienestä alakulosta kun vähän tönäisee. 40-vuotiaalle voisi jo antaa vähän krediittiä, että hän on ehkä jo jotain ajatellut ja tehnyt itsekin.

Olen itse myös yrittänyt taas hiljan miettiä, että millä tämä paranisi. Kaikki neuvot siitä, kun pitäisi opetella nauttimaan pienistä asioista ja huomaamaan mikä elämässä on oikeasti tärkeätä on aika vitsikkäitä. En oikeastaan koskaan ole nauttinut mistään muusta kuin niistä pienistä asioista, luonnosta, ensimmäisestä kevään kukasta, ohi kiitävästä hirvestä sarvikruunuineen.... Oikeasti luulen että mielekästä elämää elää ne, jotka säästää vuositolkulla johonkin taloon ja häihin ja materiaan, se olisi parasta mahdollista stimulaatiota liskoaivoillemme. EI joka päivä voi perustua siihen että onpas ihana sää. Mutta en itse saa materiasta, ulkonäöstä tai statuksesta mitään tyydytystä ja tuntisin itseni todella yksinkertaiseksi jos näin olisi.

jatkan..

Kotioloistani pystyn kohtalaisen hyvin johtamaan jotain syitä tunteilleni. Perheemme oli ehkä epämaterialistisin ikinä, ainut mitä ihailtiin oli älykkyys. Vasta vanhempana tajusin, että ihmiset elää elämäänsä miettien autoja ja sohvia ihan päivittäisellä tasolla. Ei meillä olisi ollut rahaakaan, mutta vanhemmilta tuntui kyllä samalla tavalla puuttuvan mikään syvempi innostus materiaan. Toisaalta heidänkin elämä oli yrittämistä lukuunottamatta ihan tavoitteetonta. Ja se valui lapsiinkin. Mitään ei harrastettu, meitä ei ohjattu tai puhuttu tulevaisuudesta. Ei koskaan puhuttu mitään lasten elämän mahdollisuuksista tai vaikka että meillä olisi joskus perhe. = tavoitteeton mielentila.

Toinen asia; olen aina viihtynyt yksin. En koe ahdistusta sosiaalisen elämän puutteesta. Minulla on sosiaalinen elämä, mutta jos haluan olla vkonlopun yksin, se ei ole hankalaa. En ole koskaan kokenut pelkoa "yksin jäämisestä", "yksinäisestä vanhuudesta" jne. koska yksinäisyys ei ole minulle mikään asia. Minulla on parisuhde mutta ensimmäinen laatuaan, vasta lähes 30v. En etsinyt ketään, mutta löysin silti. Perhettä en osaa kaivata.

Kolmas ja ehkä merkittävin; vanhemmista irrottautuminen. Tästä mietin, onko sinulla samaa vikaa. En saanut vanhemmiltani juuri mitään huomiota tai apua, joten olen lapsesta asti ajatellut itseni itsenäisenä ihmisenä, joka vastaa itsestään ja osaa kaiken. Olin taitava, pikkuvanha ja pärjäsin aina. Paremmin jo ala-asteella kuin vanhempani. Seurauksena oli sitten joku normaalin tunne-elämän kehittymättömyys. En ole saanut olla turvassa ja kokeilla rajojani, itsenäisyyttä turvallisesti hitaasti terveen psyyken päälle. Olen aina ollut jonkinlaisessa matala-asteisessa hälytystilassa. Mitä enemmän kerrytin taitoja, sitä enemmän käytin niitä ehkä vanhempiini ja lapsuudenkotini henkisen tilan parantamiseen, tämä teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa. En ole koskaan kasvanut lapsesta nuoreksi, joka repeytyy itsekkäästi omaan elämäänsä ja haaveisiinsa.

