Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon siitä kuolemasta on aikaa? Vuosi, kolme vuotta, viisi vuotta? Sanotaan että noin viidessä vuodessa on saattanut pystyä alistumaan siihen, että lapsi on kuollut.

En halua tässä kertoa tarkkaa aikaa, mutta vuosia on kulunut enemmän kuin kolme. Sinä aikana, joka kului vauvan kuolemasta välien jäätymiseen, ehdin itsekin uupua täysin tämän asian takia. Joku tässä ketjussa kirjoittikin sen, mitä sain kuulla läheiseltänikin: "et voi ikinä ymmärtää". Välillä tuntui, että se juuri olikin pahin syntini, etten itse ole menettänyt lasta. En koskaan edes yrittänyt väittää ymmärtäväni, miltä se tuntuu. En minä myöskään tiedä, miltä tuntuu sairastaa synnynnäistä, parantumatonta sairautta, mutta ei sairas ystäväni siitä ole minulle vihainen.

Ja vaikka tiedän, ettei tässä ollut kyse minun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni, vaan hänen menetyksestään, niin se tieto ei auttanut minua jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista milloin kenellekin. Rajansa kaikella, valitsin oman perheeni, ja minun olisi pitänyt tehdä se jo paljon aikaisemmin suojellakseni itseäni. Enkä ole ainoa, joka tuon päätöksen pakon edessä teki.

Anteeksi vuodatus, vastasin tässä lainauksessa nyt moneen muuhunkin kommenttiin. /Ap

Voi kuule, vaikka olisit menettänyt lapsen on se ihan erilainen menetys ja paljon, paljon vähäpätöisempi menetys kuin tämän ihmisen menetys. Kokemusta on siitä, että minulle kerrotaan kuinka en voi ymmärtää, koska oma lapseni on kuollut hieman eri olosuhteissa ja helppoahan minulla on, koska asiat X ja Y. Joillekin ihmisille ei riitä mikään, vaan tärkeintä on satuttaa läheisiä niin paljon kuin voi. Minä en jaksanut läheistäni enää, en jaksanut etenkään sitä että lapseni kuolemalle naureskeltiin ja siitä tehtiin minun syy. Koska lapsi ei kuollut vauvana, en voi ymmärtää kuinka etuoikeutettu olen. Kun sanoin, ettei kukaan lapsensa menettänyt ole millään tapaa etuoikeutettu eikä kärsimystä voi vertailla, minulle vain huudettiin ja toivottiin että muutkin lapseni kuolevat.

Joskus sureva ottaa elämäntehtäväkseen murskaavan henkisen väkivallan, eikä sitä tarvitse sietää tai jaksaa. Kaiken surun keskellä en olisi voinut kohdella läheisiäni samaan tapaan kuin tämä läheinen kohteli minua. En koskaan voisi sanoa niitä asioita, mitä tämä ex-läheinen sanoi kaikille meille jotka olivat tukena. Ihmisellä on surressakin vastuu omasta käytöksestään. Saa itkeä, välillä huutaa, olla vihainen maailmalle ja itselleen ja kokea kaikenlaisia tunteita, mutta se ei ole ok että sen ohessa tuhotaan läheiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muinaiset isovanhemmat kun lapsiakin kuoli jo kolmekkin ennenkuin täyttivät kuusi vuotta ja oli tuolloin lähes arkipäivää ja sitten uutta vaan alulle.

Siinä vaiheessa tajusin, että koulussa valehdellaan oppilaille, kun historiantunnilla opettaja kertoi, etteivät ihmiset ennen surreet kuolleita lapsiaan, kun lapsia kuoli paljon. Silti rikkaat vanhemmat pystyttivät heidän muistokseen mausoleumeja... Eivät ihmiset lopultakaan ole olleet aiemmin niin kovin erilaisia kuin ovat nyt.

