Miten saada iloa elämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä luetunymmärtäminen, kritisoijat? Jos ap elää jo terveellisesti niin ei hän ole asiaa väheksnyt. Se ei vaan ole vienyt ongelmaa pois. Ei siitä voi suuttua. Hänen ongelmansa on eri kuin teidän jos sama lääke ei tepsi.

Osaltaan teitäkin auttaa placebo, se terveellisyydestä projektin tekeminen, sen parissa hääräily jne. sen päälle, että hyvistä elämäntavoista on apua. Varsinkin alkuvaiheessa sitä luulee että ruokavaliolla saisi vaikka maailmanrauhan kun on niin sen syövereissä. Älkää höösätkö.

Pöh! Kyllä ap on väheksynyt ravitsemusvinkkejä antavia, koska haukkui heitä hörhöiksi! Lue itse tarkemmin. Voi olla, että ap elää jo terveellisesti, eikä se ole häntä auttanut. Tai sitten voi olla, että jos ap ei eläisi terveellisesti, hän voisi olla vielä syvemmällä suossa. Voi myös olla niinkin, että aloittaja ajattelee itse elävänsä terveellisesti, mutta todellisuudessa esim. ruokavaliossa voi olla puutteita, tai hän saattaa tietämättään kärsiä jostain vitamiinipuutoksesta. Minusta asiaa kannattaisi tutkia. Jos olotila paranee niinkin helpolla toimenpiteellä kuin vitamiinilisällä, niin eikö se kannattaisi tehdä?

Voi pyhä yksinkertaisuus, voisitko edes hetken kuvitella, että sama resepti ei toimi kaikilla? Sinut on parantanut masennuksesta ja apatiasta viinimarjat, mutta voitko kuvitella, että on viinimarjojen syöjiä, jotka ovat edelleen masentuneita? Syynä ei ole se, että he vain teeskentelevät syövänsä viinimarjoja.

En ole sama ihminen, joka kirjoitti viinimarjoista. Sanoin myös, että voi olla, että aloittaja on elänyt terveellisesti, mutta se ei ole häntä auttanut, ainakaan tarpeeksi. Kyse ei ole myöskään pelkistä viinimarjoista. Se on ihan tieteellinen totuus, että esimerkiksi B-vitamiinien tai raudan puute voi aiheuttaa masennusta, samoin monet fyysiset sairaudet, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta. Minusta olisi ihan järkevää masennuksen hoidossa se, että suljetaan ensin pois fyysiset masennuksen aiheuttajat, ja sitten keskitytään puhtaasti psyykkiseen puoleen. Tämä siksi, että välttämättä mikään terapiakaan ei auta, jos taustalla on jotain fyysistä. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, eikä fysiikka ja psyyke ole niin paljon erillään, kuin on totuttu ajattelemaan. Jälkihuomautuksena tuli hieman huono omatunto aloittajan kritisoimisesta, olen joskus itsekin käyttäytynyt tylysti avun tarjoajia kohtaan.

kiitollisuus niistä hyvistä asioista joita on, asioiden näkeminen ja arvostaminen, se, että on arvojensa kanssa balanssissa ja niistä pienistä asioista nauttiminen. Sama toimintamalli kuin aggressiiviselle naisella herkkujen suuhun tuppaaminen: nainen ei voi yhtä aikaa olla aggressiivinen ja pitää suussa ruokaa, pureskella ja niellä vaan pitää valita jompi kumpi; syöminen tai aggressio. Näin ollen osalle aggressiivisista naisista toimii herkun tuppaaminen suuhun aggression vähentäjänä ja sitä kautta lopettajana kun naisella alkaa kuola valua tulevan herkun takia ja aggressio unohtuu.; Masentuneella sama juttu: Ei voi olla surullinen jos on iloinen jne. Itseään pitää kouluttaa pois itselleen haitallisista toimintamalleista.

Ap tulee pysymään onnettomana, koska ei halua syventyä sen kummemmin mihinkään mielihyvää tuottavaan. Vain sinä itse voit ottaa ensimmäiset askeleet pois masennuksesta. Elämäsi ei muutu, ellet sinä itse muutu myös.

