Miten saada iloa elämään?

Sinuna lähtisin vielä kokeilemaan, jos hyötyisit terapiasta nyt vanhempana enemmän. Lääkkeetkin ovat kehittyneet. Ehkä se siitä vähitellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä uskon että mulla johtuu siitä että joudun liikaa kontrolloimaan itseäni.

Töissä on pakko hillitä itsensä, kotona lapsilleen. Miesystävällä on isoja ongelmia ja en voi vapaasti näyttää hänelle tunteita.

Lisäksi rahat on loppu niin pakko hillitä itsensä eikä voi ostaa mitään mitä haluaa.

Voisko sulla olla samaa?

Tää on varmasti yksi syy . Minut opetettiin lapsena kiltiksi ja sanottiin, että kiusattuja pitää puolustaa. Muistan, kuinka hillitsin itseni sanomasta sitä, mitä oikeasti ajattelen. Ja kadun sitä, että hengasin koulussa tasapuolisesti myös niiden kiusattujen kanssa. En ollut oma itseni enkä ole aikuisenakaan sitä oppinut.

Työpaikalla ja ylipäätään elämässä törmää sellaisiin ihmisten aivopieruihin ja järjettömyyksiin, että tekisi mieli huutaa ja kirkua. En tätä tietenkään tee. Ymmärrän ja ajattelen ihmisten olevan erilaisia.

Olen ihan tietoisesti yrittänyt opetella itsekkäämmäksi. En enää pelkää saada takaisin palautetta enkä pelkää pilata jonkun muun päivää argumentointikyvylläni. Tekee oikeastaan tosi hyvää, kun suhtautuu piittaamattomasti ihmisiin, jotka eivät vie itseäni eteenpäin. Näin varmaan moni näistä luokkatoverikiusaajistakin on ajatellut ja on pärjännyt myöhemmin elämässään. Ovat saaneet lapsiakin ja tekopyhästi yrittävät opettaa näitä käyttäytymään "kunnolla".

Olen tosi karulla tavalla huomannut sen, että jos kohteliaasti odottaa omaa vuoroaan, sitä ei koskaan tule. Tämän olisin halunnut sisäistää jo lapsena. Kuvittelin, että ystävällinen ja reilu käytös vie eteenpäin. Voi, miten väärässä olin.

Miksi suhtaudut noin ikävästi kiusattuihin?

Onko sinulla harrastuksia?

Onko mitään mielenkiinnonkohteita?

Moni on kasvatettu siten, että aikaa ei pidä tuhlata mihinkään joutavaan, kuten romaanien lukemiseen, tähtien katseluun, elokuviin....

Yritä löytää aiheita, jotka kiinnostavat sinua.

Tuo lasiseinä itseni ja muiden välissä kuulostaa kovin tutulta.

Aina jäin kouluissa ja työpaikoilla jotenkin ulkopuoliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä uskon että mulla johtuu siitä että joudun liikaa kontrolloimaan itseäni.

Töissä on pakko hillitä itsensä, kotona lapsilleen. Miesystävällä on isoja ongelmia ja en voi vapaasti näyttää hänelle tunteita.

Lisäksi rahat on loppu niin pakko hillitä itsensä eikä voi ostaa mitään mitä haluaa.

Voisko sulla olla samaa?

Tää on varmasti yksi syy . Minut opetettiin lapsena kiltiksi ja sanottiin, että kiusattuja pitää puolustaa. Muistan, kuinka hillitsin itseni sanomasta sitä, mitä oikeasti ajattelen. Ja kadun sitä, että hengasin koulussa tasapuolisesti myös niiden kiusattujen kanssa. En ollut oma itseni enkä ole aikuisenakaan sitä oppinut.

Työpaikalla ja ylipäätään elämässä törmää sellaisiin ihmisten aivopieruihin ja järjettömyyksiin, että tekisi mieli huutaa ja kirkua. En tätä tietenkään tee. Ymmärrän ja ajattelen ihmisten olevan erilaisia.