Jatkuu

Elämäni on ollut vähäsykkeisen huonoa koko sen kulun ajan. Sitä en ymmärtänyt ennen vanhempieni kuolemaa. Vasta sen jälkeen olen havainnut miten tehokkaasti pystyy olemaan ajattelematta omaa elämää. Tämä on hankala ulottuvuus, sillä en olisi pystynyt ilman vanhempieni menetystä ymmärtämään sitä vaikka joku olisi kaivertanut sen nahkaani. Minähän olen itsenäisempi kuin KUKAAN kenet tunnen. Joo, olen. Mutta henkisesti täysin turvaton ja horjuva, koko ajan valmis hoitamaan kaiken ja kaikille. Koska kuka ne asiat tekee, jos en minä? Kun vanhemmat kuoli, niin ymmärsin, että silloin vasta irroittauduin heistä täysin. Edessä oli vain ja ainoastaan oma elämä. Pidin itsekkäinä ihmisiä, jotka eivät juosseet aikuisena vanhempiensa luokse päsmäröimään heidän talous/terveys/mitälie ongelmia hoitoon. Mutta sehän on normaalia. Normaalia pitää aikuisia, täysivaltaisia ihmisiä väsyttävinä idootteina jotka saavat ihan itse hoitaa hömelöt ongelmansa tai sitten kärsiä niistä. "Minulla on omakin elämä."

Suomeksi; jos pienestä lapsesta saakka ainut ulospäin kumpuava toiminta on kohdistunut vanhemmista huolehtimiseen (kuuntelua, huolta,ymmärrystä, pelkoa,auttamista) eikä toisin päin, niin olet suuntautunut vuosikausia siihen vanhemman hengityksen mukana eloon. Se on ollut harrastuksesi, se on ollut se mistä on tullut epäonnistumisia ja onnistumisia. Se on se minkä ympärille se sinun sisäinen motivaatiosi kehä on syvimmillään kasvanut. Joo, samalla on voinut käydä koulut, mennä töihin, hypätä narua, hankkia ekan poikaystävän. Mutta se on ollut se pohjavire, johon psyyke on muotoutunut. Jollekin epäterveelle ei-itseen kohdistuvalle.

Vasta viime vuodet, kun olen kasvanut yksin olevaksi aikuiseksi ihmiseksi, olen alkanut avautumaan jollain tasolla sille, että ymmärrän mitä pitäisi tapahtua että voisin tulla onnelliseksi. Valitettavasti uskon myös, että minussa on jotain geneettisiä ominaisuuksia, jotka tekevät henkisestä olemuksestani tällaisen. Suvussani on paljon rikollisia ja alkoholisteja, josta on helppo johtaa että takanani sukupuussani on joukko , jotka eivät ole saaneet normaalielämästä tarpeeksi jännitystä. Joku määrä tätä henkistä tilaa on varmaan aina läsnä. Se tulee varmemmin kuin se huominen aamu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa  raakaravintovinkkejä ja niitä saa herkästi osakseen ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole todellisessa synkkyydessä olleet itse.

Tiedätkö, että moni joka näitä suosittelee on kokeillut itse ja huomannut niiden toimivan. Siksihän asioita on hyvä suositella kun on itse nähnyt niiden toimivan. Mutta tietysti sinun synkkyytesi on maailmankaikkeuden suurin synkkyys ja olet ainutlaatuinen, eikä kukaan muu ikinä koskaan ole ollut kuin korkeintaan kevyesti apealla mielellä sinun synkkyytesi verrattuna. Johan sen huomasit hyväntekeväisyydessäkin miten yksinkertaisia muut ovat..

Oli nyt pakko tähän kommentoida. Yritykseni syödä terveellisesti johtivat syömishäiriöön. 20 vuotta sitten luin englanniksi artikkeleita erilaisista terveelllisistä (kasvis-)ruokavalioista (Suomessa keskusteltiin silloin suolasta ja eläinrasvoista) ja voin kertoa, että olen jo kokeillut. Siksi uskallan vastata ettei ruokavalion muuttaminen tuonut minkäänlaista muutosta. Hyvä juttu, että jollakin tuo ruokahörhöily toimii.