Olen usein miettinyt tuota menneisyyden lapsikuolleisuutta. Jos sitä jo heti alusta alkaen tietää, että lapsistani tulee todennäköisesti kuolemaan kolmannes, niin olisiko se yhtä suuri järkytys kuin nykypäivänä jolloin lapsen kuolema on harvinainen poikkeus? Siis varmasti vanhemmat rakastivat lapsiaan menneisyydessäkin, en sitä sano, mutta varmasti joku vaikutus tuolla tiedolla on täytynyt olla. Tämä tuli mieleen kun muistelin yhden naisen kertomusta (ihan nykyajasta), miten hänen suhteensa yhteen lapseen jäi hyvin tunnekylmäksi koska hän pelkäsi, että kyseinen lapsi tulee kuolemaan kuitenkin (oli syntyessään huono ennuste). Sellaista normaalia äiti-lapsi suhdetta ei heillä päässyt sen vuoksi kehittymään lainkaan.

Biologisesta näkökulmasta on luonnollista kiintyä lapseen, jota hoitaa. Niin käy muillekin eläimille. Ellei kiintymyssuhdetta muodostu eivät pennut selviä hengissä. Ihmisiä ei olisi näin paljon, ellei syntyneistä lapsista olisi huolehdittu. Mutta tietysti entisaikana raskaat surut menetysten takia kulkivat usein elämässä mukana. Jälkikäteen historiaa yritetään vain siksi selittää toiseksi, ettei meidän tarvitsisi tunnetasolla oikeasti miettiä sitä miten hirveää ihmisten elämä on ennen ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muinaiset isovanhemmat kun lapsiakin kuoli jo kolmekkin ennenkuin täyttivät kuusi vuotta ja oli tuolloin lähes arkipäivää ja sitten uutta vaan alulle.

Siinä vaiheessa tajusin, että koulussa valehdellaan oppilaille, kun historiantunnilla opettaja kertoi, etteivät ihmiset ennen surreet kuolleita lapsiaan, kun lapsia kuoli paljon. Silti rikkaat vanhemmat pystyttivät heidän muistokseen mausoleumeja... Eivät ihmiset lopultakaan ole olleet aiemmin niin kovin erilaisia kuin ovat nyt.

Olen usein miettinyt tuota menneisyyden lapsikuolleisuutta. Jos sitä jo heti alusta alkaen tietää, että lapsistani tulee todennäköisesti kuolemaan kolmannes, niin olisiko se yhtä suuri järkytys kuin nykypäivänä jolloin lapsen kuolema on harvinainen poikkeus? Siis varmasti vanhemmat rakastivat lapsiaan menneisyydessäkin, en sitä sano, mutta varmasti joku vaikutus tuolla tiedolla on täytynyt olla. Tämä tuli mieleen kun muistelin yhden naisen kertomusta (ihan nykyajasta), miten hänen suhteensa yhteen lapseen jäi hyvin tunnekylmäksi koska hän pelkäsi, että kyseinen lapsi tulee kuolemaan kuitenkin (oli syntyessään huono ennuste). Sellaista normaalia äiti-lapsi suhdetta ei heillä päässyt sen vuoksi kehittymään lainkaan.

Biologisesta näkökulmasta on luonnollista kiintyä lapseen, jota hoitaa. Niin käy muillekin eläimille. Ellei kiintymyssuhdetta muodostu eivät pennut selviä hengissä. Ihmisiä ei olisi näin paljon, ellei syntyneistä lapsista olisi huolehdittu. Mutta tietysti entisaikana raskaat surut menetysten takia kulkivat usein elämässä mukana. Jälkikäteen historiaa yritetään vain siksi selittää toiseksi, ettei meidän tarvitsisi tunnetasolla oikeasti miettiä sitä miten hirveää ihmisten elämä on ennen ollut.

