Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Ei voikaan. Siksi toisen suruprosessia ei pitäisikään ikinä kuvata jotenkin vääräksi. Hänelle oma tuska on täyttä totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.
Sinun on vain opeteltava elämään ratkaisusi kanssa. Syyttely ei hyödytä ketään.
Sitähän tämä on, opettelua läpi elämän. Olen jo mielestäni aika pitkällä asian opettelussa, vaikka välillä onkin raastava ikävä tuota ennen niin läheistä ja rakasta ihmistä. Mutta elämä vei meidät erilleen, ja siihen taitaa olla nyt vain tyytyminen. Onhan minulla kuitenkin nuo rakkaista rakkaimmat lapset, joista olen kiitollinen jokaisena päivänä.
Muuten hyvä, mutta olisin jättänyt viimeisen lauseen pois. Vaikuttaa nyt ylimieliseltä ketjun aiheen huomioon ottaen.
Tämä oli hauska, kiitos nauruista. Parissakin viestissä on kehotettu vaan menemään kotiin ja olemaan kiitollinen niistä lapsista jotka elävät. Kuvaa hyvin tätä kuolleiden lasten vanhempien asennetta, oman läheiseni myös: jos sanot, että olet kiitollinen, on se ylimielistä aihe huomioon ottaen, älä sano sitä, niin teet väärin silloinkin etkä varmaankaan ymmärrä mitä sinulla on ennenkuin menetät sen. Väärin tehty joka tapauksessa. Minä nyt kuitenkin olen lapsistani kiitollinen, ylimielisen kuuloista tai ei.
Minulla ei ole kuollutta lasta. Silti tässä yhteydessä tuo pisti silmään. Ihan kuin haluaisit tarkoituksella vähän ärsyttää surevia?
No ei ollut, anteeksi. Ennemminkin olen nyt tainnut itse vähän ärsyyntyä surevista. Typerää kyllä. Ja tästä alituisesta puolustuskannalla olemisesta. Oikein tai väärin, tältä minusta nyt tuntui, enkä sillä halunnut ketään ärsyttää.
Johan oli tyhmä tuo kaverisi. Että oman lapsen kuoltua noin vain alkoi hankalaksi? Eipä olisi uskonut!
Hienoa, kun olet noin empaattinen. Jos sattuisi itsellesi vastaavaa tapahtumaan, niin suhtatuisithan samalla tavalla?
Vierailija kirjoitti:
Siis tällä ap:n aloituksen äidillä on selvästi psykoottinen masennus, eikä siitä selviä kuin omakohtaisen hoidon avulla, eikä välttämättä sittenkään.
Millä perusteella? Onko aistiharhoja, harhaluuloja tai hienomotoriikan vähentymistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Kyllä se vanhempi syyttää itseään oman lapsensa kuolemasta. Oli se sitten johtunut huumeista tai muista päihteistä, onnettomuudesta tai siitä että napanuoravirtaukset loppuivat tai kehityshäiriöstä. Syyttää vaikka ei olisi edes syyllinen, koska sitä on rakkaus.
Niin, tätähän ei ääneen mainita mutta havainnut olen että aina joku on jonka suru on suurempi. Pienin suru on sillä joka saa keskenmenon niillä viikoilla ettei tiennyt edes olevansa raskaana, sitten tulee kohtukuolemat, kätkytkuolemat, taaperokuolemat, lapsikuolemat ja aikuisten lasten kuolemat. Mitä mittavampi elonkaari, sen merkityksellisempi ja isompi suru. Ja tokikin tulee sitten se että aikuisella lapsella on itsellään kenties lapsia ja lapsenlapsia ja tämä suru sitten kertautuu. Sekin on tietysti isompi suru jos useampi lapsi kuolee. Tähän soppaan kun lisätään vielä se että jokainen ajattelee surunsa olevan se suurin koska itse kokee sen. Eihän se väärin ole. Surun akuuttivaiheessa ihminen on kykenemätön havainnoimaan muiden tunteita. Hän yrittää selvitä. Se akuuttivaihe, kuten ap:n tapauksessa, ei kestä vuosia tai sitten on kyse jo jostain muusta.