- toinen masentunut

Itselläni on vähän samaa ongelmaa kuin ap:lla. Muistan itsekin lapsuudesta asti, että kaikki on tuntunut jotenkin turhalta. Ja jos tarkemmin ajattelee, niin mitä merkitystä elämällä oikeastaan on. Itse en myöskään ole keksinyt oikein mitään, mikä tuottaisi minulle iloa. Päivä huvipuistossa on aina vuoden kohokohta, koska silloin virtaa adrenaliini, mutta muuten elämä on tasaista ja merkityksetöntä. 

Kadehdin miestäni, joka on toisenlainen kuin minä. Hänellä on paljon ideoita vapaa-ajan ja töiden suhteen, hän puhkuu helposti innostusta ja tulee hyvälle mielelle esimerkiksi luonnossa liikkumisesta. Itse en tule oikein siitäkään, vaikka luonto onkin kaunista. Meillä on lapsia, enkä oikein saa iloa elämään heistä. Hoidan heidät hyvin, rakastan heitä, pidän sylissä, nukun vieressä tarvittaessa, leikitään ja luetaan, mutta silti en saa varsinaista tyydytystä elämään siitäkään. 

Kai olen aika valmis vain kuolemaan. Näen elämän aika pahana ja kuluttavana ja ihmiset tekopyhinä. Joskus tekisi mieli ravistella ihmistä ja huutaa, ettettekö näe miten turhaa tämä on, koska maailma nyt vain on kurja paikka. Mutta totuus tietenkin on, että omat ajatukseni ovat vääriä. En vain tiedä, miten lähteä elämään ihan kokonaan toisella asenteella. 

Lista asioista, jotka itselleni tuottavat iloa:

fyysiset: liikunta, uni, hyvä ruoka, suklaa, kahvi (kohtuudella), tee, auringonvalo, luonnossa liikkuminen, uinti, tanssi

sosiaaliset: huumori, puhuminen, syvälliset keskustelut, auttaminen, kaupungilla käyminen, tutustuminen toisiin ihmisiin, hyvät kohtaamiset

psyykkiset: kirjoittaminen, opiskelu, taide, tiede, musiikki, elokuvat, kirjat, anteeksianto mutta myös omien puolien pitäminen, unelmat ja tulevaisuuteen katsominen, tavoitteet ja niiden saavuttaminen, kiitollisuus jo saavutetuista asioista

Karmea ja epätoivottava ajatus, mutta olen joskus miettinyt pitääkö tulla joku valtava kriisi, sota tms joka ravistelee meidät hereille. Tajuamaan elämän arvo vasta kun sen on menettämäisillään, tavallisen arjen turvallinen ihanuus kun se on jossain kaukana tavoittamattomissa ja ei tiedä herääkö enää seuraavaan päivään, näkeekö enää läheisiään tai edes sitä työkaveria jonka naama aina vitutti.

Pitääkö meidän menettää kaikki että näkisimme mitä meillä oli? Kauanko tällaisen poikkeustilanteen pitää kestää että tavallinen elämä tuntuisi taas haluttavalta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesystävän sä tarvitset. Saat kivaa tekemistä, voitte harrastaa, autoilla, reissata, saat läheisyyttä ja seksiä. Jo tapaamisten odottelu on kutkuttavaa, laitat itsesi nätiksi, käytte syömässä jossakin, nautitte koti-illasta.

Puoliso on se puuttuva palanen sun elämästä.

Miesystävä on ollut etsinnässä vuosia. Ei kiinnosta viettää aikaa (seksistä puhumattakaan) "ihan kivan" kanssa. Mistä löytää muuta, kuin "ihan kiva" on tässä asiassa se oleellinen kysymys. Ensn pitäisi ihastua.

Voin vain kuvitella millä kriteereillä tätäkin haetaan.

Löytyykö speksilista jossa pituusraja, vaadittu koulutustaso, minimirajat tuloille ja varallisuudelle, hiusten väri, jne?

"Netissä minua lähestyvät vain..."

:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alussa sympatiani olivat ap:n puolella, mutta jatkaessani lukemista tulin hieman vihaiseksi. Aloittajan otsikko kuuluu "Miten löytää iloa elämään?". Siihen sitten hyvää tarkoittavat ihmiset ovat vastailleet ja antaneet vinkkejä, ja aloittajalle ei kelpaa mikään. Haukkuu jopa ravintovinkkejä antaneita hörhöiksi.

Olen itse kokenut, että ravitsemuksella on merkitystä psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Ja ei, en ole hörhö, joka on elänyt pumpulissa, vaan vaikea masennus diagnosoitu aikoinaan, ja olen opiskellut luonnontieteitä, siis tieteellinen maailmankuvakin löytyy. Itse asiassa juuri sen luonnontieteen opiskelun ja ravitsemustieteen opiskelun kautta tulin siihen tulokseen, että ravinnolla on vaikutus aivojen toimintaan. Jokainen voi itse lukea asiasta vaikka netissä. Esimerkiksi B-vitamiinit osallistuvat aivoissa välittäjäaineiden toimintaan.

Aivan, tässähän on kehotettu tekemään asioita, jotka kohottavat arvoja ja joita voidaan tieteellisesti mitata, mutta tämä ei kelpaa. Onneksi sellaisille kelpaa, jotka haluavat parantua :)

Yksi, jota ei ole mainittu on multa. Mullassa on mycobaterium vaccae -bakteeri, joka vapauttaa ihmisessä serotoniinia, joka puolestaan vähentää levottomuutta ja ahdistusta. Bakteerilla on vaikutusta myös syöpää vähentävästi ja kognitiivisia kykyjä parantavasti. Itse olen koonnut kaikkia mielenkiintoisia tutkimuksia yhteen ja toiminut niiden mukaan ympäri vuoden vuodenaikojen mukaisesti (talvikauteen kannattaa varautua keräämällä sopivaa materiaalia) ja olen "parantunut". Vaikuttavimpana tekijänä niiden ohjeiden seuraaminen, joissa neuvotaan miten parantaa omia arvoja. Koska aivokemia on se mitä pitää manipuloida.

Sen lisäksi tietenkin omien tavoitteiden asettaminen saavutettavalle tasolle, kiitollisuus niistä hyvistä asioista joita on, asioiden näkeminen ja arvostaminen, se, että on arvojensa kanssa balanssissa ja niistä pienistä asioista nauttiminen. Sama toimintamalli kuin aggressiiviselle koiralle herkkujen suuhun tuppaaminen: Koira ei voi yhtä aikaa olla aggressiivinen ja pitää suussa ruokaa, pureskella ja niellä vaan pitää valita jompi kumpi; syöminen tai aggressio. Näin ollen osalle aggressiivisista koirista toimii herkun tuppaaminen suuhun aggression vähentäjänä ja sitä kautta lopettajana kun koiralla alkaa kuola valua tulevan herkun takia ja aggressio unohtuu.  Masentuneella sama juttu: Ei voi olla surullinen jos on iloinen jne. Itseään pitää kouluttaa pois itselleen haitallisista toimintamalleista.

Näinpä. Masennusta vastaan tulee taistella monella eri rintamalla. Sitten kun kokonaisuus on kunnossa, on paljon mahdollista, että masennuskin hälvenee. Kokonaisuuteen kannattaa sisällyttää terveellisten elämäntapojen lisäksi psyykkisiä ja sosiaalisia juttuja, kuten omien ajattelutapojen läpikäymistä ja korjaamista, itseapukirjojen tai psykologisen kirjallisuuden lukemista, traumojen läpikäyntiä terapiassa ja sopivasti sosiaalista kanssakäymistä.

Vierailija kirjoitti:

Karmea ja epätoivottava ajatus, mutta olen joskus miettinyt pitääkö tulla joku valtava kriisi, sota tms joka ravistelee meidät hereille. Tajuamaan elämän arvo vasta kun sen on menettämäisillään, tavallisen arjen turvallinen ihanuus kun se on jossain kaukana tavoittamattomissa ja ei tiedä herääkö enää seuraavaan päivään, näkeekö enää läheisiään tai edes sitä työkaveria jonka naama aina vitutti.