Olet varmasti oikeassa. Menneisyyden maailma on niin erilainen, että nykyihmisen on mahdotonta kuvitella miten sellaisesta on voinut selvitä järjissään. En muista kuka kirjoitti joku aika takaperin, että psykopaattisilla taipumuksilla voi olla tiettyä evolutiivista etua, enkä ymmärtänyt tuota kohtaa ollenkaan. Nyt kun asiaa ajattelee, niin sellainen ihminen on ainakin pysynyt toimintakykyisena tapahtui mitä tapahtui.

Tunteet tunteina ja asiat asioina.

Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.

Aloittajan kuvaama surureaktio ei todellakaan ole ihan mikään normaali. Tottakai suruun kuuluu vihaa ja tasapainottomuutta, mutta aloittajan kertomus kyllä viittaa siihen, että kyseisellä henkilöllä on ollut ongelmia jo ennen lapsen menetystä. Todellakin hän kuuluisi psykiatriseen hoitoon; kriisiapu ei ole tuossa tapauksessa riittävä.

Tai sit hän on vaan kusipää.

"Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua."

Ei ole. Se on meille epämieluisa järjestys poistua, mutta epäluonnollinen se ei suinkaan ole.

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Tottakai haluaisin tulla täysin kohdatuksi, jos vain osaan käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan. Sitä minä ehdottomasti vaadin itse itseltäni. En voi tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jos kohtelen muita huonosti. Vaadin itseltäni samaa mitä vaadin muilta. Ei niin että minulla on vain oikeuksia ja muilla niitä velvollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon siitä kuolemasta on aikaa? Vuosi, kolme vuotta, viisi vuotta? Sanotaan että noin viidessä vuodessa on saattanut pystyä alistumaan siihen, että lapsi on kuollut.

Surussa ei ole aikarajaa. Joku selviytyy vuodessa, joku viidessä ja toiset eivät ikinä. Vauvan menetys on pahimpia menetyksiä, koska isommasta ihmisestä ihmisellä jää muistot. Vauvan kohdalla muistettavaa ei ennättänyt tulla ja siksi moni takertuu suruun. Se on ainoa asia, mitä vauvasta on jäljellä. Vauvaan myös kohdistui niin paljon toiveita ja odotuksia ja myös kaikki ne aiheuttavat oman surutyönsä.

Jotkut tuntemani  naiset syyttävät keskemenoista tai lapsen menetyksestä itseään ja kokevat naiseudessaan  tai äiteydessään olevan vikaa.  Vaikka olen mies niin jotain miehelle vastaavaa kokeneena sanon , että aika rankkajuttu.  Siinä lohkeaa pala itsestä, kun jotain ihmisyyden kannalta tärkeää lohkaistaan pois. Tämä maailma ei oikein anna kaikkien vaikeuksien kanssa armoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Mutta et sinä sitä suruasi ja pahaa oloasi saa kaataa viattomien niskaan. Ihan sama miten paha olo sinulla on, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta. Eikä edes kannata vaatia muilta, että he ymmärtäisivät sinua ja sinun suruasi. Sen ymmärtävät jotenkin vain saman läpi käyneet. Tukea kannattaa hakea vertaisiltaan, ei niiltä, jotka eivät kenties kestä tai ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Tottakai haluaisin tulla täysin kohdatuksi, jos vain osaan käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan. Sitä minä ehdottomasti vaadin itse itseltäni. En voi tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jos kohtelen muita huonosti. Vaadin itseltäni samaa mitä vaadin muilta. Ei niin että minulla on vain oikeuksia ja muilla niitä velvollisuuksia.

Toki. Surun kohtaaminen vain monesti ahdistaa ihmisiä niin paljon, että surevan kohtaaminen ylipäätään voi saada ihmiset reagoimaan kummallisilla tavoilla. Kyllä sitäkin saa surra, yksinäisyyttään surun hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Mutta et sinä sitä suruasi ja pahaa oloasi saa kaataa viattomien niskaan. Ihan sama miten paha olo sinulla on, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta. Eikä edes kannata vaatia muilta, että he ymmärtäisivät sinua ja sinun suruasi. Sen ymmärtävät jotenkin vain saman läpi käyneet. Tukea kannattaa hakea vertaisiltaan, ei niiltä, jotka eivät kenties kestä tai ymmärrä.