Minulle on muun muassa läheinen sanonut että: "Eihän se nyt niin iso suru voi sinulla olla kun ei päivääkään kohdun ulkopuolella elänyt kuin jos esimerkiksi olisi puolivuotiaana kuollut!" Siis niinku mitä???? Ja samoin on kysytty puoli vuotta lapsen kuolemasta kun aloin itkeä kertoessani voinnistani että: "Onko se vieläkin noin paha tilanne?" Eikun ihan muuten vain tässä itken ja jalat meinaa lähteä alta!!!!
Vierailija kirjoitti:
Siis tällä ap:n aloituksen äidillä on selvästi psykoottinen masennus, eikä siitä selviä kuin omakohtaisen hoidon avulla, eikä välttämättä sittenkään.
Hyvin diagnosoitu. Varsinainen Tohtori Sykerö :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsikuolleisuus on nykyään vähäisempää kuin koskaan. Ennen joka naisella kuoli vähintään yksi lapsi, ainakin jos lasketaan keskenmenotkin enkelilapsiksi kuten nykyään tehdään. Jollakulla saattoi mennä kaikki pojat sodassa ja mies myös.
Ihmiset osasi silti käyttäytyä ja olla muuttumatta hirviöiksi. Jaksoivat huolehtia niistä elävistä lapsista ja muusta elämästään.
Ihminen saa tuntea ihan mitä haluaa, mutta aikuisen ihmisen on kyllä osattava käyttäytyä. Useimmat esim. hanskaa sen lapsensa hautajaiset heittäytymättä hautaan arkun päälle ulvomaan. Jos pystyy hillitsemään itsensä hautajaisissa, vaikka sitten bentsojen voimalla, pystyy kyllä muussakin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Läheisiltä ei ihan oikeasti voi vaatia ihan mitä hyvänsä jaksamista siksi että MINÄMINÄMINÄ on kohdannut jotain josta miljoonat naiset ovat ennenkin selvinneet.
en kyllä ole ihan samaa mieltä tuosta suomalaisten selviytymisestä. Tästä tuli joskus dokumenttisarjakin; kolmanteen polveen, tai jokin sen niminen. Siinä kuvattiin sitä tunteiden painolastia mitä suomalaiset edelleen siirtää eteenpäin uusille sukupolville viime sodista. Oma pappani haavoittui sodassa, tuli siellä väkivaltaiseksi, pieksi perhettään. Isäni lapsuus oli kylmä, väkivaltaa ja äitikään ei välittänyt sen enempää, isästäkin tuli väkivaltainen. Minua ei koskaan pidetty sylissä lapsena, minun on pitänyt opettelemalla opetella koskemaan ihmisiä koska en ole sitä itse saanut. Omien lastenkin läheisyyteen täytyi tottua melkein puoliväkisin, niin luonnotonta se oli aluksi. Toivon että tämä tunnekylmyys meidän suvussa katkeaa minuun. Väitän että sota on pilannut minun lapsuuteni ja minä synnyin 1980. On turhaa väittää että ennen selvittiin jotenkin paremmin, ennen selvittiin jotenkin. Nyt meillä on tietoa ihmisen mielen herkkyydestä ja traumojen käsittelystä, meidän pitäisi pystyä johonkin vähän enempään kuin vaan vaatimaan menetyksen kokenutta selviytymään sillä tavalla jotenkin miten ihmiset ennenkin, kun sillä tavalla se suru siirtyy kolme sukupolvea.
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Monessa viestissä on selvitetty että ei ole pakko oltava tekemisissä ihmisten kanssa jos ei pysty.
Juuri tuo ettei ole sinun syy jos lapsesi elää tai joku jolla on kuollut enemmän voi arvostella niitä joilla on kuollut vähemmän.
Me joilla on kuollut, ollaan kaikki menetetty lapsi. Se yhdistää, eikä hajoita.
Kuvastaa sinun ajattelua ettet taivu siihen ymmärrykseen että minun kipuni pysyy omanani. Ei tämä ole mikään prassailu tai tapa saada huomiota vaan kipu.
Se ettei edes sukulaisena ymmärrä toisen surua on säälittävää.
Ei se sureva, Lapsen hautaan haluava, fyysisesti lapsen syliä ikuisesti kaipaava pysty toimimaan järkevästi. Olen yrittänyt kertoa miten suuri se rakkaus on, jota ei olisi enää jos lapsesi mätänisi haudassaan. Ei mikään mies tai se etten saisi omaa lasta, olisi niin täydellistä kuin oman lapsen syntymä ja hautaaminen kaikista asioista kamalinta.
