Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Ap, teit kaikkesi auttaaksesi ystävääsi. Sinun ei tarvitse sietää huono kohtelua ihmiseltä, jota yrität auttaa vaikka tämä olikin menettänyt lapsensa. Teit oikein kun katkaisit välit kun hän niin toivoi. Älä haikale takaisin, elä omaa elämääsi preheesi kanssa. Älä tune syylisyyttä, et tehnyt mitään väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muinaiset isovanhemmat kun lapsiakin kuoli jo kolmekkin ennenkuin täyttivät kuusi vuotta ja oli tuolloin lähes arkipäivää ja sitten uutta vaan alulle.
Siinä vaiheessa tajusin, että koulussa valehdellaan oppilaille, kun historiantunnilla opettaja kertoi, etteivät ihmiset ennen surreet kuolleita lapsiaan, kun lapsia kuoli paljon. Silti rikkaat vanhemmat pystyttivät heidän muistokseen mausoleumeja... Eivät ihmiset lopultakaan ole olleet aiemmin niin kovin erilaisia kuin ovat nyt.
Niin ja sun pointti oli? Ennen ei puhuttu kuolleista lapsista tässä maassa. Ei tullut mieleen että nuokin tässä maassa ehkä 150 vuotta sitten lapsen menettäneet ovat suuresti suureet ja heitä on katsottu tätäkin ketjua pahemmin kun on puhuttu jos on puhuttu? Ehkä hekin olisivat mausolemin rakentaneet? Nykyään suositellaan että kuolleesta lapsesta otetaan muistoja, kuollaan vaikka kotona tai perhe hyvästelee lapsen.
Minullakin on oma mausolemi lapselle. Hän eli ja siitä on muistomerkki.
Vierailija kirjoitti:
Ap, teit kaikkesi auttaaksesi ystävääsi. Sinun ei tarvitse sietää huono kohtelua ihmiseltä, jota yrität auttaa vaikka tämä olikin menettänyt lapsensa. Teit oikein kun katkaisit välit kun hän niin toivoi. Älä haikale takaisin, elä omaa elämääsi preheesi kanssa. Älä tune syylisyyttä, et tehnyt mitään väärin.
Riitaan tarvitaan aina kaksi. Todella kypsää höystää tätä keittoa, mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
On kyllä aika yhdentekevää minulle kuinka hyvä jäniskoira Rekku oli, en tuntenut enkä tunne vieläkään vetoa juosta jänisten perässä enkä siis osaa samaistua Rekun kohtaloon, en vain samaistu, ehkä minulta puuttuu metsästysvietti.
Siinä kohtaa mietin vain, että riittääkö kahvikupit ja että en enää koskaan syö lusikkaleipiä. Ehkä myöhemmin minua vähän nauratti tilanne ja voihan siellä olla kömpelö lohdutusyritys taustalla, totta kai, mutta voihan kysymys olla myös lohduttajan tilannetajuttomuudesta ja typeryydestä. En vain silloin tajunnut puolestani lohduttaa, että jos ei Rekku olisi kuollut vanhuuttaan niin auton alle se olisi kumminkin juossut, parempi näin niin ei mene bonukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, teit kaikkesi auttaaksesi ystävääsi. Sinun ei tarvitse sietää huono kohtelua ihmiseltä, jota yrität auttaa vaikka tämä olikin menettänyt lapsensa. Teit oikein kun katkaisit välit kun hän niin toivoi. Älä haikale takaisin, elä omaa elämääsi preheesi kanssa. Älä tune syylisyyttä, et tehnyt mitään väärin.
Riitaan tarvitaan aina kaksi. Todella kypsää höystää tätä keittoa, mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa?
Tarvitaanko todella aina? Osa ihmisistä nauttii draamasta ja valikoi vain jonkun siihen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, teit kaikkesi auttaaksesi ystävääsi. Sinun ei tarvitse sietää huono kohtelua ihmiseltä, jota yrität auttaa vaikka tämä olikin menettänyt lapsensa. Teit oikein kun katkaisit välit kun hän niin toivoi. Älä haikale takaisin, elä omaa elämääsi preheesi kanssa. Älä tune syylisyyttä, et tehnyt mitään väärin.
Riitaan tarvitaan aina kaksi. Todella kypsää höystää tätä keittoa, mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa?
Mikä hemmetti se sinua vaivaa? Tahallasi ymmärrät väärin, taidat olla yksi näistä katkeroituneista surijoista. Eihän heillä mitään riitaa ollut, ap:n ystävä vain kohteli häntä todella törkeästi vuosien ajan, vaika ap yritti vain auttaa. Ei kenenkään tarvitse olla toisen likasankona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
On kyllä aika yhdentekevää minulle kuinka hyvä jäniskoira Rekku oli, en tuntenut enkä tunne vieläkään vetoa juosta jänisten perässä enkä siis osaa samaistua Rekun kohtaloon, en vain samaistu, ehkä minulta puuttuu metsästysvietti.