Pitääkö meidän menettää kaikki että näkisimme mitä meillä oli? Kauanko tällaisen poikkeustilanteen pitää kestää että tavallinen elämä tuntuisi taas haluttavalta?

Ihmiset pitävät nykyään liian montaa asiaa itsestäänselvyyksinä. Silloin niistä ei osaa olla kiitollinen. Suomessa moni asia on ihmisillä kunnossa. On toimeentulo, ruokaa, vaatteita, katto pään päällä jne. eikä tarvitse pelätä henkensä edestä sotatilan takia. Kaikilla ihmisillä maailmassa näin ei ole. Ihminen monesti huomaa jonkin asian arvon vasta sitten kun sen on menettänyt.

Ajatus siitä, että elämässä pitäisi olla iloa, tai ihmisen tulisi omata jonkinlaista erityistä elämäniloa, on jo itsessään vähän vinksallaan. Ensinnäkään elämässä ei p i d ä olla mitään, elämä vain on. Elämään siis riittää se, että on olemassa. Toisekseen ilo on samanlainen tunteen lyhytaikainen pilkahdus kuin onnikin, ei sellaisissa sfääreissä kukaan jatkuvasti aikaansa vietä. Etupäässä arki on elämän perusedellytysten hankkimista ja ylläpitoa (ruoka, työ, asuminen ja mahdolliset ihmissuhteet).

Vaikuttaisi vähän siltä, että sinä ap olet ehkä elämässäsi koettanut miellyttää muita ihmisiä liikaa. Olet ehkä sivuuttanut omat tarpeesi, tai olet joutunut ne sivuuttamaan. Olet koettanut elää elämääsi toisten ihmisten asettamien odotusten mukaan, ja olet kadottanut siinä samalla itsesi. Jos elää liian paljon toisten ihmisten odotusten mukaan, siinä on vaarana se, että oma elämä ei enää tunnu omalta. Vastalääkkeenä tähän voisi olla omaa itseen ja omaan sisimpään tutustuminen ja omien unelmien, tarpeitten ja haaveiden miettiminen. Kun on selvillä se, mitä itse oikeasti haluaa tehdä, niin sitten vain lähtee etenemään kohti omia unelmia askel kerrallaan, ja elämä alkaa tuntua enemmän omalta elämältä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaisi vähän siltä, että sinä ap olet ehkä elämässäsi koettanut miellyttää muita ihmisiä liikaa. Olet ehkä sivuuttanut omat tarpeesi, tai olet joutunut ne sivuuttamaan. Olet koettanut elää elämääsi toisten ihmisten asettamien odotusten mukaan, ja olet kadottanut siinä samalla itsesi. Jos elää liian paljon toisten ihmisten odotusten mukaan, siinä on vaarana se, että oma elämä ei enää tunnu omalta. Vastalääkkeenä tähän voisi olla omaa itseen ja omaan sisimpään tutustuminen ja omien unelmien, tarpeitten ja haaveiden miettiminen. Kun on selvillä se, mitä itse oikeasti haluaa tehdä, niin sitten vain lähtee etenemään kohti omia unelmia askel kerrallaan, ja elämä alkaa tuntua enemmän omalta elämältä.

Tässä oli hyviä ajatuksia joita itsekin alleviivaisin. Oma tarinani on perhe missä labiili räjähtelevä ja vaativa äiti jonka takia kasvoin tunnolliseksi ja kiltiksi tytöksi pitkillä tuntosarvilla. Hyvin pitkään "suoritin" elämääni ulkoisten toiveitten mukaan. Masennukseen sairastumisen jälkeen kävin pitkän terapiaprosessin jossa olen miettinyt näitä samoja kysymyksiä jossain määrin: Kuka minä olen? Mitä MINÄ haluan? Olen yrittänyt käyttäytyä itsekkäämmin ja vaikken siitä saakaan heti hyvää oloa niin huomaan jälkeenpäin mielialan kohennuksen näitten tapahtumien jälkeen. Olen myös yrittänyt panostaa mahdollisimman paljon omien harrastusten ja mielitekojen toteutukseen, löytääkseni paremmin sisäisen ääneni. En ole vielä "valmis" mutta paremmassa paikassa kuin ennen :-) Se itsensä kuunteleminen on vaikeaa mikäli sen äänen on oppinut lahjakkaasti tukahduttamaan varhaisessa vaiheessa, mutta taidon voi opetella myös myöhemmin.