Voisin adoptoida, auttaa hädässä, tehdä mitä tahansa. Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua. Lapset hautaa vanhempansa, isovanhemmat eivät saa kantaa lastenlasta hautaan.
On sydämetöntä alkaa väittää muuta että jonkun lapsi on näin mitätön. Ehkä sinulle omasi sitten on. Sääli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Ei kukaan ole sanonut ettei vihaa saisi tuntea tai ettei se olisi normaali osa surutyötä. Läheisten ei kuitenkaan ole pakko jaksaa sitä vihaista ihmistä oman olonsa kustannuksella.
Juuri noin. Jokainen on yhtä tärkeä, myös ne sutevan läheiset. Eivät hekään ole mitään jätesankoja johon voi loputtomasti kaataa kaiken paskan.
Minulla tuli raja kerran vastaan kun lapsensa menettänyt sukulainen taas kerran yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen taas alkoi jauhaa samaa raskasta laulua. Sanoin jo vihaisesti että siitä.on jo kymmenen vuotta enkä jaksa enää.
Onko sinun ylipäätään vaikea erottaa toisten tunteita omista tunteistasi, jos toisen suru saa sinut reagoimaan noin voimakkaasti?
Ärsyynnyin kerran pahasti eräälle lapsensa menetyksestä kertoneelle, kun hän mitätöi minun suruani puolison itsemurhan takia. Tämä ketju on kuitenkin auttanut minua ymmärtämään häntä. Jos hänen suruunsa on suhtauduttu näin torjuvasti kuin tämän ketjun kommenteista voi päätellä, niin ymmärrän, että elämä surun kanssa on voinut olla hyvin tuskaista eikä surua ole päässyt kunnolla käsittelemään pitkäänkään ajan kuluessa.
Kiitos, tämä ketju on lisännyt ymmärrystäni tästä aiheesta. Puolison itsemurhan jälkeen myös minun elämääni on hallinnut vastaava iso tabu. Vaikka suruni on eri, niin minäkin tiedän miltä se tuntuu, kun yrität kertoa surustasi ja saat vastaasi pelkkää hiljaisuutta ja ärtyneitä reaktioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Monessa viestissä on selvitetty että ei ole pakko oltava tekemisissä ihmisten kanssa jos ei pysty.
Juuri tuo ettei ole sinun syy jos lapsesi elää tai joku jolla on kuollut enemmän voi arvostella niitä joilla on kuollut vähemmän.
Me joilla on kuollut, ollaan kaikki menetetty lapsi. Se yhdistää, eikä hajoita.Kuvastaa sinun ajattelua ettet taivu siihen ymmärrykseen että minun kipuni pysyy omanani. Ei tämä ole mikään prassailu tai tapa saada huomiota vaan kipu.
Se ettei edes sukulaisena ymmärrä toisen surua on säälittävää.
Ei se sureva, Lapsen hautaan haluava, fyysisesti lapsen syliä ikuisesti kaipaava pysty toimimaan järkevästi. Olen yrittänyt kertoa miten suuri se rakkaus on, jota ei olisi enää jos lapsesi mätänisi haudassaan. Ei mikään mies tai se etten saisi omaa lasta, olisi niin täydellistä kuin oman lapsen syntymä ja hautaaminen kaikista asioista kamalinta.Voisin adoptoida, auttaa hädässä, tehdä mitä tahansa. Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua. Lapset hautaa vanhempansa, isovanhemmat eivät saa kantaa lastenlasta hautaan.
On sydämetöntä alkaa väittää muuta että jonkun lapsi on näin mitätön. Ehkä sinulle omasi sitten on. Sääli.
Olipa sekava pläjäys, tästä ei käsittänyt juuri mitään. Siinä oli väärin kirjoitettuja, huonosti yhteensopivia sanoja peräkkäin. Suru todellakin näyttäisi sumentavan aivot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Monessa viestissä on selvitetty että ei ole pakko oltava tekemisissä ihmisten kanssa jos ei pysty.
Juuri tuo ettei ole sinun syy jos lapsesi elää tai joku jolla on kuollut enemmän voi arvostella niitä joilla on kuollut vähemmän.
Me joilla on kuollut, ollaan kaikki menetetty lapsi. Se yhdistää, eikä hajoita.Kuvastaa sinun ajattelua ettet taivu siihen ymmärrykseen että minun kipuni pysyy omanani. Ei tämä ole mikään prassailu tai tapa saada huomiota vaan kipu.