Olen ihan tietoisesti yrittänyt opetella itsekkäämmäksi. En enää pelkää saada takaisin palautetta enkä pelkää pilata jonkun muun päivää argumentointikyvylläni. Tekee oikeastaan tosi hyvää, kun suhtautuu piittaamattomasti ihmisiin, jotka eivät vie itseäni eteenpäin. Näin varmaan moni näistä luokkatoverikiusaajistakin on ajatellut ja on pärjännyt myöhemmin elämässään. Ovat saaneet lapsiakin ja tekopyhästi yrittävät opettaa näitä käyttäytymään "kunnolla".

Olen tosi karulla tavalla huomannut sen, että jos kohteliaasti odottaa omaa vuoroaan, sitä ei koskaan tule. Tämän olisin halunnut sisäistää jo lapsena. Kuvittelin, että ystävällinen ja reilu käytös vie eteenpäin. Voi, miten väärässä olin.

Miksi suhtaudut noin ikävästi kiusattuihin?

Luinko nyt ihan oikein? Minähän kerroin, että tunsin myötätuntoa heitä kohtaan ja halusin olla itse heille ystävällinen. Se oli eri asia kuin se, että olisin oikeasti halunnut ystävystyä heidän kanssaan.

Olen lapsesta saakka oppinut näyttelemään ja esittämään muuta, kuin olen ja se on minusta huono asia. Minusta olisi jo lapsena ollut tervettä keskittyä kaveeraamaan niiden lasten kanssa, joiden kanssa minulla oli jotakin yhteistä.

Kaikkia miellyttämällä häviää itse. Sitä tarkoitin.

Työelämä nyt ylipäätään on paskaa. Harvalle työ tuo kovin paljon mielihyvää. Siksi moni hankkii perheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa  raakaravintovinkkejä ja niitä saa herkästi osakseen ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole todellisessa synkkyydessä olleet itse.

Tiedätkö, että moni joka näitä suosittelee on kokeillut itse ja huomannut niiden toimivan. Siksihän asioita on hyvä suositella kun on itse nähnyt niiden toimivan. Mutta tietysti sinun synkkyytesi on maailmankaikkeuden suurin synkkyys ja olet ainutlaatuinen, eikä kukaan muu ikinä koskaan ole ollut kuin korkeintaan kevyesti apealla mielellä sinun synkkyytesi verrattuna. Johan sen huomasit hyväntekeväisyydessäkin miten yksinkertaisia muut ovat..

Oli nyt pakko tähän kommentoida. Yritykseni syödä terveellisesti johtivat syömishäiriöön. 20 vuotta sitten luin englanniksi artikkeleita erilaisista terveelllisistä (kasvis-)ruokavalioista (Suomessa keskusteltiin silloin suolasta ja eläinrasvoista) ja voin kertoa, että olen jo kokeillut. Siksi uskallan vastata ettei ruokavalion muuttaminen tuonut minkäänlaista muutosta. Hyvä juttu, että jollakin tuo ruokahörhöily toimii.

Kuten sanoin, olen fyysisesti elämäni kunnossa. Syön pääpiirteittäin erittäin terveellisesti mutta herkuttelen, kun siltä tuntuu. En silti saa ruoasta mitään erityistä nautintoa. Syön, kun on nälkä ja sitä, mikä tuntuu kulloinkin parhaalta vaihtoehdolta.

Edelleen, elämäntapani ovat kunnossa. Erittäin todennäköisesti paremmassa kunnossa kuin sinulla, hyvä ruokavaliohörhö. Minua ruokavalio ei ole auttanut. Piste.