Tämä ketju/keskustelu on todella hyvä. Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta. Itselläni henkilökohtainen kriisi menossa parhaillaan. Liittyy lasten kasvamisesta kohti aikuisuutta. Olen vuosia toteuttanut itselleni tärkeää asiaa eli lasteni luotsaamista kohti aikuisuutta ja itsenäisyyttä. Olen uppoutunut tähän elämäntehtävääni sataprosenttisesti. Paljon poissaoleva mies on edesauttanut tässä uppoutumisessa. Nyt onkin kriisin paikka kun tehtäväni on siirtyä takavasempaan ja antaa lasten itsenäistyä.  Olen aloittanut harrastukset uudelleen, tapaan ja olen yrittänyt hankkia uusia tärkeitä ihmissuhteita. Aloitin vapaaehtoistyön, olen siis tukiaikuisena eräälle lapselle. Mies on vielä harkinnassa, pystytäänkö jatkamaan avioliittoa, vai pistänkö pellolle. 

Tuli jotenkin tosi huono omatunto kun olin masentuneelle ihmiselle vihainen. Pyydän anteeksi sinulta, ap. Masennusta sairastavaa tulisi kohdella tavallista helläkätisemmin, vaikka hän sanoisi välillä tylysti. Oletko ap vielä tällä palstalla?

-vierailija kirjoitti:

Tämä ketju/keskustelu on todella hyvä. Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta. Itselläni henkilökohtainen kriisi menossa parhaillaan. Liittyy lasten kasvamisesta kohti aikuisuutta. Olen vuosia toteuttanut itselleni tärkeää asiaa eli lasteni luotsaamista kohti aikuisuutta ja itsenäisyyttä. Olen uppoutunut tähän elämäntehtävääni sataprosenttisesti. Paljon poissaoleva mies on edesauttanut tässä uppoutumisessa. Nyt onkin kriisin paikka kun tehtäväni on siirtyä takavasempaan ja antaa lasten itsenäistyä.  Olen aloittanut harrastukset uudelleen, tapaan ja olen yrittänyt hankkia uusia tärkeitä ihmissuhteita. Aloitin vapaaehtoistyön, olen siis tukiaikuisena eräälle lapselle. Mies on vielä harkinnassa, pystytäänkö jatkamaan avioliittoa, vai pistänkö pellolle. 

1. Juoksut

2. Vakiintuminen

3. Menot

Työkalupakkimies on tehtävänsä tehnyt, mitäpä sitä turhaan säilyttämään tarpeettomia kodinkoneita. Pois vain, tilalle Ihanan Kevyt Uusi Minä ja jännittävämpi Tinder-rakastaja!

Teini-ikäisen lapseni tapaturmaisen kuoleman jälkeen on ollut 10 v. sama tunne. Aiemminkin oli koko elämän ulkopuolinen olo, mutta tuo tapahtuma pahensi sitä. Suurin osa ihmisistä on mielestäni tylsiä ja rasittavia ja kartan vapaa-ajalla ihmiskontakteja. Kirjojen kanssa viihdyn, vaikka hyviä kirjoja on vaikea löytää. Noin kerran vuodessa tapaan sattumalta jossakin vieraan ihmisen, jonka kanssa keskustelu lentää ja tuolloin herään eloon. Jälkikäteen tuntuu vielä pahemmalta, kun tajuaa, millaista elämä voisi olla.

Olen hyväksynyt asian. Teen hyvää ruokaa ja näpertelen yksikseni milloin mitäkin askartelua ajankuluksi. Olen liian kohtelias itsemurhaan. Harrastan hyväntekeväisyyttä ja maksan veroja. Ei minusta ainakaan mitään haittaakaan kenellekään ole.

Vierailija kirjoitti:

Tuli jotenkin tosi huono omatunto kun olin masentuneelle ihmiselle vihainen. Pyydän anteeksi sinulta, ap. Masennusta sairastavaa tulisi kohdella tavallista helläkätisemmin, vaikka hän sanoisi välillä tylysti. Oletko ap vielä tällä palstalla?