Siinä kohtaa mietin vain, että riittääkö kahvikupit ja että en enää koskaan syö lusikkaleipiä. Ehkä myöhemmin minua vähän nauratti tilanne ja voihan siellä olla kömpelö lohdutusyritys taustalla, totta kai, mutta voihan kysymys olla myös lohduttajan tilannetajuttomuudesta ja typeryydestä. En vain silloin tajunnut puolestani lohduttaa, että jos ei Rekku olisi kuollut vanhuuttaan niin auton alle se olisi kumminkin juossut, parempi näin niin ei mene bonukset.
Se nyt vain on niin, että sosiaalisesti kömpelöitä ihmisiä tulee tässä maailmassa riittämään. Harvoin he ovat varsinaisesti ilkeitä, mutta huonot lohdutusyritykset jättävät erikoisen olon. Tuollaiseenkin vain joutuu tottumaan, jos surun kanssa elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu? Jos hautajaisissa vieras jää muistelemaan kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että suru oli kova oli se kyllä se oli mutta ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu? Jos hautajaisissa vieras jää muistelemaan kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että suru oli kova oli se kyllä se oli mutta ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea.
Hautajaisissa usein joku saattaa käyttäytyä oudosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap tätä keissiä märehtii? Olisi tyytyväinen kun pääsi riipasta eroon ja jatkaisi omaa elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Minusta surevan ei siinä hetkessä tarvitse kantaa toisen sosiaalista kömpelyyttä, eikä se ole mielensä pahoittamista kaikkeen mahdolliseen tarttumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olet tehnyt parhaasi ja sukulaisesi selkeästi tarvitsee ammattiapua.
Näitä keskusteluja seuratessa tulee mieleen ajatus että ihmiset jotka ilman tragediaakin on kauniisti sanottuna haastavia lue.v-päitä, taitaa olla niitä jotka on myös niin tyhmiä etteivät ymmärrä ihmisten lähestymisen surun hetkellä millä tavalla tai sanoilla tahansa olevan sitä pahoillaan oloa, osan ottoa.
Kun nämä tyypit sitten katkerasti rääkyvöt sitäkin jos ihmiset pakenevat tuollaisella hetkellä. Kuolema, ja varsinkin lapsen, on niin valtaisa asia ettei siinä voi keneltäkään osapuolelta odottaa mitään opeteltuja kuvioita.
Voi olla kovia sanoja, mutta jos surija on jo ollut fiksu, empaatibennihminen, hän kyllä tajuaa kömpelötkin lähestymiset ja ymmärtää miten pahalta muista siinä ympärillä hänen puolestaan tuntuu. He tietävät sen kyllä eteivät voi ymmärtää menetyksen valtavuutta.
Mutta prkl sentään, kaikki tarkoittavat hyvää, miten siitäkin voi lähteä mielenpahoituslaukalle, eikö siinä omassa surussa ole tarpeeksi??!!!
Vierailija kirjoitti:
Ap, olet tehnyt parhaasi ja sukulaisesi selkeästi tarvitsee ammattiapua.
Näitä keskusteluja seuratessa tulee mieleen ajatus että ihmiset jotka ilman tragediaakin on kauniisti sanottuna haastavia lue.v-päitä, taitaa olla niitä jotka on myös niin tyhmiä etteivät ymmärrä ihmisten lähestymisen surun hetkellä millä tavalla tai sanoilla tahansa olevan sitä pahoillaan oloa, osan ottoa.
Kun nämä tyypit sitten katkerasti rääkyvöt sitäkin jos ihmiset pakenevat tuollaisella hetkellä. Kuolema, ja varsinkin lapsen, on niin valtaisa asia ettei siinä voi keneltäkään osapuolelta odottaa mitään opeteltuja kuvioita.
Voi olla kovia sanoja, mutta jos surija on jo ollut fiksu, empaatibennihminen, hän kyllä tajuaa kömpelötkin lähestymiset ja ymmärtää miten pahalta muista siinä ympärillä hänen puolestaan tuntuu. He tietävät sen kyllä eteivät voi ymmärtää menetyksen valtavuutta.Mutta prkl sentään, kaikki tarkoittavat hyvää, miten siitäkin voi lähteä mielenpahoituslaukalle, eikö siinä omassa surussa ole tarpeeksi??!!!
Yritit nähdä tilanteen ja auttaa mutta tekstissäsi oli liikaa kirjoitusvirheitä, häiritsi lukemista ja minusta et osannut asettua surijan asemaan, sitten tuo viimeinen lauseesi oli turhan aggressiivinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Minusta surevan ei siinä hetkessä tarvitse kantaa toisen sosiaalista kömpelyyttä, eikä se ole mielensä pahoittamista kaikkeen mahdolliseen tarttumisesta.