Vaikuttaa siltä että sulla on aika vähän menetettävää. Mitä jos kokeilisit meditaatioretriittiä esim. vipassana. Siellä hyväksytään tuo tyhjyys ja sitten katsotaan mitä sieltä alkaa kummuta. Jos sulla kerta on aina tylsää voit käyttää lomasi vielä tylsemmin kuin yleensä - jos vaikka löytäisit puhtaan olemassaolon riemua. 

Toinen mikä tulee mieleen on jokin adrenaliinia ryöpyttävä kokemus kuten laskuvarjohyppy. Aika vastakkaisia ehdotuksia, mutta jokin havahduttaminen voisi auttaa sua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootko matkustanut? Ota muutaman kuukauden sapattivapaa ja lähde etsimään itseäsi. Mies voi löytyä samalla huomaamatta ja jos ei, niin uusia ihmisiä varmasti tapaisit.

Muuta tyyliäsi, tai paranna sitä. Etkö saa iloa edes siitä, kun tunnet näyttäväsi erityisen nätiltä?

Työni ei oikein anna mahdollisuuksia sapattivapaalle. Rahaa menee paljonkin vaatetukseen, sisustamiseen sekä yleisesti ulkona syömiseen sekä pariin liikuntaharrastukseen. Olen aina huoliteltu ja käytän laadukkaita materiaaleja. Rakastan istuvia vaatteita ja tiedän näyttäväni niissä hyvältä. Se on osa kulissiani ja tietenkin on mukavaa tietää näyttävänsä hyvältä. Lopulta tyytyväisyys ulkonäköön on aika mitätön seikka sen rinnalla, ettei tunne viihtyvänsä omassa elämässään.

Sinulla on hienot kulissit, joissa olet näytellyt koko ajan. Elät elämääsi toisten ehdoilla, heitä miellyttääksesi. Ymmärrän, että sinua ottaa pannuun.

Mitä jos luopuisit näyttelemisestä ja kulisseista? Kuka ja minkälainen sinä sitten olisit? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa  raakaravintovinkkejä ja niitä saa herkästi osakseen ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole todellisessa synkkyydessä olleet itse.

Tiedätkö, että moni joka näitä suosittelee on kokeillut itse ja huomannut niiden toimivan. Siksihän asioita on hyvä suositella kun on itse nähnyt niiden toimivan. Mutta tietysti sinun synkkyytesi on maailmankaikkeuden suurin synkkyys ja olet ainutlaatuinen, eikä kukaan muu ikinä koskaan ole ollut kuin korkeintaan kevyesti apealla mielellä sinun synkkyytesi verrattuna. Johan sen huomasit hyväntekeväisyydessäkin miten yksinkertaisia muut ovat..

Oli nyt pakko tähän kommentoida. Yritykseni syödä terveellisesti johtivat syömishäiriöön. 20 vuotta sitten luin englanniksi artikkeleita erilaisista terveelllisistä (kasvis-)ruokavalioista (Suomessa keskusteltiin silloin suolasta ja eläinrasvoista) ja voin kertoa, että olen jo kokeillut. Siksi uskallan vastata ettei ruokavalion muuttaminen tuonut minkäänlaista muutosta. Hyvä juttu, että jollakin tuo ruokahörhöily toimii.

Kuten sanoin, olen fyysisesti elämäni kunnossa. Syön pääpiirteittäin erittäin terveellisesti mutta herkuttelen, kun siltä tuntuu. En silti saa ruoasta mitään erityistä nautintoa. Syön, kun on nälkä ja sitä, mikä tuntuu kulloinkin parhaalta vaihtoehdolta.

Edelleen, elämäntapani ovat kunnossa. Erittäin todennäköisesti paremmassa kunnossa kuin sinulla, hyvä ruokavaliohörhö. Minua ruokavalio ei ole auttanut. Piste.