Jatkan vielä. Pyydän siis aloittajalta anteeksi viestiä numero 93. Itsekin olen joskus turhautuneena ja masentuneena ärähtänyt toiselle ihmiselle. On varmasti turhauttavaa kun tuntuu että mikään ei auta. Sitä sitten alkaa helposti purkamaan toisiin, vaikkei tarkoittaisikaan. Oletko ap vielä täällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaisi vähän siltä, että sinä ap olet ehkä elämässäsi koettanut miellyttää muita ihmisiä liikaa. Olet ehkä sivuuttanut omat tarpeesi, tai olet joutunut ne sivuuttamaan. Olet koettanut elää elämääsi toisten ihmisten asettamien odotusten mukaan, ja olet kadottanut siinä samalla itsesi. Jos elää liian paljon toisten ihmisten odotusten mukaan, siinä on vaarana se, että oma elämä ei enää tunnu omalta. Vastalääkkeenä tähän voisi olla omaa itseen ja omaan sisimpään tutustuminen ja omien unelmien, tarpeitten ja haaveiden miettiminen. Kun on selvillä se, mitä itse oikeasti haluaa tehdä, niin sitten vain lähtee etenemään kohti omia unelmia askel kerrallaan, ja elämä alkaa tuntua enemmän omalta elämältä.

Tässä oli hyviä ajatuksia joita itsekin alleviivaisin. Oma tarinani on perhe missä labiili räjähtelevä ja vaativa äiti jonka takia kasvoin tunnolliseksi ja kiltiksi tytöksi pitkillä tuntosarvilla. Hyvin pitkään "suoritin" elämääni ulkoisten toiveitten mukaan. Masennukseen sairastumisen jälkeen kävin pitkän terapiaprosessin jossa olen miettinyt näitä samoja kysymyksiä jossain määrin: Kuka minä olen? Mitä MINÄ haluan? Olen yrittänyt käyttäytyä itsekkäämmin ja vaikken siitä saakaan heti hyvää oloa niin huomaan jälkeenpäin mielialan kohennuksen näitten tapahtumien jälkeen. Olen myös yrittänyt panostaa mahdollisimman paljon omien harrastusten ja mielitekojen toteutukseen, löytääkseni paremmin sisäisen ääneni. En ole vielä "valmis" mutta paremmassa paikassa kuin ennen :-) Se itsensä kuunteleminen on vaikeaa mikäli sen äänen on oppinut lahjakkaasti tukahduttamaan varhaisessa vaiheessa, mutta taidon voi opetella myös myöhemmin.

Itsellä on samankaltainen lapsuus. Olen miettinyt, että jos kukaan ei huomioi lapsen tunteita tai tarpeita, niin tämä ihminen ei aikuisenakaan niitä tunnista. Tai ainakin kosketuksiin pääseminen oman sisimpänsä kanssa voi olla vaikeampaa. Elämä lapsuudessa pyöri välillä sen ympärillä, millä tuulella äiti on ja miten saisi äidin olon paremmaksi. En haluaisi olla vihainen äidilleni, koska hän on kuitenkin minulle tosi tärkeä ihminen. Yritän olla anteeksiantavainen, ja ajatella ettei äiti tahallaan tehnyt asioita, vaan hän olosuhteiden ja omien psyykkisten ongelmiensa kanssa vain ajautui tilanteeseen. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa tuntea myös myötätuntoa sitä lasta kohtaan, joka joskus oli. Lapselle on liian raskasta se, jos joutuu huolehtimaan äidin tunteista ja tarpeista. Senhän pitäisi olla toisinpäin, eli äidin pitäisi olla huolissaan lapsensa tunteista ja tarpeista. Se mitä voi aikuisiällä tehdä on se, että koettaa itse kunnioittaa omia tarpeita ja tunteita, ja mahdollisesti löytää jonkin korjaavan ihmissuhteen, jossa omat tarpeet tulevat kuulluksi.