Se ettei edes sukulaisena ymmärrä toisen surua on säälittävää.
Ei se sureva, Lapsen hautaan haluava, fyysisesti lapsen syliä ikuisesti kaipaava pysty toimimaan järkevästi. Olen yrittänyt kertoa miten suuri se rakkaus on, jota ei olisi enää jos lapsesi mätänisi haudassaan. Ei mikään mies tai se etten saisi omaa lasta, olisi niin täydellistä kuin oman lapsen syntymä ja hautaaminen kaikista asioista kamalinta.Voisin adoptoida, auttaa hädässä, tehdä mitä tahansa. Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua. Lapset hautaa vanhempansa, isovanhemmat eivät saa kantaa lastenlasta hautaan.
On sydämetöntä alkaa väittää muuta että jonkun lapsi on näin mitätön. Ehkä sinulle omasi sitten on. Sääli.
Olipa sekava pläjäys, tästä ei käsittänyt juuri mitään. Siinä oli väärin kirjoitettuja, huonosti yhteensopivia sanoja peräkkäin. Suru todellakin näyttäisi sumentavan aivot.
Olet vain jotenkin hidas järjenjuoksultasi. Keskittymishäiriökö vaivaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Monessa viestissä on selvitetty että ei ole pakko oltava tekemisissä ihmisten kanssa jos ei pysty.
Juuri tuo ettei ole sinun syy jos lapsesi elää tai joku jolla on kuollut enemmän voi arvostella niitä joilla on kuollut vähemmän.
Me joilla on kuollut, ollaan kaikki menetetty lapsi. Se yhdistää, eikä hajoita.Kuvastaa sinun ajattelua ettet taivu siihen ymmärrykseen että minun kipuni pysyy omanani. Ei tämä ole mikään prassailu tai tapa saada huomiota vaan kipu.
Se ettei edes sukulaisena ymmärrä toisen surua on säälittävää.
Ei se sureva, Lapsen hautaan haluava, fyysisesti lapsen syliä ikuisesti kaipaava pysty toimimaan järkevästi. Olen yrittänyt kertoa miten suuri se rakkaus on, jota ei olisi enää jos lapsesi mätänisi haudassaan. Ei mikään mies tai se etten saisi omaa lasta, olisi niin täydellistä kuin oman lapsen syntymä ja hautaaminen kaikista asioista kamalinta.Voisin adoptoida, auttaa hädässä, tehdä mitä tahansa. Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua. Lapset hautaa vanhempansa, isovanhemmat eivät saa kantaa lastenlasta hautaan.
On sydämetöntä alkaa väittää muuta että jonkun lapsi on näin mitätön. Ehkä sinulle omasi sitten on. Sääli.
En ole Ap, mutta kirjoitin tuon kommentin.
Mielenkiintoista on, että sä piilottelet tuon yrityksen selittää ihmisille pikkunäppärään vittuiluu.
Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka on menettänyt lapsensa, myös niitä, jotka on menettänyt useamman lapsen. Et sä myöskään heidän puolesta voi sanoa, että he eivät tuntisi vihaa sinua kohtaan, koska olet menettänyt yhden lapsen.
Sitä ei kukaan väitä, etteikö suru voi olla suuri. Tai etteikö se muuttaisi ihmistä. Siitä ollaan väitelty, että saako ihmisiä kohdella huonosti tämän takia. Aluksi se on varmasti ymmärrettävää, mutta kenenkään ei tarvitse sen takia iha mitä tahansa kestää. Myöskään jos ei pidä itsestä huolta nii auttajaksi ei ole
Vaikka sun elämä on pysähtynyt, muiden maapallo pyörii.
Mä en ikinä väitä ymmärtäväni sitä surua. En usko, että siitä entiselleen toipuu, mutta mihin tahansa se ei oikeuta. Jos omasta mielestä oikeuttaa, nii se ei läheisistä mitenkään huonompaa tee että ne nostaa kädet pystyyn.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Vierailija kirjoitti:
Miten muinaiset isovanhemmat kun lapsiakin kuoli jo kolmekkin ennenkuin täyttivät kuusi vuotta ja oli tuolloin lähes arkipäivää ja sitten uutta vaan alulle.