Ap kuulostaa aika ankealta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Et varmaan ottanut tuota lsd-vinkkiä tosissasi, mutta kannattaa tutkia aihetta. Lsd, sienet ja mdma ovat tutkitustikin käänteentekeviä masennuksen hoidossa. Ja niitä sieniä löytää juuri nyt, kun tutustuu aiheeseen netissä kunnolla. Harkitse ainakin, voin sanoa henkilökohtaisesti että mikään muu ei ole huonon lapsuuden vammoja hoitanut paremmin.

Kannabiksesta ei minulle ole ollut apua. En kommentoinut mitään koska yleinen ilmapiiri on vähemmän salliva mitä tulee muihin huumeisiin. Olen miettinyt ihan oikeasti tuotakin vaihtoehtoa. Kuten joku totesikin, eipä minulla ole mitään menetettävääkään. Lähinnä pelkään psykoosia. Sukuni mielenterveyshistoria ei ole miellyttävää luettavaa ja samasta syystä koen kuuluvani kohderyhmään.

Toisaalta, psykoosi voisi ainakin tuoda vaihtelua tasapaksuun elämääni.

Oletko löytänyt näiltä neljältä sivulta yhtäkään sellaista vinkkiä, jota et olisi tyrmännyt? (pl. nuo ranteet auki yms trollailut.) 

Muut yrittävät auttaa, mutta ei kelpaa - olet jo tavallaan sulkenut silmäsi ja haluat mieluummin jatkaa rypemistä tuossa kuin kokeilla jotain (tod.näk. mukavuusalueesi) ulkopuolista ratkaisua. Itsekin teininä olin masentuneena sellainen. Mikään ei koskaan kelvannut, kaikesta piti aina löytää se negatiivinen puoli. En oikeasti ollut avoin millekään uudelle, vaikka ehkä kuvittelinkin niin. Tyrmäsin kaikki ehdotukset juuri kuten ap tässä keskustelussa.

Tänne on tullut hyviä vinkkejä vaikka uusien harrastusten/tekemisen kartoittamisesta; mutta vastauksesi on aina ei. Takerrut ihan pikkuasioihin "no kun minä en tykkää (juuri) mustaviinimarjoista" ja suhtaudut heti kielteisesti muuten hyvään ehdotukseen. Riko ne rutiinit; tee kerran se aamusmoothie niistä marjoista joista et tykkää. Kokeile ihan oikeasti jotakin näistä ehdotuksista. Kokeile vaikka jotain uutta liikuntalajia (äläkä ajattele etukäteen että en kuitenkaan tykkää!) tai leivo jotain uutta. Mutta veikkaan että vastauksesi myös tähän viestiin alkaa, "olen jo --- mutta en --- .... " tms. 

Tottakai on paljon helpompi jatkaa elämää näin kuin kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua jonkun uuden asian kokeilemisessa. Tuo "no en minä sitä ja en minä tätä" -ajattelumalli on aika vaarallinen ja sulkee monia mahdollisuuksia. Taidat sisimmissäsi kuitenkin nauttia enemmän tästä tylsästä elämästä kuin haluta ottaa riskin sen muuttamiseksi.

Terapian tarkotus on, että ihmisellä herää omia ajatuksia ja pystyy ottamaan vinkistä vaarin. Kukaan ei siis tuo kaikkea valmiina, vaan pitää itse pystyä tekemään töitä muutoksen eteen. Ei kannata mennä terapiaan, jos ei itse pysty tekemään itsessään muutoksia.

Huomaatko miten mikään mitä muut ihmiset ehdottaa ei sinulle kelpaa. Olet tehnyt elämästäsi tietynlaisen kulissin ja itse näyttelet siinä. Et varmaan itsekään tiedä millainen ihminen olet ja millaista elämää haluat elää. Kukaan ei voi sinua auttaa jos et auta itse itseäsi.

Kiinnitin huomiota siihen miten puhuit. Että sinun pitää itse saada hyötyä jostain ihmisestä ja jos et saa, niin et halua olla tekemisissä. Kuulostaa todella omituselta ajatusmallilta. Vain tietynlaiset ihmiset ajattelee, että toiset ihmiset on sitä varten, että heistä voisi hyötyä. Jos itse on ystävällinen toisille, niin yleensä silloin toiset on ystävällisiä sinulle.