Tunnistan ap:n kertomuksestatiettyjä asioita, jotka toistuvat myös omassa elämässäni, samaa ikääluokkaa olen myös. Kaikenlaisen kirjallisuuden lukeminen ja opiskelut ovat olleet minulle todella tärkeitä selviytymiskeinoja. Kirjoja lukemalla voi tutustua muiden tapaan ajatella, erilaisiin elämänkohtaloihin, löytää samanlaista ajattelutapaa kuin itsellä on - parhaimmillaan voi lukiessa tuntua siis siltä, että ei ole yksin. Usein löydän lukiessa linkin johonkin asiaan tai toiseen kirjailijaan, johon haluan tutustua tarkemmin. Lukeminen toimii minulla myös eräänlaisena pakona omasta todellisuudesta.

Opiskeluprojektit, usein liittyen sellaisiin asioihin, joita en tarvitse omassa työssäni, ovat tuoneet todella paljon mielekkyyttä elämään, esim. olen opiskellut psykologiaa, kun olen halunnut ymmärtää, miten ihmisen mieli ylipäätään (ja oma mieli) toimii. Voisikohan tämä sopia sinulle, kun kerrot, että ajattelutapasi on tieteellinen? Jospa löytäisit tieteestä joitakin vastauksia? Hyvä terapia tietysti voisi myös auttaa löytämään uusia tapoja ajatella ja toimia tässä rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

crazyhiker kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootko matkustanut? Ota muutaman kuukauden sapattivapaa ja lähde etsimään itseäsi. Mies voi löytyä samalla huomaamatta ja jos ei, niin uusia ihmisiä varmasti tapaisit.

Muuta tyyliäsi, tai paranna sitä. Etkö saa iloa edes siitä, kun tunnet näyttäväsi erityisen nätiltä?

Työni ei oikein anna mahdollisuuksia sapattivapaalle. Rahaa menee paljonkin vaatetukseen, sisustamiseen sekä yleisesti ulkona syömiseen sekä pariin liikuntaharrastukseen. Olen aina huoliteltu ja käytän laadukkaita materiaaleja. Rakastan istuvia vaatteita ja tiedän näyttäväni niissä hyvältä. Se on osa kulissiani ja tietenkin on mukavaa tietää näyttävänsä hyvältä. Lopulta tyytyväisyys ulkonäköön on aika mitätön seikka sen rinnalla, ettei tunne viihtyvänsä omassa elämässään.

Mutta etkö juuri kertonut ettet pidä työstäsi, vaan teet sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta? Jos kerran raha ja materiakaan ei tuota onnea, miksi roikkuisit niissä kiinni?

Kerroit olevasi hyväkuntoinen, joten tässäpä idea. Lähde vaellukselle. Ja nyt ei sallita vastausta "mutta kun en pidä retkeilystä". Luultavasti et ole edes kokeillut. Ja vaikka inhoaisit retkeilyä yli kaiken, vähintäänkin sen jälkeen tuttu arki tuntuisi mukavammalta.

Metsässä minimaalisten varusteiden kanssa joudut luopumaan kulisseistasi. Jos reitillä on muutakin porukkaa, joudut tutustumaan heihin omana itsenäsi, ilman työvaatteita ja aseman tuomaa statusta.

Kokeile. Ehkäpä opit uutta itsestäsi.

En ole koko elämäntarinaani kertonut. Olen vetänyt vaelluksia maapallon toisella puolella. Vuoden ajan. Se ei valitettavasti tuonut helpotusta. Tulen mainiosti juttuun ihmisten kanssa. En vain osaa (kehtaa) olla oma itseni. Minimaaliset varusteet ovat tuttuja. Samoin taloudellinen epävarmuus. Jos jostakin olen elämässäni kiitollinen, se on vakaa tulotaso.

Kiitos kuitenkin vinkistä. Sinäkään et silti vastannut kysymykseeni (=onko joku päässyt eroon pitkäaikaisesta eli lapsuudesta saakka kumpuavaata masennuksesta).

Siinä sinulle haaste: opettele olemaan oma itsesi. Miksi häpeät itseäsi? Mitä pelkäät, että tapahtuu, jos olet oma itsesi?

Sinun ongelmasi taitaa olla se, että elät jotain feikkielämää, koska haluat miellyttää muita.