Kuten sanoin, olen fyysisesti elämäni kunnossa. Syön pääpiirteittäin erittäin terveellisesti mutta herkuttelen, kun siltä tuntuu. En silti saa ruoasta mitään erityistä nautintoa. Syön, kun on nälkä ja sitä, mikä tuntuu kulloinkin parhaalta vaihtoehdolta.

Edelleen, elämäntapani ovat kunnossa. Erittäin todennäköisesti paremmassa kunnossa kuin sinulla, hyvä ruokavaliohörhö. Minua ruokavalio ei ole auttanut. Piste.

Iloa ei tule elämääsi, koska kohtelet toisia ihmisiä töykeästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa  raakaravintovinkkejä ja niitä saa herkästi osakseen ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole todellisessa synkkyydessä olleet itse.

Tiedätkö, että moni joka näitä suosittelee on kokeillut itse ja huomannut niiden toimivan. Siksihän asioita on hyvä suositella kun on itse nähnyt niiden toimivan. Mutta tietysti sinun synkkyytesi on maailmankaikkeuden suurin synkkyys ja olet ainutlaatuinen, eikä kukaan muu ikinä koskaan ole ollut kuin korkeintaan kevyesti apealla mielellä sinun synkkyytesi verrattuna. Johan sen huomasit hyväntekeväisyydessäkin miten yksinkertaisia muut ovat..

Oli nyt pakko tähän kommentoida. Yritykseni syödä terveellisesti johtivat syömishäiriöön. 20 vuotta sitten luin englanniksi artikkeleita erilaisista terveelllisistä (kasvis-)ruokavalioista (Suomessa keskusteltiin silloin suolasta ja eläinrasvoista) ja voin kertoa, että olen jo kokeillut. Siksi uskallan vastata ettei ruokavalion muuttaminen tuonut minkäänlaista muutosta. Hyvä juttu, että jollakin tuo ruokahörhöily toimii.

Kuten sanoin, olen fyysisesti elämäni kunnossa. Syön pääpiirteittäin erittäin terveellisesti mutta herkuttelen, kun siltä tuntuu. En silti saa ruoasta mitään erityistä nautintoa. Syön, kun on nälkä ja sitä, mikä tuntuu kulloinkin parhaalta vaihtoehdolta.

Edelleen, elämäntapani ovat kunnossa. Erittäin todennäköisesti paremmassa kunnossa kuin sinulla, hyvä ruokavaliohörhö. Minua ruokavalio ei ole auttanut. Piste.

Iloa ei tule elämääsi, koska kohtelet toisia ihmisiä töykeästi.

Jos 40v on kokeillut paljon asioita, käyttänyt niihin aikaa vaivaa rahaa, ollut osastolla asti ja tehnyt paljon, niin ihan oikeasti nuo neuvot voi silloin tuntua siltä, että masentuneelle sanoo että "piristy vähän!". Koe itse sama ja mene sitten arvostelmaan puolivillaisista neuvoista joita ei edes kysytty. Ymmärrän että tuo on sinun viisasten kivesi ja se loukkaa ettei se ollutkaan toisen, mutta anna olla ja ole onnellinen, että sinun elämäsi on noin helposti parannettavissa. Et vaan halua tietää mitä se on, kun asiat ei ole niin helppoja.

-eri

Joo. Mäkin tunnen joskus enemmän ja vähemmän näitä tunteita. Käännä tämä kaikki itsesi hyväksi ja tee siitä elämäntapa huolehtia itsestäsi ja pienistä itsellesi hyvää tekevistä asioista. Hanki harrastus, joka kiinnostaa ja jos sellaista ei löydy niin katso peiliin ja hymyile :"pärjään kyllä ja se riittää".

Minä olen kääntänyt yksinäisyyden hyväkseni ja olen ylpeästi yksin. Nautin omasta osaamisestani ja minua ympäröivästä maailmasta, vaikkakin yksin. Tämä elämä on minun ja elän sen itselleni. Minunbon hyvä näin ja niin sinunkin, vaikka ei tekis yhtään mitään.