Sinun ongelma ei tule täällä ratkeamaan, vaan ihan jossain muualla. Hoidata itsesi kuntoon. Kognitiivinen käyttäytymisterapia voisi olla sun juttu.

Minuakin ahdistaa. Pelkään vain kaikkea ikävää koko ajan. Tulevaisuus näyttää toivottomalta. Mielialalääkitys ei auta.

Edellinen jatkaa : siis jos olet valmis tekemään itsessäsi muutoksia niin mene terapiaan. Jos et ole, älä mene.

Tämän hetken muoti-vaiva on rautavaraston puute ja ferriinitaso, joka on kuulemma ratkaisu lähes mihin tahansa masennuksesta hiustenlähtöön ja ihottumiin.

Velvollisuudentuntoisella ihmisellä on vaarana päätyä suorittamaan velvollisuuksia jotka eivät motivoi, mutta niistä ei voi luopua koska...no, velvollisuudentunto. Tekevät kaiken "oikein" ja siten kuin "kuuluu tehdä", mutta ei mitään siten kuin he itse haluaisivat tehdä. Kun tätä jatkuu aikansa, eivät osaa itsekään sanoa mitä haluaisivat tehdä.

Olen itse yksi näistä ihmisistä. On myös ollut masennusjaksoja joiden aikana kaikki näyttää päällisiin puolin hyvältä mutta todellisuudessa päivät menevät kuin sumussa. Ainoa ero sinuun ap verrattuna on että tiedostan asian ja pyrin korjaamaan tilanteen joka ei miellytä. Onnistumisen kanssa onkin sitten ollut hit and miss.

Terveellinen ruokavalio auttaa, liikunta ja ulkoilu myös. Meditointia voin suositella. Mutta lopulta elämäntilanteelle on tehtävä jotain, ja pitää uskaltaa tehdä päätöksiä. Tällä hetkellä olen kyllästynyt arkeen melko pahasti, olen tehnyt jo päätöksen että keskityn vielä muutaman kuukauden säästämiseen ja ensi vuonna 3 500 kilometrin pituinen vaellusreitti Appalachian Trail kutsuu.

M/43v, vela, ei koskaan seurustellut

 

Vierailija kirjoitti:

Kannabiksesta ei minulle ole ollut apua. En kommentoinut mitään koska yleinen ilmapiiri on vähemmän salliva mitä tulee muihin huumeisiin. Olen miettinyt ihan oikeasti tuotakin vaihtoehtoa. Kuten joku totesikin, eipä minulla ole mitään menetettävääkään. Lähinnä pelkään psykoosia. Sukuni mielenterveyshistoria ei ole miellyttävää luettavaa ja samasta syystä koen kuuluvani kohderyhmään.

Toisaalta, psykoosi voisi ainakin tuoda vaihtelua tasapaksuun elämääni.

Kann-abis on hyvin miedosti psykedeeli. On muutes surullista että kommenttini piti heti poistaa.. Onneksi ehdit kuitenkin nähdä sen. Ei kannata ihan kaikkea pelottelua uskoa, mitään et häviä siinä että ainakin luet aiheesta ja mietit sitä yhtenä vaihtoehtona. Niin kuin sanoit niin tuskinpa siinä mitään häviätkään vaikka päätyisitkin kokeilemaan.

Ja tosiaan kyseessä ei ole pelkkä hippiaate, vaan näitä hoitokeinoja tutkitaan ihan virallisestikin ja erinomaisin tuloksin. Siksi kummastuttaa millainen ihminen pitää olla, että poistattaa kommentin josta voi olla oikeastikin erittäin suuri hyöty...