Teet itse omasta elämästäsi sellaista kuin se on rakentamalla tilanteista tulkinnat mielessäsi. Jos tulkinnat toisista ovat usein kielteisiä, niin luonnollisesti elämä tuntuu hankalalta. Toisten käytökseen pystyt vaikuttamaan hyvin vähän.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olet tehnyt parhaasi ja sukulaisesi selkeästi tarvitsee ammattiapua.
Näitä keskusteluja seuratessa tulee mieleen ajatus että ihmiset jotka ilman tragediaakin on kauniisti sanottuna haastavia lue.v-päitä, taitaa olla niitä jotka on myös niin tyhmiä etteivät ymmärrä ihmisten lähestymisen surun hetkellä millä tavalla tai sanoilla tahansa olevan sitä pahoillaan oloa, osan ottoa.
Kun nämä tyypit sitten katkerasti rääkyvöt sitäkin jos ihmiset pakenevat tuollaisella hetkellä. Kuolema, ja varsinkin lapsen, on niin valtaisa asia ettei siinä voi keneltäkään osapuolelta odottaa mitään opeteltuja kuvioita.
Voi olla kovia sanoja, mutta jos surija on jo ollut fiksu, empaatibennihminen, hän kyllä tajuaa kömpelötkin lähestymiset ja ymmärtää miten pahalta muista siinä ympärillä hänen puolestaan tuntuu. He tietävät sen kyllä eteivät voi ymmärtää menetyksen valtavuutta.Mutta prkl sentään, kaikki tarkoittavat hyvää, miten siitäkin voi lähteä mielenpahoituslaukalle, eikö siinä omassa surussa ole tarpeeksi??!!!
Suru on poikkeustila. Mutta kyllä, ellei sureva osaa riittävästi hillitä käytöstään, niin kyllä hänenkin pitäisi silti jälkikäteen kyetä pyytämään anteeksi, jos muita on käytöksellään selvästi loukannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muinaiset isovanhemmat kun lapsiakin kuoli jo kolmekkin ennenkuin täyttivät kuusi vuotta ja oli tuolloin lähes arkipäivää ja sitten uutta vaan alulle.
Siinä vaiheessa tajusin, että koulussa valehdellaan oppilaille, kun historiantunnilla opettaja kertoi, etteivät ihmiset ennen surreet kuolleita lapsiaan, kun lapsia kuoli paljon. Silti rikkaat vanhemmat pystyttivät heidän muistokseen mausoleumeja... Eivät ihmiset lopultakaan ole olleet aiemmin niin kovin erilaisia kuin ovat nyt.
Olen usein miettinyt tuota menneisyyden lapsikuolleisuutta. Jos sitä jo heti alusta alkaen tietää, että lapsistani tulee todennäköisesti kuolemaan kolmannes, niin olisiko se yhtä suuri järkytys kuin nykypäivänä jolloin lapsen kuolema on harvinainen poikkeus? Siis varmasti vanhemmat rakastivat lapsiaan menneisyydessäkin, en sitä sano, mutta varmasti joku vaikutus tuolla tiedolla on täytynyt olla. Tämä tuli mieleen kun muistelin yhden naisen kertomusta (ihan nykyajasta), miten hänen suhteensa yhteen lapseen jäi hyvin tunnekylmäksi koska hän pelkäsi, että kyseinen lapsi tulee kuolemaan kuitenkin (oli syntyessään huono ennuste). Sellaista normaalia äiti-lapsi suhdetta ei heillä päässyt sen vuoksi kehittymään lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaisin varmaan etäisyyttä, antaa hänen käsitellä tunteitaan ja joskus, jopa vuosien päästä hän saattaa ottaa taas yhteyttä ja alkaisinkin uudestaan yhteydenpitoon kunhan hän olisi selkeästi väliajalla mennyt itseensä ja tajunnut syyttäneensä suotta ystäviään lapsensa kuolemasta ja olisi siitä pahoillaan. Toivottavasti sain pointtini selkeästi tuotua, on tässä saman aikaisesi muitakin projekteja:-/
Älä ota. Minä ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni hylkäisi minut vaikeina aikoina ja ottaisi yhteyttä sitten, kun on helpompaa. Ymmärrän, että on raskasta olla ystävän seurassa silloin kuin hänellä on vaikeaa. Jos sitä ei kestä, kannattaa katkaista koko ystävyys - lopullisesti. Onneksi on olemassa toisenlaisiakin ystäviä!
Sitä ei oo pakko kestää loputtomiin, että toinen oksentaa pahan olonsa päälle. Ystävä ei ole terapeutti eikä toista tarvi tukea niin, että omat voimat loppuu myös. Pätee eroon ja kuolemaan. Mä oon nyt 3 vuotta kuunnellut päivittäin miten mun ystävä haluaa eron ja mies hakkaa ja nyt se lopulta lähti ja miettii meniskö takaisin. Aion kohta ottaa etäisyyttä, kun en vaan pysty enää käymään sitä samaa keskustelua uudestaan vuodesta toiseen. Ei oo enää mitään muuta annettavaa kuin "jaa" ja "No kai sä ite tiedät tilanteesi."
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.