Siinä vaiheessa tajusin, että koulussa valehdellaan oppilaille, kun historiantunnilla opettaja kertoi, etteivät ihmiset ennen surreet kuolleita lapsiaan, kun lapsia kuoli paljon. Silti rikkaat vanhemmat pystyttivät heidän muistokseen mausoleumeja... Eivät ihmiset lopultakaan ole olleet aiemmin niin kovin erilaisia kuin ovat nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Monessa viestissä on selvitetty että ei ole pakko oltava tekemisissä ihmisten kanssa jos ei pysty.
Juuri tuo ettei ole sinun syy jos lapsesi elää tai joku jolla on kuollut enemmän voi arvostella niitä joilla on kuollut vähemmän.
Me joilla on kuollut, ollaan kaikki menetetty lapsi. Se yhdistää, eikä hajoita.Kuvastaa sinun ajattelua ettet taivu siihen ymmärrykseen että minun kipuni pysyy omanani. Ei tämä ole mikään prassailu tai tapa saada huomiota vaan kipu.
Se ettei edes sukulaisena ymmärrä toisen surua on säälittävää.
Ei se sureva, Lapsen hautaan haluava, fyysisesti lapsen syliä ikuisesti kaipaava pysty toimimaan järkevästi. Olen yrittänyt kertoa miten suuri se rakkaus on, jota ei olisi enää jos lapsesi mätänisi haudassaan. Ei mikään mies tai se etten saisi omaa lasta, olisi niin täydellistä kuin oman lapsen syntymä ja hautaaminen kaikista asioista kamalinta.Voisin adoptoida, auttaa hädässä, tehdä mitä tahansa. Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua. Lapset hautaa vanhempansa, isovanhemmat eivät saa kantaa lastenlasta hautaan.
On sydämetöntä alkaa väittää muuta että jonkun lapsi on näin mitätön. Ehkä sinulle omasi sitten on. Sääli.
Kukaan ei ole missään väittänyt että jonkun lapsi olisi mitätön.
Aiemman kommentoijan kanssa samaa mieltä että kaikista pahimmat toivotukset olisi syytä kertoa terapeutille tai edes jollekin muulle ystävälle, kenellekään ei voi toivottaa lapsen kuolemaa! Ja vielä edellyttää että sen jälkeenkin vuodesta toiseen toinen vain ottaa kaiken vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
En kyllä sanallakaan puolustellut sitä, että joku tulee lapsensa menettäneelle sanomaan, että pystyy ymmärtämään, miltä tästä tuntuu. Ehkä sen huomaat, jos viestini luet. Mutta sillähän ei ole väliä, kun pitää päästä toteuttamaan omaa suruprosessiaan(?) puolustelemalla omaa vähättelevää asennetta muiden surua kohtaan. Ottamatta kantaa siihen, paljonko joku suree lemmikkiään: esimerkissäni "kaksi elämänkumppania" ei viittaa eläimiin, vaan kahteen aviopuolisoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
En kyllä sanallakaan puolustellut sitä, että joku tulee lapsensa menettäneelle sanomaan, että pystyy ymmärtämään, miltä tästä tuntuu. Ehkä sen huomaat, jos viestini luet. Mutta sillähän ei ole väliä, kun pitää päästä toteuttamaan omaa suruprosessiaan(?) puolustelemalla omaa vähättelevää asennetta muiden surua kohtaan. Ottamatta kantaa siihen, paljonko joku suree lemmikkiään: esimerkissäni "kaksi elämänkumppania" ei viittaa eläimiin, vaan kahteen aviopuolisoon.
Kiitos tästä oli oikeasti kiitos, muuten se olisi ollut kai kiitos tästäkin. En ole tiennyt miten suhtautua kun joku kertoo oman surunsa olevan suurempi pienemp tai yhtäsuuri kun minä pidän suruani varovasti kämmenilläni kuin höllyvää vesi-ilmapalloa, välillä se on paidan alla mutta hölskyy silti aina ikävästi. En vähättele kenenkään surua mutta en osaa niitä verratakaan, tai tuntea yhteenkuuluvuutta, oma suru on oma suru eikä kenenkään muun suru.
Kirjoitus sai minut lehahtamaan pois ajatuksesta, että minä koskaan pystyisin kenenkään surua ymmärtämään tai että kukaan koskaan pystyisi minua ymmärtämään. Ei tarvitse, en kaipaa ymmärrystä eikä minun tarvitse ymmärtää. Olen surussani vapaa enkä kenenkään kahlitsema. Tämä lohduttaa.
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.
Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.