Vierailija kirjoitti:

Oletko löytänyt näiltä neljältä sivulta yhtäkään sellaista vinkkiä, jota et olisi tyrmännyt? (pl. nuo ranteet auki yms trollailut.) 

Muut yrittävät auttaa, mutta ei kelpaa - olet jo tavallaan sulkenut silmäsi ja haluat mieluummin jatkaa rypemistä tuossa kuin kokeilla jotain (tod.näk. mukavuusalueesi) ulkopuolista ratkaisua. Itsekin teininä olin masentuneena sellainen. Mikään ei koskaan kelvannut, kaikesta piti aina löytää se negatiivinen puoli. En oikeasti ollut avoin millekään uudelle, vaikka ehkä kuvittelinkin niin. Tyrmäsin kaikki ehdotukset juuri kuten ap tässä keskustelussa.

Tänne on tullut hyviä vinkkejä vaikka uusien harrastusten/tekemisen kartoittamisesta; mutta vastauksesi on aina ei. Takerrut ihan pikkuasioihin "no kun minä en tykkää (juuri) mustaviinimarjoista" ja suhtaudut heti kielteisesti muuten hyvään ehdotukseen. Riko ne rutiinit; tee kerran se aamusmoothie niistä marjoista joista et tykkää. Kokeile ihan oikeasti jotakin näistä ehdotuksista. Kokeile vaikka jotain uutta liikuntalajia (äläkä ajattele etukäteen että en kuitenkaan tykkää!) tai leivo jotain uutta. Mutta veikkaan että vastauksesi myös tähän viestiin alkaa, "olen jo --- mutta en --- .... " tms. 

Tottakai on paljon helpompi jatkaa elämää näin kuin kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua jonkun uuden asian kokeilemisessa. Tuo "no en minä sitä ja en minä tätä" -ajattelumalli on aika vaarallinen ja sulkee monia mahdollisuuksia. Taidat sisimmissäsi kuitenkin nauttia enemmän tästä tylsästä elämästä kuin haluta ottaa riskin sen muuttamiseksi.

Ymmärrän täysin, mitä kirjoitat. Olet turhautunut siitä, etteivät neuvot ja vinkit kelpaa. Oikeasti olen todella aktiivisesti yrittänyt useampaakin ehdotettua asiaa.

Pohdintaan menivät vinkit meditaatiokurssista sekä lsd:stä. Oletko nyt tyytyväinen? Kaikkea muuta olen jo kokeillut.

Jos luet aloitukseni uudelleen, huomaat myös kysymykseni. Eli onko joku selvinnyt vastaavasta tilanteesta. En kysynyt vinkkejä. Ainoastaan sitä, onko joku päässyt lähes koko elämän kestäneestä masennuksesta eroon.

Kerro toki lisää riskeistä. Olen muuttanut useammankin kerran ulkomaille ja aloittanut kaiken alusta lukuisia kertoja. Kuinka monta kertaa olet itse ollut tyhjän päällä? Veikkaan, että oma elämäsi on ollut varhaisesta lapsuudesta saakka turvallisten ihmissuhteiden täyttämää ja että välisi vanhempiisi ovat lämpimät.

Kerro, jos olen väärässä. Ja jos olen väärässä, kerro toki miten sait itseluottamuksesi sekä toivoisi tulevaisuutta kohtaan herätettyä henkiin. Sitä minä kysyin. En ravitsemusvinkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootko matkustanut? Ota muutaman kuukauden sapattivapaa ja lähde etsimään itseäsi. Mies voi löytyä samalla huomaamatta ja jos ei, niin uusia ihmisiä varmasti tapaisit.

Muuta tyyliäsi, tai paranna sitä. Etkö saa iloa edes siitä, kun tunnet näyttäväsi erityisen nätiltä?