Kyllä tukea on oikeus odottaa läheisiltään, ei vain saman kokeneilta. Tuki voi olla niin monenlaista. Surevan käännyttäminen pois oveltaan on tyly teko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Mutta et sinä sitä suruasi ja pahaa oloasi saa kaataa viattomien niskaan. Ihan sama miten paha olo sinulla on, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta. Eikä edes kannata vaatia muilta, että he ymmärtäisivät sinua ja sinun suruasi. Sen ymmärtävät jotenkin vain saman läpi käyneet. Tukea kannattaa hakea vertaisiltaan, ei niiltä, jotka eivät kenties kestä tai ymmärrä.

Kyllä tukea on oikeus odottaa läheisiltään, ei vain saman kokeneilta. Tuki voi olla niin monenlaista. Surevan käännyttäminen pois oveltaan on tyly teko.

Käännytän aina ja iankaikkisesti oveltani jokaisen, joka toivoo mulle lapseni kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Mutta et sinä sitä suruasi ja pahaa oloasi saa kaataa viattomien niskaan. Ihan sama miten paha olo sinulla on, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta. Eikä edes kannata vaatia muilta, että he ymmärtäisivät sinua ja sinun suruasi. Sen ymmärtävät jotenkin vain saman läpi käyneet. Tukea kannattaa hakea vertaisiltaan, ei niiltä, jotka eivät kenties kestä tai ymmärrä.

Kyllä tukea on oikeus odottaa läheisiltään, ei vain saman kokeneilta. Tuki voi olla niin monenlaista. Surevan käännyttäminen pois oveltaan on tyly teko.

Käännytän aina ja iankaikkisesti oveltani jokaisen, joka toivoo mulle lapseni kuolemaa.

Kaikki surevat tuskin ovat sinulle tuota toivottaneet. Sinun pitäisi hakea apua, koska olet traumatisoituneen oloinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Mutta et sinä sitä suruasi ja pahaa oloasi saa kaataa viattomien niskaan. Ihan sama miten paha olo sinulla on, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta. Eikä edes kannata vaatia muilta, että he ymmärtäisivät sinua ja sinun suruasi. Sen ymmärtävät jotenkin vain saman läpi käyneet. Tukea kannattaa hakea vertaisiltaan, ei niiltä, jotka eivät kenties kestä tai ymmärrä.

Kyllä tukea on oikeus odottaa läheisiltään, ei vain saman kokeneilta. Tuki voi olla niin monenlaista. Surevan käännyttäminen pois oveltaan on tyly teko.

Ja niillä läheisillä on oikeus odottaa sinulta asiallista käytöstä. Suru ei edelleenkään tarkoita sitä, että vain sinulla on oikeuksia ja muilla velvollisuuksia. Huonosti käyttäytyvän ihmisen torjuminen on usein myös rakkaudellinen teko. Oikeudenmukaisuus ja moraali sekä etiikka vääristyy ja vinoutuu, jos ihminen ei koskaan joudu vastuuseen omista teoistaan. Sellainen vinouttaa koko persoonallisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Tottakai haluaisin tulla täysin kohdatuksi, jos vain osaan käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan. Sitä minä ehdottomasti vaadin itse itseltäni. En voi tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jos kohtelen muita huonosti. Vaadin itseltäni samaa mitä vaadin muilta. Ei niin että minulla on vain oikeuksia ja muilla niitä velvollisuuksia.

Toki. Surun kohtaaminen vain monesti ahdistaa ihmisiä niin paljon, että surevan kohtaaminen ylipäätään voi saada ihmiset reagoimaan kummallisilla tavoilla. Kyllä sitäkin saa surra, yksinäisyyttään surun hetkellä.

Tottakai saa surra, mutta se ei edelleenkään oikeuta huonoa käytöstä. Mikään ei oikeuta.