Työni ei oikein anna mahdollisuuksia sapattivapaalle. Rahaa menee paljonkin vaatetukseen, sisustamiseen sekä yleisesti ulkona syömiseen sekä pariin liikuntaharrastukseen. Olen aina huoliteltu ja käytän laadukkaita materiaaleja. Rakastan istuvia vaatteita ja tiedän näyttäväni niissä hyvältä. Se on osa kulissiani ja tietenkin on mukavaa tietää näyttävänsä hyvältä. Lopulta tyytyväisyys ulkonäköön on aika mitätön seikka sen rinnalla, ettei tunne viihtyvänsä omassa elämässään.

Mutta etkö juuri kertonut ettet pidä työstäsi, vaan teet sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta? Jos kerran raha ja materiakaan ei tuota onnea, miksi roikkuisit niissä kiinni?

Kerroit olevasi hyväkuntoinen, joten tässäpä idea. Lähde vaellukselle. Ja nyt ei sallita vastausta "mutta kun en pidä retkeilystä". Luultavasti et ole edes kokeillut. Ja vaikka inhoaisit retkeilyä yli kaiken, vähintäänkin sen jälkeen tuttu arki tuntuisi mukavammalta.

Metsässä minimaalisten varusteiden kanssa joudut luopumaan kulisseistasi. Jos reitillä on muutakin porukkaa, joudut tutustumaan heihin omana itsenäsi, ilman työvaatteita ja aseman tuomaa statusta.

Kokeile. Ehkäpä opit uutta itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Olen neljäkymppinen nainen ja kärsin siitä, että joka ilta minulle seuraava päivä aivan samantekevä. Lapsia en (onneksi) ole tehnyt. Olen opiskellut, minulla on työpaikka ja periaatteessa elämä mallillaan ulkoisesti tarkastellen. Sisäisesti olen aivan loppu. Olen kokeillut terapiat, sairauslomat, lääkkeet ja työpaikanvaihdot mutta tuloksetta. En näe elämässäni mitään merkitystä eivätkä ihmissuhteeni tuo minulle minkäänlaista nautintoa. Eli minulla ei ole huomisenkaan työpäivän selättämiseksi muuta motiivia kuin velvollisuudentunto.

Yksinkertainen kysymys: Onko joku päässyt tällaisesta tilasta eroon? Itselläni jatkunut niin kauan, kuin muistan eli ihan lapsesta saakka.

Minulla ei ole ollut lapsenakaan unelmia, ei tavoitteita eikä päämääriä. Olen ihan päiväkoti-ikäisestä saakka kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Päällisin puolin olen ollut kiltti ja hyvin käyttäytyvä lapsi eli olen tiennyt, miten tulee käyttäytyä ongelmitta. Kavereitakin on ollut mutta olen ollut heidän kanssaan kai lähinnä siksi, että nämä tulivat aina minua hakemaan ulos. Olen koko elämäni jatkanut samaa rataa ja tehnyt asioita vain siksi, että minun oletetaan niin tekevän.

Kun tapaan ihmisiä, tuntuu joku lasiseinä olevan aina välissä. Eli esitän sitä pirtsakkaa julkista minää (siitä pidetään ja seuraani oikein hakeudutaan) ja lähden kotiini suorittamaan elämää yksin.

Olen 43v Mies jolla takana loistava tulevaisuus, erään projektin seurauksena olen maailmanmestari tavallaan, mutta tuon jälkeen en sitten edennytkään, harrasteissa en kehittynyt kuin välttäväksi, töissä en ole kehittynyt enkä muista asioita jotka pitäisi tietää, muija jätti, käyn töissä koska on pakko, ym.ym.

Kaikenlainen himo on hävinnyt, tylsää ja tyhjää arkea, selviytymistaistelua, että saa laskut ym. Maksettua.

Kaverit ovat vuosien saatossa kadonneet tai sitten eivät halua olla tekemisissä?

Mulla olisi joitain unelmia ja haaveita, mutta ei resursseja toteuttaa niitä.

En pysty edes lapsille tarjoamaan mitään.